keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja tyhmyys ovat ylimpiä ystäviä, kulkevat usein käsi kädessä. Toinen kutsuu toista luokseen. Tästä sain muistutuksen kirjallisuuden kautta. Luin nimittäin tänä vuonna kolme hienoa kirjaa, joihin en aikaisemmin ole onnistunut tarttumaan, vaikka niitä on innokkaasti minulle suositeltu. Tai juuri siksi. Minuahan ei tarvitse neuvoa, löydän kyllä itsekin kirjani. Kiitos vain avusta. Näin ylpeys on kutsunut tyhmyyden luokseen. 

Kesällä kahlasin ensin Niilin kaislikoihin Sinuhen kanssa. Elämys oli voimakas, imin itseeni kaikki maut ja hajut. Rakastuin Nefer Neferiin, pesin ruumiita, vietin väärän kuninkaan päivää ja ystävystyin jopa Kaptahin kanssa. Unohdin täysin että kirja on käännetty 40 kielelle, siinä on yli 700 sivua ja sen kirjoittaja on sattumalta tullut maailmankuuluksi. Siinä juuri niitä syitä, miksi en koskaan tullut Sinuhea lukeneeksi. Nyt oli vain sopivasti aikaa ja tarina ja se vei minut mennessään. Uskomaton tarina. 

Syksyllä luin Pessin ja Illusian. Luin sen ääneen 4-vuotiaalle pojalleni. En oikeastaan ollut aikonut lukea sitä, se vain osui sattumalta hyllystä käteen. Ajattelin alussa myös, että se on varmaan liian vaikea. Kieli on vanhaa. Poika kyllästyy. Ei niin käynyt missään vaiheessa, päinvastoin. Lukuhetkestä tuli iltarutiini, jota molemmat odottivat yhtä innokkaasti ja vaikka olemme aina lukeneet, ei mitään kirjaa ole koskaan luettu niin intensiivisesti. Luimme niin kuin hyvää kirjaa parhaimmillaan luetaan – hitaasti. Ehkä luemme sen jonkin ajan kuluttua uudestaan. 

Neljävuotias tietää nyt tarkalleen minkälaisia ovat piisami, päivänkorento ja näsiä, mitä tekevät palokärki, ristilukki ja cuculus. Lapsen muistikin on uskomaton. Opimme molemmat paljon uutta luonnosta. Pessi ja Illusiahan on tarina vuoden kierrosta, luonnon ihmeistä, erilaisuuden ymmärtämisestä, sodasta. Mutta ennen kaikkea rakkaudesta. Kieli on hienoa, värikästä ja kuvailevaa, eikä yhtään liian vaikeaa. Lapsi ymmärtää riittävästi, omalla tavallaan. Lukemalla hyvää kieltä, kerää sanavarastoa. Ei kai lapsille tarvitse kirjoittaa kuin idiooteille. 

Muistan yhä hyvin miten moni oli jo yläasteella lukenut Douglas Adamsia. Minä en lukenut, koska siitä puhuttiin liikaa. Linnunradan käsikirja oli silloin juuri ilmestynyt. Se oli outo ja käsittämättömän suosittu. Siitä intoiltiin ja sitä fanitettiin. Olen aina ollut huono fanittamaan mitään. Niinpä kapinoinnin vuoksi hukkasin omaa tyhmyyttäni 30 vuotta tietämättä lainkaan mistä oli kyse. Toisaalta sain vastineeksi hienon lukukokemuksen, paljon myöhemmin. Ei ole liian myöhäistä. Paitsi jos vogonit tulevat ja tuhoavat maapallon. 

Linnunradan käsikirjan maailma on myös nyt luettuna herkullinen. Ääniohjauksen ja kosketusnäyttöjen orjuuttamat olennot ovat turhautuneita epäluotettavaan teknologiaansa, mutta eivät silti osaa elää ilman sitä. Miten tuttua. “All you had to do was wave your hand in the general direction of the component and hope.” Toinen hauska asia kirjassa oli Zaphod Beeblebroxin kutkuttava hahmo. Itsekeskeinen ja turhamainen galaxin presidentti muistuttaa merkillisen paljon Donald Trumpia. Internetistä selvisi, että sen ovat huomanneet muutkin. 

Sekä neuvojen antaminen että vastaanottaminen on älyttömän vaikeaa. Neuvomista olen yrittänyt välttää, koska en ole koskaan halunnut tuputtaa muille omia ajatuksiani. Omia lapsia on kuitenkin pakko opastaa. En tietenkään halua, että heistä tulee ylpeitä ja ennakkoluuloisia. Isäni on sellainen. En myöskään neuvoisi olemaan nöyrä ja kuuliainen. Voin sanoa vain: olkaa rohkeita ja ajatelkaa itse. Ja lukekaa myös niitä kirjoja, joita muut kehuvat. 


Pahoitteluni myös niille, jotka luulivat että kirjoitan Jane Austenista. En ole lukenut vielä yhtään hänen kirjaansa. Samasta syystä. 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Pinaattijäätelöä, anyone?

Saimme vieraita Romaniasta. Kapsäkkeineen kylään tupsahtivat heinäkuussa anoppi ja kaksi serkkutyttöä, jotka eivät ole ennen käyneet Suomessa. Oli ehkä jo aikakin. Visiitti oli monella tavalla kovasti toivottu ja odotettu. Sitä en osannut kuitenkaan ennakoida, että isoäiti matkustaisi kuin Venäjän Federaation presidentti, bagaz täynnä ruokia. Vaatteiden ja runsaiden tuliaisten seasta kaivettiin pitkiä ja lihaisia makkaroita, porsaanpaistia, kinkkua, savujuustoa sekä lukuisia pussukoita yrttejä ja mausteita. Erittäin romanialaista. 

Meillähän eletään jonkinlaisessa kahden kulttuurin kuplassa, jossa tavat ja ruokalajit ovat vuosien varrella iloisesti sekoittuneet. Itse emme enää tunnista edes asiaa. Niinpä vieraiden ruokahuolto aiheutti suurimman yllätyksen. Tarjosimme tietysti karjalanpiirakoita ja ruisleipää, joita maistettiin varovasti näykkien. Sen sijaan omien lasten suuri herkku, omatekoiset pinaattiletut herättivät kauhunsekaista pelkoa. Samoin lohikeitto, jota kumpikaan tytöistä ei suostunut edes maistamaan. Tekemäni pasta carbonara sentään kelpasi, jotenkin. Isoäiti oli sittenkin eväsmakkaroineen ennakoinut tilanteen ihan oikein. 

Muuten vierailu sujui mainiosti ilman suurta draamaa. Kävimme Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja ah, ihanissa ostoskeskuksissa. Linnanmäen vuoristoradassa piti ajaa yhdeksän kertaa ennen kuin päästiin kotiin vähän ennen sulkemisaikaa. Vein koko jengin Fiskarsiin ja Tammisaareenkin. Matkalla ostimme jäätelöt. Kysyin vierailta osuiko hyvä valinta. Kyllä osui. Tytöt sanoivat poimineensa tutut jäätelöt, joita he syövät kotonakin. Kaikista mahdollisista jäätelöistä ja mauista, joita kylläisessä suomalaisessa pakastealtaassa majailee. Käsittämätöntä. 

Muistan omasta lapsuudesta retken Ruotsiin. Suurin riemun aiheeni Tukholmassa oli maistaa kummallisen väristä (sinistä) limua ja syödä mahdollisimman monta raketinmuotoista mehujäätä. Ostin taskut täyteen purkkaa, makuja joita ei Suomesta saanut. Olen tosin myöhemminkin ollut vähemmän turvallisuushakuinen ja työntänyt pääni liian moniin paikkoihin, joita ulkoasianministeriö tai äiti ei välttämättä olisi suositellut. Mutta me olemme kaikki erilaisia. 

Omat lapset olivat ihmetelleet samaa, vaikka hekin osaavat olla nirsoja ruokien kanssa. Heillä olikin asiaan toinen näkökulma. Heidän mielestään oli äärimmäisen väärin, että heille on vuosikausia syötetty Romaniassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä kysymättä koskaan mitä he halusivat syödä. Kukaan ei ole ajatellut, että jokin ruoka olisi liian eksoottista tai epäsuomalaista. Ei, me emme ole matkustaneet ulkomaille koskaan omien eväiden kanssa. Heidän on täytynyt maistaa kaikkea ja toisten ei tarvitse maistaa mitään. Erittäin epäreilua, kuulemma. 


Yritän silti ymmärtää vieraitamme. He ovat matkustaneet vähemmän, ehkä ihan eri tavalla. Vanhemmat eivät ole vieneet edes kiinalaiseen syömään, museoista ja teatterista puhumattakaan. He eivät ole olleet turisteja. Kaikki on aina ollut tuttua ja turvallista kuin valkoinen leipä ja meijerivoi. Siinä on hyvä puolensa. Tytöillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä tai nähdä. He olivat vain sukuloimassa. Ehkä tästä matkasta jää silti mieleen joitakin juttuja, pieniä siemeniä, joista sitten itää hiukan lisää rohkeutta ja uteliaisuutta. Ainakaan lentämistä ei tarvitse enää jännittää. Ehkä pinaattilettuja uskaltaa joskus jopa maistaa. 

Silti tarjoan romanialaisille vieraille ensi kerralla maksalaatikkoa ja mustia makkaroita tai petteripunakuonoa puolukkahillon kanssa, ihan kiusallani. Ja on pakko maistaa. 

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Madonlukuja

Ihmettelin aina nuorempana sitä, miten ikääntyvät ihmiset sinnikkäästi toistelevat mantraa, jonka mukaan ikä on vain numero. He painokkaasti kiistävät vanhenevansa, vaikka numerot ja naama kertovat ihan muuta. Miksi valehdella? Kaikkihan sen näkevät kun vanhenee eikä sitä voi peitellä. Ei kukaan usko kuitenkaan. Kun nyt tiedän totuuden, aion paljastaa sen muillekin. Silläkin uhalla etteivät kaikki usko. 

Kolmekymppisenä aavistaa jo hiukan siitä mitä on edessä, epämääräisenä tunteena, että nuoruus on katoamassa muistoihin ja valvotun yön jälkeen aamulla väsyttää. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska edessä oleva matka on pitkä. Tai siltä se tuntuu. Vastahan sitä on kaksikymppisenä iloinnut, että on vihdoin aikuinen ja saa tehdä mitä itse haluaa. Aikuisuuden paradoksi on siinä, että kun vihdoin saa tehdä mitä vain, ei tiedäkään mitä haluaa. 

Neljäkymppisenä pääsee sitten jo maistamaan ikääntymisen kitkerää hedelmää. Viimeistään tässä vaiheessa suurin osa pelästyy tosiasioiden eli peilin edessä ja alkaa vimmatusti kuntoilla, matkustaa, etsiä viisauksia, erota, pettää puolisoa tai kiukutella naapureille. Ei mikään auta, makuun kannattaa totutella. Ikä tulee varmasti kuin kesä ja kärpäset. Tutut, jotka ovat ylittäneet viidenkympin rajan taas vaikuttavat jo jokseenkin tasapainoisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Ja myös väittävät niin. En tiedä onko se totta. 

Äitini, joka on jo reilusti yli 70, on pitkään sanonut ettei ikääntymisessä ole yhtään mitään hyvää. Hänen selviytymiskeinonsa on ollut vältellä aihetta, kameroita ja peilejä. Ja pidemmän aikaa myös ihmisiä. Kun sitä ei ajattele eikä siitä puhu, on turvassa. Ehkä. Mutta en oikein usko siihenkään. Ikä on psykologinen sudenkuoppa, jonka pohjalla on teräviä seipäitä. Jos kuoppaan putoaa, ei sieltä nousta. Ja kuoppaan joutuu jos uskoo joutuvansa. Avain selviytymiseen on siis reilu itsepetos. 

Ne, jotka väittävät iän olevan vain numero, valehtelevatkin nimenomaan itselleen, eivät muille. Muiden mielipiteillä kun ei ikääntymisen edetessä enää ole juurikaan merkitystä. Eli niin kauan kuin sitkeästi jaksaa väittää itselleen, ettei ikä tunnu missään, voi pitää kiinni omasta vaihtoehtoisesta totuudesta. Jos usko loppuu, käy kuin Kelju K. Kojootille, joka huomaa jo juosseensa kallionreunan yli. Niin kauan kuin pystyy valehtelemaan itselleen, ettei ikä paina, se ei paina. Minä en pysty. 

Nuorempana ihmettelin myös sitä, miten vanhemmat ihmiset olivat niin huolettomia ja suoraviivaisia. Puhuivat mitä sattuu, kenelle tahansa. Nyt tiedän senkin, valitettavasti. On sinänsä hauskaa kun ei tarvitse joka käänteessä stressata siitä mitä muut ajattelevat, eikä aina mieti menikö paita päälle oikeinpäin, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Jos stressaisi edes hiukan, olisi huomattavasti skarpimpi erilaisissa tilanteissa, vaikkapa tärkeissä työelämän tilanteissa. Se olisi kuitenkin avuksi. 


Toisaalta ikääntyvät saavat paljon anteeksi ja sekin on lohdullinen asia. Lapset olivat käyneet vanhainkodissa jututtamassa vanhuksia. Todella vanhoja vanhuksia. Kaikilla oli ollut hauskaa. Seniorit nimittäin puhuivat aivan mitä sattuu, ilman minkäänlaista itsesensuuria. Lapsia hämmensi tavata aikuisia, jotka eivät ota mitään vakavasti. Eivätkä edes muista kuinka vanhoja ovat. Ihanan vastuutonta. Ehkä ikääntymisessä sittenkin on puolensa. Niin aion tästä lähtien ajatella. Vaikka se onkin itsepetosta. 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Perheyrityksen vuosikatsaus

No niin, uusi vuosi on taas alkanut ja on jo aika lailla palattukin arkeen. Käydään vielä vähän perheyrityksen tilannetta läpi näin yhteisesti jos kaikki malttavat istua hetken paikoillaan. Tämä ei vie kauan. Vuosi on uusi, mutta haasteet pitkälti samoja kuin viime tilikaudellakin. Talous- ja markkinatilanne ovat hankalia, vaikka pientä syytä toiveikkuuteen onkin ilmassa. Investointeihin ei kuitenkaan ole nyt varaa, vaikka esimerkiksi tabletteja ja konsolipelejä on kovasti toivottu. Samalla henkilöstöllä mennään eikä muutoksia ole tiedossa. Ymmärrän kuitenkin hyvin henkilöstön huolen siitä, että suurimmat haasteet liittyvät edelleen nuoreen toimitusjohtajaamme ja hänen käytökseensä. Toivon kaikilta edelleen malttia ja kärsivällisyyttä. Tiedän, ettei tämä ole helppo juttu, mutta perheyrityksen johtaminen on herkkä taitolaji ja kokemus opettaa. 

Toimitusjohtajasta voisin sen verran vielä sanoa, että hän on viime vuoden aikana oppinut paljon toimialan sanastoa ja osaa nyt ilmaista itseään ja toiveitaan aikaisempaa eksaktimmin. Hän on myös oppinut käymään itse wc:ssä mikä huomattavasti keventää meidän kaikkien työtaakkaa, vaikka pyyhkimisessä tarvitseekin vielä apua. Mitä käytökseen ja johtamiseen tulee, hän edelleen varmasti kiljuu, itkee ja polkee jalkaa ja jopa lyö työntekijöitä. Varsinkin jos ei saa nukkua riittävän pitkiä päiväunia. Tästä on keskusteltu monta kertaa ja hän ymmärtää itsekin ettei sillä aina ole toivottua motivointivaikutusta. Lällättelystä ja sohvalla pomppimisesta on istuttu sisäinen palaveri. Muistutan kuitenkin kaikkia siitä, että hän on meistä nuorin ja siksi ennakkoluulottomin ja innovatiivisin johtamaan tätä yritystä. Annetaan hänelle mahdollisuus tehdä niin. 

Hallituksen puheenjohtaja käy nyt firman ulkopuolella töissä, joten hän ei juuri osallistu operatiiviseen toimintaan. Myynti- ja markkinointijohtajat jatkavat tutuissa rooleissaan ja heillä on paljon yhteisiä projekteja vastuullaan. Heidän osaltaan johtokunta toivoo jatkossa parempaa raportointia projektien etenemisen suhteen – missä mennään, ketä tavataan ja koska ollaan takaisin toimistolla, jossa heitä ei ole rehellisesti sanottuna kovin paljon aina näkynyt. Varsinkin jos palaverit jatkuvat iltamyöhään, kuten välillä ihan ymmärrettävästi käy. Passiivisuudesta ei kumpaakaan voi moittia, mutta yritetään saada niitä projekteja maaliin. Olisi myös hyvä vähän katsoa miten firmaa edustetaan. Tänä aamuna jouduin puuttumaan siihen, kun markkinointijohtaja oli lähdössä ulos sisähousuissa ja eriparisukissa. Ei näin. Skarpataan vähän ja pukeudutaan asianmukaisesti. 

Itse jatkan henkilöstöjohtajana kuten tähänkin asti, vaikka tuntuukin siltä, ettei titteli varsinaisesti vastaa enää toimenkuvaani, johon kuuluu käytännönläheisesti niin siivousta, ruoanlaittoa kuin pyykinpesuakin. Tietysti normaalien hallinnollisten rutiinien ohella. Työtunnit eivät ole työaikalakia nähneetkään ja työmäärä on välillä melkoinen. Toimitusjohtajan näkemyshän on se, että kahvin voi juoda yhtä hyvin kylmänä ja mitään lepotaukoja ei tarvitse pitää, joten tehokkuus edellä on menty koko vuosi. Jotenkin on silti selvitty ja positiivisella asenteella yritetään jatkaa edelleen. Loppuvuoden tulos on niukasti miinusmerkkinen eikä likviditeetissäkään ole kehumista, joten kaikkien työpanosta tarvitaan, että saadaan taas niin sanotusti tuulta purjeisiin. Näillä sanoilla haluan kiittää puhkikuluneesta vuodesta ja toivottaa meille kaikille menestystä ja jaksamista vuodelle 2017. Sköl!

tiistai 27. joulukuuta 2016

Sormet saranapuolella


Isä kannusti minua lapsena syömään ruokani. Se tapahtui lauseella: joko syöt tai itket ja syöt. Mieluummin söin, koska kehotus ei kuulostanut vitsiltä. Työttömiä aiotaan motivoida ensi vuonna paremmin työnhakuun, kertoo hallitus. Kuulostaa...hmm kannustavalta. Kun kaikki kortit ovat konsulttien kädessä, työllistän nyt itseni kirjoittamalla ohjeet kuinka haasteet ratkaistaan ja motivointi tapahtuu. 

1. Itketys. Työttömiä on tarkoitus konsulttien toimesta haastatella kolmen kuukauden välein, mutta on syytä saada heidät ensin ymmärtämään tilanteen vakavuus ja olemaan aidosti pahoillaan omasta työttömyydestään. Kun syötävää ei ole, jää vain itku jäljelle. Entisaikojen itkijänaisen tilalle sopii parhaiten iskelmälaulaja, joita on tässä maassa enemmän kuin on kenellekään hyväksi. Nyt heille on töitä. On sama itkeekö kuulija laulun sanoille vai myötähäpeästä, lopputulos ratkaisee. On parempi maksaa osaaville laulajille laulamisesta kuin osaamattomille konsulteille tyhjänpuhumisesta. 

2. Kepitys. Ennen kuin kaikenlaiset lastenoikeudet tulivat yleiseen tietoisuuteen, suomalaisissa kouluissa motivoitiin oppilaita tehokkaasti ja fyysisesti. Kepityksen kohteina voivat olla kädet, jalat, selkä sekä tietysti takapuoli. Moni muistaa varmasti oikein hyvin viivottimella tai karttakepillä sormille lyömisen reippaan perinteen. Hyväksi todettuja keinoja ovat olleet myös nurkassa seisottaminen, luunapit ja tukistaminen. Jos työttömällä ei ole tukkaa, voidaan vaihtoehtoisena motivointikeinona jättää sormet oven väliin, sinne saranapuolelle. 

3. Karenssit. Kunnon karenssi on se mikä suomalaista koskettaa saunan jälkeen parhaiten. Lopetetaan nössöily ja laitetaan sellaiset ukaasit, että tuntuu. Eihän kolmen kuukauden nuudelipaasto tervettä aikuista mihinkään heilauta. Lokoisaan elämään luiskahtaa takaisin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Jos sen sijaan suljetaan eristysselliin vaikkapa pariksi vuodeksi tai miksei roikotettaisi saman tien pää alaspäin, niin johan alkavat työhalut herätä. Jokaisen kerrostalon alakerrasta löytyy joku kerhotila, johon työttömät voisi lukita ja naapurit pitämään vahtia. Siinä saadaan samalla yhteisöllisyyttä kaikille.

4. Simputus. Tehokkaita kannustimia on aina keksitty armeijassa. Työttömät voisivat esimerkiksi ryömiä haastatteluun ojia pitkin. Heidät voisi herättää keskellä yötä siivoamaan vessaa tai tiskaamaan astioita. Tai ehkä kirkko on sittenkin keksinyt parempia keinoja aikojen kuluessa. Nykypäivän virtuaalinen häpeäpaalu on ainakin helppo toteuttaa Facebookissa. Jos ei jalkapuu tehoa voidaan tehdä vanha kunnon vesikoe. Tiputetaan työtön kaivoon. Jos uhri kelluu hän on itse syyllinen työttömyyteensä ja hänen toivonsa voidaan polttaa roviolla. Jos hän hukkuu, hän on syytön, mutta hänen haaveensa voidaan silti haudata siunattuun maahan. 

5. Porkkanaa. Ettei kaikki olisi vain keppiä ja kuritusta, on syytä tarjota myös houkuttimia työhön menemiseen. Tähän astihan työttömiä on vokoteltu töihin mahdollisuudella suorittaa ilmaista työtä erilaisten kokeilujen ja harjoittelujen nimikkeillä, joista valtio maksaa pulleille konsulttiyrityksille lihavat palkkiot. Miksei tätä voisi nimetä uudestaan vaikkapa porkkanapussikokeiluksi. Annetaan aikaisemman ei mitään sijasta palkkaa – pussillinen porkkanoita viikon työstä. Samalla saadaan terveellistä ravintoa työttömän pöytään ja suomalaista maataloutta tuettua. Eihän se porkkanan viljely muutenkaan kannattavaa puuhaa ole.

6. Osaaminen. Oikeanlaista osaamista ei muka ole ja ammattitaito ei riitä. Ei se ole haitannut tähänkään asti, joten eiköhän lopeteta turha kitinä siitä koulutuksesta ja pätevyydestä. Työ tekijäänsä neuvoo. Valelääkärit ovat selviytyneet työssään erinomaisesti, eikä heillä ole ollut minkäänlaista koulutusta. Miten? He ovat motivoituneita. Ei yleislääkärin homma niin kummoinen ole, eikä ole moni muukaan. Koulunkäynti vie sitä paitsi hirvittävän paljon aikaa. Ajatellaanpa vaikka poliitikkoja. Harva heistä on pätevä juuri mihinkään duuniin, mutta sielläpä vain istuvat ja tekevät yhteiskunnan tärkeimpiä päätöksiä.

7. Piilotyöpaikat. On puhuttu paljon siitä, että työtä on, mutta hakijat eivät löydä sitä. Väitetään, että 80% työpaikoista on piilotettu. Jokainen ulkomaalainen taas tietää, että kaikilla suomalaisilla on vähintään kaksi koiraa, joille ostetaan gluteenitonta einesruokaa ja Helly Hansenin hiihtoasuja. Voihan nämä elintasolemmikit laittaa myös tuottavaan työhön ja kouluttaa ne haistamaan piilotetut työpaikat. Koiran nenä on tuhansia kertoja ihmistä tarkempi. Piilotyöpaikat saavat olla vaikka sata metriä maan alla, kultainen noutaja kyllä kaivaa ne esiin. 

8. Kiitokset. Lopuksi, ettei kaikki olisi näin mustan joulun aikaan niin negatiivista, haluan esittää kiitokset. Kiitän pääministeri Sipilää ja hallitusta inspiraatiosta tämän tekstin kirjoittamiseen. Kiitän Yleisradiota sinnikkäästä positiivisesta uutisoinnista, vaikkei mitään kerrottavaa olisi ollutkaan. Kiitän Historia-lehteä ja muita julkaisuja, joista olen löytänyt antoisaa luettavaa mm. keskiajan rangaistuskäytännöistä. Tässä kirjoituksessa esitetyt neuvot ovat hallituksen vapaasti hyödynnettävissä. En lähetä konsultoinnista laskua, koska se ei ole kenellekään kannattavaa.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Singulariteetti ovella kolkuttaa

Puhelimeni kertoo, että olen tänään soittanut jalkapallovalmentajalle, papille, tutulle Espanjaan ja kaksi kertaa tädilleni Savonlinnaan. Eilen soitin autokorjaamoon ja tyttäreni ystävälle. Toissapäivänä lentoyhtiöön, joka on jo lopettanut toimintansa sekä opiskelukaverille, jota en ole nähnyt vuosikymmeneen. Aika aktiivista sosiaalisuutta näin introvertille ihmiselle. Paitsi etten oikeasti ole soittanut näihin numeroihin.

Luuriin tuli ensin sellainen vika, että se vääntäytyi itsekseen ääniohjaukselle. Sitten se alkoi lupaa kysymättä soitella numeroihin, jotka se kaiveli kontakteistani jos en muistanut sulkea puhelinta. Keskellä yötä hinausfirmaan ja aamuyön tunteina entisille työkavereille. Se oli sen verran kiusallista, että vehje oli pakko kesyttää ottamalla siltä sim-kortti pois. Silti se tekee lähestymisyrityksiään, tai yrittää tehdä, ymmärtämättä että on kastroitu.

Tätähän teknologian kanssa eläminen on. Takuuaika menee umpeen, sitten laitteeseen ei saa enää päivityksiä ja pian alkaa ilmestyä merkillisiä vikoja – kuin sattumalta. Korjaaminen ei kannata, joten käyttäjä pakotetaan konttaamaan kauppaan ja ostamaan uusi. Tai sitten tekoäly on ottanut vallan ja puhelin, tai tarkasti ottaen sen sisällä oleva teknologia, ei noudatakaan niitä lainalaisuuksia, millä se on suunniteltu toimimaan vaan se alkaa luoda omia pelisääntöjään. 

Singulariteettihan on se teoreettinen taitekohta ihmisen ja teknologian auvoisassa yhteiselossa, jossa ihminen jätetään kakkosluokan matkustajaksi. Sen väitetään tapahtuvan pian. Oletan siis, että puhelimeni “äly” on jo nyt tulkinnut minun olevan teknologian käyttäjänä jälkeenjäänyt. Niinpä minua ei enää kuunnella, päätökset tehdään minun puolestani. Olen antanut Sirille pikkusormen ja se on vienyt koko kännykän. 

Ehkä valta ei ole enää edes ole meillä, kun melkein mitä tahansa laitteita saa äly-etuliitteellä. Ne ovat koneita, jotka ajattelevat, mutta eivät kykene empatiaan. En ole varma haluanko kotiini imurin, joka on minua älykkäämpi. Tai jääkaapin, joka tietää minua paremmin mihin vuorokaudenaikaan sopii syödä ja mitä. 

Itse asiassa sattuman varaisesti soitteleva sovellus puhelimessa ei olekaan yhtään pöljä idea. Olen erittäin huono pitämään huolta sosiaalisista suhteista. Ajattelen kyllä muita ihmisiä, mutta varsinainen yhteydenpito jää puolitiehen. Tarvitsen ehdottomasti ekstroverttiapplikaation, joka hoitaa sosiaalisuutta puolestani ja soittelee tutuille. Haluaisin kuitenkin olla sovelluksen käyttäjä, ei niin että sovellus käyttää minua tai puhelintani. Ainakin haluaisin elää siinä uskossa, että minulla on yhä valta päättää. Jostakin. 

maanantai 14. marraskuuta 2016

Täitä hattuun

Amerikassa tapahtuu kummia. Arvaamaton ja vaarallinen liehutukka on lyönyt kaikki ällikällä ja tuntuu vastustajien kauhuksi kulkevan voitosta voittoon. Kukapa olisi uskonut? Kaikki vain jotenkin onnistuu. Yllättävät laukomiset ja liukkaat käännökset eivät ole olleet nekään haitaksi. Mutta ei nyt sotketa Patrik Lainetta ja jääkiekkoa enempää tähän juttuun, kun oli tarkoitus kirjoittaa vanhuksista. 

Nimittäin demokraattisissa vaaleissa voittaa tietenkin, jos siis oletetaan että äänet on laskettu oikein, se ehdokas joka saa vähemmän ääniä. Hänestä tulee presidentti, ainakin Amerikassa. Ehdokkaaksi pyrkiville on monenlaisia vaatimuksia kuten esimerkiksi vaikeammin määriteltävä nuhteettomuus ja helpommin määriteltävä 18 vuoden alaikäraja, mutta yläikärajaa ei ole jostakin syystä koettu tarpeelliseksi määritellä. Olisikohan harkinnan paikka. 

Meidän myös jääkiekkoileva presidenttimme täyttää kahden vuoden kuluttua kunnioitettavat 70. Ja kas, samana vuonna ovat vaalit, joissa hänet voidaan valita uudelleen toiselle kaudelle. Jos kansa tahtoo. 76-vuotiaana Niinistö joutuu kyllä tekemään tilaa seuraajalleen, mutta taas kuuden vuoden paussin jälkeen 82-vuotiaana hän voi asettua uudestaan ehdolle ja jatkaa virassa aina 94-vuotiaaksi. Jos kansa tahtoo. 

Tästä pääsemmekin asian ytimeen. Ongelma ei nimittäin olekaan se, kuka hoitaa vanhukset tai sataa kohti kiihdyttävä huoltosuhde vaan se, että vanhukset äänestävät. Ihan varmasti äänestävät. Yhtä varmasti kuin joka vuosi jollakin koulun lapsella on täitä hatussaan, vaikka yhteiskunta, hygienia ja evoluutio kuinka kehittyisivät. Täitä on aina ollut ja aina se on ollut yhtä kiusallista. Maakunnissa jo nyt neljäsosa väestöstä on yli 65-vuotiaita. He ovat hyväkuntoisempia, doupatumpia ja kiukkuisempia kuin koskaan. 

Nämä seniorit äänestävät suurella todennäköisyydellä ehdokasta, joka on tuttu tv:stä, lupaa laittaa rötösherrat kuriin ja lopettaa kerralla koko ilmastonmuutoshömpötyksen. Tai jotakin pahempaa. Demokratiassa meidän nuorempien on tyytyminen enemmistön tahtoon. Ellei äkkiä keksitä jotain vielä kun on päätäntävaltaa jäljellä. Olisihan maailma toisennäköinen jos vain työssäkäyvät saisivat äänestää. Tai vain alle 65-vuotiaat, lukion käyneet ja ne, jotka läpäisevät lääkärintarkastuksen ja pärjäävät muistipelissä ja ruutuhyppelyssä. 

Jos mitään ei tehdä, vuoden 2030 presidentinvaaleissa saattavat olla ehdokkaina Niinistö, 82, Väyrynen, 84 ja Lipponen, 89 ja ehkä nuori Soini, 68. Eläkeläisten mielestä siinä ei olisi mitään merkillistä. -Maailma on tehty meitä varten, hoilaavat kiukkuiset seniorit yhteen ääneen. Jos mitään ei tehdä, meille käy kuten briteille ja amerikkalaisille on jo omissa vaaleissaan käynyt eli lirahtaa huomaamatta housuun. Tulevaisuutta pelkäävät vanhukset vievät meitä kuin litran sorsaa.

Onko sitten korjausideoita? Insinöörithän voisivat kehitellä verotusjärjestelmää mukailevan progressiivisen ääntenlaskukompensaattorin, jossa kasvava indeksiluku vähentää äänen painoarvoa kansalaisen iän kasvaessa. Ehkä joku käyttöliittymäguru onnistuisi muotoilemaan, ja ihan varmasti onnistuukin, digitaalisen äänestysympäristön, jossa yksikään seniori ei ikinä oppisi liikkumaan. Tässä on kuitenkin vaaransa. Entä jos he oppivat?

Varminta olisi ehkä sittenkin soveltaa ns. suunniteltua vanhenemista (planned obsolescence), joka tarkoittaa sitä, että tavaroilla on ennalta määritelty elinikä. Sitten kone hajoaa. Ihmisillä se olisi ikään kuin eutanasiasta seuraava aste. Ihmiskuntahan on luovuudessaan aina ollut kekseliäs löytämään tapoja toisten eliniän rajoittamiseksi mitä moninaisimmista syistä. Ja eihän tässä nyt mitään barbaareja olla. Keppijumppaa saisi kernaasti jatkaa vaikka hamaan ikuisuuteen, kunhan lupaa ja vannoo ettei äänestä vaaleissa eikä yritä asettua ehdokkaaksi – edes väärennetyillä papereilla.