sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jättekivaa

Viikko sitten valittiin Suomen parhaat työpaikat. Isojen ykkönen oli Ikea, mikä ilahduttaa siksi, että imagonkin mukaan olettaa, että juuri Ikeassa ollaan hymysuin. Onneksi se ei ole väkinäistä. Mainostoimistot eivät näillä listoilla keiku, mikä ei varsinaisesti yllätä. Mainosalan imagoon kuitenkin kuuluu, että töissä on olevinaan kivaa ja tapahtuu kaikkea jännää. Juhlitaan ja tavataan tv:stä tuttuja julkkiksia. Ja vaikka vauhtia olisi liikaakin, onhan sentään kohtuullista korvausta vastaan ilo palaa loppuun.

Todellisuus on hiukan toista. Joko töitä on järjettömän paljon; niin paljon, ettei niitä mitenkään pysty enää tekemään hyvin, mutta kukaan ei tohdi myöntää asiakkaille, että ei tämä nyt oikein onnistu. Mitä tahansa myydään millä hyvänsä hinnalla ja sitten ristitään kädet ja toivotaan, että joku ehtii ja osaa tehdäkin jotain kun lasku on jo lähtnyt. Toinen äärimmäisyys on, että ei ole mitään tekemistä. Tai yhdellä on ja toisella ei ole. Silloin kylmäpäisesti lomautetaan, irtisanotaan, alennetaan palkkoja ja osoitellaan paksuilla sormilla lamaa ja manataan globaalia taloustilannetta syypääksi.

Tällaista on ollut viime vuodet. Poikkoilu äärilaidasta toiseen muutaman kuukauden välein ei enää ole kivaa. Työparini sanoi juuri itsensä irti ja poistui ovet paukkuen sanoen istuvansa mieluummin kotona. Työpaikan ilmapiiriä hän kuvasi hurmaavaksi yhdistelmäksi suljettua osastoa ja lastentarhaa. Mitta tuli siis täyteen juonittelua, uhkailua ja pelottelua. Mainostoimistot eivät menesty parhaiden työpaikkojen kisassa, koska reiluja pelisääntöjä ei ole eikä niitä pidetä tarpeellisina. Luovalla alalla kuuluukin olla kusipäitä, sehän on pelin henki.

Mainosalalla menestyvät narsistiset pyrkyrit, jotka ovat häikäilemättömimpiä käyttämään omaksi hyödykseen toisten – yleensä niiden osaavien ja nöyrien – työpanosta ja ahkeruutta. Ei ole mitenkään omituinen skenaario, että siitä joka mainostoimistoon tullessaan osaa ja ymmärtää vähiten koko alasta, tulee pikavauhtia johtaja. Riittää, että on muita enemmän äänessä, osaa toimia kylmän laskelmoivasti ja antaa itsestään omistajien silmissä messiaanisen kuvan ylivertaisena nerona. Ja pukeutuu hyvin. Muilla aloilla näitä pidettäisiin työpaikkakiusaajina, meillä he ovat visionäärejä. Tervetuloa alalle!

Saku Tuominen kirjoitti jokin aika sitten hienosti suomalaisesta työkulttuurista. Olemme kuin koululaisia, istumme uupuneina pulpetin ääressä, pidämme pitkiä ja puuduttavia palavereja. Niinpä joo, liian tuttua. Kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta en ole vielä nähnyt yhtään työnantajaa, joka olisi valmis kokeilemaan. Se nimittäin vaatisi ihmisiin luottamista. Sen sijaan mieluummin vahditaan, epäillään ja uhkaillaan, uskoen kuitenkin vanhojen keinojen tepsivän. Kaikki meilläkin töissä ovat sitä mieltä, että kahvi on pahaa. On aina ollut. Työnantajan mielestä sillä ei ole väliä.

Saako sitten valittaa? Vanhemmat ihmiset sanovat, ettei töissä kuulukaan olla kivaa. En ole samaa mieltä. Siellä pitäisi olla kivaa siitä huolimatta, että tehdään töitä. Työn pitäisi olla tuottavampaa silloin kun ihmiset nauttivat siitä. Ja firmojen johdossa pitäisi myös ymmärtää, ettei äärimmilleen säästämällä saada välttämättä parasta taloudellista tulosta aikaan. Jos oma valittaminen jatkuu liian pitkään, haen Ikeaan kokiksi. Konsepti on valmis. Siellä on hauskaa ja värikästä, eikä tarvitse osata tehdä muuta kuin lihapullia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti