maanantai 19. maaliskuuta 2018

Käyttäkää terveinä!


Suomen kielessä on hyviä perustoivotuksia, kuten paljon onnea, parane pian ja pitäkää tunkkinne, mutta yksityiskohtaisempia ilmaisuja jää monessa tilanteessa kaipaamaan. Pohdin tätä kun tuttavaperhe odotti lasta. Raskaana olevalle voi tietysti toivottaa arkisesti onnea, mutta romanialaiset toivottaisivat helppoa synnytystä. Synnytyksen jälkeen toivotaan lapselle hengissä pysymistä ja terveyttä. Kun joku kertoo mitä tahansa lapsistaan, on tapana sanoa eläköön lapsenne eli selviytyköön lapsesi hengissä. 

Onneksi meillä on kuitenkin terve. Se on universaali ja historiallinen toivotus, joka juontaa ehkä juurensa katolilaiseen rukoukseen Ave Maria eli terve Maria. Voi olla, että terveyttä on toivotettu läpi ihmiskunnan historian. Silti terve on jäänyt pikkuhiljaa ruotsinlaivalla saapuneen lyhyemmän ja kevyemmän hein jalkoihin, joka ei tarkoita mitään muuta kuin iloisuutta. Hej tomtegubbar slå i glasen. Terveyttä olisi ihan terveellistä toivotella enemmänkin, eihän sitä voi mitenkään yliannostella ja sopivaksi uskomushoidoksi voisi hyvin lukea myös terveystoivotuksen. 

Romanialaiset eivät säästele tässäkään. Sanatatea toivotetaan aina ja varsinkin lasia nostaessa, mitä tehdään terveyden vuoksi hyvinkin usein. Sitä toivotaan ystävistä erottaessa tai puhelinkeskustelun päätteeksi. Mutta myös sille kun joku on ostanut uusia vaatteita, on oma toivotuksena. Käyttäkää terveinä mikä tarkoittanee että auttakoon nämä uudet vaatteet teitä pysymään terveinä. Nilkkasukkamuodin aikakautena terveyteen ja vaatetukseen voisi kiinnittääkin enemmän huomiota. 

Meiltä puuttuvat myös ehdottomasti kaikki ostoksiin liittyvät tervehdykset. Kielen kehitys ei ole pysynyt vapaa-ajan kaupallistumisen kyydissä. Itse asiassa ostosretkeäkin varten romanialaisilla on oma toivotuksensa – intoa ostoksille. En oikein tiedä mihin sitä on alunperin tarvittu. Ostettavaakaan ei aina ole ollut. Miksei voisi toivottaa vaikka onnea alennusmyynteihin? Sitähän matkassa tarvitaan. Syntymäpäivänä taas ei toivotetakaan onnea vaan monia vuosia, kuten ortodoksit tekevät Suomessakin. Sekin on konkreettista. Jos joku mainitsee ikänsä on tapana sanoa monia vuosia edessäpäin. Kukapa ei toivoisi niin. 

Töihin lähtemistä suomalaiset kyllä arvostavat ihan omalla toivotuksellaan. Työniloa on hieno ja yltiöpositiivinen kannustus tietäen hyvin, ettei se ilo työnteosta monella ole päällimmäinen syy töihin menemiseen. Työhön romanialaiset suhtautuvat epäluterilaisesti toivottaen mukavaa eli helppoa työpäivää. Vaihtoehtoinen spor la treaba on vaikeammin käännettävä toivotus, mutta ei sekään yllytä ahkeroimaan. Ehkä se tarkoittaa, että menkää ja tehkää työnne, mutta älkää nyt hikoilko liikaa. 

Sen sijaan Romaniassa toivotetaan aina kaunista lomaa, mutta ei hyvää matkaa vaan hyvää tietä – drum bun. Sitä kuuluukin toivottaa aina, lähti matkalle millä välineellä tahansa. Jos tie on poikki, matkakin loppuu yleensä siihen. 

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Minä ja Donald


Vuosi sitten liityin vastarintaliikkeeseen. Velvollisuus kutsui ja asetin itselleni tavoitteen. Olin päättänyt kaataa Amerikan presidentin, koska jonkun se olisi tehtävä. Ainakin olisi monta hyvää syytä yrittää, koska yhtä vaarallisen pölhöä presidenttiä en ollut ikinä nähnyt eikä siitä voisi seurata mitään hyvää. Viimeisessä ainakin olin oikeassa, sen voi jo varmuudella sanoa. Sen sijaan presidentin saaminen viralta Twitterin avulla – no, se ei olekaan ihan niin yksinkertaista. 

Tviittaaminen (@aikamatkustaja ‏) tuntui sopivimmalta aseelta, sitähän presidenttikin käyttää vihollistensa julkiseen verbaaliseen kiusaamiseen ja tylyttämiseen. Maanalaiseen armeijaan liittyminen ei vaadi asetta eikä edes kommandopipoa, internet-yhteys riittää. Ja on se ihmeellistä, että kuka tahansa voi kertoa mielipiteensä mistä tahansa ja saa sen saman tien maailman tietoisuuteen. Jos maailma sattuu lukemaan. Vaikka Yhdysvaltain presidentin, jos hyvin käy vaikkei se ollutkaan tavoitteeni. Ajattelin vain kuten niin monet amerikkalaisetkin: olisi väärin jos en tekisi mitään. 

Harvoin politiikassa tuntee olevansa niin ehdottoman varmasti oikeassa. Hyvältä tuntui myös se, että mukana oli paljon muitakin, samaa pahaa vastaan. Suurin osa oli amerikkalaisia, jotka olivat epäuskoisia ja pettyneitä siihen, että heidän omat maanmiehensä olivat kaiken järjen vastaisesti valinneet maan johtoon sivistymättömän tollon, joka tuntui halveksivan kaikkea sitä mitä on pidetty demokratian mallimaan peruskivinä. Oli hurmoshenkeä, oli jättimäisiä mielenosoituksia, oli yhteenkuuluvuuden tunnetta ja samanmielisiä. Syntyi #Resistance-liike. Mutta mitä sitten?

Elokuvassa Being There (Tervetuloa Mr. Chance!) yksinkertaisesta ja kiltistä puutarhurista tulee sattumien kautta ensin presidentin neuvonantaja ja sitten todennäköinen seuraaja. Herra Gardiner ei tiedä maailmasta mitään mutta kuin minkä on televisiosta nähnyt. Todellista valtaa käyttävät taustapelurit ovat löytäneet harmittoman keulakuvan. Totuus ei ole paljon elokuvaa hullumpi. Oikeassa maailmassa presidentiksi päätyy itsekeskeinen ja ilkeä tv-julkkis ja miljardööri, joka ei tiedä maailmasta muuta kuin sen mitä näkee television aamuohjelmissa. “Paha presidentti” kuten lapset sanovat. Ja hän on presidenttinä edelleen. 

Miksi Trumpia ei ole saatu viralta? Häntä saattoivat äänestää valtaeliittiin kyllästyneet keskilännen juntit ja valkoista valtaa kaihoavat rasistit. Mutta hänellä on muitakin tukijoita, joilla on sekä rahaa että vaikutusvaltaa. Trump on tarjonnut heille ainutkertaisen tilaisuuden tehdä mitä tahansa, koska moraalisia sääntöjä ei enää ole. Ja niin kauan kuin tukijoita republikaanien joukossa on, Trump pysyy vallassa. Yhdysvallat on muuttunut banaanitasavallaksi, jossa mikä tahansa on ostettavissa ja todellisuus on muokattavissa. Riittää kun vain miellyttää presidenttiä. 

Suurinta vahinkoa ei ole kokenut amerikkalaisten maine maailmalla. Kaoottinen vuosi on onnistunut romuttamaan luottamuksen politiikkaan, lehdistöön, poliisiin, demokratiaan, vaalijärjestelmään ja yleiseen oikeudenmukaisuuteen. Vaikka Trump joutuisikin tuomiolle, mitä en hetkeäkään usko, paluu normaaliin on pitkä ja kivinen polku. Se voi viedä sukupolven ellei useampia. Huonompi vaihtoehto on, että kaoottinen hallinto ajautuu diktatuuriksi, josta rauhanomaista paluuta ei enää ole. Tai kolmas mahdollisuus: Trump aloittaa jonkun sodan pysyäkseen vallassa. Tai siis ne takapirut, jotka häntä selän takana ohjailevat. 

Takana on nyt vuosi Twitterissä. Olen kirjoittanut tai jakanut 1420 tviittiä. Olen lukenut vielä enemmän tviittejä. Olen hankkinut 167 seuraajaa. Se ei ole kovin paljon. Yhtään uhkausta en ole saanut. En ole saanut myöskään maailmanlaajuista julkisuutta. Suosituin tviitti on nähty 4500 kertaa. Iloitsen kuitenkin siitä, että @TeaPainUSA  ja moni muu on onnistunut paremmin. Uskoin, että olisimme yhdessä saaneet enemmän aikaan. Uskoin, että kaadamme presidentin ja hyvä voittaa, mutta vallankumousta ei tullutkaan. Toivottavasti kaikki eivät anna periksi. 

Historia voi olla ankara sitä kohtaan, joka puhuu typeryyksiä, mutta vielä julmempi se on niitä kohtaan, jotka taputtivat. 


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja tyhmyys ovat ylimpiä ystäviä, kulkevat usein käsi kädessä. Toinen kutsuu toista luokseen. Tästä sain muistutuksen kirjallisuuden kautta. Luin nimittäin tänä vuonna kolme hienoa kirjaa, joihin en aikaisemmin ole onnistunut tarttumaan, vaikka niitä on innokkaasti minulle suositeltu. Tai juuri siksi. Minuahan ei tarvitse neuvoa, löydän kyllä itsekin kirjani. Kiitos vain avusta. Näin ylpeys on kutsunut tyhmyyden luokseen. 

Kesällä kahlasin ensin Niilin kaislikoihin Sinuhen kanssa. Elämys oli voimakas, imin itseeni kaikki maut ja hajut. Rakastuin Nefer Neferiin, pesin ruumiita, vietin väärän kuninkaan päivää ja ystävystyin jopa Kaptahin kanssa. Unohdin täysin että kirja on käännetty 40 kielelle, siinä on yli 700 sivua ja sen kirjoittaja on sattumalta tullut maailmankuuluksi. Siinä juuri niitä syitä, miksi en koskaan tullut Sinuhea lukeneeksi. Nyt oli vain sopivasti aikaa ja tarina ja se vei minut mennessään. Uskomaton tarina. 

Syksyllä luin Pessin ja Illusian. Luin sen ääneen 4-vuotiaalle pojalleni. En oikeastaan ollut aikonut lukea sitä, se vain osui sattumalta hyllystä käteen. Ajattelin alussa myös, että se on varmaan liian vaikea. Kieli on vanhaa. Poika kyllästyy. Ei niin käynyt missään vaiheessa, päinvastoin. Lukuhetkestä tuli iltarutiini, jota molemmat odottivat yhtä innokkaasti ja vaikka olemme aina lukeneet, ei mitään kirjaa ole koskaan luettu niin intensiivisesti. Luimme niin kuin hyvää kirjaa parhaimmillaan luetaan – hitaasti. Ehkä luemme sen jonkin ajan kuluttua uudestaan. 

Neljävuotias tietää nyt tarkalleen minkälaisia ovat piisami, päivänkorento ja näsiä, mitä tekevät palokärki, ristilukki ja cuculus. Lapsen muistikin on uskomaton. Opimme molemmat paljon uutta luonnosta. Pessi ja Illusiahan on tarina vuoden kierrosta, luonnon ihmeistä, erilaisuuden ymmärtämisestä, sodasta. Mutta ennen kaikkea rakkaudesta. Kieli on hienoa, värikästä ja kuvailevaa, eikä yhtään liian vaikeaa. Lapsi ymmärtää riittävästi, omalla tavallaan. Lukemalla hyvää kieltä, kerää sanavarastoa. Ei kai lapsille tarvitse kirjoittaa kuin idiooteille. 

Muistan yhä hyvin miten moni oli jo yläasteella lukenut Douglas Adamsia. Minä en lukenut, koska siitä puhuttiin liikaa. Linnunradan käsikirja oli silloin juuri ilmestynyt. Se oli outo ja käsittämättömän suosittu. Siitä intoiltiin ja sitä fanitettiin. Olen aina ollut huono fanittamaan mitään. Niinpä kapinoinnin vuoksi hukkasin pelkkää tyhmyyttäni 30 vuotta tietämättä lainkaan mistä oli kyse. Toisaalta sain vastineeksi hienon lukukokemuksen, paljon myöhemmin. Ei ole koskaan liian myöhäistä. Paitsi jos vogonit (kuvassa) tulevat ja tuhoavat maapallon. 

Linnunradan käsikirjan maailma on myös nyt luettuna herkullinen. Ääniohjauksen ja kosketusnäyttöjen orjuuttamat olennot ovat turhautuneita epäluotettavaan teknologiaansa, mutta eivät silti osaa elää ilman sitä. Miten tuttua. “All you had to do was wave your hand in the general direction of the component and hope.” Toinen hauska asia kirjassa oli Zaphod Beeblebroxin kutkuttava hahmo. Itsekeskeinen ja turhamainen galaxin presidentti muistuttaa merkillisen paljon Donald Trumpia. Internetistä selvisi, että sen ovat huomanneet muutkin. 

Sekä neuvojen antaminen että vastaanottaminen on älyttömän vaikeaa. Neuvomista olen yrittänyt välttää, koska en ole koskaan halunnut tuputtaa muille omia ajatuksiani. Omia lapsia on kuitenkin pakko opastaa. En tietenkään halua, että heistä tulee ylpeitä ja ennakkoluuloisia. Isäni on sellainen. En myöskään neuvoisi olemaan nöyrä ja kuuliainen. Voin sanoa vain: olkaa rohkeita ja ajatelkaa itse. Ja lukekaa myös niitä kirjoja, joita muut kehuvat. 

Pahoitteluni myös niille, jotka luulivat että kirjoitan Jane Austenista. En ole lukenut vielä yhtään hänen kirjaansa. Samasta syystä. 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Pinaattijäätelöä, anyone?

Saimme vieraita Romaniasta. Kapsäkkeineen kylään tupsahtivat heinäkuussa anoppi ja kaksi serkkutyttöä, jotka eivät ole ennen käyneet Suomessa. Oli ehkä jo aikakin. Visiitti oli monella tavalla kovasti toivottu ja odotettu. Sitä en osannut kuitenkaan ennakoida, että isoäiti matkustaisi kuin Venäjän Federaation presidentti, bagaaz täynnä ruokia. Vaatteiden ja runsaiden tuliaisten seasta kaivettiin pitkiä ja lihaisia makkaroita, porsaanpaistia, kinkkua, savujuustoa sekä lukuisia pussukoita yrttejä ja mausteita. Erittäin romanialaista. 

Meillähän eletään jonkinlaisessa kahden kulttuurin kuplassa, jossa tavat ja ruokalajit ovat vuosien varrella iloisesti sekoittuneet. Itse emme enää tunnista edes asiaa. Niinpä vieraiden ruokahuolto aiheutti suurimman yllätyksen. Tarjosimme tietysti karjalanpiirakoita ja ruisleipää, joita maistettiin varovasti näykkien. Sen sijaan omien lasten suuri herkku, omatekoiset pinaattiletut herättivät kauhunsekaista pelkoa. Samoin lohikeitto, jota kumpikaan tytöistä ei suostunut edes maistamaan. Tekemäni pasta carbonara sentään kelpasi, jotenkin. Isoäiti oli sittenkin eväsmakkaroineen ennakoinut tilanteen ihan oikein. 

Muuten vierailu sujui mainiosti ilman suurta draamaa. Kävimme Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja ah, ihanissa ostoskeskuksissa. Linnanmäen vuoristoradassa piti ajaa yhdeksän kertaa ennen kuin päästiin kotiin vähän ennen sulkemisaikaa. Vein koko jengin Fiskarsiin ja Tammisaareenkin. Matkalla ostimme jäätelöt. Kysyin vierailta osuiko hyvä valinta. Kyllä osui. Tytöt sanoivat poimineensa tutut jäätelöt, joita he syövät kotonakin. Kaikista mahdollisista jäätelöistä ja mauista, joita kylläisessä suomalaisessa pakastealtaassa makailee. Käsittämätöntä. 

Muistan omasta lapsuudesta retken Ruotsiin. Suurin riemun aiheeni Tukholmassa oli maistaa kummallisen väristä (sinistä) limua ja syödä mahdollisimman monta raketinmuotoista mehujäätä. Ostin taskut täyteen purkkaa, makuja joita ei Suomesta saanut. Olen tosin myöhemminkin ollut vähemmän turvallisuushakuinen ja työntänyt pääni liian moniin paikkoihin, joita ulkoasianministeriö tai äiti ei välttämättä olisi suositellut. Mutta me olemme kaikki erilaisia. 

Omat lapset olivat ihmetelleet samaa, vaikka hekin osaavat olla nirsoja ruokien kanssa. Heillä olikin asiaan toinen näkökulma. Heidän mielestään oli äärimmäisen väärin, että heille on vuosikausia syötetty Romaniassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä kysymättä koskaan mitä he halusivat syödä. Kukaan ei ole huomioinut, että jokin ruoka voisi olla liian eksoottista tai epäsuomalaista. Ei, me emme ole matkustaneet ulkomaille omien makkaroiden kanssa. Heidän on täytynyt maistaa kaikkea ja toisten ei tarvitse maistaa mitään. Erittäin epäreilua, kuulemma. 


Yritän silti ymmärtää vieraitamme. He ovat matkustaneet vähemmän, ehkä ihan eri tavalla. Vanhemmat eivät ole vieneet edes kiinalaiseen syömään, museoista ja teatterista puhumattakaan. He eivät ole olleet turisteja. Kaikki on aina ollut tuttua ja turvallista kuin valkoinen leipä ja meijerivoi. Siinä on hyvä puolensa. Tytöillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä tai nähdä. He olivat vain sukuloimassa. Ehkä tästä matkasta jää silti mieleen joitakin juttuja, pieniä siemeniä, joista sitten itää hiukan lisää rohkeutta ja uteliaisuutta. Ainakaan lentämistä ei tarvitse enää jännittää. Ehkä pinaattilettuja uskaltaa joskus jopa maistaa. 

Silti ensi kerralla tarjoan romanialaisille vieraille maksalaatikkoa ja mustia makkaroita tai petteripunakuonoa puolukkahillon kanssa, ihan kiusallani. Ja on pakko maistaa. 

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Madonlukuja

Ihmettelin aina nuorempana sitä, miten ikääntyvät ihmiset sinnikkäästi toistelevat mantraa, jonka mukaan ikä on vain numero. He painokkaasti kiistävät vanhenevansa, vaikka numerot ja naama kertovat ihan muuta. Miksi valehdella? Kaikkihan sen näkevät kun vanhenee eikä sitä voi peitellä. Ei kukaan usko kuitenkaan. Kun nyt tiedän totuuden, aion paljastaa sen muillekin. Silläkin uhalla etteivät kaikki usko. 

Kolmekymppisenä aavistaa jo hiukan siitä mitä on edessä, epämääräisenä tunteena, että nuoruus on katoamassa muistoihin ja valvotun yön jälkeen aamulla väsyttää. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska edessä oleva matka on pitkä. Tai siltä se tuntuu. Vastahan sitä on kaksikymppisenä iloinnut, että on vihdoin aikuinen ja saa tehdä mitä itse haluaa. Aikuisuuden paradoksi on siinä, että kun vihdoin saa tehdä mitä vain, ei tiedäkään mitä haluaa. 

Neljäkymppisenä pääsee sitten jo maistamaan ikääntymisen kitkerää hedelmää. Viimeistään tässä vaiheessa suurin osa pelästyy tosiasioiden eli peilin edessä ja alkaa vimmatusti kuntoilla, matkustaa, etsiä viisauksia, erota, pettää puolisoa tai kiukutella naapureille. Ei mikään auta, makuun kannattaa totutella. Ikä tulee varmasti kuin kesä ja kärpäset. Tutut, jotka ovat ylittäneet viidenkympin rajan taas vaikuttavat jo jokseenkin tasapainoisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Ja myös väittävät niin. En tiedä onko se totta. 

Äitini, joka on jo reilusti yli 70, on pitkään sanonut ettei ikääntymisessä ole yhtään mitään hyvää. Hänen selviytymiskeinonsa on ollut vältellä aihetta, kameroita ja peilejä. Ja pidemmän aikaa myös ihmisiä. Kun sitä ei ajattele eikä siitä puhu, on turvassa. Ehkä. Mutta en oikein usko siihenkään. Ikä on psykologinen sudenkuoppa, jonka pohjalla on teräviä seipäitä. Jos kuoppaan putoaa, ei sieltä nousta. Ja kuoppaan joutuu jos uskoo joutuvansa. Avain selviytymiseen on siis reilu itsepetos. 

Ne, jotka väittävät iän olevan vain numero, valehtelevatkin nimenomaan itselleen, eivät muille. Muiden mielipiteillä kun ei ikääntymisen edetessä enää ole juurikaan merkitystä. Eli niin kauan kuin sitkeästi jaksaa väittää itselleen, ettei ikä tunnu missään, voi pitää kiinni omasta vaihtoehtoisesta totuudesta. Jos usko loppuu, käy kuin Kelju K. Kojootille, joka huomaa jo juosseensa kallionreunan yli. Niin kauan kuin pystyy valehtelemaan itselleen, että jalkojen alla on maata, ei putoa. Minä en pysty. 

Nuorempana ihmettelin myös sitä, miten vanhemmat ihmiset olivat niin huolettomia ja suoraviivaisia. Puhuivat mitä sattuu, kenelle tahansa. Nyt tiedän senkin, valitettavasti. On sinänsä hauskaa kun ei tarvitse joka käänteessä stressata siitä mitä muut ajattelevat, eikä aina mieti menikö paita päälle oikeinpäin, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Jos stressaisi edes hiukan, olisi huomattavasti skarpimpi erilaisissa tilanteissa, vaikkapa tärkeissä työelämän tilanteissa. Se olisi kuitenkin avuksi. 


Toisaalta ikääntyvät saavat paljon anteeksi ja sekin on lohdullinen asia. Lapset olivat käyneet vanhainkodissa jututtamassa vanhuksia. Todella vanhoja vanhuksia. Kaikilla oli ollut hauskaa. Seniorit nimittäin puhuivat aivan mitä sattuu, ilman minkäänlaista itsesensuuria. Lapsia hämmensi tavata aikuisia, jotka eivät ota mitään vakavasti. Eivätkä edes muista kuinka vanhoja ovat. Ihanan vastuutonta. Ehkä ikääntymisessä sittenkin on puolensa. Niin aion tästä lähtien ajatella. Vaikka se onkin itsepetosta. 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Perheyrityksen vuosikatsaus

No niin, uusi vuosi on taas alkanut ja on jo aika lailla palattukin arkeen. Käydään vielä vähän perheyrityksen tilannetta läpi näin yhteisesti jos kaikki malttavat istua hetken paikoillaan. Tämä ei vie kauan. Vuosi on uusi, mutta haasteet pitkälti samoja kuin viime tilikaudellakin. Talous- ja markkinatilanne ovat hankalia, vaikka pientä syytä toiveikkuuteen onkin ilmassa. Investointeihin ei kuitenkaan ole nyt varaa, vaikka esimerkiksi tabletteja ja konsolipelejä on kovasti toivottu. Samalla henkilöstöllä mennään eikä muutoksia ole tiedossa. Ymmärrän kuitenkin hyvin henkilöstön huolen siitä, että suurimmat haasteet liittyvät edelleen nuoreen toimitusjohtajaamme ja hänen käytökseensä. Toivon kaikilta edelleen malttia ja kärsivällisyyttä. Tiedän, ettei tämä ole helppo juttu, mutta perheyrityksen johtaminen on herkkä taitolaji ja kokemus opettaa. 

Toimitusjohtajasta voisin sen verran vielä sanoa, että hän on viime vuoden aikana oppinut paljon toimialan sanastoa ja osaa nyt ilmaista itseään ja toiveitaan aikaisempaa eksaktimmin. Hän on myös oppinut käymään itse wc:ssä mikä huomattavasti keventää meidän kaikkien työtaakkaa, vaikka pyyhkimisessä tarvitseekin vielä apua. Mitä käytökseen ja johtamiseen tulee, hän edelleen varmasti kiljuu, itkee ja polkee jalkaa ja jopa lyö työntekijöitä. Varsinkin jos ei saa nukkua riittävän pitkiä päiväunia. Tästä on keskusteltu monta kertaa ja hän ymmärtää itsekin ettei sillä aina ole toivottua motivointivaikutusta. Lällättelystä ja sohvalla pomppimisesta on istuttu sisäinen palaveri. Muistutan kuitenkin kaikkia siitä, että hän on meistä nuorin ja siksi ennakkoluulottomin ja innovatiivisin johtamaan tätä yritystä. Annetaan hänelle mahdollisuus tehdä niin. 

Hallituksen puheenjohtaja käy nyt firman ulkopuolella töissä, joten hän ei juuri osallistu operatiiviseen toimintaan. Myynti- ja markkinointijohtajat jatkavat tutuissa rooleissaan ja heillä on paljon yhteisiä projekteja vastuullaan. Heidän osaltaan johtokunta toivoo jatkossa parempaa raportointia projektien etenemisen suhteen – missä mennään, ketä tavataan ja koska ollaan takaisin toimistolla, jossa heitä ei ole rehellisesti sanottuna kovin paljon aina näkynyt. Varsinkin jos palaverit jatkuvat iltamyöhään, kuten välillä ihan ymmärrettävästi käy. Passiivisuudesta ei kumpaakaan voi moittia, mutta yritetään saada niitä projekteja maaliin. Olisi myös hyvä vähän katsoa miten firmaa edustetaan. Tänä aamuna jouduin puuttumaan siihen, kun markkinointijohtaja oli lähdössä ulos sisähousuissa ja eriparisukissa. Ei näin. Skarpataan vähän ja pukeudutaan asianmukaisesti. 

Itse jatkan henkilöstöjohtajana kuten tähänkin asti, vaikka tuntuukin siltä, ettei titteli varsinaisesti vastaa enää toimenkuvaani, johon kuuluu käytännönläheisesti niin siivousta, ruoanlaittoa kuin pyykinpesuakin. Tietysti normaalien hallinnollisten rutiinien ohella. Työtunnit eivät ole työaikalakia nähneetkään ja työmäärä on välillä melkoinen. Toimitusjohtajan näkemyshän on se, että kahvin voi juoda yhtä hyvin kylmänä ja mitään lepotaukoja ei tarvitse pitää, joten tehokkuus edellä on menty koko vuosi. Jotenkin on silti selvitty ja positiivisella asenteella yritetään jatkaa edelleen. Loppuvuoden tulos on niukasti miinusmerkkinen eikä likviditeetissäkään ole kehumista, joten kaikkien työpanosta tarvitaan, että saadaan taas niin sanotusti tuulta purjeisiin. Näillä sanoilla haluan kiittää puhkikuluneesta vuodesta ja toivottaa meille kaikille menestystä ja jaksamista vuodelle 2017. Sköl!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Sormet saranapuolella


Isä kannusti minua lapsena syömään ruokani. Se tapahtui lauseella: joko syöt tai itket ja syöt. Mieluummin söin, koska kehotus ei kuulostanut vitsiltä. Työttömiä aiotaan motivoida ensi vuonna paremmin työnhakuun, kertoo hallitus. Kuulostaa...hmm kannustavalta. Kun kaikki kortit ovat konsulttien kädessä, työllistän nyt itseni kirjoittamalla ohjeet kuinka haasteet ratkaistaan ja motivointi tapahtuu. 

1. Itketys. Työttömiä on tarkoitus konsulttien toimesta haastatella kolmen kuukauden välein, mutta on syytä saada heidät ensin ymmärtämään tilanteen vakavuus ja olemaan aidosti pahoillaan omasta työttömyydestään. Kun syötävää ei ole, jää vain itku jäljelle. Entisaikojen itkijänaisen tilalle sopii parhaiten iskelmälaulaja, joita on tässä maassa enemmän kuin on kenellekään hyväksi. Nyt heille on töitä. On sama itkeekö kuulija laulun sanoille vai myötähäpeästä, lopputulos ratkaisee. On parempi maksaa osaaville laulajille laulamisesta kuin osaamattomille konsulteille tyhjänpuhumisesta. 

2. Kepitys. Ennen kuin kaikenlaiset lastenoikeudet tulivat yleiseen tietoisuuteen, suomalaisissa kouluissa motivoitiin oppilaita tehokkaasti ja fyysisesti. Kepityksen kohteina voivat olla kädet, jalat, selkä sekä tietysti takapuoli. Moni muistaa varmasti oikein hyvin viivottimella tai karttakepillä sormille lyömisen reippaan perinteen. Hyväksi todettuja keinoja ovat olleet myös nurkassa seisottaminen, luunapit ja tukistaminen. Jos työttömällä ei ole tukkaa, voidaan vaihtoehtoisena motivointikeinona jättää sormet oven väliin, sinne saranapuolelle. 

3. Karenssit. Kunnon karenssi on se mikä suomalaista koskettaa saunan jälkeen parhaiten. Lopetetaan nössöily ja laitetaan sellaiset ukaasit, että tuntuu. Eihän kolmen kuukauden nuudelipaasto tervettä aikuista mihinkään heilauta. Lokoisaan elämään luiskahtaa takaisin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Jos sen sijaan suljetaan eristysselliin vaikkapa pariksi vuodeksi tai miksei roikotettaisi saman tien pää alaspäin, niin johan alkavat työhalut herätä. Jokaisen kerrostalon alakerrasta löytyy joku kerhotila, johon työttömät voisi lukita ja naapurit pitämään vahtia. Siinä saadaan samalla yhteisöllisyyttä kaikille.

4. Simputus. Tehokkaita kannustimia on aina keksitty armeijassa. Työttömät voisivat esimerkiksi ryömiä haastatteluun ojia pitkin. Heidät voisi herättää keskellä yötä siivoamaan vessaa tai tiskaamaan astioita. Tai ehkä kirkko on sittenkin keksinyt parempia keinoja aikojen kuluessa. Nykypäivän virtuaalinen häpeäpaalu on ainakin helppo toteuttaa Facebookissa. Jos ei jalkapuu tehoa voidaan tehdä vanha kunnon vesikoe. Tiputetaan työtön kaivoon. Jos uhri kelluu hän on itse syyllinen työttömyyteensä ja hänen toivonsa voidaan polttaa roviolla. Jos hän hukkuu, hän on syytön, mutta hänen haaveensa voidaan silti haudata siunattuun maahan. 

5. Porkkanaa. Ettei kaikki olisi vain keppiä ja kuritusta, on syytä tarjota myös houkuttimia työhön menemiseen. Tähän astihan työttömiä on vokoteltu töihin mahdollisuudella suorittaa ilmaista työtä erilaisten kokeilujen ja harjoittelujen nimikkeillä, joista valtio maksaa pulleille konsulttiyrityksille lihavat palkkiot. Miksei tätä voisi nimetä uudestaan vaikkapa porkkanapussikokeiluksi. Annetaan aikaisemman ei mitään sijasta palkkaa – pussillinen porkkanoita viikon työstä. Samalla saadaan terveellistä ravintoa työttömän pöytään ja suomalaista maataloutta tuettua. Eihän se porkkanan viljely muutenkaan kannattavaa puuhaa ole.

6. Osaaminen. Oikeanlaista osaamista ei muka ole ja ammattitaito ei riitä. Ei se ole haitannut tähänkään asti, joten eiköhän lopeteta turha kitinä siitä koulutuksesta ja pätevyydestä. Työ tekijäänsä neuvoo. Valelääkärit ovat selviytyneet työssään erinomaisesti, eikä heillä ole ollut minkäänlaista koulutusta. Miten? He ovat motivoituneita. Ei yleislääkärin homma niin kummoinen ole, eikä ole moni muukaan. Koulunkäynti vie sitä paitsi hirvittävän paljon aikaa. Ajatellaanpa vaikka poliitikkoja. Harva heistä on pätevä juuri mihinkään duuniin, mutta sielläpä vain istuvat ja tekevät yhteiskunnan tärkeimpiä päätöksiä.

7. Piilotyöpaikat. On puhuttu paljon siitä, että työtä on, mutta hakijat eivät löydä sitä. Väitetään, että 80% työpaikoista on piilotettu. Jokainen ulkomaalainen taas tietää, että kaikilla suomalaisilla on vähintään kaksi koiraa, joille ostetaan gluteenitonta einesruokaa ja Helly Hansenin hiihtoasuja. Voihan nämä elintasolemmikit laittaa myös tuottavaan työhön ja kouluttaa ne haistamaan piilotetut työpaikat. Koiran nenä on tuhansia kertoja ihmistä tarkempi. Piilotyöpaikat saavat olla vaikka sata metriä maan alla, kultainen noutaja kyllä kaivaa ne esiin. 

8. Kiitokset. Lopuksi, ettei kaikki olisi näin mustan joulun aikaan niin negatiivista, haluan esittää kiitokset. Kiitän pääministeri Sipilää ja hallitusta inspiraatiosta tämän tekstin kirjoittamiseen. Kiitän Yleisradiota sinnikkäästä positiivisesta uutisoinnista, vaikkei mitään kerrottavaa olisi ollutkaan. Kiitän Historia-lehteä ja muita julkaisuja, joista olen löytänyt antoisaa luettavaa mm. keskiajan rangaistuskäytännöistä. Tässä kirjoituksessa esitetyt neuvot ovat hallituksen vapaasti hyödynnettävissä. En lähetä konsultoinnista laskua, koska se ei ole kenellekään kannattavaa.