Kielellä puhumisen taito

Kaksi romanialaista poliisia seisoskeli torin laidalla. Ulkomaalainen turisti tuli kysymään jotain, mutta kumpikaan poliiseista ei ymmärtänyt sanaakaan. Turisti vaihtoi englannin ranskaan, mutta edelleen poliisit pyörittelivät päitään. Matkailija yritti vielä kahdella kielellä, mutta lopputulos oli yhtä laiha. Kun ulkomaalainen lopulta poistui paikalta, toinen poliiseista totesi vaikuttuneena toiselle: “Huomasitko Nelu miten montaa kieltä kaveri osasi?” Nelu kohautti olkapäitään. “Mitä sitten? Oliko siitä sille jotain hyötyä?”

Vitsi voisi hyvin olla totta. Kun kaikkeen on tarjolla erilaisia laskureita, mietin onko kielten osaamisessakin mahdollisesti joku laskennallinen hyöty, jonka voi matemaattisesti todeta. Onko olemassa saturaatiopiste, jossa uuden kielen opettelu ei enää ole kannattavaa? Samaan tapaan kuin palkkatyössä progressiivinen verotus pitää huolen siitä, että jossain vaiheessa palkankorotuksesta ei enää ole mitään iloa. Ja myös siitä ettei palkkatyöllä pääse vaurastumaan, koska olisi epätasa-arvoista jos työtä tekemällä saisi enemmän rahaa kuin työtä tekemättä. 

Jos kieliasiassa pitää tehdä valintoja, kannattaa varmasti opiskella kieltä, jonka puhujia on mahdollisimman paljon. Mandariinia puhuu 900 miljoonaa ihmistä maailmassa. Arabiaa ja hindiä puhuu molempia yli 300 miljoonaa, espanjaa melkein 500 miljoonaa ja portugalia sekä myös venäjää yli 200 miljoonaa. Vaihtoehtoja on. Jos ei osaa valita, voi opiskella esperantoa jota osaa 2 miljoonaa ihmistä. He ovat tosin ympäri maailmaa, eikä heidän kohtaamisensa saata olla kovin todennäköistä, joten hyötysuhde opiskelupanostukselle on heikko. Paitsi jos liittyy esperantoseuraan, jollainen Suomessakin toimii. 

Kieliasiassa olen tähän asti luottanut vanhaan viisauteen, jonka mukaan kukaan ei ole vielä valittanut osaavansa liian montaa kieltä. Osaan kuutta kieltä. Maahanmuuttajana en ole kuitenkaan enää vakuuttunut, että minulle on pelkkää hyötyä paikallisen lingon osaamisesta. Jos nimittäin soitan johonkin asiakaspalveluun ja puhun vain englantia, palvelu on yleensä ystävällisempää. Epäilen, että olen “kiinnostavampi ulkomaalainen” jos puhun kaikkien ihailemaa maailmankieltä, kuin jos puhun kummallisella aksentilla heidän kieltään. Minut lokeroidaan kielitaidon perusteella kouluttamattomien joukkoon. 

Jos en halua, että minua kohdellaan kuin pizzakuskia, en opettele kieltä lainkaan vaan pakotan muut puhumaan kanssani englantia. En voi tietysti enää perua hankkimaani kielitaitoani, palautusoikeutta ei ole. Mutta voin aina puhua englantia. Niin tekee moni maahanmuuttaja myös Suomessa ja nyt vasta ymmärrän miksi. Toiset eivät ole koskaan opetelleet suomea, toiset eivät vain halua käyttää sitä. Ongelma Romaniassa on se, että keskustelukumppaneita jää kovin vähän jäljelle. Yleinen englanninkielen taitotaso on varsin matala. Paikallisen kulttuurin ymmärrys olisi jäänyt myös ohueksi, ja olisin jäänyt ilman kaikkia niitä koskettavia juttutuokioita puheliaiden vanhusten kanssa. 

Jäljelle jää vielä yksi vaihtoehto – olla kokonaan puhumatta. Hiljaisuus on ainoa aidosti universaali kieli. Kuten keskieurooppalaiset sanovat: Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen eli siitä mistä ei voi puhua, on vaiettava. Jos vain teeskentelisi sitkeästi ettei osaa muuta kuin suomea. Eikö sitä joka puhuu vähän, pidetäkin älykkäänä ja kiinnostavana? Jos ei puhu mitään, ei voi sanoa myöskään mitään tyhmää. Kuulenko sitten totuuden siitä mitä paikalliset minusta ajattelevat vai pidetäänkö minua vain yksinkertaisena?