keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Sedällä on potta päässä


Vaimoni sai viestin tuntemattomalta henkilöltä. Meitä pyydettiin sairaalaan katsomaan nuorta naista, joka oli loukkaantunut kolarissa. Joku tuttu oli antanut numeron. Tytön vanhemmat olivat Romaniassa ja isä halusi tietää miten tytär oikeasti voi ja saako hän hyvää hoitoa. Mehän menimme. Tytär makasi kirurgisella osastolla. Ambulanssi oli kiidättänyt sairaalaan tajuttomana. Hän kertoi ajaneensa kaupunkifillarilla kuntosalille ja herännyt seuraavaksi sairaalan pyjamassa eikä tiedä mitä siinä välissä on tapahtunut. Se ei ole selvinnyt tarkasti vieläkään, ei tiedä poliisikaan.

Kallon luissa on useampia murtumia. Olosuhteisiin nähden hän siis voi hyvin. Hän oli kaatunut, mutta ei tiedetä oliko onnettomuudessa osallisena joku muukin. Kerroimme vanhemmille, että kaikki näyttää hyvältä ja että suomalainen sairaala on erittäin tasokas. Lääkäreille ei tarvitse maksaa yhtään ylimääräistä, tuskin voisikaan. Ensiluokkaista hoitoa saa ilman lahjuksia, mikä tuntui vaikealta uskoa. Ruokaa ei tarvitse viedä osastolle. Laskukaan ei päätä huimaa. Mutta onko kaikki hyvin? Sitä me emme oikeasti tiedä. Ei tiedä kukaan. Päävammat ovat arvoituksellisia ja toipuminen vie aikaa.
Tyttöä itseään tuntui huolettavan eniten se ettei hän tiedä mitä tapahtui. Tönäisikö joku autolla? Kuka soitti ambulanssin? Miten pyörällä ajaessa voi sattua niin pahasti? Kuka on vaihtanut vaatteet sairaalassa? On pelottavaa menettää yhtäkkiä kontrolli omasta elämästä. Onneakin tarinassa on. Käsiä tai jalkoja ei ole kipsissä, kello, puhelin ja hampaat säilyivät ehjinä. Salikassissa oli vaihtovaatteet valmiina. Lääkäri tosin oli suoraviivaisempi kommentissaan: on ihme, että olet elossa. Älä yritä vaatia itseäsi muistamaan, se ei auta sinua. Oli suositellut myös kypärän käyttöä. Mutta eihän se ole enää muodikasta.
Itse en ole koskaan erityisesti välittänyt siitä olenko muodikas. Niin teen nytkin kun kypärät ovat muuttuneet epätrendikkäiksi. Ajelen potta päässä vaikka erottuisinkin joukosta. Niin tein silloinkin kun kypärät olivat vasta ilmestyneet katukuvaan muutamaa vuosikymmentä sitten. Ensimmäiset styroksikuupat olivat rumia, mutta halusimme näyttää vakavasti otettavilta maastopyöräilijöiltä. Myöhemmin sain Amerikasta aidon skeittikypärän, jolla ajelin monta vuotta. Nykyinen kypäräkin on uniikki. Siinä on iso punainen Red Hot Chili Peppers -logo, eikä sellaista ole kellään. Tiedän sen varmuudella, koska olen sen itse maalannut.
Kypärääni käytän sitkeästi samasta syystä kuin turvavyötäkin, tai monia hattujani – tavan vuoksi. Ihmiset juuttuvat tottumuksiinsa, vaikka ne olisivat turhia. Turvavyötäkään en ole koskaan tarvinnut enkä ole ikinä herännyt sairaalan pyjamassa ja pää paketissa. Toivoisin, että tytön tarinalla on onnellinen loppu. Toivoisin hänen arvostavan sitä, että selvisi hengissä onnettomuudesta ja työvuorossa olleet lääkärit pelastivat hänet. Ehkä käyttäisi jatkossa kypärääkin ja pitäisi fillaroidessa puhelimen taskussa. Sen sijaan hän aikoo selvittää voiko haastaa sairaalan oikeuteen.

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Pyroteknikko palaa keikkapaikalle

Kaksikymmentä vuotta sitten matkustin yksin Romaniaan ja löysin eksoottisen ja kiehtovan maan. Kolkuttelin nuhjuisissa junissa. Kaikki oli romuna, mutta ihmiset hienoja, aitoja ja sydämellisiä. Kirjoitin matkastani Helsingin Sanomiinkin. Rakastuin maahan ja päätin palata. Niin myös tapahtui. Kaksi vuotta myöhemmin olin paikallisessa kustannusyhtiössä graafikkona ja menossa naimisiin pippurisen romanialaistytön kanssa. 
Työluvan hankkiminen vei monta matkaa työministeriöön ja seikkailuja byrokratian koukeroissa firman autonkuljettajan kanssa. Luvat hankittiin koska halusin, että niin tehdään ihan oikeasti. Samalla tajusin kyllä, että kaikki on myös ostettavissa. Jokainen pientäkin valtaa käyttävä antaa ymmärtää, että on nopeampikin tie. Elintaso oli hyvä paikallisen mittapuun mukaan. Työnantaja maksoi laskut, ruoka ja viini oli halpaa, asunto keskustassa ja ravintoloissa palveltiin kuin ruhtinasta. Hassu kielikin oli alkanut muuttua ymmärrettäväksi. Kaikki oli hyvin, paitsi ettei vaimoni halunnut jäädä. Itse olisin mieluusti istunut aitiopaikalla todistamassa miten kommunismin kolhima Romania kehittyy toimivaksi länsimaiseksi demokratiaksi. Olisin jatkanut juttua siitä miten ongelmat, joista olin jo kirjoittanut lopulta ratkeaisivat. Niinhän täytyisi käydä. Päätimme kuitenkin lähteä. Tai en minä päättänyt, mutta läksimme, koska toinen meistä ei ollut yhtä optimistinen maan kehityskaaren suhteen. 
Tammikuussa kävin Docpoint-festivaaleilla katsomassa romanialaisen dokumenttielokuvan. Kun elokuvateatterit olivat vielä auki. Colectiv seurasi vuoden 2015 tuhoisan yökerhopalon jälkeisiä tapahtumia, kun palosta selviytyneet ja siinä menehtyneiden omaiset selvittelivät mitä oikein tapahtui. Ei ollut hätäuloskäyntejä eikä paloturvallisuudesta piitattu. Tulipalossa kuoli 27, mutta loukkaantuneista peräti 37 menehtyi jouduttuaan sairaalaan. Sitten peloton iltapäivälehden toimittaja julkaisi jutun laimennetusta desinfiointiaineesta, jota oli sattumoisin myyty satoihin romanialaisiin sairaaloihin. Mikä aiheutti sairaalabakteerien leviämisen ja palovammapotilaiden kuolemat.
Yksi Nanaun dokumentin tähti oli tuore terveysministeri, joka hyväuskoisesti päätti muuttaa asioita. Jotain toki tapahtuikin. Yksi korruptoitunut sairaalanjohtaja sai vankilatuomion. Sitten laimennettua desinfiointiainetta myyneen yhtiön omistaja kuoli epäilyttävässä kolarissa. Massiiviset mielenosoitukset pakottivat hallituksen eroamaan ja tuli uudet vaalit. Vaalien lähestyessä ministerikin totesi lohduttomasti että kaikki ministeriössä on mätää. Lopussa veronalennuksia luvanneet sosiaalidemokraatit äänestetään takaisin valtaan. Ulkomailla asuvien romanialaisten äänestämistä jarrutetaan niin paljon kuin mahdollista. Sankaritoimittajat vaiennetaan uhkaamalla heidän perheitään. 
Tuhoisan tulipalon jälkipyykissä 13 henkilöä sai lopulta vankilatuomion, heidän joukossaan pormestari ja klubin omistajat. Yritystä on, mutta korruptiosta maa puhdistuu kuin laimennetulla desinfiointiaineella – ei se juuri etene. Ongelmat kun alkavat jo koulussa. Miksi opiskella jos todistuksen voi ostaa? Samoin työpaikan. Miksi hyvä lääkäri jäisi Romaniaan jos sairaalan johto on saanut asemansa rahalla eikä pätevyydellä? Vaimoni oli pessimismissään oikeassa kaksikymmentä vuotta sitten. Ne romanialaiset, jotka ovat halunneet korruptiosta eroon ovat muuttaneet maasta. Heitä on yli kolme miljoonaa.
Me palaamme lähes joka vuosi ja odotamme toiveikkaina näkevämme edistystä. Paikalliset vakuuttavat, että kaikki paranee koko ajan. Kulkukoirat on kuulemma steriloitu, puistoja siivotaan tai poliiseilla on uudet univormut. Mutta pinnan alla olevista ongelmista ei puhuta. Korruptio on kuin sienirihmasto, se on läsnä kaikissa elämän osa-alueissa. Jos sen poistaisi, mitään ei jäisi jäljelle. Kun täti lähettää meille paketin, hän maksaa tutulle rouvalle postissa vähän ylimääräistä, että paketti pääsee varmasti matkaan. Maksaa, ettei sitä varasteta. Niin koneisto toimii. Iloitsemme siis siitä, mistä paikallisetkin: ensi vuonna pikkukaupungin puistoon valmistuu musiikkia soittava valaistu suihkulähde. Siitä tulee varmasti hieno.

lauantai 2. toukokuuta 2020

Kovakantiset kohtalotoverit

Suurin huolenaiheeni pandemian alkaessa oli, miten selviydyn ilman kirjastoa. Ei niin etteikö kirjoja olisi omassakin hyllyssä riittävästi vaikka vuodeksi. Huoli on kuitenkin psykologinen tila, tietoisuus epätietoisuudesta, kun ei meille kerrottu päivämäärää jolloin saamme taas vapaasti lainata, palauttaa ja sormeilla kirjaston kirjoja. Tilanteesta huolestuneena tilasin Sammakon nettikaupasta mm. ajankohtaisen Albert Camusin Ruton. Varmuuden vuoksi kai, vaikka omassa hyllyssäkin olisi ollut lukuvuoroaan odottavia klassikoita. Jotkut niistä ovat pölyttyneet siellä jo vuosia. Olisiko nyt aikaa lukea ne?
Kärsivällisesti minua on odottanut Pete Townshendin elämäkerta Kuka olen. On odottanut jo joulusta 2016. Olen tosin katsonut kirjan kuvat. Halusin alunperinkin tietää vain mitä siinä kerrotaan bändin mukana kiertäneestä irlantilaisesta boheemirunoilijasta, jonka tapasin kerran pubissa. Vanhan ukon jutut kuulostivat vähintäänkin kummallisilta, ehkä jopa keksityiltä. Hän väitti olleensa The Who -yhtyeen ns. viides jäsen. Annoin kuitenkin osoitteeni, kun herra kohteliaasti pyysi. Seuraavalla viikolla sain postia. Kirjeessä oli kopio The Whon Helsingin konsertin lehti-ilmoituksesta vuodelta 1969. Sorry. En ollut oikeastaan kiinnostunut Pete Townshendistä, vain hänen boheemista ystävästään.
Amerikkalainen toimittajatuttu julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Boozehound, jossa hän kertoo seikkaperäisesti juomistaan drinkeistä ja niihin liittyvistä tarinoista. Washington Postin kolumnistin kokemuspiiri on laaja ja kerrottavaa riittää. Tilasin kirjan heti ja aloin innolla lukea. Loppuun asti en ole selviytynyt. Ei kirjassa mitään vikaa ole. Kirjoittaja on aiheestaan innostunut, kieli värikästä ja tarinat hauskoja. Mukana on drinkkireseptejä, joten kuivaa lukemisen ei tarvitsisi olla. Kostea aihepiiri ei vain vienyt mukanaan. Ehkä siinä on jotain samaa kuin lukisi keittokirjaa vaikkei edes aikoisi laittaa ruokaa. Mutta tuttujen kirjoittamia kirjoja ei viedä divariin. 
Salman Rushdien Keskiyön lapset odottaa myös.
Vastaava kohtalo on ollut Orhan Pamukin Mustalla kirjalla. Pölyssä. Käydessäni mystisessä Istanbulissa, lupasin itselleni lukevani Pamukia heti kun pääsen kotiin. Siitä on aikaa. Kirjassa nuori juristi Galip lähtee etsimään kadonnutta vaimoaan. Hän päätyy vaimon veljen asuntoon, joka on tyhjänä. Mies jää oleilemaan sinne ja alkaa vähitellen elää vaimonsa veljen elämää ja kirjoittaa lehtijuttuja tämän nimellä. Tarina kuulostaa edelleen hiukean hienolta, pidän siitä vaikken ole lukenut riviäkään. Se kuulostaa juuri sellaiselta kirjalta, josta olisi jännittävää sivulauseessa vihjata muille kuin mystisestä salaisuudesta. Etkö ole lukenut Mustaa kirjaa? Etkö tosiaan? Suosittelen sitä sinulle.
Hyllyssä pötköttää myös Curzio Malaparten Iho. Se ei ole neitseellisen koskematon – vanha kulunut kirja on varmasti plärätty moneen kertaan, kannetkin todistavat. Minä en sitä ole kuitenkaan avannut. Jostain syystä se silti nauttii selittämätöntä kunnioitusta ja ehkä siksi on jäänyt koskemattomaksi. En muista mitä luin, mutta epäilen Tommi Melenderin kirjoittaneen Malapartesta jotakin eksentrisen ylistävää. Nimi on jäänyt siksi mieleen ja kun kirja osui kohdalle kirjaston löytöhyllystä, poistuin se povitaskussa kotiin. En tiedä miksi minun pitäisi lukea italialaista fasistia. Lukemattomissa teoksissa on aina se vaara, ettei tiedä yhtään mitä ne sisältävät ja kylään voi tulla joku lukenut vieras, joka tekee kirjahyllyn perusteella harhaanjohtavia olettamuksia omistajan sielunelämästä ja arvomaailmasta.
P.S. Rutto on vielä kesken, mutta lupaan lukea sen loppuun vaikka kirjastokaranteeni päättyisikin. Ainakin teen parhaani. 

perjantai 3. huhtikuuta 2020

It’s a long way to Chapelizod

Kauanhan se vei. Muutimme Irlannista Suomeen tammikuussa 2007 tuttia imevä mytty kainalossa ja vasta nyt palasimme takaisin. Ensimmäistä kertaa. Se mytty, johon tutustuin National Maternity Hospitalin käytävällä, ehti täyttää kolmetoista ennen kuin pääsi katsomaan synnyinmaataan taas. Ja sitä kuuluisaa kotikaupunkia, josta on kuullut tuhat ja yksi tarinaa. Niin siinä vain kävi. 
Ensimmäisenä päivänä tilasimme ihan ensimmäiseksi Fish&Chipsit Kingfisherissä ja ajoimme sen jälkeen bussilla 66 Chapelizodiin tarkastamaan entisen kotitalon. Kaikki näytti ihan samalta, vaikka talo oli silloin uudenkarhea. Kiipesimme tuttua polkua hautausmaan vierestä Phoenix Parkiin ja löysimme peuralauman pienen metsikön laidasta. Laumanjohtaja tervehti meitä matalalla kurkkuäänellä. Mutaisin kengin ajoimme takaisin keskustaan. Kaikki muukin näytti tutulta – talot, bussit, ihmiset, pubit. Ihan kuin olisimme vasta lähteneet, korkeintaan muutama kuukausi sitten.
Täyteen ahdetussa pubissa tapasimme IT-ystävän, joka tiesi kertoa miksi kaikki näyttää samalta. Kaikilla menee Dublinissa taas hyvin. Pelkästään Facebook työllistää 8000 ihmistä, siksi ravintolat ovat täynnä ja vuokrat pilvissä. Ihan niinkuin 2006. Mutta välillä talous kyykkäsi oikein kunnolla. Toiset lähtivät maasta, toiset jäivät rakentamaan uutta alkua. Irlantilaiset eivät jää murehtimaan. Eikä ratkaisuksi tarvinnut edes keksiä uusia ideoita – kohtuullinen verotus toimi edelleen. Nyt Dublinissa asuvat ystävämme Google, Amazon, eBay ja
Matkustimme erittäin hyvään aikaan. 13 vuoden aikana parempaa ajoitusta ei olisi voinut osuakaan. Nyt pubit ovat kiinni ja koko saari korona-arestissa, niin kuin muutkin. Mutta julmempaa rangaistusta ei sosiaalisille irlantilaisille voisi keksiä kuin omaan kotiin lukitseminen. Siellä kuollaan mieluummin nälkään kuin suljetaan pubien ovet. Se ei ole ollut mikään kevyt poliittinen päätös. Talous notkahtaa, mutta ei tarvitse olla kovin kummoinen ennustaja veikatakseen, että Irlannissa katuojasta noustaan nopeammin kuin muualla. Sitäpaitsi maahan tulee 9 miljoonaa turistia vuodessa, kunhan vain pubit ovat auki.
Miksi paluu vei niin kauan? Ensin kuulimme Irlannista vain surullisia uutisia, sitten lakkasimme seuraamasta niitä. Ensin olisi tehnyt kipeää palata takaisin. Sitten ei ollut rahaa matkustaa tai piti mennä johonkin muualle. Irlanti jäi ja unohti meidät, mutta ei meiltä unohtunut. Odotin kuitenkin tunteikkaampaa jälleennäkemistä. Luulin kyynelehtiväni jo lentokentällä nähdessäni ensimmäiset pisamat, mutta ei niin käynytkään. Kaikki vain hymyilytti, hassu aksentti, koomiset värit ja sää, josta ei ikinä tiedä mikä vuodenaika on menossa. Irlanti ei ole maa, johon tullaan itkemään vaan nauramaan.
Haikeaa oli vain takaisin lähteminen. Olin nimittäin sattumalta poiminut meille uskomattoman hotellin, joka sattui olemaan myös kaupungin vanhin. Kuulin sen omistajalta itseltään. Castle Hotelin sokkeloiset käytävät on päällystetty paksulla irlantilaisella ystävällisyydellä ja sisustettu seikkailumielellä. Se sai kriittisiltä lapsiltakin täydet pisteet, mikä on aika saavutus. Kun matkustaa kaupunkiin, jossa on aikomus muistella vanhoja aikoja, on parasta asua viktoriaanisessa talossa, jossa ei yhtenäkään aamuna ole ihan varma löytääkö aamiaiselle samaa reittiä kuin edellisenä päivänä.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Sairaan kaunis valtio

Ensinnäkin haluan onnitella Uudenmaan valtiota itsenäisyysjulistuksen johdosta. Huomenna 28. maaliskuuta herran vuonna 2020 Uudenmaan kansa ottaa kohtalonsa omiin pehmeisiin käsiinsä, koska nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat itsenäistymään. Uusmaalaisten uljas ja ylpeä heimo tuntee syvästi, ettei se enää voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin vapaana itsenäisenä maana. Hurraa Nyland!
Elämme yhtä historiallisia aikoja kuin Suomen itsenäistyessä. Silloinkin kaoottinen maailmantilanne tarjosi pienelle kansalle mahdollisuuden määritellä oman tulevaisuutensa. Nyt niin käy vielä pienemmälle kansalle. Olemme eläneet Suomen vallan alla yli sata vuotta. On tullut aika lopettaa myös kauan jatkunut hallitsematon maahanmuutto. Muualta Suomesta on rynnitty vapaasti käsiäkään pesemättä uusmaalaisten tonteille ja toreille. Siksi laitammekin ihan ensiksi rajat kiinni. 
Kovan maahanmuuttopolitiikan hyvä puoli on se, ettei kukaan enää tule rajan yli luvatta. Huono puoli taas on se, ettei meilläkään ole mitään asiaa toiselle puolelle rajan takaiseen Karjalaan tai Lappiin jääneille kesämökeillemme. Ei ilman perusteltavaa syytä. Oletan, ettei “kalat odottavat pyytäjäänsä” tai “risusavotta jäi kesken kesällä” kelpaa hyväksi syyksi. Uskon kuitenkin, että kun poliittinen tilanne lopulta rauhoittuu voidaan myös rajamuodollisuuksia keventää, viimeistään silloin kun Suomen kanssa on solmittu diplomaattiset suhteet. Ehkä sitten lähetämme kovan linjan vihreät ministerimme neuvottelemaan viisumivapaudesta. 
Me uusmaalaiset emme ole vihamielistä väkeä, vaikka perustuslakiimme onkin kirjattu määräys, jonka mukaan ihmisten kuuluu pitää kahden metrin välimatkaa toisiinsa. Me vain viihdymme enimmäkseen kotona ja omissa oloissamme, olemme sellaisia hiukan eristäytyviä. Silti osaamme myös auttaa hädänalaisia. Jos tarpeen tulee, olemme varmasti valmiita ottamaan joitakin suomalaisia kiintiöpakolaisia, jopa Turusta. Jos vain valtiomme tuleva johto katsoo, ettei se vaaranna nuoren maamme turvallisuutta. 
“Jäykkinä ja pystypäin, kuin luoto meressä, ajan allokossa seisoo uusmaalainen kansa”, lauletaan kansallishymnissämme. Ja tottahan se on. Kieroja savolaisia emme halua olla eikä meistä häijyjä hämäläisiä tule. Olkaamme jäykkiä uusmaalaisia. Siksi laitamme myös jäykän Uudenmaan prikaatimme rajalle pitämään huolta siitä, etteivät maakuntien metkut ja murteet livahda metsien kautta meidän takapihoillemme. Valtio ilman omaa armeijaa ei ole uskottava valtio eikä valtion raja ilman betoniporsaita ja piikkilankaa ole mistään kotoisin. 
Valtion rajanvedosta on muuten käyty varsin pitkään jo keskustelua. Runsaasti kannatusta olisi saanut sekin vaihtoehto, jossa rajalinja vedetään kehäkolmosta pitkin, mutta niin pienen valtion uskottava puolustaminen muusuomalaisten hyökkäyksiltä olisi ollut vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Siksi oli hyvä päätös ottaa mukaan myös haja-asutusalueita. Sekä kesäisin niin ihanat (ja talvisin hyödyttömät) Hangon ja Porvoon kaupungit. Pääkaupungiksi valitsemme toivottavasti Kauniaisen. Se on valmiiksi siisti ja rauhallinen ja lepovuoro tekee hyvää Helsingillekin. 
Onnea vielä kerran kaikille Uudenmaan tuoreen valtion asukkaille. Niin ja jos haluatte hankkia Nylandian passin, on kansalaisuus tietysti ensin virallistettava testillä. Luotettavan ja nopean kansalaisuustestin saa tehtyä HUS-nimisessä virastossa Helsingissä ja tuloksen saaminen vie pari päivää. 

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Überhygge

Scifin ystävänä olen aina innokkaasti fantasioinut mitä tapahtuisi jos jokin kuvitteellisista maailmaa uhkaavista kauhuskenaarioista toteutuisi. Olen suunnitellut miten suojautuisin, suojelisin läheisiäni, taistelisin vihollisia vastaan. Olen miettinyt miltä pelko ja epätoivo tuntuisivat. Kaikista kirjoista ja elokuvista huolimatta en ole osannut valmistautua millään lailla. Minulla on koko ajan sellainen olo, että kun heräämme aamulla, kaikki on taas palautunut normaaliksi. Mutta eipä ole. Kuten nuorin lapseni sanoi:
Tuliko se sitten yllätyksenä? Ei. Pandemia pääsee iskemään kun ihmislajin immuniteetti on riittävä heikko. 1918 alkanut espanjantauti sairastutti kolmanneksen maapallon väestöstä sekä suuren määrän sikoja. Sen jälkeiset influenssat ovat kaikki tiettävästi olleet sukua mahtavalle espanjantaudille, mutta eivät kuitenkaan sama virus. Siihen meillä olisi jo jonkinlainen vastustuskyky olemassa. Ihmismuisti on lyhyt. Musta surmakin yllätti Euroopan 1300-luvulla, koska pitkään aikaan ei kulkutauteja oltu nähty. Siinä rytäkässä pääsi hengestään kymmeniä miljoonia eurooppalaisia, ehkä jopa puolet väestöstä.
Kun vuosiin ei ole tapahtunut mitään kamalaa, ei sitä osata odottaa. Aina vastoinkäymiset tulevat yhtä suurena yllätyksenä, vaikka jo eräässä kaksi tuhatta vuotta vanhassa kirjassa ilmestysten kohdalla mainittiin ihmiskuntaa seuraavina vitsauksina kuivuudet, heinäsirkat ja kulkutaudit. Ainakin niin kauan kuin emme osaa elää herran pelossa ja nuhteessa. Jämptisti niitä on saatu nauttia kaikkia jo tänä vuonna eri puolilla maailmaa, joten ei sekään väite ihan metsään mennyt. Heinäsirkat pörräävät itäisessä Afrikassa ja Australia jäähdytteli vielä metsäpalojaan kun tämä pandemia alkoi.
Selviämme tästäkin. Suurin osa meistä selviää ja niille maailma on hiukan erilainen kuin ennen. Sitten elämme sekä laman että pandemian jälkeistä aikaa. Siinä piilee mahdollisuus positiivisiin muutoksiin, ehkä ne ovat jopa välttämättömiä. Jos ihmisiltä kysytään, voitko luopua hampurilaisesta tai autosta, vastaus on aina että
Nyt meillä on hyvin konkreettinen ihmiskoe menossa. On ymmärretty että on pakko, kun oma henki on kyseessä. Matkailu loppui. Urheilu ja kaiken maailman kisojen puuhaaminen loppui. Autojen valmistaminen loppui. Shoppailu loppui. Saastuttaminen loppui. Hyggeillään nyt oikein tosissaan ja katsotaan mikä oikeasti on meaningfullia. Lisäksi saadaan välitöntä tutkimustietoa siitä miten ilmanlaatuun ja ehkä jopa ilmastonmuutokseen vaikuttaa se kun ihminen lopettaa kerrasta tekemästä maapallolle pahaa. Jossain jutussa oli arvioitu, että ihmisiä kuolee lopulta vähemmän koronan ansiosta kuin normaalisti kuolisi saasteisiin ja onnettomuuksiin. Ehkä me nyt ymmärrämme, että asioita voi muuttaa ja jostain voi luopua. Jos on pakko. Oppiiko ihminen jotain kriisissä? Ainakin on annettu mahdollisuus.
Yksityisestikin tämä on tilinteon paikka. Onko kaikki se mitä me olemme tehneet ihan oikeasti tarpeellista? Tekeekö tavaran omistaminen onnelliseksi? Ei se ainakaan tee meistä kuolemattomia. Torstaina liputettiin tasa-arvon päivää ihmiskunnalle poikkeuksellisen tasa-arvoisessa tilanteessa. Kukaan ei ole turvassa – eikä raha, asema tai kuuluisuus auta yhtään sen paremmin taudin välttämisessä kuin sen parantamisessakaan. Se pysäyttää toivottavasti mahdollisimman monen ajattelemaan ja pandemian jälkeen saamme hienoja, oivaltavia elokuvia ja kirjoja, jotka ovat täynnä suuria ajatuksia meille ja tuleville sukupolville. Jos vain selviämme traumatisoitumatta siitä, että joudumme istumaan viikkokausia sisällä pelaten Cluedoa omien jälkeläistemme kanssa.
Odotan innolla myös sitä, miten palaamme töihin tämän etätyöleirin jälkeen. Kukaan ei ole päässyt parturiin, manikyyriin tai hammaslääkäriin. Näytämme vähintäänkin Jolon panttivangeilta, jotka viettivät Filippiinien viidakossa 140 päivää. Emme ole ostaneet uusia vaatteita tai katsoneet peiliin kuukausiin. Emme osaa enää edes kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Me vain murahtelemme vihaisesti jos joku yrittää tulla alle metrin etäisyydelle tai koskea kannettavaan tietokoneeseemme.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Contagium vivum fluidum

Jos perheessä on lapsia, on onneksi pakko ajatella muutakin kuin maailmaa valloittavaa pandemiaa. Kahden viimeisimmän päivän aikana lastenkin elämä tosin on muuttunut. Kaikki harrastukset pysähtyivät kuin seinään. Turnaukset ja konsertit peruttiin, samoin matkat Pietariin ja Barcelonaan. Soittotunnit ja harjoitukset loppuivat ja kokoontumisia pyydettiin välttämään. Tämä näkyi naapurustossa ja puistoissa heti. Metsässä juoksi kahdeksan pientä poikaa leikkimässä. Siitä on aikaa kun vastaavaa on päässyt todistamaan, koska kaikki harrastavat koko ajan jotain. Nyt kenenkään ei tarvinnut pelätä treeneistä myöhästymistä.
Perjantaina oli kulunut 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Jotenkin se tuntui osuvalta kun katselin tyhjiä hyllyjä ruokakaupassa. Oli helppo todeta mitä ihmiset ovat vessapaperin lisäksi hamstranneet koteihinsa: pastaa, nuudeleita, näkkäriä, kauraryynejä, saippuaa ja lihaa. En uskonut huhuja, ennen kuin näin itse. Ihan oikeasti. Pulaa elintarvikkeista ei ole ollut seitsemäänkymmeneen vuoteen. Tuntematon
Tarve hamstrata johtuu kahdesta asiasta. Ensin on turvallisuuden tunteen järkkyminen. Iskee alitajuinen pelko siitä miten me selviydymme, jos maailma muuttuu. Syöminen ja jo ruoan ajatteleminen helpottaa stressiä. Niin eläimetkin tekevät hermostuessaan, tyydyttävät perustarpeita. Stressi nostaa elimistön kortisolitasoa. Toiseksi on kyse laumahysteriasta. Joku on kuullut joltain toiselta, että nyt kannattaa toimia näin. Iske
Sain somen kautta linkin videoon, jossa romanialainen tartuntatautien erikoislääkäri kertoi, miten epidemiaan pitäisi reagoida. Osa asioista oli kuultu jo, mutta osa poikkesi siitä, mitä Suomessa on sanottu. Kyllä, virus elää myös elottomilla pinnoilla usean päivän, mutta ilmassa vain pari tuntia. Paras ase virusta vastaan on natriumhypokloriitti eli kloori – ei tietenkään sisäisesti nautittavaksi. Mutta lääkärin mukaan veden juominen on tehokas keino välttää sairastumista, koska vesi huuhtoo viruksen nielusta vatsalaukkuun, jossa se ei selviydy vatsahappojen kanssa. Koronavirus tosin on nopea ja sairastuttaa äkkiä lisääntymällä nielussa, toisin kuin Sars, jonka piti päätyä ensin keuhkoihin asti.
Tohtorin ohjeet sairastumisen välttämiseksi olivat siis yksinkertaiset: pysy kotona ja juo paljon. Näin on siis toimittu toistaiseksi. Sen lisäksi meillä pestiin ikkunat ja katsottiin Totoroa, sekin tuntui voimaannuttavalta. Myös koulussa oli aiheesta keskusteltu, usein huolestuneiden oppilaiden aloitteesta. Yläasteen historian tunnilla keskustelun vihelsi poikki opettaja toteamalla verkkaisen lakonisesti, että historiassa näitä epidemioita on ollut ennenkin. Kuten vaikkapa musta surma ja espanjantauti.
Opettajan kommentti ei tainnut rauhoittaa kenenkään mieltä, mutta oikeassahan hän silti on. Tämäkin epidemia menee ohi. Vaikka seuraukset olisivatkin vakavia enkä vähättele toisten pelkoa, kaikilla kriiseillä on aina positiivisiakin vaikutuksia. Korona pakottaa jokaisen tekemään omia valintojaan elämässä. Talouden ja lentoliikenteen notkahdus tekee vain hyvää ilmastolle. Muuten niihin kipeisiin ilmastopäätöksiin eivät ihmiset ole pystyneet. Matkailusta suostutaan luopumaan vasta kun se uhkaa omaa henkeä. Pysyvä tapojen muuttaminen vaatii äärimmäisiä olosuhteita ja henkilökohtaisia seurauksia.
Olin ajatellut tehdä paluun aikamatkustajan kapseliini pitkän tauon jälkeen kertoakseni Irlanninmatkastamme. Palataan siihen myöhemmin. Todettakoon että matkustimme juuri oikeaan aikaan.