perjantai 24. heinäkuuta 2009

Hulluja nuo romanialaiset

Kun romanialaiset päättävät tehdä jotakin, päätöstä ei koskaan tehdä yksin. Sitä ei tehdä nopeasti, eikä helpoimmalla tavalla vaan päätöksen tekoon osallistuvat kaikki läsnäolijat ja puhelimen tavoitettavissa olevat sukulaiset. Sukulaisten lisäksi voidaan konsultoida naapureita, kulmakaupan myyjiä tai yhtä hyvin vaikka ovelta ovelle kiertävää vakuutuskauppiasta. Yhteisen päätöksen tekeminen on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma. Jos joku päättäisi yksin omista asioistaan kysymättä muiden mielipidettä, sitä pidettäisiin epäkohteliaana.

Jos siis matkallamme vaikka vain aiomme vierailla jossakin kaupungissa ja sukulaiset saavat (niin käy joka tapauksessa) tietää siitä, joku heistä soittaa kaikille siinä kaupungissa asuville tutuille tiedottaakseen tulostamme ja saattaa myös sopia vierailuajankin valmiiksi, jotta meitä tiedetään odottaa ruokien kanssa. He saattavat myös soittaa kolmannessa kaupungissa asuville sukulaisille, kysyäkseen tietävätkö he jotakin toisessa kaupungissa asuvien aikeista. Suomalainen tekee päätökset mielellään yksin ja hoitaa muutenkin omat asiansa. Sitä pidetään itsenäisyyden ja omatoimisuuden osoituksena, positiivisena asiana.

Kollektiivisesti tehty päätös sitouttaa kaikki mukanaolijat, jolloin kukaan ei voi valittaa siitä. Usein päätös ei ole järkevä. Demokratiahan ei tuota parasta mahdollista tulosta, vaan sen joka ärsyttää kaikkia vähiten. Yhteisöllisyys on sinänsä kaunista, mutta yhteisessä päätöksessä on vähän samaa kuin ryhmätöissä: kukaan ei ota vastuuta mistään. Kukaanhan ei oikeastaan ole päättänyt. Kun joku asia ei sitten toimikaan ja etsitään syyllistä, on aina olemassa joku kolmas osapuoli (joka yleensä ei ole paikalla), jonka suosituksesta näin toimittiin.

Yhteisöllisyyden hinta on myös yksityisyyden menettäminen. Kaikki tietävät aina mitä toiset tekevät, ovat tehneet ja aikovat ehkä tehdä. Ainoa keino lähteä omin päin kävelemään kaupungille ilman mitään erityistä päämäärää, on tehdä se salassa. Kun ei ole mitään salattavaa, eikä edes mitään tekemistä, salailu tuntuu äärimmäisen typerältä. Helpointa on keksiä joku harmiton tekosyy, kuten lehdenosto tai pikapankilla käynti, mutta siinäkin on vaaransa. Joku yrittää aina väkisin lähteä autolla viemään tai muuten vain mukaan oppaaksi.

Yleensä meitä on aina oltu lentokentällä vastassa, ihan pyytämättä tai pyynnöistä huolimatta. Tänä vuonna ensimmäisen kerran pääsimme ajamaan bussilla ja syömään lounasta hotellissa kaikessa rauhassa ennen junan lähtöä. Tämä johtui pelkästään siitä, että serkulla joka oli ilmoittanut tapaavansa meidät, olikin onnekkaasti joku yllättävä meno, jonka takia hän myöhästyi kaksi tuntia, eikä ehtinyt ilmoittaa siitä muille. Omatoiminen vapaa-aika, lyhytkin, ilman opasta ja seuralaista oli meille suuri ilonaihe.

Romanialainen vieraanvaraisuus on upea asia, mutta jos lennon ja junamatkan välissä on kolme tuntia aikaa ja siinä pitäisi ehtiä kyläillä jonkun kotona ja syödä, tulee hiukan kiire. Puolitoista tuntia istutaan hikisinä suurkaupungin liikenneruuhkissa, sitten tunti ruokapöydässä ja yritetään tuhatta ja sataa ehtiä asemalle ostamaan lippuja. Sitä ei aina jaksa. Älkää ymmärtäkö väärin: ei minulla ole mitään sukulaisia vastaan, he ovat kaikki mukavia ja ystävällisiä, mutta joskus on mukava päättää itse mitä syö. Holhoamisesta tulee samanlainen huutoraivariolo kuin kolmevuotiaalle, kun joku aina yrittää auttaa niitä kenkiä jalkaan, vaikka ne osaisi laittaa ihan itsekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti