lauantai 2. toukokuuta 2020

Kovakantiset kohtalotoverit

Suurin huolenaiheeni pandemian alkaessa oli, miten selviydyn ilman kirjastoa. Ei niin etteikö kirjoja olisi omassakin hyllyssä riittävästi vaikka vuodeksi. Huoli on kuitenkin psykologinen tila, tietoisuus epätietoisuudesta, kun ei meille kerrottu päivämäärää jolloin saamme taas vapaasti lainata, palauttaa ja sormeilla kirjaston kirjoja. Tilanteesta huolestuneena tilasin Sammakon nettikaupasta mm. ajankohtaisen Albert Camusin Ruton. Varmuuden vuoksi kai, vaikka omassa hyllyssäkin olisi ollut lukuvuoroaan odottavia klassikoita. Jotkut niistä ovat pölyttyneet siellä jo vuosia. Olisiko nyt aikaa lukea ne?
Kärsivällisesti minua on odottanut Pete Townshendin elämäkerta Kuka olen. On odottanut jo joulusta 2016. Olen tosin katsonut kirjan kuvat. Halusin alunperinkin tietää vain mitä siinä kerrotaan bändin mukana kiertäneestä irlantilaisesta boheemirunoilijasta, jonka tapasin kerran pubissa. Vanhan ukon jutut kuulostivat vähintäänkin kummallisilta, ehkä jopa keksityiltä. Hän väitti olleensa The Who -yhtyeen ns. viides jäsen. Annoin kuitenkin osoitteeni, kun herra kohteliaasti pyysi. Seuraavalla viikolla sain postia. Kirjeessä oli kopio The Whon Helsingin konsertin lehti-ilmoituksesta vuodelta 1969. Sorry. En ollut oikeastaan kiinnostunut Pete Townshendistä, vain hänen boheemista ystävästään. 
Amerikkalainen toimittajatuttu julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Boozehound, jossa hän kertoo seikkaperäisesti juomistaan drinkeistä ja niihin liittyvistä tarinoista. Washington Postin kolumnistin kokemuspiiri on laaja ja kerrottavaa riittää. Tilasin kirjan heti ja aloin innolla lukea. Loppuun asti en ole selviytynyt. Ei kirjassa mitään vikaa ole. Kirjoittaja on aiheestaan innostunut, kieli värikästä ja tarinat hauskoja. Mukana on drinkkireseptejä, joten kuivaa lukemisen ei tarvitsisi olla. Kostea aihepiiri ei vain vienyt mukanaan. Ehkä siinä on jotain samaa kuin lukisi keittokirjaa vaikkei edes aikoisi laittaa ruokaa. Mutta tuttujen kirjoittamia kirjoja ei viedä divariin. 
Salman Rushdien Keskiyön lapset odottaa myös. Jotkut kirjat luetaan ahmien. Ne vievät lukijansa lähes fyysiselle matkalle maailmaansa, eivätkä päästä otteestaan kansien sulkeuduttuakaan, ylisti Vesa Sisättö Kumppani-lehdessä samoihin aikoihin kun matkailin Intiassa. Kuulostaa pelottavan hyvältä, mutta kannet eivät ole avautuneet. Ehkä päätin jo Intiassa lukea kirjan. Salman Rushdien Jaguar Smile on yksi suosikeistani, olen ahminut sen moneen kertaan. En keksi ahmimattomuuteeni mitään muuta syytä kuin Keskiyön lapsien paksuus, 571 sivua. Lukematta on jäänyt myös Saatanalliset säkeet, vaikka siinä on vain 558 sivua. Ehkä sekin olisi kahlaamisen arvoinen, mutta matkalle ei ole tullut lähdettyä. 
Vastaava kohtalo on ollut Orhan Pamukin Mustalla kirjalla. Pölyssä. Käydessäni mystisessä Istanbulissa, lupasin itselleni lukevani Pamukia heti kun pääsen kotiin. Siitä on aikaa. Kirjassa nuori juristi Galip lähtee etsimään kadonnutta vaimoaan. Hän päätyy vaimon veljen asuntoon, joka on tyhjänä. Mies jää oleilemaan sinne ja alkaa vähitellen elää vaimonsa veljen elämää ja kirjoittaa lehtijuttuja tämän nimellä. Tarina kuulostaa edelleen hiukean hienolta, pidän siitä vaikken ole lukenut riviäkään. Se kuulostaa juuri sellaiselta kirjalta, josta olisi jännittävää sivulauseessa vihjata muille kuin mystisestä salaisuudesta. Etkö ole lukenut Mustaa kirjaa? Etkö tosiaan? Suosittelen sitä sinulle. 
Hyllyssä pötköttää myös Curzio Malaparten Iho. Se ei ole neitseellisen koskematon – vanha kulunut kirja on varmasti plärätty moneen kertaan, kannetkin todistavat. Minä en sitä ole kuitenkaan avannut. Jostain syystä se silti nauttii selittämätöntä kunnioitusta ja ehkä siksi on jäänyt koskemattomaksi. En muista mitä luin, mutta epäilen Tommi Melenderin kirjoittaneen Malapartesta jotakin eksentrisen ylistävää. Nimi on jäänyt siksi mieleen ja kun kirja osui kohdalle kirjaston löytöhyllystä, poistuin se povitaskussa kotiin. En tiedä miksi minun pitäisi lukea italialaista fasistia. Lukemattomissa teoksissa on aina se vaara, ettei tiedä yhtään mitä ne sisältävät ja kylään voi tulla joku lukenut vieras, joka tekee kirjahyllyn perusteella harhaanjohtavia olettamuksia omistajan sielunelämästä ja arvomaailmasta. 
P.S. Rutto on vielä kesken, mutta lupaan lukea sen loppuun vaikka kirjastokaranteeni päättyisikin. Ainakin teen parhaani. 

perjantai 3. huhtikuuta 2020

It’s a long way to Chapelizod

Kauanhan se vei. Muutimme Irlannista Suomeen tammikuussa 2007 tuttia imevä mytty kainalossa ja vasta nyt palasimme takaisin. Ensimmäistä kertaa. Se mytty, johon tutustuin National Maternity Hospitalin käytävällä, ehti täyttää kolmetoista ennen kuin pääsi katsomaan synnyinmaataan taas. Ja sitä kuuluisaa kotikaupunkia, josta on kuullut tuhat ja yksi tarinaa. Niin siinä vain kävi. 
Ensimmäisenä päivänä tilasimme ihan ensimmäiseksi Fish&Chipsit Kingfisherissä ja ajoimme sen jälkeen bussilla 66 Chapelizodiin tarkastamaan entisen kotitalon. Kaikki näytti ihan samalta, vaikka talo oli silloin uudenkarhea. Kiipesimme tuttua polkua hautausmaan vierestä Phoenix Parkiin ja löysimme peuralauman pienen metsikön laidasta. Laumanjohtaja tervehti meitä matalalla kurkkuäänellä. Mutaisin kengin ajoimme takaisin keskustaan. Kaikki muukin näytti tutulta – talot, bussit, ihmiset, pubit. Ihan kuin olisimme vasta lähteneet, korkeintaan muutama kuukausi sitten. 
Täyteen ahdetussa pubissa tapasimme IT-ystävän, joka tiesi kertoa miksi kaikki näyttää samalta. Kaikilla menee Dublinissa taas hyvin. Pelkästään Facebook työllistää 8000 ihmistä, siksi ravintolat ovat täynnä ja vuokrat pilvissä. Ihan niinkuin 2006. Mutta välillä talous kyykkäsi oikein kunnolla. Toiset lähtivät maasta, toiset jäivät rakentamaan uutta alkua. Irlantilaiset eivät jää murehtimaan. Eikä ratkaisuksi tarvinnut edes keksiä uusia ideoita – kohtuullinen verotus toimi edelleen. Nyt Dublinissa asuvat ystävämme Google, Amazon, eBay ja  Apple. Talous nostettiin jaloilleen ja taas menee lujaa. Tai meni, koska uusi kriisi on saapunut. 
Matkustimme erittäin hyvään aikaan. 13 vuoden aikana parempaa ajoitusta ei olisi voinut osuakaan. Nyt pubit ovat kiinni ja koko saari korona-arestissa, niin kuin muutkin. Mutta julmempaa rangaistusta ei sosiaalisille irlantilaisille voisi keksiä kuin omaan kotiin lukitseminen. Siellä kuollaan mieluummin nälkään kuin suljetaan pubien ovet. Se ei ole ollut mikään kevyt poliittinen päätös. Talous notkahtaa, mutta ei tarvitse olla kovin kummoinen ennustaja veikatakseen, että Irlannissa katuojasta noustaan nopeammin kuin muualla. Sitäpaitsi maahan tulee 9 miljoonaa turistia vuodessa, kunhan vain pubit ovat auki. 
Miksi paluu vei niin kauan? Ensin kuulimme Irlannista vain surullisia uutisia, sitten lakkasimme seuraamasta niitä. Ensin olisi tehnyt kipeää palata takaisin. Sitten ei ollut rahaa matkustaa tai piti mennä johonkin muualle. Irlanti jäi ja unohti meidät, mutta ei meiltä unohtunut. Odotin kuitenkin tunteikkaampaa jälleennäkemistä. Luulin kyynelehtiväni jo lentokentällä nähdessäni ensimmäiset pisamat, mutta ei niin käynytkään. Kaikki vain hymyilytti, hassu aksentti, koomiset värit ja sää, josta ei ikinä tiedä mikä vuodenaika on menossa. Irlanti ei ole maa, johon tullaan itkemään vaan nauramaan. 
Haikeaa oli vain takaisin lähteminen. Olin nimittäin sattumalta poiminut meille uskomattoman hotellin, joka sattui olemaan myös kaupungin vanhin. Kuulin sen omistajalta itseltään. Castle Hotelin sokkeloiset käytävät on päällystetty paksulla irlantilaisella ystävällisyydellä ja sisustettu seikkailumielellä. Se sai kriittisiltä lapsiltakin täydet pisteet, mikä on aika saavutus. Kun matkustaa kaupunkiin, jossa on aikomus muistella vanhoja aikoja, on parasta asua viktoriaanisessa talossa, jossa ei yhtenäkään aamuna ole ihan varma löytääkö aamiaiselle samaa reittiä kuin edellisenä päivänä. 

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Sairaan kaunis valtio

Ensinnäkin haluan onnitella Uudenmaan valtiota itsenäisyysjulistuksen johdosta. Huomenna 28. maaliskuuta herran vuonna 2020 Uudenmaan kansa ottaa kohtalonsa omiin pehmeisiin käsiinsä, koska nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat itsenäistymään. Uusmaalaisten uljas ja ylpeä heimo tuntee syvästi, ettei se enää voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin vapaana itsenäisenä maana. Hurraa Nyland!
Elämme yhtä historiallisia aikoja kuin Suomen itsenäistyessä. Silloinkin kaoottinen maailmantilanne tarjosi pienelle kansalle mahdollisuuden määritellä oman tulevaisuutensa. Nyt niin käy vielä pienemmälle kansalle. Olemme eläneet Suomen vallan alla yli sata vuotta. On tullut aika lopettaa myös kauan jatkunut hallitsematon maahanmuutto. Muualta Suomesta on rynnitty vapaasti käsiäkään pesemättä uusmaalaisten tonteille ja toreille. Siksi laitammekin ihan ensiksi rajat kiinni. 
Kovan maahanmuuttopolitiikan hyvä puoli on se, ettei kukaan enää tule rajan yli luvatta. Huono puoli taas on se, ettei meilläkään ole mitään asiaa toiselle puolelle rajan takaiseen Karjalaan tai Lappiin jääneille kesämökeillemme. Ei ilman perusteltavaa syytä. Oletan, ettei “kalat odottavat pyytäjäänsä” tai “risusavotta jäi kesken kesällä” kelpaa hyväksi syyksi. Uskon kuitenkin, että kun poliittinen tilanne lopulta rauhoittuu voidaan myös rajamuodollisuuksia keventää, viimeistään silloin kun Suomen kanssa on solmittu diplomaattiset suhteet. Ehkä sitten lähetämme kovan linjan vihreät ministerimme neuvottelemaan viisumivapaudesta. 
Me uusmaalaiset emme ole vihamielistä väkeä, vaikka perustuslakiimme onkin kirjattu määräys, jonka mukaan ihmisten kuuluu pitää kahden metrin välimatkaa toisiinsa. Me vain viihdymme enimmäkseen kotona ja omissa oloissamme, olemme sellaisia hiukan eristäytyviä. Silti osaamme myös auttaa hädänalaisia. Jos tarpeen tulee, olemme varmasti valmiita ottamaan joitakin suomalaisia kiintiöpakolaisia, jopa Turusta. Jos vain valtiomme tuleva johto katsoo, ettei se vaaranna nuoren maamme turvallisuutta. 
“Jäykkinä ja pystypäin, kuin luoto meressä, ajan allokossa seisoo uusmaalainen kansa”, lauletaan kansallishymnissämme. Ja tottahan se on. Kieroja savolaisia emme halua olla eikä meistä häijyjä hämäläisiä tule. Olkaamme jäykkiä uusmaalaisia. Siksi laitamme myös jäykän Uudenmaan prikaatimme rajalle pitämään huolta siitä, etteivät maakuntien metkut ja murteet livahda metsien kautta meidän takapihoillemme. Valtio ilman omaa armeijaa ei ole uskottava valtio eikä valtion raja ilman betoniporsaita ja piikkilankaa ole mistään kotoisin. 
Valtion rajanvedosta on muuten käyty varsin pitkään jo keskustelua. Runsaasti kannatusta olisi saanut sekin vaihtoehto, jossa rajalinja vedetään kehäkolmosta pitkin, mutta niin pienen valtion uskottava puolustaminen muusuomalaisten hyökkäyksiltä olisi ollut vaikeaa ellei jopa mahdotonta. Siksi oli hyvä päätös ottaa mukaan myös haja-asutusalueita. Sekä kesäisin niin ihanat (ja talvisin hyödyttömät) Hangon ja Porvoon kaupungit. Pääkaupungiksi valitsemme toivottavasti Kauniaisen. Se on valmiiksi siisti ja rauhallinen ja lepovuoro tekee hyvää Helsingillekin. 
Onnea vielä kerran kaikille Uudenmaan tuoreen valtion asukkaille. Niin ja jos haluatte hankkia Nylandian passin, on kansalaisuus tietysti ensin virallistettava testillä. Luotettavan ja nopean kansalaisuustestin saa tehtyä HUS-nimisessä virastossa Helsingissä ja tuloksen saaminen vie pari päivää. 

lauantai 21. maaliskuuta 2020

Überhygge

Scifin ystävänä olen aina innokkaasti fantasioinut mitä tapahtuisi jos jokin kuvitteellisista maailmaa uhkaavista kauhuskenaarioista toteutuisi. Olen suunnitellut miten suojautuisin, suojelisin läheisiäni, taistelisin vihollisia vastaan. Olen miettinyt miltä pelko ja epätoivo tuntuisivat. Kaikista kirjoista ja elokuvista huolimatta en ole osannut valmistautua millään lailla. Minulla on koko ajan sellainen olo, että kun heräämme aamulla, kaikki on taas palautunut normaaliksi. Mutta eipä ole. Kuten nuorin lapseni sanoi: mä niin toivon, ettei mitään koronavirusta olisi tullut. 
Tuliko se sitten yllätyksenä? Ei. Pandemia pääsee iskemään kun ihmislajin immuniteetti on riittävä heikko. 1918 alkanut espanjantauti sairastutti kolmanneksen maapallon väestöstä sekä suuren määrän sikoja. Sen jälkeiset influenssat ovat kaikki tiettävästi olleet sukua mahtavalle espanjantaudille, mutta eivät kuitenkaan sama virus. Siihen meillä olisi jo jonkinlainen vastustuskyky olemassa. Ihmismuisti on lyhyt. Musta surmakin yllätti Euroopan 1300-luvulla, koska pitkään aikaan ei kulkutauteja oltu nähty. Siinä rytäkässä pääsi hengestään kymmeniä miljoonia eurooppalaisia, ehkä jopa puolet väestöstä. 
Kun vuosiin ei ole tapahtunut mitään kamalaa, ei sitä osata odottaa. Aina vastoinkäymiset tulevat yhtä suurena yllätyksenä, vaikka jo eräässä kaksi tuhatta vuotta vanhassa kirjassa ilmestysten kohdalla mainittiin ihmiskuntaa seuraavina vitsauksina kuivuudet, heinäsirkat ja kulkutaudit. Ainakin niin kauan kuin emme osaa elää herran pelossa ja nuhteessa. Jämptisti niitä on saatu nauttia kaikkia jo tänä vuonna eri puolilla maailmaa, joten ei sekään väite ihan metsään mennyt. Heinäsirkat pörräävät itäisessä Afrikassa ja Australia jäähdytteli vielä metsäpalojaan kun tämä pandemia alkoi. 
Selviämme tästäkin. Suurin osa meistä selviää ja niille maailma on hiukan erilainen kuin ennen. Sitten elämme sekä laman että pandemian jälkeistä aikaa. Siinä piilee mahdollisuus positiivisiin muutoksiin, ehkä ne ovat jopa välttämättömiä. Jos ihmisiltä kysytään, voitko luopua hampurilaisesta tai autosta, vastaus on aina että voin toki, mutta ei nyt. Jos taas on pakko, ei luopuminen olekaan enää mahdotonta. Montakohan ilmastokokousta pidettiin, joissa yritettiin yhteisesti sopia päästöjen vähentämisestä. Lenneltiin pitkin maailmaa kokoustamaan, mutta ei silti onnistuttu tekemään mitään konkreettista maapallon hyväksi. 
Nyt meillä on hyvin konkreettinen ihmiskoe menossa. On ymmärretty että on pakko, kun oma henki on kyseessä. Matkailu loppui. Urheilu ja kaiken maailman kisojen puuhaaminen loppui. Autojen valmistaminen loppui. Shoppailu loppui. Saastuttaminen loppui. Hyggeillään nyt oikein tosissaan ja katsotaan mikä oikeasti on meaningfullia. Lisäksi saadaan välitöntä tutkimustietoa siitä miten ilmanlaatuun ja ehkä jopa ilmastonmuutokseen vaikuttaa se kun ihminen lopettaa kerrasta tekemästä maapallolle pahaa. Jossain jutussa oli arvioitu, että ihmisiä kuolee lopulta vähemmän koronan ansiosta kuin normaalisti kuolisi saasteisiin ja onnettomuuksiin. Ehkä me nyt ymmärrämme, että asioita voi muuttaa ja jostain voi luopua. Jos on pakko. Oppiiko ihminen jotain kriisissä? Ainakin on annettu mahdollisuus. 
Yksityisestikin tämä on tilinteon paikka. Onko kaikki se mitä me olemme tehneet ihan oikeasti tarpeellista? Tekeekö tavaran omistaminen onnelliseksi? Ei se ainakaan tee meistä kuolemattomia. Torstaina liputettiin tasa-arvon päivää ihmiskunnalle poikkeuksellisen tasa-arvoisessa tilanteessa. Kukaan ei ole turvassa – eikä raha, asema tai kuuluisuus auta yhtään sen paremmin taudin välttämisessä kuin sen parantamisessakaan. Se pysäyttää toivottavasti mahdollisimman monen ajattelemaan ja pandemian jälkeen saamme hienoja, oivaltavia elokuvia ja kirjoja, jotka ovat täynnä suuria ajatuksia meille ja tuleville sukupolville. Jos vain selviämme traumatisoitumatta siitä, että joudumme istumaan viikkokausia sisällä pelaten Cluedoa omien jälkeläistemme kanssa. 
Odotan innolla myös sitä, miten palaamme töihin tämän etätyöleirin jälkeen. Kukaan ei ole päässyt parturiin, manikyyriin tai hammaslääkäriin. Näytämme vähintäänkin Jolon panttivangeilta, jotka viettivät Filippiinien viidakossa 140 päivää. Emme ole ostaneet uusia vaatteita tai katsoneet peiliin kuukausiin. Emme osaa enää edes kommunikoida toisten ihmisten kanssa. Me vain murahtelemme vihaisesti jos joku yrittää tulla alle metrin etäisyydelle tai koskea kannettavaan tietokoneeseemme. 

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Contagium vivum fluidum

Jos perheessä on lapsia, on onneksi pakko ajatella muutakin kuin maailmaa valloittavaa pandemiaa. Kahden viimeisimmän päivän aikana lastenkin elämä tosin on muuttunut. Kaikki harrastukset pysähtyivät kuin seinään. Turnaukset ja konsertit peruttiin, samoin matkat Pietariin ja Barcelonaan. Soittotunnit ja harjoitukset loppuivat ja kokoontumisia pyydettiin välttämään. Tämä näkyi naapurustossa ja puistoissa heti. Metsässä juoksi kahdeksan pientä poikaa leikkimässä. Siitä on aikaa kun vastaavaa on päässyt todistamaan, koska kaikki harrastavat koko ajan jotain. Nyt kenenkään ei tarvinnut pelätä treeneistä myöhästymistä. 
Perjantaina oli kulunut 80 vuotta talvisodan päättymisestä. Jotenkin se tuntui osuvalta kun katselin tyhjiä hyllyjä ruokakaupassa. Oli helppo todeta mitä ihmiset ovat vessapaperin lisäksi hamstranneet koteihinsa: pastaa, nuudeleita, näkkäriä, kauraryynejä, saippuaa ja lihaa. En uskonut huhuja, ennen kuin näin itse. Ihan oikeasti. Pulaa elintarvikkeista ei ole ollut seitsemäänkymmeneen vuoteen. Tuntematon contagium vivum fluidum kuulostaa möröltä, koska emme pysty ennustamaan sen käytöstä emmekä näe sitä. 
Tarve hamstrata johtuu kahdesta asiasta. Ensin on turvallisuuden tunteen järkkyminen. Iskee alitajuinen pelko siitä miten me selviydymme, jos maailma muuttuu. Syöminen ja jo ruoan ajatteleminen helpottaa stressiä. Niin eläimetkin tekevät hermostuessaan, tyydyttävät perustarpeita. Stressi nostaa elimistön kortisolitasoa. Toiseksi on kyse laumahysteriasta. Joku on kuullut joltain toiselta, että nyt kannattaa toimia näin. Iske fear of missing out ja pian ollaan kahmimassa kaupasta vessapaperia. Jos laumassa syntyy paniikki, se tarttuu kaikkiin niihin, jotka kokevat kuuluvansa samaan laumaan. Biologisesti me kaikki kuulumme. 
Sain somen kautta linkin videoon, jossa romanialainen tartuntatautien erikoislääkäri kertoi, miten epidemiaan pitäisi reagoida. Osa asioista oli kuultu jo, mutta osa poikkesi siitä, mitä Suomessa on sanottu. Kyllä, virus elää myös elottomilla pinnoilla usean päivän, mutta ilmassa vain pari tuntia. Paras ase virusta vastaan on natriumhypokloriitti eli kloori – ei tietenkään sisäisesti nautittavaksi. Mutta lääkärin mukaan veden juominen on tehokas keino välttää sairastumista, koska vesi huuhtoo viruksen nielusta vatsalaukkuun, jossa se ei selviydy vatsahappojen kanssa. Koronavirus tosin on nopea ja sairastuttaa äkkiä lisääntymällä nielussa, toisin kuin Sars, jonka piti päätyä ensin keuhkoihin asti. 
Tohtorin ohjeet sairastumisen välttämiseksi olivat siis yksinkertaiset: pysy kotona ja juo paljon. Näin on siis toimittu toistaiseksi. Sen lisäksi meillä pestiin ikkunat ja katsottiin Totoroa, sekin tuntui voimaannuttavalta. Myös koulussa oli aiheesta keskusteltu, usein huolestuneiden oppilaiden aloitteesta. Yläasteen historian tunnilla keskustelun vihelsi poikki opettaja toteamalla verkkaisen lakonisesti, että historiassa näitä epidemioita on ollut ennenkin. Kuten vaikkapa musta surma ja espanjantauti.
Opettajan kommentti ei tainnut rauhoittaa kenenkään mieltä, mutta oikeassahan hän silti on. Tämäkin epidemia menee ohi. Vaikka seuraukset olisivatkin vakavia enkä vähättele toisten pelkoa, kaikilla kriiseillä on aina positiivisiakin vaikutuksia. Korona pakottaa jokaisen tekemään omia valintojaan elämässä. Talouden ja lentoliikenteen notkahdus tekee vain hyvää ilmastolle. Muuten niihin kipeisiin ilmastopäätöksiin eivät ihmiset ole pystyneet. Matkailusta suostutaan luopumaan vasta kun se uhkaa omaa henkeä. Pysyvä tapojen muuttaminen vaatii äärimmäisiä olosuhteita ja henkilökohtaisia seurauksia. 
Olin ajatellut tehdä paluun aikamatkustajan kapseliini pitkän tauon jälkeen kertoakseni Irlanninmatkastamme. Palataan siihen myöhemmin. Todettakoon että matkustimme juuri oikeaan aikaan. 

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Hiljaisuuden voimaa


Ja sitten tuli pimeää. Tuli pimeää ja hiljaista. Sähköt menivät. Sitä ei enää tapahdu kovin usein ainakaan Espoossa. Eikä yllättäen ja keskellä perjantai-iltaa. Hetken hortoilimme ympäri taloa kylpien puhelinten turvallisessa keinovalossa. Hämmennyksestä toivuttuamme löysimme pari kynttilää, tikut ja yhden led-lyhdyn, joka näyttää vanhanajan kaasulampulta. Ja pudotimme puhelimet käsistä. Kokoonnuimme yhteen. 

Koko naapurusto oli pimeänä. Lapsia hiukan pelotti outo tilanne, he pohtivat jopa oliko tämä terrorismia. Sitten keksimme kaivaa hyvän lautapelin esiin. Aloimme pitää uudesta hiljaisuudesta ja hämärästä tunnelmasta. Onhan kynttilän valossa pelaaminen ihan eri juttu sekä lasten että aikuisten mielestä. Pelasimme pelin loppuun kynttilöiden valossa, vaikka sähköt tulivatkin takaisin. Lapset toivoivat, että sähkökatkoja olisi useammin. 

Hiljaisuuden voimaa ajattelin oikeastaan vasta jälkeenpäin. Miksi se tuntui niin rauhoittavalta? Koska hiljaisuus oli täydellinen – tai niin täydellinen kuin kaupungissa nyt voi olla. Ilmastointi, televisio, tietokoneet, pakastin ja jääkaappi hiljenivät. Hurina ja surina lakkasi kerrasta. “Yhtä hiljaista oli kuin Raja-Joosepissa”, sanoi naapuri seuraavana päivänä. Kellot pysähtyivät. Oli kuin aikakin olisi pysähtynyt. 

Onko hiljaisuudesta tullut jo näin eksoottista. En ole kovin varma, että osaamme olla sen kanssa enää. Olemme liian turtuneita jatkuvaan äänimattoon, huminaan, naksahteluihin, laitteisiin. Pitäisi mennä jonnekin kauas ja osallistua mindfulness-kurssille, jossa opetellaan olemaan hiljaisuuden kanssa. Ilman tasaista häiriöhuminaa voimme joutua kohtaamaan omat ajatuksemme. Ja itsemme. 

“Hiljaisuudessa omat ajatukset alkavat puhua, koska niille on vihdoin tilaa”, sanoo hiljaisuuskursseja vetävä Mari Vainio. Ihan niin hiljaista meillä ei ollut, että voisi viettää aikaa vain omien ajatustensa kanssa kun pieniä ajattelijoita on useampia. Hyvältä se silti tuntui. Naapurikin sanoi, että perhe kokoontui yhteen juttelemaan sähkökatkon ansiosta. Kiitän rakasta ja kallista sähköyhtiötämme tästä retriitistä. Tiedän, että lähetätte siitä laskun mutta kiitän silti, koska en olisi osannut sitä tilata. 

Laskusta tuli mieleen, minkälainen säästö mahtaisi syntyä jos sähköt katkaistaisiin vaikka pari kertaa viikossa. Nauttisin mielelläni aika ajoin tunnin verran hiljaisuudesta ilman yhdenkään sähkölaitteen hurinaa. Ilman valmistautumista ja ilman vaihtoehtoja. Mutta en silti kuitenkaan yli tuntia, koska pakastimessa on liian monta punaruskeaa pakettia. Muuten koko naapurusto joutuisi seuraavana päivänä syömään hirvenlihaa. 

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Käyttäkää terveinä!


Suomen kielessä on hyviä perustoivotuksia, kuten paljon onnea, parane pian ja pitäkää tunkkinne, mutta yksityiskohtaisempia ilmaisuja jää monessa tilanteessa kaipaamaan. Pohdin tätä kun tuttavaperhe odotti lasta. Raskaana olevalle voi tietysti toivottaa arkisesti onnea, mutta romanialaiset toivottaisivat helppoa synnytystä. Synnytyksen jälkeen toivotaan lapselle hengissä pysymistä ja terveyttä. Kun joku kertoo mitä tahansa lapsistaan, on tapana sanoa eläköön lapsenne eli selviytyköön lapsesi hengissä. 

Onneksi meillä on kuitenkin terve. Se on universaali ja historiallinen toivotus, joka juontaa ehkä juurensa katolilaiseen rukoukseen Ave Maria eli terve Maria. Voi olla, että terveyttä on toivotettu läpi ihmiskunnan historian. Silti terve on jäänyt pikkuhiljaa ruotsinlaivalla saapuneen lyhyemmän ja kevyemmän hein jalkoihin, joka ei tarkoita mitään muuta kuin iloisuutta. Hej tomtegubbar slå i glasen. Terveyttä olisi ihan terveellistä toivotella enemmänkin, eihän sitä voi mitenkään yliannostella ja sopivaksi uskomushoidoksi voisi hyvin lukea myös terveystoivotuksen. 

Romanialaiset eivät säästele tässäkään. Sanatatea toivotetaan aina ja varsinkin lasia nostaessa, mitä tehdään terveyden vuoksi hyvinkin usein. Sitä toivotaan ystävistä erottaessa tai puhelinkeskustelun päätteeksi. Mutta myös sille kun joku on ostanut uusia vaatteita, on oma toivotuksena. Käyttäkää terveinä mikä tarkoittanee että auttakoon nämä uudet vaatteet teitä pysymään terveinä. Nilkkasukkamuodin aikakautena terveyteen ja vaatetukseen voisi kiinnittääkin enemmän huomiota. 

Meiltä puuttuvat myös ehdottomasti kaikki ostoksiin liittyvät tervehdykset. Kielen kehitys ei ole pysynyt vapaa-ajan kaupallistumisen kyydissä. Itse asiassa ostosretkeäkin varten romanialaisilla on oma toivotuksensa – intoa ostoksille. En oikein tiedä mihin sitä on alunperin tarvittu. Ostettavaakaan ei aina ole ollut. Miksei voisi toivottaa vaikka onnea alennusmyynteihin? Sitähän matkassa tarvitaan. Syntymäpäivänä taas ei toivotetakaan onnea vaan monia vuosia, kuten ortodoksit tekevät Suomessakin. Sekin on konkreettista. Jos joku mainitsee ikänsä on tapana sanoa monia vuosia edessäpäin. Kukapa ei toivoisi niin. 

Töihin lähtemistä suomalaiset kyllä arvostavat ihan omalla toivotuksellaan. Työniloa on hieno ja yltiöpositiivinen kannustus tietäen hyvin, ettei se ilo työnteosta monella ole päällimmäinen syy töihin menemiseen. Työhön romanialaiset suhtautuvat epäluterilaisesti toivottaen mukavaa eli helppoa työpäivää. Vaihtoehtoinen spor la treaba on vaikeammin käännettävä toivotus, mutta ei sekään yllytä ahkeroimaan. Ehkä se tarkoittaa, että menkää ja tehkää työnne, mutta älkää nyt hikoilko liikaa. 

Sen sijaan Romaniassa toivotetaan aina kaunista lomaa, mutta ei hyvää matkaa vaan hyvää tietä – drum bun. Sitä kuuluukin toivottaa aina, lähti matkalle millä välineellä tahansa. Jos tie on poikki, matkakin loppuu yleensä siihen.