maanantai 15. syyskuuta 2014

Kiireettömyyden kantapää

Ei ole kiire. Ja vaikka välillä tuntuisikin siltä, että on, tuskin sitä kehtaisi sanoa. Ihminen saa olla kiireinen vain jos tekee töitä. Jos tekee tärkeitä töitä, kuuluukin olla kiireinen, muutenhan se ei vaikuttaisi lainkaan tärkeältä. Mutta kun en enää tee oikeita töitä, olen huomannut hämmentävän nopeasti ettei terve sielu työtä kaipaa. Ei se kaipaa kiirettä eikä tärkeältä kuulostavia tapaamisia, matkoja, titteleitä tai kokousmuistioitakaan. Se lepää oikein mielellään. Kun nyt on tällainen aikakin. 

Uusi aika on ollut merkillinen tuttavuus. Se on kuin valuutta, jonka arvo on yhdessä yössä romahtanut. Taskut ovat täynnä seteleitä, joilla ei saa mitään. Ei ole mitään syytä hakea nopeinta reittiä perille tai kävellä vaihdikkaasti. Miksi tehdä tänään se, minkä voi yhtä hyvin jättää tekemättä huomennakin. Se on vapauttava, huumaava tunne. Ei tarvitse priorisoida. Voi pysähtyä, katsella ja kuunnella, olla jouten. Voi tuijotella muita ihmisiä, jotka juoksevat kello kaulassa kuin ihmemaan jänikset. Työelämässä luovan joutilaisuuden mahdollisuus ja valinnanvapaus ajankäyttöön katosi vuosia sitten. Ajasta tuli vallankäytön väline ja sen käytöstä itseisarvo. Näkymätön turhake. 

Ravitsin sieluani käymällä baarissa. Oluen ääressä puhuttiin työelämän ongelmista. Kaveri sanoi vihaavansa sähköpostia. Vielä enemmän hän vihaa tärkeilijöitä, jotka lähettelevät meilejään keskellä yötä ja odottavat että aamuvarhaisella niihin jo vastataan. Työelämässä vihataan paljon ja tehdään paljon kaikenlaista turhaa. Kuinka paljon aikaa kuluukaan siihen, kun joku kirjoittaa toiselle raporttia siitä mitä on tehnyt viikon aikana ja joku toinen kommentoi sitä. Kuinka monessa turhassa palaverissa olen istunut. Niissä, joissa on liikaa ihmisiä eikä lopulta päätetä yhtään mitään. 

“Minä väitän, että yleensä ihminen haluaa tehdä itselleen ja yhteisölleen merkityksellistä työtä. Lisäksi hän haluaa tulla arvostetuksi ja kohdelluksi oikeudenmukaisesti myös yhteiskunnan tulonjaossa”, kirjoittaa työelämän tutkija Anu Järvensivu. Sen sijaan töissä noudatetaan kaavamaisia sääntöjä tai vahditaan että toiset noudattavat niitä. Miten on käynyt ahkeruudelle, tehokkuudelle ja terveelle järjenkäytölle Suomessa? Huonosti. Nyt kannetaan huolta siitä minä vuonna me pääsemme eläkkeelle, kun samaan aikaan työ itsessään on katoamassa eikä eläkerahojen olemassaolosta, sitten kun aika koittaa, ole mitään takeita. 

Viimeisin oikea työpaikkani oli suurehko mainostoimisto. Jo ennen kuin olin saanut takkia naulaan tehtiin selväksi, että kaikki asiakkaat ovat idiootteja ja toimistossa on vain toinen toistaan suurempia guruja. Organisaatiota väitettiin luovaksi, koska organisaatiota ei ollut. Tunnelma oli unelias. Ketään ei kiinnostanut yrityksen toiminnan rationalisointi tai kustannustehokkuuden parantaminen, koska kaikki tuijottelivat vain omaa uraansa ja rahaa tuli muutenkin. Työkulttuuri oli jumiutunut viime vuosituhannelle, kukaan ei luottanut keneenkään, selän takana kampitettiin kaveria. Viihdyin kuin pupujussi leijonahäkissä. 

En toki ole ollut jouten päästyäni ulos toverillisista mainosyhteisöistä. Sielu on levännyt nurmikon pohjustuksessa, kivipolun rakentamisessa, aidan maalauksessa ja yleisessä elämän syklien pohdiskelussa. Nyt on henkisesti paremman elämänlaadun aika. Olen nauttinut Wahlroosin kauhistelemasta erinomaisesta työttömyysturvasta ja tehnyt juuri niinkuin ei saisi tehdä: levännyt ja kieltäytynyt ajattelemastakaan työnhakua. Eikä puhelinkaan ole häirinnyt kun meditatiivisesti napsuttelen hollantilaisia antiikkikiviä harmonisiin kuvioihin zeniläisellä mielentyyneydellä.

Hyödyttömien markkinointistrategioiden sijaan olen tehnyt konkreettisia asioita. Harmi vain, ettei siitä kukaan maksa palkkaa, kuten ei tästä bloggaamisestakaan. Tekemäni työ on arvokasta vain subjektiivisesti. Enkä ole yksin. On nuoria, jotka eivät koskaan saa otetta elämästä nuorisotakuista huolimatta. On meitä parhaassa työiässä olevia, jotka tiputetaan kyydistä globaalin talouden heilahtaessa ja on iäkkäitä, jotka odottavat pysäkillä pelastavaa viimeistä bussia, joka ei koskaan tule. Sitten on hortoileva uudistuspolitiikka, joka on hukannut Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja aiheuttanut toimialojen alasajon ja työpaikkojen katoamisen. 

En ole kaivannut takaisin töihin, koska on niin paljon parempaakin tekemistä, juuri sellaista jonka voi kokea oikeasti mielekkääksi. Puutarhatöiden jatkoksi aloitin elokuvaopinnot. Yksi valokuvaprojekti on myös laitettu itämään. Kansallisena etätyöpäivänäkin pysyn hyvillä mielin niin etäällä töistä kuin mahdollista. Ehkä puuhailen hiukan yhden vanhan tuolin kanssa entisöintikurssilla. Kiireettömästi. Aikaa on siihenkin vaikka koko vuosi. 


2 kommenttia: