Jättekivaa

Viikko sitten valittiin Suomen parhaat työpaikat. Isojen ykkönen oli Ikea, mikä ilahduttaa siksi, että imagonkin mukaan olettaa, että juuri Ikeassa ollaan hymysuin. Onneksi se ei ole väkinäistä. Mainostoimistot eivät näillä listoilla keiku, mikä ei varsinaisesti yllätä. Mainosalan imagoon kuitenkin kuuluu, että töissä on olevinaan kivaa ja tapahtuu kaikkea jännää. Juhlitaan ja tavataan tv:stä tuttuja julkkiksia. Ja vaikka vauhtia olisi liikaakin, onhan sentään kohtuullista korvausta vastaan ilo palaa loppuun.

Todellisuus on hiukan toista. Joko töitä on järjettömän paljon; niin paljon, ettei niitä mitenkään pysty enää tekemään hyvin, mutta kukaan ei tohdi myöntää asiakkaille, että ei tämä nyt oikein onnistu. Mitä tahansa myydään millä hyvänsä hinnalla ja sitten ristitään kädet ja toivotaan, että joku ehtii ja osaa tehdäkin jotain kun lasku on jo lähtnyt. Toinen äärimmäisyys on, että ei ole mitään tekemistä. Tai yhdellä on ja toisella ei ole. Silloin kylmäpäisesti lomautetaan, irtisanotaan, alennetaan palkkoja ja osoitellaan paksuilla sormilla lamaa ja manataan globaalia taloustilannetta syypääksi.

Tällaista on ollut viime vuodet. Poikkoilu äärilaidasta toiseen muutaman kuukauden välein ei enää ole kivaa. Työparini sanoi juuri itsensä irti ja poistui ovet paukkuen sanoen istuvansa mieluummin kotona. Työpaikan ilmapiiriä hän kuvasi hurmaavaksi yhdistelmäksi suljettua osastoa ja lastentarhaa. Mitta tuli siis täyteen juonittelua, uhkailua ja pelottelua. Mainostoimistot eivät menesty parhaiden työpaikkojen kisassa, koska reiluja pelisääntöjä ei ole eikä niitä pidetä tarpeellisina. Luovalla alalla kuuluukin olla kusipäitä, sehän on pelin henki.

Mainosalalla menestyvät narsistiset pyrkyrit, jotka ovat häikäilemättömimpiä käyttämään omaksi hyödykseen toisten – yleensä niiden osaavien ja nöyrien – työpanosta ja ahkeruutta. Ei ole mitenkään omituinen skenaario, että siitä joka mainostoimistoon tullessaan osaa ja ymmärtää vähiten koko alasta, tulee pikavauhtia johtaja. Riittää, että on muita enemmän äänessä, osaa toimia kylmän laskelmoivasti ja antaa itsestään omistajien silmissä messiaanisen kuvan ylivertaisena nerona. Ja pukeutuu hyvin. Muilla aloilla näitä pidettäisiin työpaikkakiusaajina, meillä he ovat visionäärejä. Tervetuloa alalle!

Saku Tuominen kirjoitti jokin aika sitten hienosti suomalaisesta työkulttuurista. Olemme kuin koululaisia, istumme uupuneina pulpetin ääressä, pidämme pitkiä ja puuduttavia palavereja. Niinpä joo, liian tuttua. Kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta en ole vielä nähnyt yhtään työnantajaa, joka olisi valmis kokeilemaan. Se nimittäin vaatisi ihmisiin luottamista. Sen sijaan mieluummin vahditaan, epäillään ja uhkaillaan, uskoen kuitenkin vanhojen keinojen tepsivän. Kaikki meilläkin töissä ovat sitä mieltä, että kahvi on pahaa. On aina ollut. Työnantajan mielestä sillä ei ole väliä.

Saako sitten valittaa? Vanhemmat ihmiset sanovat, ettei töissä kuulukaan olla kivaa. En ole samaa mieltä. Siellä pitäisi olla kivaa siitä huolimatta, että tehdään töitä. Työn pitäisi olla tuottavampaa silloin kun ihmiset nauttivat siitä. Ja firmojen johdossa pitäisi myös ymmärtää, ettei äärimmilleen säästämällä saada välttämättä parasta taloudellista tulosta aikaan. Jos oma valittaminen jatkuu liian pitkään, haen Ikeaan kokiksi. Konsepti on valmis. Siellä on hauskaa ja värikästä, eikä tarvitse osata tehdä muuta kuin lihapullia.

Pöö!

Ei ole mitään pelättävää? Ehkä vaalin lopputulos oli selvä tai ainakin suhteellisen hyvin ennustettavissa. Silti se ei ollut taattu, eikä missään tapauksessa tuntunut varmalta Helsingissä. Uutta ja jännittävää oli se, että ihmiset julkistivat kantansa ja väittelivät politiikasta avoimesti. Samaan aikaan tuli kummallinen olo – tietyissä piireissä oli melkein epäkorrektia olla kannattamatta Haavistoa. Yhtä lailla tuntui sopimattomalta mitenkään arvostella kampanjoissa mukana olevia puolisoita.

Koko vaalit näyttivät suurelta tv-hupailulta, monenkin ehdokkaan kautta. Gallupeista jännättiin kuka putoaa seuraavaksi ja kuka lopulta pääsee MN-taloon asumaan. Toinen kierros jatkoi samaa linjaa. Jos suhtautuu viihteellisyyteen nihkeästi, leimautuu auttamatta vanhanaikaiseksi. Jos on kyseenalaistanut poikaparin sopivuuden maan ylimpään virkaan, on suvaitsematon. Jos äänestää oikeistolaista ehdokasta, on konservatiivi. Jos ei äänestä vähemmistön edustajaa, on vähemmistöä vastaan. Miten tässä nyt näin kävi?

Samaa tuntui ihmettelevän vaalistudiossa Alexander Stubb. Ymmärrän Haaviston suosion, ymmärrän provokaation ja anti-jytkyn tarpeen oikein hyvin. Ymmärrän myös ilmiön kulttuuripiireissä synnyttäneen arvokkaan yhteisöllisyyden ja hyvän puolesta toimimisen tunteen. Luultavasti mukanaoleminen ja omassa ympäristössä hyväksytyn mielipiteen ilmaiseminen ovat olleet tärkeämpiä asioita kuin presidentin valitseminen. Kivaa. En silti näe mitään erityisen tuoretta ja innostavaa. Kulttuuriväki ja vasemmistolaisuus ei kuitenkaan ole ihan uusi yhdistelmä.

Vaali-ilmiössä oli myös vastenmielisiä piirteitä, siitä huolimatta, että kaikkialla toistettiin itse ehdokkaiden olleen herrasmiehiä alusta loppuun. Media ei sitä ollut, eikä varsinkaan Yleisradio. Strada-ohjelman kohdalla kampanjapäällikkö pyysi kohtelemaan ehdokkaita tasapuolisesti. Ei liene kovin vaikea arvata kumman etu kyseisessä laitoksessa on etusijalla, eikä sitä edes yritetty peitellä. Haavistosta epäsuotuisia tietoja esiintuova dokumenttikin siirtyi yllättäen esitettäväksi vaalien jälkeen.

Tämä taas todistaa sen, että on kuitenkin kyse politiikasta, vaikka tavalliselle kansalle näytetäänkin sirkushuveja ja puhutaan paitojen silittämisestä. Poliittisesti kyseessä oli oikeiston ja vasemmiston kaksintaistelu, jonka oikeisto voitti. On piristävää nähdä muuttaako uusi asetelma mitään tässä niin jähmeän keskusjohtoisessa ja monopoliähkyisessä maassa, jossa kansalaiset voidaan lailla pakottaa maksamaan änkyrävasemmistolaisen mediatalon ylöspito. Sentään presidentinlinnan yksipuoluejärjestelmä on murtunut.

Minä kunnioitan presidentin virkaa maan virallisena edustajana kotona ja maailmalla ja siinä puolisollakin on roolinsa. Presidentti ei ole julkkis eikä mikään Elton John -show. En todellakaan halua nähdä ecuadorilaista kampaajaa kättelemässä arvovieraita itsenäisyyspäivän juhlissa tai valtiovierailuilla presidentin puolisona. Sillä mielikuvalla on iso rooli Niinistön voitossa, vaikkei vaalissa varsinaisesti olekaan kyse muusta kuin presidentin viran hoitamisesta. Mutta silti.

Enkä usko, että avoin homous parantaa Haaviston uskottavuutta politiikassa missään päin maailmaa. Joten kyllä, monessa kodissa pelättiin pahinta tänä sunnuntaina. Ei vastakkain ollut vain kaksi sivistynyttä, EU-myönteistä kandidaattia, vaan myös kaksi ihan erilaista politiikkaa ajavaa ja hyvin erilaista roolimallia edustavaa ehdokasta.

Minulla on pieniä lapsia, jotka eivät kuitenkaan ole niin pieniä, etteivätkö osaisi kysyä miksi presidentin kainalossa on mies eikä nainen. En halua välttämättä käydä sitä keskustelua vielä eikä se ole sellainen roolimalli jota 4-vuotiaalle pojalleni haluaisin esitellä. Olen siis ahdasmielinen, vanhoillinen ja liian homokammoinen voidakseni olla liberaali. Vaalin tulos on hämmentävä, joten sitä joutuu hiukan sulattelemaan.

Heiluvat sedät

Sanomalehdestä pisti silmään syntymäpäiväilmoitus. Teijo Tapani Erkinharju, 50 vuotta. Hiustyylistä ei voi erehtyä – sama Erkinharju, joka paukutti joskus kotoisella nuorisotalolla rumpuja yhtyeessä Peer Günt. Sekä yleisö että muusikot olivat nuoria. Silloin ajateltiin, että rockmuusikoiden ei kuulu ikääntyä ja jos niin kurjasti kuitenkin kävisi, olisi syytä väistyä takavasemmalle vähin äänin. Ikääntyminen ei olisi coolia, eikä sopisi uskottavaan rock-elämään. Niin ei onneksi käynyt.

Rokkarin ammattia ei pidetty järkevänä valintana, sitähän ei voisi jatkaa kovin pitkälle. Yleisön piti kyllästyä, aikuistua ja muuttaa makuaan. Eikä kukaan menisi katsomaan keski-ikäisiä ukkoja nahkahousuissa. Oli vain kaksi kunniakasta vaihtoehtoa jäljellä: menestyä ja hankkia niin paljon maallista hyvää, ettei tarvitsisi vanhana tehdä enää mitään. Tai jättää bänditouhu ajoissa ja mennä oikeisiin töihin. Kaikkein kunniattominta olisi ryhtyä laulamaan iskelmiä tai osallistua euroviisuihin.

En ole oikein ymmärtänyt nostalgiaa. Olen vilpittömästi ihmetellyt suomalaisten riippuvuutta nuoruuden idoleihin ja halua katsoa samoja bändejä uudestaan ja uudestaan. Eikö uusista artisteista ole kukaan kuullut? Oltuani riittävän kauan täällä, Suomi on muuttanut minutkin nostalgikoksi. Kaivelen innokkaasti vanhoja rock-klassikoita Groovesharkin ja Spotifyn arkistoista. Kuuntelen päivittäin Radiorockia, mitä olisin aikaisemmin pitänyt varmana merkkinä huolestuttavasta henkisestä taantumasta.

Suomessahan uskotaan (tai uskotellaan), että kotimaiset raskaan rokin sankarit soivat maailmalla kaikkien iPodeissa. Tosiasiassa koko musiikkityyli on maistreamia vain Suomessa. Kaikkialla muualla se on oman kokemuksen perusteella pienen joukon marginaalimusiikkia, joka ei tavallista tallaajaa kiinnosta sekuntiakaan. Ehkä tähän harhakuvaan ovat syynä iltapäivälehtien myyntitavoitteet, joita kiritään toistuvasti kiinni kansallista itsetuntoa hivelevillä ja luovasti totuutta mukailevilla suomalainen bändi valloittaa maailmaa -jutuilla.

Radiorock on viime viikot höylännyt ahkerasti Mike Monroen uutta ja ylistettyä levyä. Mies on elämänsä vedossa viisikymppisenä ja tunnetaanhan Makke muuallakin kuin Suomessa. Mutta käsi ylös jos joku odotti oikeasti, että kukaan Hanoi Rocksin jäsenistä tai vaikka edes Red Hot Chili Peppers tekisi loistavaa musiikkia vielä muutaman vuosikymmenen päästä. Hyvä jos selviäisivät hengissä, siinäkin näytti olevan riittävästi jännitettävää.

Ehkä sittenkin on niin, että eläkeiän ylittänyt ja samanikäisille yhä soittava Eric Clapton tulee päättämään uransa tyylikkäämmin kuin Amy Winehouse. Sehän on komeaa ja humaania, että Judas Priest on voinut jatkaa soittamista ihan normaalin työuran verran. Rolling Stones ei edes ymmärrä lopettaa. Peer Güntkin taitaa soittaa yhä, vaikkakin ilman syntymäpäiviään juhlinutta Erkinharjua.

Unelmien banaanilaatikot

Olemme muuttamassa. Siis heti kun on tehty hiukan remonttia uuteen kotiin. Hiukan remonttia tarkoittaa sitä, että olen tehnyt pohjatöitä ja nirhinyt tapettia seinistä koko joululoman, viettänyt arki-illat rautakaupassa ja yrittänyt duunin ohessa koordinoida paikalle työkaluja, maalaria ja sähkömiestä. Tammikuun lopussa on pakko muuttaa. Onneksi muutama nurkka näyttää jo aika hyvältä. Tiedän, että talosta tulee hieno, mutta on siihen lohduttoman pitkä matka.

Nykymenolla tämä muuttuu pian rivitalon remonttiblogiksi ja sitten sisustusblogiksi. Mihinkään muuhun ei aika riitä. Nyt tiedän miksi aina sanotaan, että remontti helposti laajenee. Uusittavaa ja tuunattavaa riittää varmasti muutamaksi vuodeksi, kun ostaa vanhan talon, jossa on kolme kerrosta. Ystäväperhe osti vanhan puutalon ja on korjaillut sitä nyt viisi vuotta. Onhan se hieno, kuin sisustuslehdistä, mutta talo on syönyt kaiken ajan ja kaikki rahat. Siihen ansaan en halua.

Etsiessäni kuvia parketeista ja listoista, törmäsin sisustusblogiin, jossa perheenäiti oli saanut uuteen keittiöönsä unelmiensa hanan. Miten joku voi unelmoida hanasta? Unelmien kynnysmatto? Entä unelmien pistorasia? Meillä ei ole aikaa eikä varaa tehdä keittiössä remonttia juuri nyt. Se saa kelvata sellaisenaan. Unelmien hana olisi sellainen, joka ei tipu eikä heilu. Unelmien jääkaappi on kylmä ja siellä toimii valo. Unelmakoti on oma ja siellä saa tehdä mitä itse haluaa.

Toisella kaverilla on oma mainostoimisto. Hän aina valittaa, ettei toimistoa ole kukaan saanut sisustettua. Tauluja on lattialla ja tavaroita laatikoissa. Ontuva selitys kuuluu, että kun kaikki ovat heteromiehiä, ei kukaan osaa sisustaa. Odotan innolla löydänkö itsestäni sisustajan kun vihdoin pääsemme muuttamaan. Oma näkemykseni on, ettei taloa voi sisustaa ennen kuin siellä asuu. Sitten vasta näkee miten tila toimii. Toistaiseksi tiedän vain, että portaikon alla on loistava akustiikka soittaa kitaraa ja että talo tarvitsee ehdottomasti pianon.

Minulla (ja meillä) on lisäksi yksinkertaisen vanhanaikainen maku. Haluan valkoiset seinät, persialaisia mattoja ja ruskeita nahkatuoleja. En halua lasipöytiä, ikkunalautoja enkä Eero Aarnion muovilamppuja. Meillä juodaan teetä vanhoista paksuista laseista ja luetaan paperille painettuja kirjoja. Seinille tulee joskus mustavalkoisia valokuvia ja ikoneita. Sitä ennen iloitsemme vilpittömästi siitä, että meillä on uusi koti, jossa on enemmän tilaa ja vähemmän tavaraa. Kaksiossa se on ollut ikävä kyllä radikaalisti toisinpäin.

Kaikkivaltias joulupukki

“Aikuiset ei ymmärrä yhtään lasten juttuja”, kuului kolmevuotiaan tarkka huomio yhtenä päivänä. Hyvin suurella varmuudella hän on myös oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu on jo olemassa, eikä sen ylittäminen ole helppoa. Aikuisena en ymmärrä myöskään lasten suhdetta tonttuihin ja joulupukkiin. Tämä on harmillista, koska haluaisin kovasti. Hiukan kadehdin lasten mutkatonta tapaa uskoa. Lapset kun eivät erottele asioita satujen ja reaalimaailman lokeroihin.

Päästäkseni jyvälle alkeista kyselin lapsilta hiukan perusasioita. Joulupukki kulkee tietysti porolla, mutta jos ei ole lunta, porot lentävät. Lentoonlähtö tapahtuu juoksemalla lujaa. Joskus joulupukki lähettää lahjoja myös postissa, kuten Romaniasta, koska kaikki paketit eivät millään sovi samaan säkkiin. Romaniassa on tietysti myös oma joulupukki. Lisäksi joulukuun kuudentena Mos Nicolae tuo meille lahjoja kenkiin, tavallisesti karkkia ja sukkia. Lasten maailmassa ei ole mitenkään epäloogista, että sama kaveri ei käy Suomessa kaikkien lasten luona. Ei edes haittaa vaikka joku epäilisi joulupukin olemassaoloa. Kyllä lapset kertovat miten asiat oikeasti ovat.

Meillä on joulukuussa vieraillut ahkerasti myös tonttu tuomassa jotakin kivaa kalenterin taskuihin. Epäilin, ettei tonttu pääse sisälle ilman avainta. “Kyllä pääsee, se hiipii hiljaa näin. Tontut on kato pieniä.” Selvä. Onhan todistusaineisto joka aamu nähtävissä eteisessä. Lasten optimistisessa maailmassa tonttu ei kuitenkaan käy meillä tarkkailemassa ovatko lapset kilttejä vaan vain siksi, että se pitää lapsista. Tässä on vielä hiukan tarkennettavaa ensi vuodeksi, vaikka uskon asioista ei pidäkään kiistellä.

Hesaria taas ei lasten mukaan tuo tonttu, kuten ehdotin, mutta lehdenjakajat, joulupukki, tontut ja muut öiset liikkujat ovat ikäänkuin samassa firmassa töissä ja tuntevat toisensa. Itse asiassa tämä on enemmän faktaa kuin fiktiota, koska tuttavamme, joka jakaa Hesaria kyläili meillä viime jouluna punaisiin pukeutuneena. Mitä sitten tapahtuu niille lapsille, jotka eivät ole kilttejä? Niille joulupukki tuo kukkakaalia tai porkkanoita, eikä yhtään lelua. Tai vielä pahempaa – keittoa.

Autuaita ovat ne, jotka uskovat joulupukkiin, koska se on hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen uskomista. Miksi me emme sitten usko? Koska olemme kadottaneet kyvyn uskoa asioihin, joiden olemassaoloa vastaan on riittävästi järkeviä todisteita. Kuitenkin sen, että näkee seurausten olevan pelkästään hyviä, pitäisi itsessään riittää. Minä haluan uskoa Juha Wuolijoen versioon joulutarinasta, koska se on sekä kertomuksena että toteutuksena täydellinen. Pidän myös ajatuksesta, että lahjojen antaminen on niiden ostamista tärkeämpää.

Ainoa asia mikä tänä jouluna meni kaikkien mielestä sisään sukkana, oli hartaasti odotettu joulupukin vierailu. Harmi, etten ollut juuri silloin kotona. Kaikki muu, joulumenu mukaan lukien, meni reilusti pipariksi. Meillä aikuisilla on kiire ja liikaa kulttuurisidonnaisia ja vuoden suurimman juhlan perinteisiin liittyviä odotuksia, joiden täyttyminen yhtä aikaa on sekä epärealistista että hyödytöntä. Joulurauhaa ei julistettu. Mutta sentään yksi asia meni oikein. Kukaan ei saanut pukilta kukkakaalia eikä porkkanoita.

Tuulipukupuistossa

Hämmentävän moni ulkomaalainen on sanonut tulleensa Suomeen samasta syystä: suomalainen synkkyys ja hiljaisuus kiehtoi. Huomio veti hiljaiseksi ja synkäksi. Olemmeko me niin raskassieluisia ja omituisia, että sitä pitää tulla katsomaan kaukaisista maista asti? Kuva Suomesta muodostuu raskaasta musiikista, ankarasta luonnosta ja Kaurismäen elokuvista. Siinä on jotain samaa kuin erään amerikkalaisen toimittajan pakkomielteessä matkustaa Ruotsiin Ingmar Bergmanin synkän mustavalkoisen elokuvan takia.

Yksi suomalaisista omituisuuksista, jota tosin ei tunneta laajemmin ulkomailla, on tapamme viettää itsenäisyyspäivää. Pieni joukko jonottaa punaisella matolla kättelemään presidenttiä ja seisoskelemaan sen jälkeen tungoksessa, kylmää ruokaa lautasella. Loput kansasta tuijottaa seremoniaa televisiosta. Onneksi tämän vuoden käsikirjoitukseen oli tullut herkullinen virhe, sen ainoa valopilkku: yksi vihaisen linnun näköinen punainen mekko. Kuva levisi nopeasti maailmalle. Nyt sekä vihaiset linnut että firman markkinointijohtajan vaimo tunnetaan ympäri planeettaa, ehkä maailman tylsimmän tv-formaatin ansiosta.

Yrityshän on duudsonmainen – mainostaa omaa tuotetta presidentin vastaanotolla niin, ettei siitä pahastu kukaan. Älkää nyt luulko, että se oli vain hauska iltapuku, kun kyseessä on loppuun asti harkittu ja täydellisen onnistunut viraali. Yli 500 miljoonaa kertaa ladattu peli on tehnyt jo roviolaiset rikkaiksi. Nyt kasvatettiin brändin tunnettuutta, ehkä siitä tehtiin jopa salonkikelpoinen. Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä loukkaantujien luvatussa maassa ei presidentti tai kukaan muukaan julkisesti pahastunut avoimesta mainostempusta. Selitys löytyy kenties aamun lehdestä, jonka mukaan vihaisten lintujen menestys maailmalla nostaa suomalaisten itsetuntoa yleisesti. Voiko sitä nyt laskeakaan?

Lintupuku-viraalia tuskin kuitenkaan palkitaan vuoden markkinointitekona. Eihän se edes näytä markkinoinnilta eikä sitä ole ollut tekemässä yksikään mainostoimisto. Mediavolyymilla mitattuna näkyvyys on silti omaa luokkaansa. Palkittu mainonta pitää ensiksi tunnistaa mainonnaksi ja sen jälkeen pystyä asettamaan sopivaan kategoriaan. Toimivin markkinointi ei välttämättä olekaan mainontaa, vaan se voi olla hinnoittelua tai vaikka tuotteen sijoittelua. Yrityksen kannalta on ihan samantekevää millä keinoilla sen tulosta parannetaan. Olen hiukan kriittinen mainonnan palkitsemista kohtaan, koska siinä tarkoitus on unohtunut.

Lähikaupassa olen törmännyt toiseen hämmentävään kampanjaan. Kukaan, jolla on lapsia, on tuskin välttynyt smurffeilta. Ja kun ne on kaupassa kerran nähty, kerätään pian tarroja pieneen vihkoon, mikä on lasten mielestä jännittävää. Idea on kulunut ja kannustin (pehmoleluja alennushintaan) vähintäänkin huono, mutta silti konsepti on tehokas. Siitä vaan, pommittakaa lapsiakin, he oppivat samalla lukemaan kriittisesti myös kaupallisia viestejä. Olen tosin tarkkaillut muita asiakkaita kaupassa käydessäni ja olen vakuuttunut, että enemmistö asiakkaista kerää tarroja, eikä heillä kaikilla taatusti ole lapsia.

Tätäkään tuskin palkitaan. Smurffitkin on vanha juttu 80-luvulta, mutta kampanja toimii – yhtä innovatiivisesti ilmaistuna – kuin junan vessa. Ehkä kyse onkin siitä, että se on kilttiä ja harmitonta ja siinä on logiikka, jonka kuka tahansa ymmärtää. Ehkä ihmiset ovat väsyneet vaikeaselkoiseen ja omituiseen mainontaan, jonka tunnistaa mainokseksi kilometrin päästä, mutta idea ei avaudu vaikka kuinka pohtisi. Ehkä ovelinta mainontaa onkin se, mitä ei mitenkään tunnista ovelaksi mainonnaksi.

Meillä muuten asuu yksi maahanmuuttaja, joka katsoo innokkaasti linnanjuhlia, ja joka ei ole tullut Suomeen omituisuuksien tai musiikin tai Kaurismäen takia, mutta on niistä huolimatta suostunut jäämään.

Nauriinmetsästäjä

Siskoni tunnisti olevansa mapittaja. Mapittajan pakkomielteenä on mapittaa kaikki paperit niille merkityihin mappeihin aikajärjestyksessä. Kriisi syntyy siitä, että mapittaminen vie liikaa aikaa, eikä mapittaja enää tiedä miksi mapittaminen on tärkeää. Siskoni soitti ja kysyi, onko koko puuha edes tarpeellista. Kyseessä on joko periytyvä tai opittu taipumus, josta on erittäin vaikea päästä irti. Mapittaja mapittaa todennäköisesti koko ikänsä, oli siinä mieltä tai ei. En osaa auttaa, koska minäkin olen mapittaja.

Toinen syndrooma liittyy pizzalistan lukemiseen. En osaa päättää mitä tilaan, lukematta ensin koko listaa läpi. Jos en lue sitä, minua jää vaivaamaan listalla mahdollisesti oleva erikoisuus, jota tuskin kuitenkaan olisin tilannut. Siksi on tuskallista joutua ravintolaan, jonka à la carte-listan tavaamiseen menee puoli tuntia. Helpointa on, jos menu on päätetty etukäteen tai listalla on vain kolme vaihtoehtoa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ennen kuin osaan tehdä ostopäätöksen, käyn läpi kaikki kaupat, joissa vastaavaa tuotetta on myytävänä ja vertailen hintoja. Lopulta ostan jotain muuta.

Ilmeisesti kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö eli maanis-depressiivisyys, ainakin tohtori Googlen mukaan. Tosin en tunnista olevani koskaan depressiivinen, sen sijaan olen ajoittain maaninen ja yli-innokas, mutta en tiedä täyttääkö se sairauden mitat. Depression lisäksi pitäisi havaita maaninen ja hypomaaninen jakso. Ehkä häiriö on sittenkin yksisuuntainen. Mutta eivätkö kaikki suomalaiset ole kesällä maanisia? Ehkä olen kuitenkin aika tasainen luonne. Lisäksi suurten päätösten tekeminen on paljon helpompaa kuin pienten.

Yksi perinnöllinen vaiva minulla todistetusti on: keräily. Siihen liittyy pakkomielteenomainen suhtautuminen järjestelyyn, säästämiseen ja kokonaisuuksien hallintaan. Olen keräillyt sekä kolikoita, junalippuja että lentokenttiä. Lapsena keräsin Akuja, kaikki lehdet siististi aikajärjestyksessä, ja pullonkorkkeja. Haiseva säkki ei herättänyt vanhempien ihastusta vaan kokoelma joutui armotta roskiin. Isän lapsena keräämät linnunmunat ovat edelleen tallessa, mikä on epäreilua. Jos on syntynyt köyhänä aikana, voi rauhassa säästää kaiken, mutta meitä nuorempia pidetään kaheleina.

Myöhemmin olen kerännyt kameroita ja eksoottisia soittimia, mutta rahapulassa joutunut myymään molempia polkuhintaan, minkä ajatteleminenkin tuottaa tuskaa. Keräilyyn liittyy varmaan joku biologinen turvallisuudentarve tai komplikaatio luopumisesta. Siskoni kerää elintarvikepakkauksia ja nukkekodin kalusteita. Keräily on hyvin henkilökohtaista ja siihen yhdistyy myös tietty salamyhkäisyys. En minäkään voi sietää sitä, että joku haluaa sormeilla kokoelmiani.

Pidän itseäni onnekkaana, koska itsensä toteuttamisen tarve on Maslowin hierarkiassa ylimpänä. Olen hankkiutunut työhön, jossa voin vapaasti keräillä lappusia, leluja, vanhoja lehtiä, julisteita, peltipurkkeja tai vaikka erivärisiä nappeja ilman, että kukaan pitää sitä hyödyttömänä. Itse asiassa luovuutta arvostetaan sitä enemmän, mitä omituisempien asioiden kanssa puuhailee. Harmi vain, että on pakko tehdä tuottavampiakin asioita. Muuten keskittyisin täysipäiväisesti keräilyyn, kokoelmien selailuun ja mapittamiseen. Mapittaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.