torstai 3. joulukuuta 2015

Olkoon sota kanssanne

Kukaan tutuista ei ole vaihtanut Facebookissa profiilikuvaansa punaiseen lippuun sen jälkeen kun turkkilaiset ampuivat alas venäläisen hävittäjän, joka lensi Turkin ilmatilassa. Tosi outoa! Eikä muuten vaihtanut Malin lippuunkaan edellisen terrori-iskun jälkeen. Kaikki ovat sen sijaan Ranskan ystäviä, koska Isis hyökkäsi Pariisiin ja nyt Ranska hyökkää Syyriassa. Turkki taas taistelee sekä kurdeja että Isisiä vastaan. Kurdit taistelevat Isisiä ja Syyrian presidenttiä vastaan. Isis taistelee kaikkia vastaan ja Venäjä aseistaa Syyrian presidenttiä, jota kaikki muut vastustavat. Turkin presidentin palatsissa on 1100 huonetta. Tuliko kuvio selväksi? 

Onneksi on omiakin ongelmia. Onhan meilläkin ollut ilmatilaloukkauksia, vaikka niitä ei niin pahalla kai muistellakaan. Vai muistellaanko ollenkaan? Tietenkään Suomi ei koskaan ampuisi venäläistä lentokonetta alas, vaikka se kaartelisi Helsingin yllä koko päivän. Tilannetta pahoiteltaisiin ehkä radioteitse. Lähetettäisiin sähke Moskovaan ja odotettaisiin virallista vastausta. Ja perään lähettäisimme heti anteeksipyynnön siltä varalta, että joku ajattelisi meidän ajatelleen koneen alasampumista, mitä me tietenkään emme olisi koskaan ajatelleet. Mutta kuitenkin. 

Anteeksipyytämisessä me olemmekin eteviä. Ja siinä, että vaaditaan pyytämään anteeksi. Anttila pyysi äkkiä julkisesti anteeksi, että he yrittivät myydä pojille poikien leluja ja tytöille tyttöjen leluja. Ennenkuulumatonta. Bloggaaja oli pahoittanut mielensä. Pitäisikö Anttilan toimitusjohtajan erota? Volkswagenin toimitusjohtajakin erosi, pyydettyään asiaankuuluvasti ensin anteeksi, että he olivat hiukan tuunanneet autojen diesel-moottoreita. Ennenkuulumatonta. Nyt odotamme Alexander Stubbin anteeksipyyntöä hallintarekisterilain takia. Meillä on ministeri, joka ei ole puhunut totta. Ennenkuulumatonta. Terva ja höyhenet odottavat. 

Tapahtuu ihan mitä tahansa, joku pahoittaa mielensä ja vaatii julkista anteeksipyyntöä. Jopa sää aiheuttaa mielipahaa, koska ennustukset pitävät harvoin enää paikkansa. Tai sitten ne uutisoidaan niin, etteivät ne tunnu todenmukaisilta. Siihen on syynä uusi journalistinen arvomaailma, jonka mukaan paras juttu on se, joka saa eniten klikkauksia netissä. Se on siis parasta journalismia. Juuri ne otsikot, joissa mies sai kuukausien erektion ajettuaan moottoripyörällä. Jos sääuutisointi ei ole riittävän dramaattista, se ei kiinnosta ketään. Siksi meitä uhkaavat hirmumyrskyt, helleaallot ja rankkasateet melkein joka viikko. 

Minä pahoitin mieleni lukemalla Metro-lehteä, jossa koko sivun voimalla esiteltiin uuden Tähtien sota -elokuvan nokkelia oheistuotteita. Sain tietää, että Kuolemantähti-korkokengät maksavat 365 euroa ja R2-D2-lippis kolmekymppiä. Missään ei mainittu sivun olevan mainos, joten se on ilmeisesti journalismia kaikkine hintatietoineen. Tämä “uusi” avaruusseikkailu on jatko-osa elokuvaan, joka ilmestyi teattereihin kun minä olin lapsi. Keksikää nyt robotti vieköön jotain uutta, tätä on katsottu jo monta vuosikymmentä. Ihan niin kuin meillä ei olisi sotia joka tuutti täynnä muutenkin. Kyllä olisi taas anteeksipyynnön paikka. 

Ai niin, pyydänkin anteeksi Ranskalta, en halua tietenkään pilkata lippuanne. Kunnioitan maatanne suuresti siirtomaahistoriasta, muukalaislegioonasta, ydinkokeista ja Gerard Depardieusta huolimatta. Ajattelen usein vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, joista olemme yhä niin kaukana. Ihailen myös ranskalaista keittiötä. Ranskalainen on aina ranskalainen, vaikka uppoöljyssä paistaisi. 

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Maalari, timpuri, kätilö ja rukkanen


Käyn joka aamu päiväkodissa. Seurasin pitkin kesää ohikulkiessa kun paikkaa korjailtiin. Kovin tehokkaalta se ei vaikuttanut kun maalarillakin oli aikaa istua jakkaralla maalatessaan. Syksyllä vilkuilin remontin tuloksia: osa leikkivälineistä ja -telineistä oli maalattu, loput jätetty sikseen, ne huonokuntoisimmat. Rikkinäiset aidat ja hiekkalaatikot ja liukumäet olivat unohtuneet, kuten ovat olleet ainakin viisi vuotta. Hoitajat kertoivat, että tämä johtuu säästämisestä. Sipilä haluaisi säästää vielä hiukan lisää. 

Koko Suomi on vähän kuin unohtunut lastentarha. On jätetty korjaamatta ja annettu rapistua säästämisen nimissä jo jonkin aikaa – ja menty mieluummin leikkimään. Sitten todetaan, että tuleepa kalliiksi korjata ja annetaan rapistua vielä lisää. Lopulta leikkitelineet, jotka pienellä huoltomaalauksella ja nikkaroinnilla olisivat kestäneet käyttöä toisetkin kymmenen vuotta, nakataan vaarallisina kaatopaikalle ja tilalle tuodaan uusia. Se, mitä päiväkodin pihassa pitäisi nytkin korjata olisi viikossa tehty, jos siellä olisi vaikkapa talonmies. Niin ei kuitenkaan Suomessa enää toimita, koska se on vanhanaikaista. On uudistettu, tehostettu ja ulkoistettu. Ja ihan niin kuin kotonakin: kaikki pienet hommat ovat tekemättä. 

Naapurin lautaseinä kaipasi viime syksynä korjausta. Annoin paikallisen timpurin puhelinnumeron. Ei kelvannut. Naapurin mielestä oli parempi kilpailuttaa projekti netissä. Niinpä hän löysi edullisen virolaisen urakoitsijan, joka tuli tekemään työn. Keskellä talvea. Keväällä sitten todettiin, että seinä vuotaa yhä ja korjaus oli tehty miten sattuu. Urakoitsijaa ei enää löytynyt mistään, kun naapuri yritti reklamoida. Työ teetettiin uudestaan eli loppulasku taloyhtiölle tuplaantui. 

Tuttu timpuri olisi tullut halvemmaksi ja tehnyt homman saman tien, mutta se olisi vaatinut sitä, että ostopäätös ymmärretään tehdä muun kuin hinnan perusteella. Se on vastoin tämänhetkistä trendiä. Näinhän koko yhteiskunta toimii, mitään ei tehdä helposti tai käytännöllisesti. Kaikkeen kehitetään digitaalinen käyttöliittymä tai täytetään monisivuinen lomake, oli se tarpeen tai ei. Otetaan vaan se edullinen tarjous, koska se näyttää ensimmäisessä kvartaalissa hyvältä. Säästäminen ei ole oikeasti sitä, että kilpailutetaan ja tehdään halvalla. Olisi kannattavampaa tehdä kunnolla. Säästäminen olisi myös sitä, että lapsille annettaisiin hyvä esimerkki asioiden hoitamisesta ja työnteosta jo tarhaiässä. Että näin me aikuiset pidämme paikat kunnossa. 

Tekemätöntä työtä kyllä riittää Suomessa. Työ ja tekijät eivät kohtaa, sanotaan. Mutta se on vain yksi ongelmista. Jos halutaan, että ihmiset tekevät enemmän töitä, kuten hallitus on toivonut, heidät pitää motivoida siihen. Resepti on yksinkertainen: kun palkkaa nostetaan 10%, nousee työteho 20%. Kun taas palkkaa alennetaan 10%, laskee työteho 20%. Terveisiä vain Sipilälle, vaikka en olekaan kätilö, tämä on minun käsitykseni kannustuksesta. Niin ihmismieli toimii. Talkoissa tehdään toki ilmaista työtä, mutta oletuksena on, että tarjoilu pelaa ja yhdessä on mukavaa. Jos ei ole, harva osallistuu toista kertaa. 

On sinänsä kauhean hienoa, että ihmiset ovat nyt aktiivisia ja osoittavat mieltä. Järjestetään kansanjuhlia, protesteja, tukimielenosoituksia ja tempauksia. Jopa mellakoidaan hiukan. Hyvä, että reagoidaan maailman tapahtumiin, mutta miten niiden tekojen kanssa on? Muuttuuko mikään vai pidetäänkö vain hiukan meteliä, heilutellaan banderolleja ja sitten mennään syömään pizzaa? Tarhan pihassa on edelleen rikkinäisen aidantolpan päässä vanha rukkanen etteivät pienet ihmiset lyö päätään terävään reunaan. On ollut aika kauan. 

maanantai 7. syyskuuta 2015

Velallisen rehellisyydestä

Kun tapasimme kerroin tulevalle vaimolleni, että minulla on sitten velkaa. Ettei asia tule yllätyksenä. Sen verran, että makselen sitä lopun ikääni. Selitin kuitenkin, ettei kyse ole rahasta. Olen matkustanut eri puolilla maailmaa, usein köyhissä maissa. Paikalliset ovat vieneet autonsa lavalla pois autiomaasta, tarjonneet ruokaa tai yösijaa tai venekyytiä, tiputtaneet työkalunsa ja lähteneet opastamaan perille tai soitelleet sukulaisilleen ja selvittäneet miten sinne jonnekin pääsee. Olen kaikille niille ihmisille velkaa ja koska en tiedä keitä he olivat voin maksaa takaisin vain tekemällä samoin jollekin toiselle. 

Enkä ole ollut koskaan todella pahassa pulassa. Ehkä hiukan väsynyt tai eksynyt tai kastunut sateessa. En ole paennut henkeni edestä, vaikka kerran kuulinkin läheltä laukauksia. En ole ollut vankilassa, en ole nähnyt sotaa eikä minua ole kidutettu kuin näyttämällä huonoja elokuvia yöbussissa. En tiedä mitä on olla pakolainen tai miltä se tuntuu. Omakohtaisesti tiedän vain sen, miltä tuntuu olla yksin vieraassa maassa kun joku tarjoaa apua haluamatta siitä mitään vastineeksi. 

Jonkun laskelman mukaan maailmassa on yli 60 miljoonaa pakolaista. Oikeaa määrää kukaan ei tiedä eikä sitä kuinka moni heistä selviytyy hengissä pakolaisuudestaan. Jotkut harvat pääsevät Eurooppaan ja vielä harvemmat Suomeen asti. He eivät ole köyhimpiä ja heikoimpia, he ovat vain niitä, joilla on onnekas mahdollisuus selviytyä. Sitten vastassa on ihmisiä, jotka eivät koe tarpeelliseksi tuntea empatiaa, koska he ovat juuri imemässä plasmatelevisiostaan suosikkipoliisisarjaansa, eivätkä halua että heidän kylläistä maailmaansa häiritään. 

Auttaminenkaan ei ole yksinkertaista. Olen yrittänyt auttaa ulkomaalaista ystävää oman ravintolan perustamisessa. Ilmeisesti hänen vaimonsa epäili, että yritän ryöstää heiltä rahat tai tyttäret. Ystävyyskin kariutui epäluuloon ja väärinymmärryksiin. Vieraassa maassa kulttuurierojen keskellä ei ole aina helppo olla vaikka asiat olisivat hyvinkin. Monesti en ole kuullut kiitosta työstä, jota olen tehnyt ilmaiseksi, vain ollakseni avuksi. Siitä huolimatta meiltä saa yösijan ja syötävää aina kun tarvitsee ja kyydin lentokentälle aamuyöllä. Ei siksi, että haluan olla hyvä ihminen vaan siksi, että niin minullekin on tehty. 

Markku Pölönen jakoi sosiaalisessa mediassa kuvia evakoista. Ihmisille pitää yrittää selittää historian kautta mistä pakolaisuudessa on kyse. Pitää erikseen muistuttaa, että meitäkin on kenties joskus autettu hädässä ja että nyt kuuluisi olla empaattinen. Se on vähän omituista. Suomella on kyllä varaa auttaa hädässä olevia, jokaisella meillä on. Ei ole kyse rasismista vaan ahneudesta ja laiskuudesta. Minua ovat auttaneet itseäni paljon köyhemmät ihmiset ihan pyytämättä. Jos joku pyytää, ei minulla ole varaa kieltäytyä. Jos suomalaiset eivät auta niitä, jotka apua tarvitsevat, me maksamme siitä kovan hinnan – ennemmin tai myöhemmin. 

Olin muutama vuosi sitten eksyksissä Tiranassa, jossa kadunnimet ja kartat eivät oikein täsmää. Paikalliset saattelivat oikeaan bussiin, jossa yliystävällinen bussin rahastaja otti asiakseen saattaa minut toisen minibussin lähtöpaikkaan oman työvuoronsa päätyttyä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta kävelimme yhdessä mutkikkaan matkan oikeaan paikkaan. Kiittelin kovasti. En kuitenkaan osaa antaa itselleni anteeksi sitä, että olisin voinut tarjota lounaan tai kahvin tai oluen, mutta sen sijaan epäilin matkalla hänen motiivejaan auttaa tuntematonta, eksoottista, vääräuskoista ulkomaalaista. Anteeksi. Niin jäi taas velkaa maksettavaksi. 

maanantai 24. elokuuta 2015

Maauimamaisteri

Kävin maauimalassa. Ensimmäiseen huolenaiheeseen törmäsin jo parkkipaikalla. Melko varmasti jätin autoni luvattomalle paikalle vaikkei siinä sanottukaan että se oli luvaton. Jätin silti. Portilla jonottaessa huolestuin uimahousuistani, joissa on lahkeet. Uimahallista minut saateltaisiin julkisesti nöyryyttäen ulos. Kävisikö maauimalassa samoin? Pohdin myös saako omia eväitä syödä (saa), voiko altaaseen viedä pallon (ei voi) ja jos teen jotain väärin, tuleeko joku huomauttamaan siitä (ei tullut). 

Koska suomalainen yhteiskunta on piripintaan täynnä sääntöjä, on kunnia-asia noudattaa niitä kaikkia. Siinäkin tapauksessa, että ne olisivat keskenään ristiriitaisia ja kumoaisivat toisensa. Ei, en todellakaan pidä säännöistä, mutta tiedän miten innokkaita suomalaiset (ja suomalaistuneet maahanmuuttajat myös) ovat valvomaan niitä. Me olemme ilmiantajia. Tai ehkä meidät on kasvatettu niin, en tiedä. Joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, että olisi hauskaa on ehdottomasti se, että noudatamme sääntöjä. 

Lapset kysyivät miksi maauimalaan ei saa viedä puhallettavaa krokotiilia? Miksi uimahallissa pitää olla hiljaa lahkeettomissa uimahousuissa? Ei, en todellakaan tiedä. Kesällä ostimme yhteisen trampoliinin naapuruston lapsille. Ensin sovittiin yhteisesti säännöistä. Pohdimme kiihkeästi montako lasta saa pomppia kerrallaan ja miten kaikki säännöt saadaan lapsille ymmärrettäviksi. Niitä tuli paljon. Kannoimme myös huolta, ymmärtävätkö vanhemmat sääntöjen kohtalokkaan merkityksen. Me taidamme nauttia siitä naapureiden vahtimisesta, kurista ja järjestyksestä, me suomalaiset. Vähän liikaakin. 

Ehkä juuri siksi yhteiskuntasopimusta tai mitään muutakaan uudistusta ei saada aikaiseksi. Emme uskalla päästää irti ja antaa veneen ajelehtia, katsoa mihin virta vie, koska emme luota toisiimme. Siksi päättäjät eivät vain voi antaa ihmisille vapautta tehdä mitä haluavat ja katsoa mihin se johtaisi. Jos saisi ihan vapaasti tehdä töitä, harrastaa, perustaa yrityksiä ja luoda uutta ilman, että se vaatii sata erilaista lupaa ja lausuntoa. Entä jos siitä syntyisikin parempi yhteiskunta eikä holtitonta anarkiaa? Sitä tuskin saamme koskaan selville. 

Näin se nyt toimii. Minä olen aikuisopiskelija. Voidakseni opiskella, tarvitsen puoltavan lausunnon ja minun pitää olla työtön. Saadakseni ansiosidonnaista, minun pitää kuulua työttömyyskassaan. Yritystä en tietenkään voi perustaa. Armollisuudessaan valtio suo minulle kuitenkin mahdollisuuden tehdä töitä: sitä kutsutaan mystisesti suojaosaksi. Saan ansaita korkeintaan 279 euroa neljässä viikossa - bruttona. Tästä summasta vähennetään siis arvonlisävero, eläkemaksut, laskutus- ja muut sivukulut ja tuloverot. Jäljelle jää 120 euroa. Valtio antaa ja valtio ottaa. Huraa! 

Jos ansaitsen yhtään enemmän, minua rangaistaan sekä leikkaamalla ansiosidonnaista että viivästyttämällä seuraavaa maksua. Siihen ei perheellisellä ole varaa, joutuisimme leipäjonoon. Säästöt on syöty, osakkeet myyty ja lainan maksuvapaat käytetty. Rahatilanne on tiukka. Opiskelua ei voi lopettaa, koska saadut tuet perittäisiin takaisin. Töitä kyllä olisi, ei se ole mikään ongelma. Asiakkaille olen joutunut sanomaan, etten pysty laskuttamaan. Herää vain kysymys kuinka moni muu on samassa loukossa. Palkatonta työharjoittelua saan tehdä mielin määrin ja työtön saan olla ihan rauhassa, se ei tunnu häiritsevän ketään. 

Kiitän yhteiskuntaa kannustuksesta ja toivotan kaikille valtion virkamiehille mukavaa syksyä sääntöpinojensa takana. Kiva, että teillä on tekemistä. Meille muille työn tekeminen on joko rangaistavaa, tuottaa loputtoman byrokratiakierteen tai yksinkertaisesti kannattamatonta. Yrittämiseen suhtaudutaan kuin tarttuvaan tautiin. Odotan ylipainoisen yhteiskuntajärjestelmämme vajoavan altaan pohjaan mahdollisimman pian. Sitten kun happi alkaa loppua, on ihan pakko alkaa pyristellä takaisin pintaan, ja ehkä jopa tehdä asioille jotain.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Olipa kerran avaruus

Kuten joku on ehkä arvannutkin, pidän Juri Gagarinista. En oikeastaan tiedä miksi. Minulla on Gagarinin kuvakin seinällä. Pidän nyt myös Juri Milneristä ja siihen on hyvin selvä syy. Upporikas venäläinen on juuri sijoittanut miljooniaan hankkeeseen, jonka päämääränä on (Stephen Hawkingin johdolla) selvittää olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin. Minäkin olen koko elämäni odottanut, että joku tulisi vierailulle toiselta planeetalta. Olen ihan vakuuttunut, että elämää kyllä on. Jossakin avaruudessa, linnunradan tuolla puolen. 

On myös ilahduttavaa, että joku jolla on niin paljon rahaa käyttää sitä edes potentiaalisesti ihmiskuntaa hyödyttävään hankkeeseen, eikä ostele vain itselleen huviloita ja veneitä tai kannusta kaikkia start up-yrittäjiksi. Toisaalta raha saattaa myös antaa harhaanjohtavan vallantunteen, jolloin alkaa uskoa, että kaikki on ostettavissa ja saavutettavissa. Myös vastaukset kaikkiin kysymyksiin. 

Olemmeko me yksin? Ongelma onkin siinä, jos joku vastaa. Stephen Hawking on itsekin todennut, ettei vastauksen saaminen ole välttämättä hyvä asia. Todennäköisyys sille, että muukalaiset ovat ystävällisiä ja mukavia tai että kohtaamisesta ei seuraisi jotain meille tuhoisaa, on ilmeisen pieni. Projektin yhteydessä aiotaan järjestää myös kilpailu avaruuteen lähetettävästä viestistä. Omaa ehdotusta ei tarvitse kauan pohtia, se kuuluu ehdottomasti näin: “Don’t call us, we’ll call you.”

Oletetaanpa huvin vuoksi, että joku kuitenkin vastaisi kosmoksessa huhuiluun. Minkälaiset edellytykset meillä olisi kommunikoida vieraan sivilisaation kanssa? Lähettäisin ehkä sittenkin avaruuteen seuraavan viestin: “Hyvät avaruuden asukkaat, voisitteko odottaa muutaman valovuoden, meillä on täällä muutama konflikti menossa ja niitä ei oikein voi nyt jättää kesken. Emme ehdi juuri nyt vastaanottaa vieraita.” Tällä pallolla on nytkin aika monta sotaa, joita ei ole ihmisten kesken onnistuttu ratkaisemaan. Toivon, että avaruusolennot ovat kiireisiä. 

Erilaisuuden suvaitseminen ei tuntuisi olevan ihmisen parhaita vahvuuksia juuri nyt. Me emme tarvitse avaruuden olentoja testaamaan suvaitsevaisuuttamme. Meillä on ongelmia omankin historiamme muistamisessa – ja jos emme muista, emme voi siitä myöskään ottaa opiksi. Osaamme sujuvasti suhtautua omiin lajitovereihimme, hädässä tai ei, kuin vieraan galaksin asukkaisiin. Tai vielä pahempaa – kuin heitä ei olisi olemassakaan. Suomalaisetkin ovat nopeasti unohtaneet mitä olivatkaan köyhyys ja sota ja miksi meidän muka pitäisi auttaa muita. 

Gagarinin kuvassa, joka on siis meillä portaissa matkalla alakerran komentokeskukseen, lukee venäjäksi lause: Kosmos kuuntelee meitä. Kuunteleeko se vai ei? Joskus on siunaus ettei tiedä kaikkea. Uskon, ettei kaikkia kysymyksiä kannata kysyä. Maailma on mielenkiintoisempi mysteereineen. Ei, meidän ei ole tarkoituskaan tietää kaikkea, on meille parempi jos kosmos ei kuuntele meitä. "Älkää tulko tänne, täällä ei ole mitään nähtävää."

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Hamsterit

Ensin kerron tarinan kylpyvaahdosta. Tuttavani kyläili vanhempiensa luona, siis lapsuudenkodissaan. Kaapin perältä hän oli bongannut vanhan purkin, jossa luki kylpyvaahtoa. Purkki tuntui etäisesti tutulta jo lapsuudesta, joten sen täytyi olla ainakin 40 vuotta vanha. Sisällä olikin kylpyvaahtojauhetta, tai ei jauhetta, koska se oli vuosien karttuessa kovettunut suolapaakuksi, jota ei saisi ulos edes korkkiruuvilla. Tuttava ajatteli heittää purkin pois, mutta äiti kielsi jyrkästi. 

Hämmästelin kohteliaasti tarinan saamaa käännettä, mutta en kuitenkaan ollut niin yllättynyt. Minullakin on 40-luvulla syntyneet vanhemmat. Hekin keräävät vanhaa tavaraa ympärilleen, ovat tehneet sitä koko ikänsä. Nyt isä pyysi poikkeuksellisesti apua. Hän sanoi haluavansa myydä toisen mopon. Hän kun omistaa kaksi vanhaa pappamopoa. Ei hän tarvitse sitä ensimmäistäkään, mutta en ottanut sitä puheeksi. Lupasin siis auttaa. Kuitenkin kun pääsin perille, oli suunnitelma jo kääntynyt katumukseksi. Eihän toimivaa mopoa kannattanut myydä, kun ei voinut tietää saisiko siitä edes hyvän hinnan. Mitä jos se ainoa menee rikki. 

Meillä on kesämökkinä vanha maalaistalo, jossa on ihan liian paljon säilytystilaa. Niinpä päätin tehdä inventaarion ja heitin pois neljänneksen omista tavaroistani. Sitten katselin ympärilleni. Isällä on kuusi ruohonleikkuria ja viisi moottorisahaa. Osa toimii, osa ei. Häntä ei mitenkään häiritse se, että samaan tarpeeseen on monta laitetta. Yhtä ilmeisesti käytetään, muut ovat varalla. Yritin salaa heittää pois rikkinäisiä tikkoja ja resuisiksi kuluneita tuolinpäällisiä (ehjiä löysin 7 settiä), mutta ne oli kaivettu takaisin roskasäkistä. Niille kun voi vielä tulla käyttöä, jossain, joskus. Kuulemma. 

Ei niille tule. Totuus on vain vaikeasti nieltävä. Tavaroihin kiintyy ajan kanssa niin paljon, ettei niistä enää voi luopua vaikka tietäisi, ettei niitä ole koskaan tarvittu eikä koskaan tarvita. Ei voi heittää pois sellaista, jota on rakkaudella raahattu mukana elämän muutoissa vuosikymmeniä. Eikä poiskaan voi antaa jos on sellainen vaara, että uusi omistaja heittäisikin tavaran roskiin. Epäilen, että niitä kylpyvaahtopurkkeja löytyy aika monesta mökkikaapista ja komerosta. On varmasti muitakin, jotka istuvat vanhoilla tuoleilla etteivät uudet kulu. 

Psykiatria määrittelee hamstrauksen sairaudeksi, se ei ole vain tapa tai pakkomielle. Mutta missä vaiheessa kerääminen muuttuu sairaalloiseksi? Vaikea sanoa. Tavara ahdistaa vanhempiakin, koska he ovat alkaneet karsia kirje- ja postikorttiarkistojaan 60 vuoden ajalta. Miksi ihmiset keräävät joka vuosi joulukortit laatikoihin? Ei niitä kukaan koskaan katsele. Minuakin pyydettiin auttamaan tavaroiden kanssa, koska jotain pitäisi tehdä – ja sitten kiireesti kiellettiin heittämästä mitään pois. Olen melko varma, että tavaroita, jotka olen jo kerran heittänyt pois on ilmestynyt mystisesti takaisin.

Olisin toivonut, että vanhemmat olisivat onnistuneet säästämään jotain muuta. Sen sijaan, että tallessa on koinsyömiä solmioita iloiselta 60-luvulta, he olisivat voineet säilyttää edes hiukkasen sen aikaisesta avoimuudesta ja elämänilosta, jonka innoittamina he matkustelivat maailmalla ja tutustuivat uusiin ihmisiin. Nyt maailma tuntuu olevan pelottava ja arvaamaton paikka, jota on parempi paeta maaseudun hiljaisuuteen ja olla siellä ihan yksin. Tuttujen ja turvallisten tavararöykkiöiden keskellä, itse rakennetussa bunkkerissa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kolmastoista tunti

Nyt se osui. Siitä haaveilee kolme miljoonaa suomalaista. Meidän yhteinen suomalainen unelmamme: äkkirikastuminen niin, että saa paljon rahaa tekemättä sen eteen mitään. Eli lottovoitto. Yllättävästä vaurastumisesta huolimatta pyrin pitämään molemmat jalkani tukevasti maassa ja pohtimaan rauhassa mihin rahat sijoitan. En halua hosua, enkä hukata mahdollisuutta, joka tuskin osuu omalle kohdalle montaa kertaa. Kerrotaan nyt vielä voiton suuruuskin, kun ei näin isoa iloa kannata pantata itsellään: 4,7 euroa. 

Mihin sijoitan? Jos laitan rahat osakkeisiin (tai yhteen Biohit Oyj:n osakkeeseen), on tulevaisuus aina epävarma kurssien keikahdellessa. Voin menettää yöunet, vaikka en menettäisi rahoja. Kannattaisi varmaan sijoittaa metsään, ikimetsä nyt ainakaan ei katoa. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa suojeltua metsää. Saisin 9,4 hehtaarin palan korpea vaikkapa Kainuun Pahapurosta, eli melkein koko puron. Toisaalta meitähän kehotetaan kuluttamaan, jotta talous alkaisi nousta sieltä puronpohjalta, mihin se on vajonnut. Voisinkin ostaa grillisään toivossa kaksi pakettia makkaraa. 

Ehkä kuitenkin teen varmasti turvallisen sijoituksen ja ostan kioskilta askin tupakkaa. Sen hinta on noussut kolme kertaa viiden vuoden sisällä ja nousee ensi vuonna taas uudestaan. Tuotto on taattu. Sijoitus kestää myös aikaa, ellen hätäpäissäni polta omaisuuttani. Kansalaisetkin ovat sitä mieltä, että tupakan hintaa voi nostaa niin reilusti, että pian veroprosentti ylittää sadan, jolloin röökit voidaan jättää kokonaan pois ja myydä pelkkiä askeja. 

Lottovoitosta tuli mieleen, että tunnen romanialaisen perheen, joka tuntee itsensä lottovoittajiksi vain siksi, että he saavat asua täällä ja laittaa lapsensa suomalaiseen kouluun. He olivat harkinneet tarkkaan mihin muuttaisivat rakentamaan uutta elämää. Suomi löi Kanadan. Toisille taas on lottovoitto päästä raksalle töihin. Kun kysyin tutuilta raksamiehiltä, onko työ suomalaisella työmaalla raskasta, heitä nauratti. Romanialaiset väittivät tekevänsä samassa ajassa kolme kertaa enemmän töitä kuin laiskat suomalaiset, ja paremmin. 

Heh heh. Minäkin olisin nauranut uhoamiselle, ellen muistaisi varsin hyvin ajatelleeni ihan samalla tavalla kun muutimme Dublinista. Irlannissa tehtiin varmasti kolme kertaa enemmän töitä – ihan samassa ajassa. Ylitöitä ei tarvittu ja ruokatauot olivat lyhyitä. Siis työ oli paljon tuottavampaa, koska aika käytettiin tehokkaasti siihen työntekoon. Jossain vaiheessa elintason nousukulkua suomalaiseen työkulttuuriin on pesiytynyt kummallinen tapa velttoilla ja pitää sitä normaalina. Enkä edes tunne julkisen puolen työtapoja. 

Asenteissa on ehkäpä oikaistavaa, mutta niin kauan kun ongelman olemassaoloa ei tunnusteta, ei korjaustakaan tule. Lyhin matka on siihen, ettei tehdä enää mitään. Se onkin helpointa. Tässä valossa uuden hallituksen ehdotus työajan pidentämisestä on sekin hauska – ja se miten tosissaan asiasta puhutaan. Oikeastihan kyse on siitä, että samasta työstä (tai ajasta) halutaan maksaa vähemmän, mikä tekisi siitä työnantajalle kannattavampaa. Yhtä huvittava on varakkaiden palkka-ale. Onhan rahaa edullisempaa ottaa vastaan missä tahansa muussa muodossa kuin palkkana. Ansiotulovero on jo nyt hyväntekeväisyyttä. 

Suomalaiset ovat kuitenkin aina selvinneet kekseliäisyydellä ja ahkeruudella, väitti joku eilen Hesarissa. Ahkeruutta en kommentoi, mutta psykologisesti on ongelmallista vain keppi kädessä ottaa ja vaatia, kun sitä on jo tehty viimeiset kymmenen vuotta. Aikaakin on rajallisesti. Lisätään siis sitä ja otetaan käyttöön kello, jossa on oikeasti kolmetoista tuntia. Tämä innovaatio lisäisi kaksi tuntia vuorokauteen ja 60 tuntia kuukauteen. Joko suomalainen minuutti kuluukin 55 sekunnissa tai sitten kesäajassa joudutaan säätämään hiukan enemmän jos vuorokausi venyy. Jos kuitenkin ensin on annettu, on mitä pyytää takaisin. 

Ja pian suomalaisten hullua omaperäisyyttä ja päätöntä työtahtia tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa. Elleivät sitten kaikki muutkin voita lotossa.