keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Ylpeys ja ennakkoluulo

Ylpeys ja tyhmyys ovat ylimpiä ystäviä, kulkevat usein käsi kädessä. Toinen kutsuu toista luokseen. Tästä sain muistutuksen kirjallisuuden kautta. Luin nimittäin tänä vuonna kolme hienoa kirjaa, joihin en aikaisemmin ole onnistunut tarttumaan, vaikka niitä on innokkaasti minulle suositeltu. Tai juuri siksi. Minuahan ei tarvitse neuvoa, löydän kyllä itsekin kirjani. Kiitos vain avusta. Näin ylpeys on kutsunut tyhmyyden luokseen. 

Kesällä kahlasin ensin Niilin kaislikoihin Sinuhen kanssa. Elämys oli voimakas, imin itseeni kaikki maut ja hajut. Rakastuin Nefer Neferiin, pesin ruumiita, vietin väärän kuninkaan päivää ja ystävystyin jopa Kaptahin kanssa. Unohdin täysin että kirja on käännetty 40 kielelle, siinä on yli 700 sivua ja sen kirjoittaja on sattumalta tullut maailmankuuluksi. Siinä juuri niitä syitä, miksi en koskaan tullut Sinuhea lukeneeksi. Nyt oli vain sopivasti aikaa ja tarina ja se vei minut mennessään. Uskomaton tarina. 

Syksyllä luin Pessin ja Illusian. Luin sen ääneen 4-vuotiaalle pojalleni. En oikeastaan ollut aikonut lukea sitä, se vain osui sattumalta hyllystä käteen. Ajattelin alussa myös, että se on varmaan liian vaikea. Kieli on vanhaa. Poika kyllästyy. Ei niin käynyt missään vaiheessa, päinvastoin. Lukuhetkestä tuli iltarutiini, jota molemmat odottivat yhtä innokkaasti ja vaikka olemme aina lukeneet, ei mitään kirjaa ole koskaan luettu niin intensiivisesti. Luimme niin kuin hyvää kirjaa parhaimmillaan luetaan – hitaasti. Ehkä luemme sen jonkin ajan kuluttua uudestaan. 

Neljävuotias tietää nyt tarkalleen minkälaisia ovat piisami, päivänkorento ja näsiä, mitä tekevät palokärki, ristilukki ja cuculus. Lapsen muistikin on uskomaton. Opimme molemmat paljon uutta luonnosta. Pessi ja Illusiahan on tarina vuoden kierrosta, luonnon ihmeistä, erilaisuuden ymmärtämisestä, sodasta. Mutta ennen kaikkea rakkaudesta. Kieli on hienoa, värikästä ja kuvailevaa, eikä yhtään liian vaikeaa. Lapsi ymmärtää riittävästi, omalla tavallaan. Lukemalla hyvää kieltä, kerää sanavarastoa. Ei kai lapsille tarvitse kirjoittaa kuin idiooteille. 

Muistan yhä hyvin miten moni oli jo yläasteella lukenut Douglas Adamsia. Minä en lukenut, koska siitä puhuttiin liikaa. Linnunradan käsikirja oli silloin juuri ilmestynyt. Se oli outo ja käsittämättömän suosittu. Siitä intoiltiin ja sitä fanitettiin. Olen aina ollut huono fanittamaan mitään. Niinpä kapinoinnin vuoksi hukkasin pelkkää tyhmyyttäni 30 vuotta tietämättä lainkaan mistä oli kyse. Toisaalta sain vastineeksi hienon lukukokemuksen, paljon myöhemmin. Ei ole koskaan liian myöhäistä. Paitsi jos vogonit (kuvassa) tulevat ja tuhoavat maapallon. 

Linnunradan käsikirjan maailma on myös nyt luettuna herkullinen. Ääniohjauksen ja kosketusnäyttöjen orjuuttamat olennot ovat turhautuneita epäluotettavaan teknologiaansa, mutta eivät silti osaa elää ilman sitä. Miten tuttua. “All you had to do was wave your hand in the general direction of the component and hope.” Toinen hauska asia kirjassa oli Zaphod Beeblebroxin kutkuttava hahmo. Itsekeskeinen ja turhamainen galaxin presidentti muistuttaa merkillisen paljon Donald Trumpia. Internetistä selvisi, että sen ovat huomanneet muutkin. 

Sekä neuvojen antaminen että vastaanottaminen on älyttömän vaikeaa. Neuvomista olen yrittänyt välttää, koska en ole koskaan halunnut tuputtaa muille omia ajatuksiani. Omia lapsia on kuitenkin pakko opastaa. En tietenkään halua, että heistä tulee ylpeitä ja ennakkoluuloisia. Isäni on sellainen. En myöskään neuvoisi olemaan nöyrä ja kuuliainen. Voin sanoa vain: olkaa rohkeita ja ajatelkaa itse. Ja lukekaa myös niitä kirjoja, joita muut kehuvat. 

Pahoitteluni myös niille, jotka luulivat että kirjoitan Jane Austenista. En ole lukenut vielä yhtään hänen kirjaansa. Samasta syystä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti