perjantai 28. joulukuuta 2012

Eskimon kunnia

Lapioidessani metrin lumikinosta parvekkeelta, johon pääsin enää vain ikkunan kautta kiipeämällä, muistin osuvasti talven ensimmäisen lumimyrskyn. Otin sen vastaan euforisesti kaulaliina hulmuten, koska olen luonnoltani talvi-ihminen, lämpimässä autossani. Naureskelin töihin ajaessani, että nykyihmisen ja luonnon kohtaamisessa suurin haaste on se, kun farmariautolla pitäisi päästä jalkakäytävälle kasaantuneen lumitöyrään yli lämpimään eiralaiseen autotalliin, jonka ovi avautuu kaukosäätimellä.

Sitten kaikki muuttui. Viivat osoittivat, että odotamme kolmatta lasta. Alkoi pyryttää, jääkaappiin muutti mörkö ja tuttu pahoinvointi alkoi. Pyöritettyäni taloutta yksin pari viikkoa, tiesin jo, että omat eväät eivät riitä tähän. Lapset alkoivat nopeasti turhautua huomion puutteeseen, kun äiti makaa sängyssä ja isä desinfioi keittiötä. Oksentamisen välissä minua kiellettiin ankarasti pyytämästä ulkopuolista apua, vaikka sellaistakin olisi saanut. Jos yksi kärsii, on solidaarista, että kaikki kärsivät.

Ongelma ei ole se, etten saisi lapsille ruokaa lautaselle. Keittiön siisteydessä olen pedantti ja pyykitkin saan koneeseen, mutta mistä aikaa kaikkeen? Samaan aikaan olisi ollut muutakin tekemistä, kuten auton huolto ja laskujen maksu. Eivät mahtuneet prioriteettilistalle. Enkä olisi keksinyt sopivia perusteluja, miksi pitäisi päästä myös urheilemaan, vaikka alitajuisesti tiesin, että sekin on välttämätöntä. Samaan sumaan osuivat joulujuhlat, lahjojen hankinnat, joulukortit ja omat jo luvatut työt. Jos en selviytyisi itse, anoppi muuttaisi meille, näin uhattiin.

Neljän viikon oksentelun jälkeen vaimo päätyi sairaalaan tiputukseen. Ymmärrettävistä syistä, se helpotti kaikkien oloa. Luulen, että olen saanut oikein hyvän tuntuman siihen, mitä omaishoitajien arki on. Tai yksinhuoltajaäitien. Tosin yksinhuoltajille ei kukaan anna palautetta pesemättömistä astioista ja parvekkeelle unohtuneista roskiksista.

Kun sitten kaksi päivää ennen joulua kannoin kävellen hylkeen kokoisia Pirkka-kasseja, joissa olivat kaikki jouluruoat ja viimeiset lahjat, elämän ja veren maku palasi suuhun. Ajattelin eskimoa, joka ruokkiakseen nälkäistä perhettään raahaa kaamoksessa rasvaisia hylkeenruhoja pitkin jäätikköä kohti koti-iglua. Pureva pakkanen piiskasi naamaa. Selkää vihloi ja varpaita palelsi. Oikea eskimo olisi osannut ottaa pulkan ja vetää ruhoja siinä. Autolla ei nimittäin enää ajettu, moottori oli alkanut savuttaa, eikä luonto antanut periksi, että olisin ottanut taksin. Ajattelin pörröisiä kuutteja, joita lyödään klapilla päähän. Minäkin löisin.

Seuraavana yönä sairastuimme vatsatautiin. Ostin jouluruokia turhaan. Tämä vuosi päättyy mielenkiintoiseen odotukseen. Auton korjaaminen voi maksaa niin paljon, ettei sitä kannata korjata. Terveyden kanssa toimii sama logiikka kuin laskuissa – jos ei maksa ajoissa, maksaa korkojen kera. Minkä puolesta me uhraudumme? En ymmärrä marttyyrien kunniaa. En ymmärrä miksei saa pyytää apua, jos ei jaksa yksin.

Onneksi eskimonalku voi hyvin, eikä ole häiriintynyt ulkomaailman haasteista. Lapsia ei haitannut, vaikkei joulupukkia nähty. Kinkun, jota meillä ei kukaan syönyt, laitoin jäihin. Ehkä se kaivetaan sieltä joskus kun kevätaurinko alkaa lämmittää, jos ruokahalu on siihen mennessä palannut.

1 kommentti:

  1. Voih, kuulostaa tosi rankalta, voimaa sinne! Ja munkin mielestä apua saa pyytää, ja pitääkin pyytää. Sitä varten me olemme täällä, toisiamme varten. Parempaa uutta vuotta teidän perheellenne!!!

    VastaaPoista