Aikamatkustajan blogi

Jättekivaa

2012-02-12T23:00:00.007+02:00

Viikko sitten valittiin Suomen parhaat työpaikat. Isojen ykkönen oli Ikea, mikä ilahduttaa siksi, että imagonkin mukaan olettaa, että juuri Ikeassa ollaan hymysuin. Onneksi se ei ole väkinäistä. Mainostoimistot eivät näillä listoilla keiku, mikä ei varsinaisesti yllätä. Mainosalan imagoon kuitenkin kuuluu, että töissä on olevinaan kivaa ja tapahtuu kaikkea jännää. Juhlitaan ja tavataan tv:stä tuttuja julkkiksia. Ja vaikka vauhtia olisi liikaakin, onhan sentään kohtuullista korvausta vastaan ilo palaa loppuun.

Todellisuus on hiukan toista. Joko töitä on järjettömän paljon; niin paljon, ettei niitä mitenkään pysty enää tekemään hyvin, mutta kukaan ei tohdi myöntää asiakkaille, että ei tämä nyt oikein onnistu. Mitä tahansa myydään millä hyvänsä hinnalla ja sitten ristitään kädet ja toivotaan, että joku ehtii ja osaa tehdäkin jotain kun lasku on jo lähtnyt. Toinen äärimmäisyys on, että ei ole mitään tekemistä. Tai yhdellä on ja toisella ei ole. Silloin kylmäpäisesti lomautetaan, irtisanotaan, alennetaan palkkoja ja osoitellaan paksuilla sormilla lamaa ja manataan globaalia taloustilannetta syypääksi.

Tällaista on ollut viime vuodet. Poikkoilu äärilaidasta toiseen muutaman kuukauden välein ei enää ole kivaa. Työparini sanoi juuri itsensä irti ja poistui ovet paukkuen sanoen istuvansa mieluummin kotona. Työpaikan ilmapiiriä hän kuvasi hurmaavaksi yhdistelmäksi suljettua osastoa ja lastentarhaa. Mitta tuli siis täyteen juonittelua, uhkailua ja pelottelua. Mainostoimistot eivät menesty parhaiden työpaikkojen kisassa, koska reiluja pelisääntöjä ei ole eikä niitä pidetä tarpeellisina. Luovalla alalla kuuluukin olla kusipäitä, sehän on pelin henki.

Mainosalalla menestyvät narsistiset pyrkyrit, jotka ovat häikäilemättömimpiä käyttämään omaksi hyödykseen toisten – yleensä niiden osaavien ja nöyrien – työpanosta ja ahkeruutta. Ei ole mitenkään omituinen skenaario, että siitä joka mainostoimistoon tullessaan osaa ja ymmärtää vähiten koko alasta, tulee pikavauhtia johtaja. Riittää, että on muita enemmän äänessä, osaa toimia kylmän laskelmoivasti ja antaa itsestään omistajien silmissä messiaanisen kuvan ylivertaisena nerona. Ja pukeutuu hyvin. Muilla aloilla näitä pidettäisiin työpaikkakiusaajina, meillä he ovat visionäärejä. Tervetuloa alalle!

Saku Tuominen kirjoitti jokin aika sitten hienosti suomalaisesta työkulttuurista. Olemme kuin koululaisia, istumme uupuneina pulpetin ääressä, pidämme pitkiä ja puuduttavia palavereja. Niinpä joo, liian tuttua. Kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta en ole vielä nähnyt yhtään työnantajaa, joka olisi valmis kokeilemaan. Se nimittäin vaatisi ihmisiin luottamista. Sen sijaan mieluummin vahditaan, epäillään ja uhkaillaan, uskoen kuitenkin vanhojen keinojen tepsivän. Kaikki meilläkin töissä ovat sitä mieltä, että kahvi on pahaa. On aina ollut. Työnantajan mielestä sillä ei ole väliä.

Saako sitten valittaa? Vanhemmat ihmiset sanovat, ettei töissä kuulukaan olla kivaa. En ole samaa mieltä. Siellä pitäisi olla kivaa siitä huolimatta, että tehdään töitä. Työn pitäisi olla tuottavampaa silloin kun ihmiset nauttivat siitä. Ja firmojen johdossa pitäisi myös ymmärtää, ettei äärimmilleen säästämällä saada välttämättä parasta taloudellista tulosta aikaan. Jos oma valittaminen jatkuu liian pitkään, haen Ikeaan kokiksi. Konsepti on valmis. Siellä on hauskaa ja värikästä, eikä tarvitse osata tehdä muuta kuin lihapullia.

Pöö!

2012-02-06T00:09:00.005+02:00

Ei ole mitään pelättävää? Ehkä vaalin lopputulos oli selvä tai ainakin suhteellisen hyvin ennustettavissa. Silti se ei ollut taattu, eikä missään tapauksessa tuntunut varmalta Helsingissä. Uutta ja jännittävää oli se, että ihmiset julkistivat kantansa ja väittelivät politiikasta avoimesti. Samaan aikaan tuli kummallinen olo – tietyissä piireissä oli melkein epäkorrektia olla kannattamatta Haavistoa. Yhtä lailla tuntui sopimattomalta mitenkään arvostella kampanjoissa mukana olevia puolisoita.

Koko vaalit näyttivät suurelta tv-hupailulta, monenkin ehdokkaan kautta. Gallupeista jännättiin kuka putoaa seuraavaksi ja kuka lopulta pääsee MN-taloon asumaan. Toinen kierros jatkoi samaa linjaa. Jos suhtautuu viihteellisyyteen nihkeästi, leimautuu auttamatta vanhanaikaiseksi. Jos on kyseenalaistanut poikaparin sopivuuden maan ylimpään virkaan, on suvaitsematon. Jos äänestää oikeistolaista ehdokasta, on konservatiivi. Jos ei äänestä vähemmistön edustajaa, on vähemmistöä vastaan. Miten tässä nyt näin kävi?

Samaa tuntui ihmettelevän vaalistudiossa Alexander Stubb. Ymmärrän Haaviston suosion, ymmärrän provokaation ja anti-jytkyn tarpeen oikein hyvin. Ymmärrän myös ilmiön kulttuuripiireissä synnyttäneen arvokkaan yhteisöllisyyden ja hyvän puolesta toimimisen tunteen. Luultavasti mukanaoleminen ja omassa ympäristössä hyväksytyn mielipiteen ilmaiseminen ovat olleet tärkeämpiä asioita kuin presidentin valitseminen. Kivaa. En silti näe mitään erityisen tuoretta ja innostavaa. Kulttuuriväki ja vasemmistolaisuus ei kuitenkaan ole ihan uusi yhdistelmä.

Vaali-ilmiössä oli myös vastenmielisiä piirteitä, siitä huolimatta, että kaikkialla toistettiin itse ehdokkaiden olleen herrasmiehiä alusta loppuun. Media ei sitä ollut, eikä varsinkaan Yleisradio. Strada-ohjelman kohdalla kampanjapäällikkö pyysi kohtelemaan ehdokkaita tasapuolisesti. Ei liene kovin vaikea arvata kumman etu kyseisessä laitoksessa on etusijalla, eikä sitä edes yritetty peitellä. Haavistosta epäsuotuisia tietoja esiintuova dokumenttikin siirtyi yllättäen esitettäväksi vaalien jälkeen.

Tämä taas todistaa sen, että on kuitenkin kyse politiikasta, vaikka tavalliselle kansalle näytetäänkin sirkushuveja ja puhutaan paitojen silittämisestä. Poliittisesti kyseessä oli oikeiston ja vasemmiston kaksintaistelu, jonka oikeisto voitti. On piristävää nähdä muuttaako uusi asetelma mitään tässä niin jähmeän keskusjohtoisessa ja monopoliähkyisessä maassa, jossa kansalaiset voidaan lailla pakottaa maksamaan änkyrävasemmistolaisen mediatalon ylöspito. Sentään presidentinlinnan yksipuoluejärjestelmä on murtunut.

Minä kunnioitan presidentin virkaa maan virallisena edustajana kotona ja maailmalla ja siinä puolisollakin on roolinsa. Presidentti ei ole julkkis eikä mikään Elton John -show. En todellakaan halua nähdä ecuadorilaista kampaajaa kättelemässä arvovieraita itsenäisyyspäivän juhlissa tai valtiovierailuilla presidentin puolisona. Sillä mielikuvalla on iso rooli Niinistön voitossa, vaikkei vaalissa varsinaisesti olekaan kyse muusta kuin presidentin viran hoitamisesta. Mutta silti.

Enkä usko, että avoin homous parantaa Haaviston uskottavuutta politiikassa missään päin maailmaa. Joten kyllä, monessa kodissa pelättiin pahinta tänä sunnuntaina. Ei vastakkain ollut vain kaksi sivistynyttä, EU-myönteistä kandidaattia, vaan myös kaksi ihan erilaista politiikkaa ajavaa ja hyvin erilaista roolimallia edustavaa ehdokasta.

Minulla on pieniä lapsia, jotka eivät kuitenkaan ole niin pieniä, etteivätkö osaisi kysyä miksi presidentin kainalossa on mies eikä nainen. En halua välttämättä käydä sitä keskustelua vielä eikä se ole sellainen roolimalli jota 4-vuotiaalle pojalleni haluaisin esitellä. Olen siis ahdasmielinen, vanhoillinen ja liian homokammoinen voidakseni olla liberaali. Vaalin tulos on hämmentävä, joten sitä joutuu hiukan sulattelemaan.

Heiluvat sedät

2012-01-29T22:49:00.004+02:00

Sanomalehdestä pisti silmään syntymäpäiväilmoitus. Teijo Tapani Erkinharju, 50 vuotta. Hiustyylistä ei voi erehtyä – sama Erkinharju, joka paukutti joskus kotoisella nuorisotalolla rumpuja yhtyeessä Peer Günt. Sekä yleisö että muusikot olivat nuoria. Silloin ajateltiin, että rockmuusikoiden ei kuulu ikääntyä ja jos niin kurjasti kuitenkin kävisi, olisi syytä väistyä takavasemmalle vähin äänin. Ikääntyminen ei olisi coolia, eikä sopisi uskottavaan rock-elämään. Niin ei onneksi käynyt.

Rokkarin ammattia ei pidetty järkevänä valintana, sitähän ei voisi jatkaa kovin pitkälle. Yleisön piti kyllästyä, aikuistua ja muuttaa makuaan. Eikä kukaan menisi katsomaan keski-ikäisiä ukkoja nahkahousuissa. Oli vain kaksi kunniakasta vaihtoehtoa jäljellä: menestyä ja hankkia niin paljon maallista hyvää, ettei tarvitsisi vanhana tehdä enää mitään. Tai jättää bänditouhu ajoissa ja mennä oikeisiin töihin. Kaikkein kunniattominta olisi ryhtyä laulamaan iskelmiä tai osallistua euroviisuihin.

En ole oikein ymmärtänyt nostalgiaa. Olen vilpittömästi ihmetellyt suomalaisten riippuvuutta nuoruuden idoleihin ja halua katsoa samoja bändejä uudestaan ja uudestaan. Eikö uusista artisteista ole kukaan kuullut? Oltuani riittävän kauan täällä, Suomi on muuttanut minutkin nostalgikoksi. Kaivelen innokkaasti vanhoja rock-klassikoita Groovesharkin ja Spotifyn arkistoista. Kuuntelen päivittäin Radiorockia, mitä olisin aikaisemmin pitänyt varmana merkkinä huolestuttavasta henkisestä taantumasta.

Suomessahan uskotaan (tai uskotellaan), että kotimaiset raskaan rokin sankarit soivat maailmalla kaikkien iPodeissa. Tosiasiassa koko musiikkityyli on maistreamia vain Suomessa. Kaikkialla muualla se on oman kokemuksen perusteella pienen joukon marginaalimusiikkia, joka ei tavallista tallaajaa kiinnosta sekuntiakaan. Ehkä tähän harhakuvaan ovat syynä iltapäivälehtien myyntitavoitteet, joita kiritään toistuvasti kiinni kansallista itsetuntoa hivelevillä ja luovasti totuutta mukailevilla suomalainen bändi valloittaa maailmaa -jutuilla.

Radiorock on viime viikot höylännyt ahkerasti Mike Monroen uutta ja ylistettyä levyä. Mies on elämänsä vedossa viisikymppisenä ja tunnetaanhan Makke muuallakin kuin Suomessa. Mutta käsi ylös jos joku odotti oikeasti, että kukaan Hanoi Rocksin jäsenistä tai vaikka edes Red Hot Chili Peppers tekisi loistavaa musiikkia vielä muutaman vuosikymmenen päästä. Hyvä jos selviäisivät hengissä, siinäkin näytti olevan riittävästi jännitettävää.

Ehkä sittenkin on niin, että eläkeiän ylittänyt ja samanikäisille yhä soittava Eric Clapton tulee päättämään uransa tyylikkäämmin kuin Amy Winehouse. Sehän on komeaa ja humaania, että Judas Priest on voinut jatkaa soittamista ihan normaalin työuran verran. Rolling Stones ei edes ymmärrä lopettaa. Peer Güntkin taitaa soittaa yhä, vaikkakin ilman syntymäpäiviään juhlinutta Erkinharjua.

Unelmien banaanilaatikot

2012-01-08T21:35:00.007+02:00

Olemme muuttamassa. Siis heti kun on tehty hiukan remonttia uuteen kotiin. Hiukan remonttia tarkoittaa sitä, että olen tehnyt pohjatöitä ja nirhinyt tapettia seinistä koko joululoman, viettänyt arki-illat rautakaupassa ja yrittänyt duunin ohessa koordinoida paikalle työkaluja, maalaria ja sähkömiestä. Tammikuun lopussa on pakko muuttaa. Onneksi muutama nurkka näyttää jo aika hyvältä. Tiedän, että talosta tulee hieno, mutta on siihen lohduttoman pitkä matka.

Nykymenolla tämä muuttuu pian rivitalon remonttiblogiksi ja sitten sisustusblogiksi. Mihinkään muuhun ei aika riitä. Nyt tiedän miksi aina sanotaan, että remontti helposti laajenee. Uusittavaa ja tuunattavaa riittää varmasti muutamaksi vuodeksi, kun ostaa vanhan talon, jossa on kolme kerrosta. Ystäväperhe osti vanhan puutalon ja on korjaillut sitä nyt viisi vuotta. Onhan se hieno, kuin sisustuslehdistä, mutta talo on syönyt kaiken ajan ja kaikki rahat. Siihen ansaan en halua.

Etsiessäni kuvia parketeista ja listoista, törmäsin sisustusblogiin, jossa perheenäiti oli saanut uuteen keittiöönsä unelmiensa hanan. Miten joku voi unelmoida hanasta? Unelmien kynnysmatto? Entä unelmien pistorasia? Meillä ei ole aikaa eikä varaa tehdä keittiössä remonttia juuri nyt. Se saa kelvata sellaisenaan. Unelmien hana olisi sellainen, joka ei tipu eikä heilu. Unelmien jääkaappi on kylmä ja siellä toimii valo. Unelmakoti on oma ja siellä saa tehdä mitä itse haluaa.

Toisella kaverilla on oma mainostoimisto. Hän aina valittaa, ettei toimistoa ole kukaan saanut sisustettua. Tauluja on lattialla ja tavaroita laatikoissa. Ontuva selitys kuuluu, että kun kaikki ovat heteromiehiä, ei kukaan osaa sisustaa. Odotan innolla löydänkö itsestäni sisustajan kun vihdoin pääsemme muuttamaan. Oma näkemykseni on, ettei taloa voi sisustaa ennen kuin siellä asuu. Sitten vasta näkee miten tila toimii. Toistaiseksi tiedän vain, että portaikon alla on loistava akustiikka soittaa kitaraa ja että talo tarvitsee ehdottomasti pianon.

Minulla (ja meillä) on lisäksi yksinkertaisen vanhanaikainen maku. Haluan valkoiset seinät, persialaisia mattoja ja ruskeita nahkatuoleja. En halua lasipöytiä, ikkunalautoja enkä Eero Aarnion muovilamppuja. Meillä juodaan teetä vanhoista paksuista laseista ja luetaan paperille painettuja kirjoja. Seinille tulee joskus mustavalkoisia valokuvia ja ikoneita. Sitä ennen iloitsemme vilpittömästi siitä, että meillä on uusi koti, jossa on enemmän tilaa ja vähemmän tavaraa. Kaksiossa se on ollut ikävä kyllä radikaalisti toisinpäin.

Kaikkivaltias joulupukki

2011-12-27T00:12:00.007+02:00

“Aikuiset ei ymmärrä yhtään lasten juttuja”, kuului kolmevuotiaan tarkka huomio yhtenä päivänä. Hyvin suurella varmuudella hän on myös oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu on jo olemassa, eikä sen ylittäminen ole helppoa. Aikuisena en ymmärrä myöskään lasten suhdetta tonttuihin ja joulupukkiin. Tämä on harmillista, koska haluaisin kovasti. Hiukan kadehdin lasten mutkatonta tapaa uskoa. Lapset kun eivät erottele asioita satujen ja reaalimaailman lokeroihin.

Päästäkseni jyvälle alkeista kyselin lapsilta hiukan perusasioita. Joulupukki kulkee tietysti porolla, mutta jos ei ole lunta, porot lentävät. Lentoonlähtö tapahtuu juoksemalla lujaa. Joskus joulupukki lähettää lahjoja myös postissa, kuten Romaniasta, koska kaikki paketit eivät millään sovi samaan säkkiin. Romaniassa on tietysti myös oma joulupukki. Lisäksi joulukuun kuudentena Mos Nicolae tuo meille lahjoja kenkiin, tavallisesti karkkia ja sukkia. Lasten maailmassa ei ole mitenkään epäloogista, että sama kaveri ei käy Suomessa kaikkien lasten luona. Ei edes haittaa vaikka joku epäilisi joulupukin olemassaoloa. Kyllä lapset kertovat miten asiat oikeasti ovat.

Meillä on joulukuussa vieraillut ahkerasti myös tonttu tuomassa jotakin kivaa kalenterin taskuihin. Epäilin, ettei tonttu pääse sisälle ilman avainta. “Kyllä pääsee, se hiipii hiljaa näin. Tontut on kato pieniä.” Selvä. Onhan todistusaineisto joka aamu nähtävissä eteisessä. Lasten optimistisessa maailmassa tonttu ei kuitenkaan käy meillä tarkkailemassa ovatko lapset kilttejä vaan vain siksi, että se pitää lapsista. Tässä on vielä hiukan tarkennettavaa ensi vuodeksi, vaikka uskon asioista ei pidäkään kiistellä.

Hesaria taas ei lasten mukaan tuo tonttu, kuten ehdotin, mutta lehdenjakajat, joulupukki, tontut ja muut öiset liikkujat ovat ikäänkuin samassa firmassa töissä ja tuntevat toisensa. Itse asiassa tämä on enemmän faktaa kuin fiktiota, koska tuttavamme, joka jakaa Hesaria kyläili meillä viime jouluna punaisiin pukeutuneena. Mitä sitten tapahtuu niille lapsille, jotka eivät ole kilttejä? Niille joulupukki tuo kukkakaalia tai porkkanoita, eikä yhtään lelua. Tai vielä pahempaa – keittoa.

Autuaita ovat ne, jotka uskovat joulupukkiin, koska se on hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen uskomista. Miksi me emme sitten usko? Koska olemme kadottaneet kyvyn uskoa asioihin, joiden olemassaoloa vastaan on riittävästi järkeviä todisteita. Kuitenkin sen, että näkee seurausten olevan pelkästään hyviä, pitäisi itsessään riittää. Minä haluan uskoa Juha Wuolijoen versioon joulutarinasta, koska se on sekä kertomuksena että toteutuksena täydellinen. Pidän myös ajatuksesta, että lahjojen antaminen on niiden ostamista tärkeämpää.

Ainoa asia mikä tänä jouluna meni kaikkien mielestä sisään sukkana, oli hartaasti odotettu joulupukin vierailu. Harmi, etten ollut juuri silloin kotona. Kaikki muu, joulumenu mukaan lukien, meni reilusti pipariksi. Meillä aikuisilla on kiire ja liikaa kulttuurisidonnaisia ja vuoden suurimman juhlan perinteisiin liittyviä odotuksia, joiden täyttyminen yhtä aikaa on sekä epärealistista että hyödytöntä. Joulurauhaa ei julistettu. Mutta sentään yksi asia meni oikein. Kukaan ei saanut pukilta kukkakaalia eikä porkkanoita.

Tuulipukupuistossa

2011-12-16T14:03:00.003+02:00

Hämmentävän moni ulkomaalainen on sanonut tulleensa Suomeen samasta syystä: suomalainen synkkyys ja hiljaisuus kiehtoi. Huomio veti hiljaiseksi ja synkäksi. Olemmeko me niin raskassieluisia ja omituisia, että sitä pitää tulla katsomaan kaukaisista maista asti? Kuva Suomesta muodostuu raskaasta musiikista, ankarasta luonnosta ja Kaurismäen elokuvista. Siinä on jotain samaa kuin erään amerikkalaisen toimittajan pakkomielteessä matkustaa Ruotsiin Ingmar Bergmanin synkän mustavalkoisen elokuvan takia.

Yksi suomalaisista omituisuuksista, jota tosin ei tunneta laajemmin ulkomailla, on tapamme viettää itsenäisyyspäivää. Pieni joukko jonottaa punaisella matolla kättelemään presidenttiä ja seisoskelemaan sen jälkeen tungoksessa, kylmää ruokaa lautasella. Loput kansasta tuijottaa seremoniaa televisiosta. Onneksi tämän vuoden käsikirjoitukseen oli tullut herkullinen virhe, sen ainoa valopilkku: yksi vihaisen linnun näköinen punainen mekko. Kuva levisi nopeasti maailmalle. Nyt sekä vihaiset linnut että firman markkinointijohtajan vaimo tunnetaan ympäri planeettaa, ehkä maailman tylsimmän tv-formaatin ansiosta.

Yrityshän on duudsonmainen – mainostaa omaa tuotetta presidentin vastaanotolla niin, ettei siitä pahastu kukaan. Älkää nyt luulko, että se oli vain hauska iltapuku, kun kyseessä on loppuun asti harkittu ja täydellisen onnistunut viraali. Yli 500 miljoonaa kertaa ladattu peli on tehnyt jo roviolaiset rikkaiksi. Nyt kasvatettiin brändin tunnettuutta, ehkä siitä tehtiin jopa salonkikelpoinen. Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä loukkaantujien luvatussa maassa ei presidentti tai kukaan muukaan julkisesti pahastunut avoimesta mainostempusta. Selitys löytyy kenties aamun lehdestä, jonka mukaan vihaisten lintujen menestys maailmalla nostaa suomalaisten itsetuntoa yleisesti. Voiko sitä nyt laskeakaan?

Lintupuku-viraalia tuskin kuitenkaan palkitaan vuoden markkinointitekona. Eihän se edes näytä markkinoinnilta eikä sitä ole ollut tekemässä yksikään mainostoimisto. Mediavolyymilla mitattuna näkyvyys on silti omaa luokkaansa. Palkittu mainonta pitää ensiksi tunnistaa mainonnaksi ja sen jälkeen pystyä asettamaan sopivaan kategoriaan. Toimivin markkinointi ei välttämättä olekaan mainontaa, vaan se voi olla hinnoittelua tai vaikka tuotteen sijoittelua. Yrityksen kannalta on ihan samantekevää millä keinoilla sen tulosta parannetaan. Olen hiukan kriittinen mainonnan palkitsemista kohtaan, koska siinä tarkoitus on unohtunut.

Lähikaupassa olen törmännyt toiseen hämmentävään kampanjaan. Kukaan, jolla on lapsia, on tuskin välttynyt smurffeilta. Ja kun ne on kaupassa kerran nähty, kerätään pian tarroja pieneen vihkoon, mikä on lasten mielestä jännittävää. Idea on kulunut ja kannustin (pehmoleluja alennushintaan) vähintäänkin huono, mutta silti konsepti on tehokas. Siitä vaan, pommittakaa lapsiakin, he oppivat samalla lukemaan kriittisesti myös kaupallisia viestejä. Olen tosin tarkkaillut muita asiakkaita kaupassa käydessäni ja olen vakuuttunut, että enemmistö asiakkaista kerää tarroja, eikä heillä kaikilla taatusti ole lapsia.

Tätäkään tuskin palkitaan. Smurffitkin on vanha juttu 80-luvulta, mutta kampanja toimii – yhtä innovatiivisesti ilmaistuna – kuin junan vessa. Ehkä kyse onkin siitä, että se on kilttiä ja harmitonta ja siinä on logiikka, jonka kuka tahansa ymmärtää. Ehkä ihmiset ovat väsyneet vaikeaselkoiseen ja omituiseen mainontaan, jonka tunnistaa mainokseksi kilometrin päästä, mutta idea ei avaudu vaikka kuinka pohtisi. Ehkä ovelinta mainontaa onkin se, mitä ei mitenkään tunnista ovelaksi mainonnaksi.

Meillä muuten asuu yksi maahanmuuttaja, joka katsoo innokkaasti linnanjuhlia, ja joka ei ole tullut Suomeen omituisuuksien tai musiikin tai Kaurismäen takia, mutta on niistä huolimatta suostunut jäämään.

Nauriinmetsästäjä

2011-12-10T00:53:00.005+02:00

Siskoni tunnisti olevansa mapittaja. Mapittajan pakkomielteenä on mapittaa kaikki paperit niille merkityihin mappeihin aikajärjestyksessä. Kriisi syntyy siitä, että mapittaminen vie liikaa aikaa, eikä mapittaja enää tiedä miksi mapittaminen on tärkeää. Siskoni soitti ja kysyi, onko koko puuha edes tarpeellista. Kyseessä on joko periytyvä tai opittu taipumus, josta on erittäin vaikea päästä irti. Mapittaja mapittaa todennäköisesti koko ikänsä, oli siinä mieltä tai ei. En osaa auttaa, koska minäkin olen mapittaja.

Toinen syndrooma liittyy pizzalistan lukemiseen. En osaa päättää mitä tilaan, lukematta ensin koko listaa läpi. Jos en lue sitä, minua jää vaivaamaan listalla mahdollisesti oleva erikoisuus, jota tuskin kuitenkaan olisin tilannut. Siksi on tuskallista joutua ravintolaan, jonka à la carte-listan tavaamiseen menee puoli tuntia. Helpointa on, jos menu on päätetty etukäteen tai listalla on vain kolme vaihtoehtoa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ennen kuin osaan tehdä ostopäätöksen, käyn läpi kaikki kaupat, joissa vastaavaa tuotetta on myytävänä ja vertailen hintoja. Lopulta ostan jotain muuta.

Ilmeisesti kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö eli maanis-depressiivisyys, ainakin tohtori Googlen mukaan. Tosin en tunnista olevani koskaan depressiivinen, sen sijaan olen ajoittain maaninen ja yli-innokas, mutta en tiedä täyttääkö se sairauden mitat. Depression lisäksi pitäisi havaita maaninen ja hypomaaninen jakso. Ehkä häiriö on sittenkin yksisuuntainen. Mutta eivätkö kaikki suomalaiset ole kesällä maanisia? Ehkä olen kuitenkin aika tasainen luonne. Lisäksi suurten päätösten tekeminen on paljon helpompaa kuin pienten.

Yksi perinnöllinen vaiva minulla todistetusti on: keräily. Siihen liittyy pakkomielteenomainen suhtautuminen järjestelyyn, säästämiseen ja kokonaisuuksien hallintaan. Olen keräillyt sekä kolikoita, junalippuja että lentokenttiä. Lapsena keräsin Akuja, kaikki lehdet siististi aikajärjestyksessä, ja pullonkorkkeja. Haiseva säkki ei herättänyt vanhempien ihastusta vaan kokoelma joutui armotta roskiin. Isän lapsena keräämät linnunmunat ovat edelleen tallessa, mikä on epäreilua. Jos on syntynyt köyhänä aikana, voi rauhassa säästää kaiken, mutta meitä nuorempia pidetään kaheleina.

Myöhemmin olen kerännyt kameroita ja eksoottisia soittimia, mutta rahapulassa joutunut myymään molempia polkuhintaan, minkä ajatteleminenkin tuottaa tuskaa. Keräilyyn liittyy varmaan joku biologinen turvallisuudentarve tai komplikaatio luopumisesta. Siskoni kerää elintarvikepakkauksia ja nukkekodin kalusteita. Keräily on hyvin henkilökohtaista ja siihen yhdistyy myös tietty salamyhkäisyys. En minäkään voi sietää sitä, että joku haluaa sormeilla kokoelmiani.

Pidän itseäni onnekkaana, koska itsensä toteuttamisen tarve on Maslowin hierarkiassa ylimpänä. Olen hankkiutunut työhön, jossa voin vapaasti keräillä lappusia, leluja, vanhoja lehtiä, julisteita, peltipurkkeja tai vaikka erivärisiä nappeja ilman, että kukaan pitää sitä hyödyttömänä. Itse asiassa luovuutta arvostetaan sitä enemmän, mitä omituisempien asioiden kanssa puuhailee. Harmi vain, että on pakko tehdä tuottavampiakin asioita. Muuten keskittyisin täysipäiväisesti keräilyyn, kokoelmien selailuun ja mapittamiseen. Mapittaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Tabusoppaa

2011-11-30T22:30:00.009+02:00

Kouluruoka on hyvää ja terveellistä. Näin meille on opetettu, ainoana oikeana totuutena, jota ei sovi kyseenalaistaa. Ainoa mikä enää on ihan varmaa on se, että kouluruoka on erittäin halpaa. Annos maksaa noin 70 senttiä. Valitettavasti se näkyy myös laadussa ja laadunvalvonnassa, koska viikon sisällä kouluissa on tarjoiltu riisiä kovakuoriaisilla sekä nakkikeittoa aux souris eli hiirellä höystettynä.

Joensuun ruokapalvelupäällikkö Pirjo Mäkinen totesi vain, että harvoin tällaista sattuu. Juu, eihän sitä onneksi joka päivä ja se onkin helpottava kuulla. Miten usein tällaista saa tapahtua? Käsi ylös ne, jotka menisivät uudestaan syömään siihen ravintolaan, jossa on kerran tarjoiltu kuoriaisia riisin seassa? Koululaiset menevät, vaihtehtoja ei ole. Muutama vuosi sitten Joensuussa löytyi sairaalan ruoka-annoksesta kokonainen hiirenpää. Paikallinen ruokahuollon vastaava kertoi, että potilas otti pian koko asian huumorilla. Heh heh, hiirenpää.

Onneksi tätä ei tapahdu usein. Kun espoolaisessa koulussa ruoasta löytyi hinkalokuoriaisia, nettikirjoittelussa hoettiin kerta toisensa jälkeen, miten ötökät ovat ihan tavallista ravintoa joissakin maissa ja hyvin proteiinipitoista purtavaa. Ei ole kauan siitä, kun Vantaalla tapeltiin kalapuikoista. Kauniaisissa lukiota käyvä tyttö taas kertoi, että heillä kouluruoka on mainiota. Se tehdäänkin koulun omassa keittiössä.

Vaimoni päätyi keskustelemaan aiheesta työkaverinsa kanssa, joka loukkaantui henkilökohtaisesti kouluruoan kritisoimisesta. Kritiikin kohteena ei ollut vain lasten ruoka, vaan ilmeisesti suomalainen kulttuuri. Kuitenkaan ruoka ei hänen mielestään voinut olla suomalaista – sen täytyy olla tuontitavaraa. Ulkomaalaisten syytä on myös se, ettei ruokabudjettiin ole enempää rahaa. Valtion rahat menevät pakolaisten elättämiseen. Siis pakolaispolitiikka on hänen mukaansa syynä kouluruoan huonoon tasoon. Voilà.

Vastaavanlaiseen isänmaan asialla-ajatteluun olen törmännyt muuallakin. Ideologia on aukoton: jos vikaa ei ole, miksi mitään pitäisi muuttaa. Kun ei haluta tai pystytä keskustelemaan asioista, alennutaan omien uskomusten hokemiseen ainoana totuutena. Jos epäkohdista ei saa puhua, niitä ei ole ja näin maailma pysyy tuttuna ja turvallisena. Kehitys pysähtyy ja ongelmien korjaaminen on mahdotonta. Mieluummin kuolen kuppaan kuin näytän vehjettäni lääkärille. Lippu korkealle!

Tänään tuli isommalle lapsista kutsu esiopetukseen. Reilu vuosi ja sitten hän on koulussa, terveellisten ja hyvien ruoka-annosten armoilla. Vieläkö koulussa on pakko syödä? Laittaisin mielelläni omat eväsleivät ja maitopullon tai kebab-rahat mukaan. Jos me vanhemmat emme vaadi nyt muutosta, kukaan muu ei sitä tee. Meidät on vain sosialismin hengessä opetettu syömään lautanen tyhjäksi, maistamaan kaikkea ja olemaan hiljaa pöydässä. Ehkä tapojen olisi aika muuttua.

Kunnian ja omantunnon kautta

2011-11-23T20:46:00.002+02:00

Kukaan ei ole vielä julkisesti esittänyt huolestumistaan valelääkäreiden henkisestä hyvinvoinnista, vaikka muita vähemmistöjä puolustetaan äänekkäästi. Toivon toki, että hekin ovat vähemmistö. Itseoppineiden lääkäreiden lisäksi ladultakin on saatu kiinni myös yksi omatoiminen hiihtävä lääkintämies. Yhdistävä tekijä on se, että nyt joudutaan vastaamaan suuriin moraalisiin kysymyksiin. Kuten miksi. Ja entä jos tavoitteena onkin ollut oman edun sijaan isänmaan kunnia, kansakunnan sankariksi nouseminen tai vähäosaisten vanhusten hyvinvoinnista huolehtiminen? Kuka on uhri ja kuka sankari?

Kyllä meillä syyllistää osataan ja katsoa toisaalle kun apua kaivattaisiin, hyljätä hiihtäjät selviytymään yksin silloin kun on kaikkein vaikeinta. Ja senhän me jo tiedämme, mihin julkinen nöyryytys ja elämänsisällön menettäminen ihmisen ajavat. Tie vie saunasta putkaan ja jos oikein huonosti käy, Kansallisteatterin lavalle. Niin kävi Mika Myllylälle. Urheilu-uran lopettaminen ei ole muutenkaan helppoa, niillekään, joille ponnistelu on tuottanut sekä mainetta että mammonaa. Eikä Nykäsen Matti ole ainoa mitalinsa myynyt entinen sankari.

Pian Matille saattaa tehdä kiven sisällä seuraa takavuosien formulaässä J.Järvilehto. Tarinassa on kaikki tragedian ainekset. Siis, klassinen antiikin tragediahan on murhenäytelmä, jossa päähenkilö yleensä tekee kohtalokkaan virheen ja menettää sen seurauksena kaiken. Niin nytkin. Tämä asvalttiratojen gladiaattori on selvinnyt tuhansista ratakierroksista, mutta sitten hän menee toikkaroimaan ökyveneensä humalassa päin siltaa ja tappaa parhaan kaverinsa. Tai näin syyttäjä olettaa, ellei toisin todeta.

Tässäkin tapauksessa, kuten liian usein, tragedian alkuperä on viinin ja hedelmällisyyden jumalan kunniaksi pidetyissä rituaaleissa. Oikeuden mielestä jo kärsityssä tuskassa ei ole vielä rangaistusta kylliksi, mikä sopii oivallisesti draaman kaareen. Syyttäjä vaatii Järvilehdolle viiden vuoden ehdotonta vankeutta. Nyt jännitämme miten päähenkilö tähän reagoi ja mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Kiehtovaa näissä kohtaloissa on antiikin ajoista asti ollut se, miten lujaa ja yllättäen menestyksen harjalta voikaan pudota. Sitä iltapäivälehtien kuoro ilkkuen laulaa.

Jos Järvilehto ei olisi koskaan voittanut yhtään mikroautokisaa, hän voisi nyt kaikessa rauhassa vuoleskella tappia vanhaan puuveneeseensä. Hän ei olisi joutunut rikkauden ja kuuluisuuden ahdistamana kriiseihin eikä muuttunut ylimieliseksi ja uhmannut lopulta jumalia. En tiedä tietenkään, onko näin käynyt, mutta oletetaan tarinan vuoksi niin. Hybris eli ylimielisyys oli antiikin Ateenassa rikos. Piittaamattomuudesta seurasi nemesis eli kosto. Nykyaikana yhteys ilmenee sanonnassa ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Enkä missään tapauksessa halua kaivaa Järvilehdolle syvempää kuoppaa. Tietäähän sen, kuka siihen lankeaa. Siksi vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni bloggarintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Tehtävässäni noudatan bloggarin etiikkaa ja käytän vain nöyrästi internetistä saadun tiedon ja kokemuksen tuomaa ymmärrystä. Aion hankkia asianmukaisen koulutuksen ja toimiluvan heti kun sellaisia on tarjolla. Vannon vielä lopuksi, ettei tämän kirjoituksen tuotannossa ole vahingoitettu eläimiä eikä ihmisiä eikä oltu päihteiden vaikutuksen alaisena vesillä.

Koska matka oli pitkä niin

2011-11-17T22:10:00.008+02:00

Meillä ei ole enää televisiota. Ei ole ollut yli kuukauteen ja olemme yhä hengissä. Vaikkei tv:tä ole koskaan katsottukaan päivittäin, on ollut hämmästyttävää huomata ettei sitä ole kaivattu lainkaan. Tai ehkä lapset ovat. Kuulin miten he kertoivat asuntonäytöllä kiinteistönvälittäjälle, kuinka joku setä tuli ja kantoi television pois – liikuttavasti kuin olisivat muistelleet auton alle liiskaantunutta kissanpentua. Tajusin vasta jälkeenpäin, että tarina kuulosti hupaisan osuvasti ulosottomiehen vierailulta.

Syy televisiosta luopumiseen ei kuitenkaan ollut raha, ideologia eikä yökatselu, vaan käytännöllisyys, koska olemme muuttamassa. Myin tv:n pois 25:llä eurolla. En todellakaan halunnut roudata uuteen kotiin pesukoneen kokoista putkitelevisiota. Samalla pääsimme kätevästi eroon tv-luvasta. Nyt ongelmana on, ettemme enää keksi yhtään syytä, miksi pitäisi hankkia uusi televisio. Elämä voi olla tylsää toki ilman tv:täkin, mutta tylsemmältä se tuntuu sitä katsellen.

Tylsää oli myös tieteelliseen kokeeseen osallistuneilla, jotka viettivät puolitoista vuotta Mars-kapselissa simuloimassa avaruuslentoa. Olosuhteet saattoivat muuten olla aidonoloiset, mutta vaaran tunnetta ei onnistuttu simuloimaan. Aika kävi pitkäksi, ruokavalikoima toisti itseään ja mukaan oli otettu vain kuusi miestä. Ei liene yllättävää, että matkalla oli tylsää. Sen selvittämiseen ei ehkä olisi tarvinnut käyttää 520 vuorokautta suljetussa kontissa.

En oikein maallikkona hahmota mitä tieteellisesti merkittävää kokeessa on voitu saada selville, mikä ei olisi jo selvinnyt BB-talossa. Edellinen avaruuslentosimulaatio päättyi miesten humalaiseen joukkotappeluun, joten ilmeisiä yhtäläisyyksiä on. Mukana lennolla oli vain yksi nainen, mikä on ilmiselvä virhe. En yhtään epäile, etteivätkö miehet saisi aikaan nyrkkitappelua myös painottomassa tilassa, vastaavissa olosuhteissa. Itse asiassa BB ei ehkä olekaan pelkkää tirkistelyä. Kenties tv-formaatilla on testattu miten maan asukkaat selviytyisivät vieraalla planeetalla. Toistaiseksi aika huonosti.

Sitten pääsemme sujuvasti ikuisuuskysymysten äärelle. Kumpi on tärkeämpi, liike vai päämäärä? Lasten sitkeimmin toistama ikuisuuskysymys on isä, koska ollaan perillä. Perillä missä? Me siis pyrimme pääsemään perille, vaikka revisionistitkin ymmärtävät ettemme kuitenkaan pääse. Liikettä ei olisi ilman päämäärää. Kehitystä ei tapahtuisi ilman liikettä ja me palavasti haluamme kehittyä. Niin kuin lapset. Jos lapsilta kysyy miksi he koko ajan pomppivat, vastaukseksi saa jotain sellaista kuin niin me vaan halutaan tehdä.

Vastaus on tietysti avaruudessa. Tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan väitti, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ei varmasti estäkään, ellemme me itse tee niin. Eikä kaikkeus välttämättä ole kaikkeus. Mutta lapset ovat kuitenkin lopulta oikeassa. Päämäärä on epäolennainen, koska emme edes tiedä sitä.

Cydonia oblonga ja 8 muuta suosikkia

2011-10-27T00:13:00.004+03:00

Koska Nalle Puh pitää erityisen paljon hunajasta ja koska blogeissa on tapana tehdä tunnustuksia, ajattelin kirjoittaa listan asioista, joista pidän aivan erityisesti. En kuitenkaan halua, että listasta tulee tylsä tai liian pitkä. Kuten Nalle Puh on sanonut: monia asioita kannattaa kokeilla ja tutkia, vaikka niistä ei oppisikaan yhtään mitään.

1. Bussiterminaaleista
Paikoilla, joista matkat alkavat, on suuri merkitys. Joskus lähtöpiste jää mieleen paremmin kuin määränpää. Aika usein käy myös niin, että itse matka on kiinnostavampi kuin se mihin on matkalla. Pidän nuhjuisista bussiterminaaleista, koska odottaessa saa rauhassa tarkkailla ihmisiä. Ne ovat aliarvostettuja nähtävyyksiä, koska niitä ei pidetä lainkaan matkakohteina.

2. Apinoista kirjallisuudessa
Aivan erityisesti olen innostunut seuraavista teoksista: Alaston apina (Desmond Morris), Nainen ja apina (Peter Hoeg) sekä Suuret apinat (Will Self). Tunnistan apinan itsessäni ja pohdin usein mistä me tulemme. Kädet ovat mahdollistaneet ihmisen kehittymisen taitavimmaksi apinoista. Meitä on melkein seitsemän miljardia ja jokaisessa meistä on 100 miljardia solua. Olemme mielenkiintoisia.

3. Eteläintialaisesta kasvisruoasta
On hyvin luontevaa syödä ruokaa banaaninlehdeltä ja sormin. Suosittelen sitä kaikille haarukan heiluttajille. Kun syö sormin, ei ole vaaraa, että polttaa kielensä laittamalla liian kuumaa ruokaa suuhun. En ole löytänyt yhtään ravintolaa, josta saisi aitoa eteläintialaista kasvisruokaa. Sitä varten on pakko matkustaa Keralaan.

4. Syksystä
Vain yksi vuodenajoista on rehellisesti ilkeä. Syksy haastaa, kiusaa, on arvaamaton, tyly ja tuulinen. Sitten kun on aseistautunut taistellakseen syksyä vastaan kaikilla sadevarusteilla, tuleekin arvaamatta lämmin ja lempeä päivä. Pidän syksystä, koska se ei päästä helpolla ja pakottaa olemaan varuillaan. Ja se on kaunis.

5. Kaislamatoista
Kosteiden kaislamattojen tuoksu assosioituu aina Thor Heyerdahliin – siihen suureen norjalaiseen seikkailijaan, joka kaikkien pitäisi tuntea. Tämä juontuu ajasta, jolloin asuin vuokralla vanhassa talossa ja minulla oli vain kaislamattoja ja piano sekä yhdellä seinällä kuvia Heyerdahlin matkasta kaislaveneessään Tyynellämerellä.

6. Terävistä lantioluista
Taito keskustella, huumorintaju tai miellyttävä luonne ovat tietysti täysin epäolennaisia. Pidän naisissa terävistä lantioluista ja pienistä käsistä, monen muunkin asian lisäksi. Todellinen kauneus asuu epätäydellisyydessä. Se on sitä, mikä on ainutlaatuista ja juuri niitä yksityiskohtia, joita ne peiliin katsoessaan haluaisivat joskus korjata jos olisi paljon rahaa. Onneksi useimmilla ei ole.

7. Kvittenihillosta
Syötyäni tätä jumalten herkkua Tunisiassa viikon ajan, en ole koskaan päässyt vallankumouksellisesta makukokemuksesta yli. Valitettavasti päärynän sukuista kvitteniä (Cydonia oblonga) ei juurikaan tunneta Suomessa, sillä on liian kummallinen nimi eikä se istu täkäläiseen ilmastoonkaan. Siitä saa silti parempaa hilloa kuin mistään muusta. Korvikkeeksi käy ehkä vain viikunahillo, mikä paremman puutteessa tekee elämästä jotenkin siedettävää.

8. Eesti keelest
Naapurimaan kielessä on niin hyväntuulinen nuotti, etten voi koskaan muuttaa sinne asumaan. Alkaisin kuitenkin ymmärtää mitä ihmiset puhuvat ja se pilaisi kaiken. En aio koskaan opetella ymmärtämään kielisukulaistemme puhetta, koska haluan, että lähellä on aina matkailuaddiktion tyydyttämiseksi yksi jännittävä maa, jossa puhutaan käsittämätöntä kieltä – ja sinne pääsee tunnissa laivalla.

9. Rommista
On sivistynyttä ja hyväksyttyä harrastaa viskejä, oluita tai viinejä ja juoda itsensä niistä humalaan. Rommin harrastajista en ole kuullut. Ei ole kerhoa johon liittyä, ei vertaistukea netissä eikä omaa lehteäkään. Rommi on silti hieno juoma, kesät talvet. Jos joskus joudun vaihtamaan alaa, aion ryhtyä joko trokariksi tai merirosvoksi ja keskittyä samalla rommiharrastukseeni. Tietysti kohtuudella.

Pensselisedät

2011-10-16T14:18:00.005+03:00

Romaniassa on yksi musiikinlaji, josta muualla maailmassa ei tiedetä paljoa. Manele on suosittua turkkilaisvaikutteista popmusiikkia – kansanomaista, yksinkertaista ja äänekästä. Kaikki kyllä tuntevat kulttuuripiireissä ylistetyt mustalaisorkesterit, kuten Mahala Rai Banda tai Taraf de Haidouks, joka on soittanut myös Johnny Deppin häissä. Manelesta sen sijaan ei juurikaan puhuta musiikkikulttuurina, koska se on tavallisen kansan juttu; sitä poppia, jota huudatetaan pikkukaupungin diskossa ja autostereoista öisellä parkkipaikalla. Manele on epäkulttuuria ja erittäin epätrendikästä ja ehkä juuri siksi aika hauska ilmiö.

Manelekulttuurissa kuuluu näyttää siltä, että rahaa on kuin roskaa. Videoissa on kalliita autoja, lyhythameisia naisia sekä tyyriissä puvuissa ja kultakoruissa laulavia miehiä – jotka näyttävät hiukan mafiosoilta. Manele on Romaniassa tavallaan synonyymi kaikelle epäcoolille, jonkinlainen iskelmän ja hiphopin kitch-symbioosi. Oma suosikkini manelelaulajista on Nicolae Guta, jonka näyttää pyöreine mahoineen ja viiksineen rehellisesti sanoen enemmän paikallisen meijerin vuoropäälliköltä kuin maankuululta poptähdeltä.

Newyorkilainen Gogol Bordello on löytänyt inspiraationsa samasta musiikkigenrestä, ja tehnyt siitä suurenluokan vitsin sekä kaupallistanut sen tehokkaasti. Romaniassa manele on kuitenkin vakavasti otettava asia ja suuret tähdet ovat koko kansan lemmikkejä ja superjulkkiksia. Suosion lisäksi onkin kiehtovaa juuri se, miten ristiriitaisesti koko musiikkityyliin suhtaudutaan, kun kukaan fiksu, koulutettu tai kultturelli ei voi myöntää pitävänsä manelesta, saati sitten tanssia sen tahtiin julkisesti. Se olisi vähän kuin trendikkäät hipsterinuoret intoilisivat tangomarkkinoista.

Testasin tätä omassa kaveripiirissäni julkaisemalla Facebookissa Nicolae Gutan videon, jossa sympaattinen setämies tanssahtelee kolmen lantioitaan ketkuttavan haaremitytön keskellä iloisesti hymyillen. Vasta toisena päivänä yksi romanialainen ystävä uskaltautui tykkäämään siitä. Kukaan ei ole kommentoinut. Varovaista. Ihmiset eivät taida olla varmoja pidänkö siitä oikeasti vai teenkö pilaa koko musiikkityylistä. Tai jopa koko maasta. En ole ihan varma itsekään. En halua kuitenkaan loukata ystäviäni.

Toinen ongelma manelen kohdalla on yleinen suhtautuminen romanivähemmistöön. Kun mustalaisia arvostellaan aina siitä, etteivät he tee töitä ja ovat köyhiä, maneletähdet ovat sitten liian rikkaita, eivätkä vähääkään yritä peitellä sitä. Se ärsyttää ja herättää kateutta. Manele on silti onnistunut siinä missä mikään muu ei ole eli yhdistämään koko kansan ja integroimaan romanit valtaväestöön – tanssilattialla. No, sitä kultturellia ja koulutettua älymystöä lukuunottamatta, joka mielellään unohtaa sen tosiasian, etteivät kaikki manelelaulajat olekaan mustalaisia.

Minua harmittaa se, etten ole nähnyt yhtään manelen suurista tähdistä livenä. Ei niin, etteikö manelea kuulisi muutenkin tarpeeksi, se kun soi joka baarissa ja sille on oma tv-kanavakin. Erityisesti haluaisin nähdä romanialaisten tuttujen ilmeen kun kertoisin heille innosta puhkuen olleeni vaikkapa Florin Salamin konsertissa. Olen jo valmistautunut ajatukseen, että joudun menemään sinne yksin. Kukaan ei kuitenkaan halua tulla mukaan, rahvaanomaiseksi leimautumisen pelossa.

Sonera ja Gomorra

2011-10-13T23:08:00.005+03:00

Raamatulliset mittasuhteet saanut saga Soneran laajakaistan kanssa, josta kerroin jo aikaisemmin, jatkuu yhä. Helpsonin ohjeilla rikkoutuneen modeemin vein Soneran liikkeeseen, jossa vetelänoloinen nuori mies vaihtoi sen toiseen laitteeseen. Uutta modeemia en saanut toimimaan, joten seuraavana viikonloppuna palasin samaan paikkaan, taas laite kainalossa. Kävi ilmi, ettei minulle annettu vehje ole edes adsl-modeemi, joten se ei voi mitenkään toimia. Kerroin edellisen kaverin heittäneen vanhan modeemin roskiin, mikä herätti hämmennystä työntekijöissä. Jotenkin liikkeessä tuli sellainen olo, kuin ihmiset olisi palkannut joku nettisovellus ilman, että he ovat koskaan tavanneet ketään.

Vietin silti leppoisan puolituntisen kauppakeskuksessa samalla kun yhdessä odottelimme, että tekninen tuki vastaisi puhelimeen. Ihan niin kuin olin tehnyt itse kotonakin. Lopulta linja vapautui ja asiaa selvitettiin. Luvattiin uusi modeemi postissa kahden tai kolmen päivän päästä. Sekoilua pahoiteltiin ja syyteltiin muita työntekijöitä virheistä. Luvattiin hyvitystä laskussa. Modeemin olisi pitänyt saapua viime viikon keskiviikkona. Tuomiopäivä tuli ja meni. Viikko on jo kulunut. Soneralta ei tavallisille kuolevaisille soitella. Olen tähän mennessä asioinut firmassa kuuden henkilön kanssa tämän yhden asian takia.

Kymmenen vuotta sitten internetissä julkaistiin kohua aiheuttanut kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Suomen vähiten luottamusta nauttivana johtajana tunnetuksi tullut Kaj-Erik Relander haastoi kirjan kirjoittajan oikeuteen, mutta tekijän henkilöllisyyttä ei koskaan paljastettu. Sitä ennen silloinen toimitusjohtaja Relander, jolla oli jo ennestään konkursseja ja taloussotkuja takanaan, oli ehtinyt tuhota koko Soneran yrityskulttuurin ja ajaa kaikki pätevät ihmiset ulos talosta. Vuodessa hänen onnistui romuttaa yli sata vuotta vanhan firman kannattavuus, ajaa osakkeiden arvo alas ja puhaltaa omille tileilleen toista sataa miljoonaa.

Paljastuskirja on edelleen hämmentävää ja samalla terveellistä luettavaa. Ei tarinaa saa unohtaa, koska se on tapahtunut ja samaa tapahtuu edelleen muissakin vastaavissa yrityksissä. Rahat kiertävät ympyrää, sillä Relanderin nykyinen yhtiö on rahoittanut mm. Facebookia ja sittemmin Rovio Entertainmentia. Tiedän oikein hyvin miten avokätisesti muutkin teleoperaattorit tekevät omistajilleen voittoa tässä monopolien ja kartellien luvatussa maassa ja miten järjettömiä summia hukataan mm. mainostoimistojen tekemään kampanjasuunnitteluun ja erilaisiin kehitysprojekteihin ja kyseenalaisiin innovaatioihin. Useimmat näistä, kuten Sonerassakin tapahtui, eivät koskaan näe päivänvaloa. Rahasta ei silti ole pulaa.

Minun nettiyhteyteni toimii nyt Elisan vanhalla modeemilla, mutta Sonera lähettää laskut. Mikään tässä kuukauden seikkailussa ei ole mennyt oikein. Tänään kävin taas Soneran liikkeessä ja sain mukaani uuden modeemin. Ei pahoittelua, ei selvityksiä, ei mitään kuittia, ei järjestelmää, josta tarkistettaisiin asiakkaan tiedot. Seuraavaksi testaan toimiiko modeemi. Ja jos ei, piru periköön Soneran ja kaikki ne puheohjatut palvelunumerot, jotka koettelevat asiakkaiden vihanhallintakykyjä inhimillisen kestokyvyn äärirajoille. Ei kai sillä niille mitään väliä ole. Suurempien voimien kostoa odotellen ja O2:n iloista palvelua kaiholla muistellen.

Ketjureaktio

2011-10-05T21:46:00.004+03:00

Siististi pukeutunut mies kantaa wc-istuinta jäisen liukkaalla Lapinlahdenkadulla. Otetta pitää korjata monta kertaa. Välillä hän laskee pöntön maahan ja vetää syvään henkeä, sitten taas jatkaa matkaa. Vierellä kulkee tyttöystävä, joka nauraa kuplivasti ja sanoo sitten miehelle. “Mä rakastan sua, siis ihan oikeasti kyllä rakastan.” Ja nauraa taas. Tämä tapahtui joskus viime keväänä, kuljin sattumalta ohi. Silloin samaan aikaan kun lumimassat putosivat rysähtäen katoilta ja lumenpudottajat työnsivät loput alas henkensä kaupalla savupiipuista roikkuen.

Mitä enemmän talousuutisia seuraa, sitä vakuuttuneempi olen, että tätä maata on syytä rakastaa, jos täällä aikoo asua. Rakastaa ihan ilman vakuuksia. Järkisyitä ei oikein ole. Talvi on pitkä ja pimeä. Ruoka kehnoa ja kallista. Rahaa ei jää käteen – sen mitä verottaja armahtaa, ottavat kaupan monopolit. Tosin juuri nyt on vaikea ennustaa missä menisi ensi vuonna yhtään tämän paremmin. Kaikki odottavat syöksyykö maailma lamaan vai ei. Kun edessä on suuria muutoksia, joutuu pohtimaan suuria kysymyksiä.

Suuri muutos juuri nyt on se, että teemme asuntokauppaa. Oma on myyty, nyt pitäisi löytää uusi koti. Aikaa on muutama kuukausi, emmekä ole edes varmoja siitä, missä haluamme asua. Epätietoisuus on toisaalta kiehtova tila, olen aina pitänyt siitä, koska silloin voi kyseenalaistaa kaiken. Miksi me asumme Suomessa? Onko pakko ostaa asunto? Pitääkö aina käydä töissä? Miksi elintasoa pitää koko ajan yrittää parantaa? Entä jos hyppäisi pois koko karusellista? Mitä sitten tapahtuisi, nyrjähtäisikö maailma sijoiltaan?

Olen kaksi kertaa tehnyt sen jo. Olen paketoinut vähäisen omaisuuteni ja muuttanut johonkin lumenpudottajien paratiisiin, missä on aina lämmintä eikä koskaan mihinkään kiire. Siitä jaksaa nauttia aikansa, sitten tekee mieli takaisin. En tiedä mihin se lumenpudottaja viime talvena katosi. Se, jonka piti huutokaupata omaisuutensa ja muuttaa Thaimaahan. Harmi, jos suunnitelma ei koskaan toteutunut, koska omasta kokemuksesta tiedän, miten mainio idea on. On vapauttavaa luopua kaikesta, antaa pois tavaroita, myydä turhaa painolastia, järjestää materiaalinen omaisuus pahvilaatikoihin ja irtisanoutua töistä. Tulee kevyt ja rohkea olo, suosittelen lämpimästi.

Kymmenen vuotta sitten ravistelin kotimaan loskat jaloistani ja läksin junalla Romaniaan mukanani nahkatakki, reppu, kamera ja kitara. Mitä muuta ihminen voisi tarvita? Kun kotia ei ole, ei ole myöskään mitään tarvetta kerätä tavaraa, ostaa elektroniikkaa tai keräillä kenkiä. Elämän pelkistäminen tuo mielenrauhaa, turhat asiat jäävät pois, on aikaa olla läsnä. Se taas ei välttämättä tuota mitään, se ei johda mihinkään eikä hyödytä ketään. Siksi sellaista ratkaisua on vaikea perustella muille. Enkä kyllä tiedä miksi pitäisikään.

Ystäväpariskunta päätti elää toisin ja käyttää seitsemän vuotta maapallon kiertämiseen fillareilla. Tätä varten he harjoittelivat ensin polkemalla Alaskasta Argentiinaan. Lähdöstä on nyt kuusi vuotta aikaa. Jotenkin epäilen, osaavatko he enää palata tavalliseen elämään ja pitääkö päätös, mutta heitä tuskin harmittaa se, ettei kirjahyllyyn ole kertynyt pölyttyviä koriste-esineitä. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta pidän siitä tunteesta, että kaikki on mahdollista. Jos maailmaa voi kiertää polkupyörällä seitsemän vuotta, voi halutessaan tehdä ihan mitä tahansa muutakin. Pitää vain muistaa, että kaikki on mahdollista.

KVG:n arkistoissa

2011-09-26T21:50:00.002+03:00

Vietin offline-viikonloppua maaseudulla luonnon rauhassa. Tulin ajatelleeksi herroja Larry Page ja Sergey Brim. En pidä siitä, mitä he ovat tehneet minun maailmalleni. Ennen tiedon hankkiminen oli työtä, parhaimmillaan seikkailu vailla vertaa. Vähintäänkin se vei aikaa, oli metodi mikä tahansa. Enää ei tarvitse matkustaa kaukaisiin paikkoihin, ei penkoa arkistoja, ei aivastella pölyä divareissa eikä edes lukea kirjoja. Kaikki tieto löytyy googlaamalla ja jos ei löydy, se ei ole löytämisen arvoista eikä sen etsimiseen kannata käyttää aikaa. Niinhän siihen suhtaudutaan.

Ilman hakukoneita, tai käytännössä ilman Googlea, meistä kaikista tulee uusavuttomia tumpeloita, jotka osaavat hädin tuskin lämmittää maksalaatikon mikrossa. Googlettomuutta vakavampaa on vain se, että nettiyhteys puuttuu kokonaan. Siksi pääsinkin nauttimaan harvinaisesta seikkailusta. Kun yhteys ei modeemin vaihtamisen jälkeenkään alkanut toimia, soitin epätoivoisena Soneralle. Pujoteltuani kolme minuuttia puheohjattujen robottivastausten labyrintissa, onnistuin tavoittamaan ihan oikean ihmisen, kun tekninen tuki vastasi puhelimeen.

Selitin, ettei nettiyhteys toimi ja että ongelma liittyy modeemiin. Kuului ankaraa naputtelua ja sitten tytönääni sanoi löytäneensä netistä googlaamalla käyttöohjeen saamaani laitteeseen. Ohjeen mukaan voisin alustaa modeemin ja sitten se varmasti toimii niin kuin pitääkin. Jos siis pääsisin nettiin lukemaan ohjeita opastaakseni itseäni korjaamaan vian itse. Kiittelin nöyrästi saamastani oivallisesta neuvosta ja kysyin mihin voisin jättää palautetta Soneran tarjoamasta avusta. Löydän tietysti lomakkeen itsekin googlaamalla. Katsoin huvikseni käyttöohjetta – hiphei – dokumentissa on 198 sivua.

Nyt on pakko kertoa sekin, miksei nettiyhteys toimi. Minulle soitettiin viikko sitten Helpsonilta ja luvattiin neuvoa asentamaan Soneran aikoinaan ilmaiseksi lähettämä digiboksi. Suostuin uteliaisuudesta, mikä osoittautui vakavaksi virheeksi. Vähän toista tuntia myöhemmin tv ei edelleenkään toiminut, mutta tekninen tuki oli onnistunut sekoittamaan sekä modeemin että nettiyhteyden. En kiitellyt. Pahoittelujen kera sain numeron, johon voisin soittaa ja johon en tule soittamaan, koska kukaan ei kuitenkaan vastaa. Tätä kutsutaan Suomessa tekniseksi tueksi ja Soneralla ilkeävät nimittää sitä palveluksi.

Ongelma on edelleen ratkaisematta. Samoin kuin VR:n vuosisadan lippu- ja verkkokauppauudistus, joka kertoo tämän hetken kotimaisesta it-osaamisesta enemmän kuin tuhat hakusanaa. Aloittaessani uudessa työpaikassa sain olosuhteiden pakosta ratkoa tietotekniset ongelmat itse. Koneeni oli päivässä siivottu edeltäjän sotkuista toimintakuntoon, softat asennettu ja tulin samalla ratkaisseeksi fonttiongelman, jota toisessa firmassa oli pohdittu yli vuosi. Kukaan kolmesta it-henkilöstä ei koskaan onnistunut siinä, eikä ihan rehellisesti sanottuna kovin paljon muussakaan. Se oli silti heidän työtään.

Minulla taas on käytössäni ihan sama työkalu kuin kaikilla muillakin: se pirun Google ja netin lukuisat yhteisöpalvelut. Sen lisäksi on parikymmentä vuotta itsehankittua oppia Applen laitteista. Kokemus opettaa. Myös jättämään it-ihmiset rauhaan ellei ole ihan pakko. Yhdessä työpaikassa oli yleisesti tiedossa, että varmin keino saada oma tietokone perusteellisesti solmuun, oli pyytää paikalle atk-tukihenkilö. Niinpä tämä sai istuskella levollisesti omassa hytissään siinä uskossa, että kaikki toimii mainiosti ihan omalla painollaan.

Luulen, että monessa suomalaisessa firmassa noudatetaan samanlaista it-politiikkaa: on turvallisinta olla tekemättä mitään ja toivoa parasta.

Kerrostalohousut

2011-09-16T21:21:00.004+03:00

Se kuulostaa niin kauniilta: yhteisöllinen kerrostalo. Ei siis mikään tavallinen kerrostalo, jossa naapureita ei edes yritetä tervehtiä vaan sellainen, jossa saunotaan ja grillataan leppoisasti porukalla. Sellainen on suunnitteilla Helsingin Jätkäsaareen, jota kaupunginosanakaan ei vielä ole olemassa, joten kukaan ei tiedä minkälainen henki siellä vallitsee. Suomalaisissa kerrostaloissa asuneena, valitettavasti, suosittelisin nauttimaan yhteisöllisyyden kauniista ajatuksesta ennen kuin talon rakentaminen alkaa. Jos ensimmäisiin pihatalkoisiin asti selvitään tappeluitta, voi sitäkin pitää poikkeuksellisena yhteisöllisyyden saavutuksena.

Keihäänheiton kaarien lyhentyessä uudeksi kansallislajiksi on noussut paheksunta. Suomalainen paheksuu ankarasti paitsi kaikkea erilaista, erityisesti niitä, jotka eivät noudata sääntöjä. Nautinnollisinta on käräyttää toinen suomalainen – mieluiten se oma naapuri – poliisille, työnantajalle tai yksityiselle parkkifirmalle, jos tämä eksyy yhteiseltä polulta. Paheksumista ja siitä seuraavaa ilmiantoa harrastetaan aktiivisesti liikenteessä, työpaikoilla, uimahalleissa, kaupoissa, pihoilla, puistoissa ja kotioloissa. Ei ole mikään ihme, että meitä sanotaan rasisteiksi, kun kohtelemme muita huonosti. Ulkomaalaiset eivät arvaakaan miten ikävästi me kohtelemme toisiamme.

Erityisellä innolla paheksutaan erilaisia uskonnollisia sääntöjä, ikäänkuin ne poikkeaisivat suuresti meidän keksimistämme pikkumaisuuksista. Varsinkin muslimien huivit, kaavut ja pitkät hihat aiheuttavat tuhahtelua. Mutta yritäpä mennä suomalaisessa uimahallissa altaaseen pitkälahkeiset uimahousut jalassa! Eikö vain ole vartija saattelemassa alta aikayksikön julkisen häpeän kera suljettuihin tiloihin katumaan rikettään. Ja saattaa olla rikkurin onni, että viranomaisvalvonta toimii, koska muuten voisi joutua vimmaisesti paheksuvan väkijoukon lynkkaamaksi saunan hämärässä, höyryisessä nurkassa. Jos siis harhautuu saunaankin uimahousuillansa.

Yhteiskunnallinen yhteisöllisyys perustuu yhteisten sääntöjen noudattamiseen. Ei ole niinkään kyse siitä, että säännöillä olisi mitään tarkoitusta, vaan niiden noudattaminen itsessään on yhteisöllisyyden rituaali. On kyse piintyneistä tavoista, kuten hupaisa riippuvuus kellosta, koska mitään pahaa ei tapahdu (ja olen itse tätä kokeillut), jos joskus tekeekin ihan toisin kuin säännöt ja niitä terhakkaasti valvova yhteisö vaativat. Mehän olemme ikäviä otuksia, jotka toimivat aina yksitotisen samalla tavalla ellei joku meitä pysäytä ja pakota ajattelemaan toisin. Se voi olla hauskaakin.

Oletteko kuulleet sipuliterrorismista? Sipuliterroristi istuttaa salaa kukkia julkisiin paikkoihin, kuten kaupungin puistoihin. Samanhenkistä lempeää kapinamielialaa vaativaa radikalismia ovat neulegraffitit, joita alkoi ilmestyä katukuvaan muutama vuosi sitten. Se, että iloisen väristen lankojen nyplääminen bussipysäkin tolppaan ei ole laissa kiellettyä, johtuu vain siitä, ettei virkamies keksinyt ajoissa kieltää sitä ja byrokratian koneisto nytkähtää hitaasti liikkeelle. Ehkä kaupungissa sallittujen asioiden lista on jo lyhyempi kuin kiellettyjen. Sipuliterrorismia ja neulegraffiteja tarvitaan kipeästi.

Harrastan suurella riemulla juuri eniten paheksuttuja syntejä: jonossa etuilua, kovaäänisyyttä ja myöhästelyä, vain kanssaihmisten herättämiseksi tottumustensa tylsämielisyydestä. Erityisellä myötätunnolla suhtaudun niihin onnettomiin, jotka eivät ymmärrä myöhästymisen olevan lahja odottavalle. Minä lahjoitan ylimääräistä aikaa, ilmaista, joutilasta aikaa, jolloin ei voi tehdä mitään muuta kuin odottaa. Se on suunnattoman kallisarvoista. Kaikki hienot ideat tulevat silloin kun joutuu olemaan pakosta jouten, koska se on vapauttavaa. Kiitosta en silti ole hyvistä teoistani saanut kuulla.

Sitten ne kerrostalohousut. Selitin lapsille, miten joulupaketista löytyneitä hassuja alusvaatteita sanotaan kerrastoksi. Outo sana ei kuitenkaan jäänyt mieleen, vaan siitä syntyi lasten suussa ihan oma versionsa. Niinpä meillä pidetään taas tulevillakin pakkasilla kerrostalohousuja ja uudissana on otettu riemumielin yleiseen käyttöön. Ja juuri kun luulin meidänkin asuvan kerrostalossa, jossa ei ole tarkoitus asua yhteisöllisesti, ovikello soi ja naapuri tuli lainaamaan kanelia. Aivan mahtavaa!

Piikit ylöspäin

2011-08-28T12:41:00.009+03:00

En aio kirjoittaa Halla-Ahosta, hän ei ansaitse sitä huomionosoitusta. Enkä aio myöskään sanoa, että kukaan olisi hanurista, koska se sotii vastoin käsitystäni yleisestä moraalista, toisten ihmisarvon kunnioittamisesta ja oikeiksi kokemistani käyttäytymismalleista. Vaikka se olisi niin helppoa. Tietysti yksityishenkilönä ja anonyymisti voisin ilmoittaa minkä tahansa puolueen tai ryhmän olevan hanurista, ihan ilman empatiaa tai tilannetajua, eikä siitä seuraisi sen enempää. Jos taas olisin julkisessa luottamustehtävässä ja vastuullisessa asemassa, en ymmärtääkseni voisi tehdä niin ilman seuraamuksia.

Yksittäiset huonosti käyttäytyvät kansanedustajat eivät koe olevansa puolueelleen vastuussa siitä mitä sanovat. Puolue ei myöskään koe olevansa vastuussa siitä mitä sen jäsenet tekevät. Sama puolue on juuri ilmoittanut englanninkieliseksi nimekseen The Finns – eli suomalaiset. Se on tietysti propagandaa ja populistista politiikkaa, mutta viesti on, että yhteiskunnallinen häirikköjoukkio, joka ei tiedä keskuudessaan, mitä edustaa, edustaakin nyt meitä kaikkia. Enemmistölle meitä suomalaisia tämä tarkoittaa ainakin sitä, että emme voi enää ulkomailla kertoa olevamme suomalaisia – voimme vain sanoa olevamme Suomesta. Muuten saatamme leimautua nationalistisen puolueen kannattajiksi.

Itse asiassa se on hieno asia. Se on yksi askel kohti kansallisvaltioideologian murenemista. Mitään kansaahan ei ole, kansa on keksitty. Ihminen on laumaeläin, joka hakee suojaa laumaan kuulumisen ajatuksesta ja puolustaa laumansa reviiriksi kokemaansa aluetta ulkopuolisilta tunkeilijoilta. Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä enemmän meitä ärsyttää kaikki mikä muuttuu. Ai perhana, jos joku tulisi minun kotiini siirtelemään tavaroita. Kotiin, jossa kaikki on niin kuin kuuluu olla. Muodostaaksemme kansallislauman, meidän pitää uskoa, että on olemassa sellainen samalla tavalla, joka yhdistää meitä toisiimme. Mutta kun ei sitä ole. Jokaisen kotona on vähän erilaista. Ja minulla on biologinen tarve suuttua siitä, että joku loukkaa monikulttuurista laumaani.

Töissä syntyi keskustelu siitä, mitä suomalaiset pelkäävät. “Minäpä kerron”, sanoi kollega. “Suomalaiset pelkäävät sitä, että jos Jussille lainaa viisikymppiä, uskotaan, että Jussi maksaa takaisin, onhan hän rehellinen suomalainen. Jos ei maksa, se johtuu siitä, että Jussi nyt on sellainen, mutta jos Ahmedille lainaa saman rahan, oletetaan, että Ahmed katoaa saman tien. Se taas johtuu siitä, että Ahmed on ulkomaalainen.” Ymmärrän kyllä ajattelutavan ja tunnistan vaaran antaa ennakkoluuloille periksi, mutta elän erilaisessa maailmassa. Minulle Ahmed on parturini, jonka kanssa voin jutella mistä tahansa. Jussia taas en oikein tunne. Hän on niin hiljainen.

Arjen kompromissien vertauskuvaksi sopii astianpesukone. Melkein jokaisen kotona on sellainen ja silti me pystymme täyttämään sitä eri tavoilla. Se se vasta ärsyttää. Eikö voitaisi määrätä, että kaikki täyttävät astianpesukoneen samalla tavalla? Se säästäisi monta sekuntia joka päivä, mutta tietysti yhtenäisyyden varjopuolena olisi se, että osaa ihmisistä kiukuttaisi toisten määräyksiin taipuminen. Myöskin valvominen olisi ongelmallista. Ei mistään voi tietää peseekö bussissa vieressä istuva kaveri haarukkansa piikit vastuuttomasti alaspäin vai oikeaoppisesti ylöspäin.

Kuinka kauan verovaroilla oikein hyysätään joukkoa suvaitsemattomia ölähtelijöitä, jotka haluaisivat sanella muille miten perin heidän kuuluu haarukkansa asetella? Onneksi positiivisia merkkejä on ollut ilmassa, kuten kasvava kritiikki vasemmalta ja arabimaiden kevät. Ennustin jo vuosi sitten, että Gaddafin päivät ovat luetut, vaikka voittokerroin ei ehkä ollutkaan huikea. Nyt ennuste näyttäisi kuitenkin toteutuvan. Tästä innostuneena ennustan, että Halla-Ahonkin lähtölaskenta on alkanut. Enemmistö luultavasti kaipaa hänen näkemyksiään ihmisarvosta yhtä vähän kuin libyalaiset ylimielistä diktaattoriaan.

Kukaanhan ei tiedä missä Muammar-setä nyt on. Hän voi olla missä tahansa. Kävin eilen Tikkurilan Lidlissä ostoksilla ja luulen nähneeni hänet siellä. Hienotunteisesti en jäänyt tuijottamaan hiukan erikoista hahmoa, joka kuljeskeli hermostuneen oloisena edestakaisin keksihyllyn edessä, mutta kovasti hän muistutti tummissa laseissaan erästä vasta vallasta syöstyä diktaattoria. Eikä hän olisi ainoa kotimaansa vainoa paennut, joka on löytänyt turvallisen kodin vantaalaisesta lähiöstä. Voin olla väärässäkin, mutta jos olen oikeassa, menetin juuri 1,2 miljoonan euron löytöpalkkion.

Jalo yksiosainen polku

2011-08-15T23:13:00.005+03:00

Lama tulee tällä viikolla, siis dalai-lama. Kiinan miehittämän Tiibetin hengellinen johtaja on monella tavalla merkillinen vieras. Puhutaan enemmän niistä, jotka eivät tapaa dalai-lamaa, kuin niistä jotka tapaavat. Listalla kunnostautuvat erityisesti raskaan sarjan poliitikot, jotka jostakin syystä pitävät parempana vältellä viisaana pidettyä hengellistä johtajaa, jolla sattuu myös olemaan idässä hiukan poliittista painoarvoa. Tätä ei kuitenkaan ole tapana suoraan myöntää, vaan syyksi yskäistään kalareissut, äkilliset huimauskohtaukset tai naapureiden nimipäivät.

Sen sijaan kun naapurimaan pääministeri Putin vierailee maassamme, mitä tapahtuukin tiuhaan, ei vastaanottajista ole koskaan pulaa. Tai jos kutsu käy itärajan taakse, on lähtijöitä jonoksi asti vaikka tarjolla olisi vain seisomapaikkoja ilman kiikareita. Lisäksi television pyhät iltauutiset hartaasti, ilman ironiaa, toistaa jokaisen videoidun tallenteen, jossa rakastettu naapurimme sukeltaa, kalastaa, metsästää tai muuten vain voimailee, poseeraten rinta paljaana. Näin muistamme ketä meidän tulisi illoin ajatella, ja kenties kiittääkin vaikka hiukan polvistuen, ennen nukkumaan menoa.

Pahus, ettei nyt tule mieleen yhtään Putinin lausumaa viisautta. Olisin mielelläni siteerannut. No, sen sijaan dalai-lama Tenzin Gyatso on sanonut: “Ole ystävällinen aina kun se on mahdollista. Se on aina mahdollista.” En millään muotoa halua osoittaa vertailemalla epäkunnioitusta kumpaakaan suurmiestä kohtaan ja viisaana miehenä hengellinen johtaja varmasti ymmärtää mitä tarkoitan, jos sattuu tämän lukemaan. Buddhalaista viisautta kärsimyksen tiestä pääsee kuulemaan maksua vastaan Espoon jäähallissa ensi lauantaina. Idässä taas maksetaan niille, jotka kuuntelevat Putinia. En uskalla edes arvailla tehdäänkö niin meilläkin.

Jos ei pääse kuulemaan viisaita sanoja livenä, onneksi voi aina lukea Johanna Korhosta, joka ah niin viiltävästi osuu taas oikeaan kirjoittaessaan tietämättömyyden kulttuurista. “Läheskään kaikille tieto ja sivistys eivät ole arvo, vaan yksi näkökulma muiden joukossa. Tämän näkökulman voi milloin tahansa ohittaa uskon, luulon, tunteen tai silkan laiskuuden perusteella. “ Media tukee näkemystä, että kaikkien mielipiteet ovat samanarvoisia ja ansaitsevat tulla kuulluiksi. Ja viimeistään netissä kaikki koilottajat tulevat kuulluiksi, oli asiaa tai ei. Tätä pidetään ihmiskunnan kehityksen huippuna.

Näytin lapsille Niinistön ja Lipposen kuvia ja kysyin kummasta tulee seuraava presidentti. Lipponen voitti 2-0. Uskon, että moni äänestäjä tekee päätöksensä ihan samalla metodilla. Onneksi kirjailijat jaksavat vielä pohtia asioita syvällisemmin. Miika Nousiainen sanoo aloittaneensa kirjoittamisen kyllästyttyään edelliseen työhönsä. “Nyt tiedän, että ei olisi kannattanut. Ehkäpä tylsintä hommaa ikinä.” Minä bloggaan. Jos Nousiainen on vakavissaan, hänenkin kannattaisi kokeilla. Ehkäpä jännittävintä hommaa ikinä.

Palatakseni dalai-lamaan, sosiaalisessa mediassa seikkaili viime viikolla hyvä sitaatti, tässä hiukan mukailtuna. "Ihminen uhraa terveytensä jotta saisi rahaa. Sitten hän uhraa rahaa saadakseen takaisin terveytensä. Sitten hän on niin huolissaan tulevaisuudesta, että hän ei nauti tästä hetkestä; seurauksena on se, että hän ei elä tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa; hän elää ikään kuin ei koskaan kuolisi. Sitten hän kuolee, eikä ole oikeastaan koskaan edes elänyt.” Siinä se on. Kaikki on turhaa. Viisaus ja tyhmyys käyvät päätä jalkaa käsi kädessä kohti elämän auringonlaskua, lopullista totuutta, eivätkä pääse ikinä edes perille. Dharamsala, here I come.

Vieraissa

2011-07-31T10:10:00.003+03:00

Meillä ei käy kovin paljon vieraita, mikä on harmi, koska iloitsemme aina siitä kun joku käy kylässä. Tai melkein aina. Mieluiten tarjoamme päivällistä pitkän kaavan mukaan, useita ruokalajeja, hyvää viiniä, alkusnapseja ja jälkiruokaliköörejä. Koemme toisin sanoen vieraanvaraisuuden sekä velvollisuudeksi että ilonaiheeksi, koska nautimme itsekin siitä, että saamme vieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Yökyläilijöiden tuloa jarruttaa eniten se, ettei meillä ole oikein tilaa majoittua. Vaikka eihän sekään mikään este ole. Yksi nelihenkinen perhe on yöpynyt lukuisia kertoja, eikä kukaan ole aamulla näyttänyt vaivaantuneelta, vaikka on nukuttu pitkin lattioita.

Vanhempani taas mieluummin menevät hotelliin tai muiden sukulaisten luokse siksi, ettei meillä ole vierashuonetta. Sekä vanhemmat että kaikki muutkin sukulaiset olemme kuitenkin toivottaneet vilpittömästi tervetulleiksi koska tahansa, mutta olemme jo tottuneet siihen, ettei kyläily ole Suomessa yksinkertainen ja vaivaton asia. Vierailuista on tapana sopia etukäteen, yleensä hyvissä ajoin. Jotkut ilmoittavat poistumisajankin. Eikä kukaan koskaan ole tullut ilmoittamatta, koska kaikilla on puhelin taskussaan. Paitsi kerran.

Ovikello soi. Minä olin suihkussa, koska olin tullut fillarilla töistä. Vaimo meni ovelle olettaen, että siellä on naapurin lapsia. Oven takan seisoikin iäkäs enoni ja vaimonsa valokuva-albumi kainalossaan. Kurkistin suihkusta ja näin heti tilanteen ikimuistoisuuden. Kello on kuusi, on perjantai-ilta ja olemme juuri tulleet kotiin. Toinen lapsista on saanut kiukkukohtauksen, toinen istuu potalla. Eteinen on täynnä kenkiä ja tarhasta tuotuja vaatteita, sängyt petaamatta, kaupassa käymättä, koko koti on kuin kierrätyskeskuksen varasto.

Ei, se ei ollut sopiva hetki pohtia kuvatekstejä enon valokuva-albumiin. Vaikka haluaisinkin ajatella vanhanaikaisesti, että talo elää tavallaan ja ovet ovat aina auki. Niinpä vaimoni joutui pahoitellen toivomaan, että sukulaiset siirtävät vierailuaan parempaan ajankohtaan. Hetken olin sitä mieltä, ettei sukulaisia voi ajaa pois ovelta, mutta sitten näin, ettei vaihtoehtojakaan ollut. Tilanne harmitti kaikkia. Tarkistin puhelimeni – he olivat soittaneet etukäteen, mutta en ollut kuullut puhelinta. Kaksi minuuttia ennen kuin ovikello soi.

Soitin perään ja pahoittelin huonoa ajankohtaa, pahoittelimme vuoronperään ja toivotin heidät tervetulleeksi toisena päivänä. Olemme asuneet Suomessa nyt neljä vuotta. Kyseiset sukulaiset kävivät tupaantuliaisissa juuri kun olimme muuttaneet, mutta muuten yhteydenpitoa ei ole juuri ollut muutamia koko suvun kokoontumisia lukuunottamatta. Olisimme mieluusti tarjonneet pullakahvit ja katselleet valokuvia yhdessä. Tai he olisivat voineet olla niin huomaavaisia, että olisivat kutsuneet meidät kylään – edes kerran, kun asummekin lähellä.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tapasimme sukujuhlissa. Kysyin enoltani voisinko nyt auttaa valokuvien tekstittämisessä. Hän oli vaivaantunut. -Ei tehdä siitä vaikeaa, otin ne kuvat jo pois, hän totesi. Hän siis päätti rangaistukseksi poistaa kuvamme albumistaan. Tiedän, ystävät voi valita, sukulaisia ei. Silti mielelläni ajattelisin sukulaisista pelkkää hyvää, vaikka se onkin pirun vaikeaa. Kertokaa minulle onko tämä normaalia ja kuka oli väärässä? Miten tilanne olisi pitänyt pelastaa?

Pum pum

2011-07-26T23:21:00.006+03:00

Kun murhaajaa kuljetettiin oikeuden eteen, tuhannet norjalaiset halusivat nähdä hänet. Miehen, joka raiskasi Norjan. Näytelmässä oli jotain hiukan keskiaikaista. Mieleen tuli heti elokuva Parfyymi, jossa sarjamurhaaja, myös kylmäverinen ja tunteeton, piti hirttää torilla, mutta kukaan ei pystynytkään siihen. Pahuus voitti. Tämäkin on näytelmä ja murhaaja haluaa esiintyä siinä. Hän haluaa olla kuuluisa ja nauttia sankaritekonsa tuomasta julkisuudesta. Hän esiintyy voittajana. Paholainen, joka norjalaisilla on nyt tyrmässään, on jotenkin vielä paljon pahempi, kuin olisi koskaan uskaltanut kuvitella.

Siksi valvoin viime yön, enkä tiedä miten tähän pitäisi suhtautua.

Pelottavaa on myös se, ettei tekijä näytä miltään mielipuolelta vaan ihan tavalliselta norjalaiselta, joka pitää vielä ajatuksiaan ja mielipiteitään perusteltuina ja oikeutettuina. Hän voi olla psykopaatti, mutta hänen ahdasmielinen maailmankuvansa ei ole mielikuvituksillisia houreita, vaan ideologia, jonka jakavat monet myös Suomessa. Samalla tavalla ajattelevia on itse asiassa kokonainen puolue, ainakin näin minä olen ymmärtänyt, ja he ovat eduskunnassa siksi, että tavalliset suomalaiset ovat heitä äänestäneet.

Breivik olisi Suomessa voinut olla vaikka kansanedustaja, eikä hänen ideologiaansa olisi julkisesti tuomittu eikä edes erityisen painokkaasti paheksuttu. Häntä olisi vain nimitelty lempeästi maahanmuuttokriittiseksi. Sekin on pelottavaa. Yhtä lailla tappamiseen perustuvat tietokonepelitkin ovat vain harmitonta leikkiä, eikö niin?

On mielenkiintoista seurata, minkälaista keskustelua Norjassa käydään sen jälkeen kun surusta aletaan toipua. Tämä oli isku kaikkea sitä vastaan, mille pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu. Jos me emme puolusta maailmaamme pahuutta ja väkivaltaa vastaan, annamme pahan voittaa. Ehkä olisi pitänyt herätä aikaisemmin huomaamaan, että olemme jo laskeneet suden taloon sisälle kuvitellen, että se kesyyntyy, eikä pure sentään kättä, joka sitä ruokkii. Ei se niin mene.

Valvoessani imuroin netistä Breivikin kirjoittaman manifestin. Tekstin löytäminen vei kolme sekuntia. Luin pätkiä sieltä täältä. Olisi helpottavaa ajatella, että murhat on tehnyt joku tavallinen sekopää, mutta ei Breivik ole sitä. Hän toimi täysin harkitusti, tiesi mitä teki ja miksi. Ideoi, suunnitteli ja toteutti. Tekstissään hän antaa selkeitä ja käytännöllisiä ohjeita niille, jotka haluavat suorittaa vastaavia terroritekoja. Ja kannustaa niihin. Kuka tahansa voi lukea manifestin, mikään mahti ei saa sitä pois levityksestä – eikä mielestä jos sitä alkaa lukea. Mikään ei estä seuraamasta yksityiskohtaisia neuvoja.

Nyt olisi hienoa, jos joku kertoisi mitä voi konkreettisesti tehdä, jotta lastemme maailma olisi vähemmän paha kuin se missä me nyt elämme. Varmasti on muitakin, jotka haluaisivat nähdä, että ääriliikkeiden nousuun ja vapaaseen uhoamiseen jotenkin reagoidaan. Politiikan tutkija Toby Archerin mukaan liikkeen aktiivit eivät kenties ole vaatineet suoraa väkivaltaa, mutta ovat luoneet kuvaa maailmasta, jossa konflikti sekä siirtolaisten että oletetun monikulttuurisen eliitin kanssa on väistämätön, kirjoitti Hesari tänään. "He ovat raivanneet sitä tietä, jonka Breivik valitsi."

Erkki Tuomioja kertoi heti kantansa, jonka mukaan sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan. Siitä on pasifistina vaikea olla eri mieltä. Kyse ei olekaan siitä, olisiko mikään laki pystynyt estämään Norjan tragediaa tai kouluampumisia Suomessa, vaan arvovalinnasta. Breivik tappoi ampumalla. Meillä ampumaharrastusta ja metsästämistä pidetään arvokkaampina asioina kuin massamurhissa syyttä kuolleiden nuorten henkiä. Se on harkittu valinta, jonka poliittiset päättäjämme ovat tehneet, kaikista ampuma-aseilla tapahtuneista joukkomurhista huolimatta, ja sellaisessa arvomaailmassa meidän on elettävä.

Siksi aseenkantolupa on edelleen melkein joka kymmenennellä suomalaisella. Ellei päätetä toisin.

Suomalaisia muurahaisia

2011-07-19T23:50:00.002+03:00

Hississä se onnistuu ihan hyvin, samoin bussipysäkillä, mutta lentokoneessa alkaa olla jo aika hankalaa. Ei niissä ole enää tilaa. Jotkut kanssamatkustajat siitä huolimatta edelleen yrittävät sitä – siis omissa oloissaan olemista. Kyllä sen tekee vaikeaksi sekin, kun kyynärpäät ovat naapurin sylissä ja polvet edessä istuvan selässä kiinni. Jotkut käyttäytyvät silti niin kuin muita ihmisiä ei olisi olemassa tai vaikka olisikin, he eivät ainakaan ole näkevinään ketään. Jos haluaa matkustaa yksin, pitäisi mennä omalla autolla.

Antoisana huomioiden kohteena oli paluumatkalla vieressäni istunut rouva. Tiedän kyllä tyypin: hän pitää itseään muita parempana, ei voisi kuvitellakaan koskevansa lentokoneateriaan, eikä missään tapauksessa halua alentua keskustelemaan kenen tahansa ventovieraan kanssa ja katsoo ohi vaikka menisit eteen seisomaan. Hän sulkee itsensä omaan kuplaansa epäilemättä myös lomaillessaan, näkee juuri mitä itse haluaa eli välttää kaikessa yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä. En siis ahdistellut rouvaa, joka kyllä huomioi lapsensa, iPodinsa, iPadinsa ja iPhonensa matkan aikana oikein hienosti, vaikka ei meitä vieressä istujia neljän tunnin matkalla havainnutkaan.

Lapset taas nauttivat Kreikassa juuri vieraiden ihmisten huomiosta kaikkein eniten, no ehkä uima-altaan ja meren jälkeen. Jokaisessa kaupassa heille juteltiin, he saivat karkkia, päänsilityksen tai simpukankuoren. Heille hymyiltiin, heiltä kyseltiin nimeä ja ikää, monilla kielillä. Kolmevuotias kulki kadulla uutta tamburiiniaan paukuttaen, eikä sekään näyttänyt häiritsevän ketään, paremminkin päinvastoin. En tosin yhtään epäile, etteivätkö he olisi saaneet kauppiaalta myös tukkapöllyä, jos olisivat rikkoneet kaupassa jotain.

Tietysti joskus Suomessakin huomioidaan lapset, mutta turhan harvinaista se on. Äkkiseltään tulee mieleen vain etnisiä ravintoloita, joissa näin on käynyt. Tuntuu siltä, että monet kyllä haluaisivat, mutta tapa siihen puuttuu. On tabu koskettaa tuntemattomia ja tämä koskee myös lapsia. Olisi käsittämätöntä, että vieras ihminen nappaisi lapsesi syliin. Karkkeja antavaa pidetään namusetänä. Kreikassa taas lasten kanssa pöytien välissä juokseva tarjoilija ei ole mitenkään omituinen näky. Minkälaisia me suomalaiset olisimme, jos meillä ei olisi kaikkia näitä sosiaalisen kanssakäymisen ilon tappavia tabuja?

Onneksi meillä on lapset, jotka eivät ujostele vieraita ihmisiä missään, mutta Kreikassa he ottivat olosuhteista kaiken irti. Kävivät kurkkimassa ravintoloiden keittiöihin, kauppojen takahuoneisiin, juoksivat kissojen ja koirien perässä sivukujille. Ja tulivat usein takaisin karkki tai keksi kädessä kysymään kiltisti saako sen syödä. Olen ihan varma, että positiivinen huomio itsessään on lasten itsetunnolle valtavan iso asia. Viikko vuodessa ei taida oikein riittää. Pitäisi matkustaa enemmän.

Ihan liian moni suomalainen katselee omia varpaitaan tai vastapäistä seinää juuri silloin kun voisi hymyillä jollekin. Jos lapsetkaan eivät saa hymyilemään ja vapautumaan, mikä sitten saa. Pienillä ihmisillä on tarjota mielikuvituksellisia kysymyksiä, hauskoja oivalluksia ja pieniä, sympaattisia ilonaiheita. Kun ajoimme taksilla takaisin kotipihaan, lapset juoksivat täyttä vauhtia nurmikolle tarkkailemaan jotain. Kun kysyin mitä siellä tutkitaan, vastaus yllätti taas. “Meillä oli ikävä suomalaisia muurahaisia.”

Vuosi autiolla saarella

2011-07-08T21:52:00.006+03:00

Kerron nyt siitä, miten haaksirikkouduin autiolle etelämeren saarelle. Tietysti oli hirveä myrsky, joka kesti monta yötä, mutta ei se laivaa upottanut. Minä vain kyllästyin siihen kun tavarat seilasivat kannella ja hyteissä edestakaisin ja mitään ei pystynyt tekemään. Moni pelkäsi, että laiva uppoaisi ja tunnelma oli siksi ahdistava. Ajelehdimme ilman suuntaa ties miten monta kuukautta. Välttyäkseni pahimmalta varastin oranssin pelastusveneen ja kiipesin eräänä pimeänä yönä laidan yli kainaloissani kaksi styroksista kelluketta ja kaulassa vesitiivis taskulamppu. Myrsky kai laantui lopulta ja ajelehdin saaren pehmeään rantahiekkaan. Veneeni taisi hajota rannan kivikkoihin, siitä ei näkynyt jälkeäkään.

Makasin auringon lämmittämässä hiekassa selälläni, parkkiintuneena kuin kilpikonna kokonaisen vuorokauden. Sitten aloin tutkia ympäristöäni. Saari oli vehreä ja utuinen ja hyvin kaunis. Sen keskellä kohosi tulivuori, jonka rinteet kasvoivat piikikkäitä kasveja. Muuten en kohdannut mitään vihamielistä moneen päivään. En katunut lähtöäni enkä juuri pohtinut sitäkään mitä laivalla ajateltiin minun katoamisestani. Tuntui siltä, kuin saari ei olisi vähääkään piitannut minun tulostani, mutta täytti silti vatsani. Opin keräämään parhaat hedelmät ja tiputtamaan kookospähkinöitä. Muuten tekemistä oli vähän. Silti tunsin oloni hyvin tyytyväiseksi. Vain harvoi katselin ulapalle, mutta en edes odottanut näkeväni laivoja, enkä tehnyt mitään kiinnittääkseni niiden huomiota.

Kauempaa saarta olisi voinut luulla sekä paratiisiksi että kangastukseksi. Ylös kraaterin reunalle en koskaan kiivennyt, mutta piikkipensaat repivät jalkani auki lukuisia kertoja. Tulivuoresta tuprahteli aika ajoin rikinkatkuista savua. Öisin apinat tai jotkut muut viidakon eläimet varastivat vaivalla keräämäni hedelmät ja pähkinät. Mitään ei kannattanut säästää tai omistaa, saarella oli pakko elää tässä ja nyt. Otin kaiken päivä kerrallaan. Niin, eikä saari edes ollut autio, senkin huomasin aika pian – saarella eli myös alkuasukasheimo. Ja paljon kärpäsiä.

Ensimmäisen kerran kohdatessani alkuasukkaita, he eivät hämmästyksekseni reagoineet minuun millään tavalla. Se tuntui kummalliselta, koska en uskonut saarelle saapuvan kovinkaan usein vieraita. Olin tyytyväinen siihen, että he eivät vaikuttaneet vihamielisiltä, mutta täydellinen välinpitämättömyys oli silti outoa. He saattoivat tuijottaa minua hetken ja palata sitten omiin puuhiinsa. Joimme samasta lähteestä vettä, mutta he eivät tunteneet tarvetta kommunikoida millään tavalla. Yksi heimon naisista oli vaalea ja hyvin kaunis ja hän katsoi minua joskus terävästi. Sitten hän käänsi päänsä pois kuin olisi nähnyt jotain vastenmielistä tai hävennyt omia ajatuksiaan.

Ajan kanssa aloin saada kontaktia muutamiin ja he saattoivat jopa sanoa jotakin omalla kielellään. Vastaukseni eivät kuitenkaan kiinnostaneet heitä. Saarella kasvaneille ulkomaailmalla ei ollut ilmeisesti mitään tarkoitusta, joten minä yritin oppia heidän tapojaan ja kieltään sikäli kun pystyin. En kuitenkaan pitänyt kaikesta mitä näin. Alkuasukkaat näet vaikuttivat välinpitämättömiltä myös toisiaan kohtaan. Ehkä saarella oli vain syntynyt sellainen kulttuuri, jossa lähimmäisten hyvinvoinnista ei sopinut kantaa huolta. Jotkut heidän rituaaleistaan ja salaisuuksistaan pelottivat minua.

Aika kului ja unohdin kalenterini, johon olin laskenut päiviä kaivertamalla joka aamu viivan kaatuneen puun runkoon. Olin tottunut omiin rutiineihini, yksinäisyyteen ja saaren yksitoikkoisuuteen sekä myös tylsämielisinä pitämiini heimolaisiin, jotka pysyttelivät omalla puolellaan saarta. Silti minua hämmästyttää edelleen se välinpitämättömyys, jolla suhtauduin siihen kun näin veneen ulapalla. Veneen, valkoisen veneen. Pelastajat lipuivat samaan rantaan, johon olin itse haaksirikkoutunut. Iloitsin heidän tulostaan, pidin sitä ihmeenä, mutta silti jokin vaivasi minua, kuin se ei olisi ollut totta. Lopulta päätin hartaista pyynnöistä huolimatta jäädä saarelle. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä, mutta jokin pelastajissa sai minut epäluuloiseksi.

Ehkä olin hiukan seonnut yksinäisyydessäni. Ehkä ajattelin, että kohtalo oli tuonut minut saarelleni. Mistä minä toisaalta saatoin tietää, etteivät he olisi nakanneet minua mereen haiden ruoaksi. He olivat niin kovin totisia ja huolestuneen näköisiä, eivätkä tuntuneet olevan yhtä mieltä siitä mihin suuntaan piti purjehtia. Heidän veneensäkin oli pieni. Mietin, monta heitä oli alunperin ollut veneessä. Ajattelin, että pidän itsestäni paremmin huolta kun olen omillani. Tunsin jo saaren. Ehkä vielä silloin uskoin, että voittaisin alkuasukkaiden luottamuksen ja tulisin lopulta hyväksytyksi heidän joukkoonsa. Olinhan ollut saarella vasta vuoden, ehkä hiukan yli. Halusin löytää oman paratiisini.

Vain muutama päivä sen jälkeen kun vene seilasi pois, ymmärsin virheeni katastrofaalisuuden. Alkuasukkaat alkoivat pitää kokoontumisia, joissa poltettiin piippuja ja juotiin käynyttä kookosmaitoa niin monta päivää, että viimeisetkin sammuivat. Juhlinta päättyi lopulta siihen, että he paistoivat ja söivät kaksi oman heimonsa jäsentä, yhden miehen ja yhden naisen. Sen jälkeen oli pitkään hiljaista. Pysyttelin päivät piilossa vuoren rinteillä ja aloin rakentaa lauttaa öisin. Pelkäsin niin, että huusin hiljaa itsekseni. Nukuin joka yö eri paikassa. Olisin halunnut itkeä, mutta en tiennyt miten.

Lautasta tuli vahva ja luotin siihen niin kuin luotin nyt päätökseeni. Ajelehdin merivirran vietävänä yhdeksän päivää, enimmäkseen länteen, kunnes osuin laivareitille ja minut nostettiin rahtilaivaan. Tiesin heti, että olin hyvien ihmisten joukossa enkä vieläkään ole ymmärtänyt miksi harkintakykyni petti saarella niin pahasti. En tiedä miksi en lähtenyt silloin kun pelastajat saapuivat, mutta vaistoni vain sanoi niin, ei ollut muuta vaihtoehtoa. Luotin siihen. Nyt kaikki on taas hyvin. Tosin en ole puhunut saaresta paljoakaan. Tiedän, ettei kukaan uskoisi. Jotkut eivät ole uskoneet, että sitä on edes olemassa, mutta sillä ei ole minulle mitään väliä. Se oli minun saareni.

Isäinen taistelu

2011-06-26T23:29:00.005+03:00

3-vuotias kysyi aamulla heti herättyään hankalia. “Isä, jos metsässä tulisi vastaan susi ja karhu, taistelisitko niitä vastaan?” Väistin hankalan tilanteen sanomalla, ettei lähimetsissä ole kumpiakaan, mikä ei itse asiassa taida edes pitää paikkaansa. Hetken päästä tuli lisää. “Jos vastaan tulisi tiikeri, taistelisitko isä?” Lupasin taistella, koska olen melko varma, ettei tiikeriä tule vastaan ellemme muuta Intiaan. Ajattelin, että on minun oltava poikani odotusten mittainen ja otettava se riski, koska nautin häpeilemättä lasten varauksettomasta ihailusta.

Isähän on supermies ja pystyy mihin tahansa – taistelee vaikka tiikerin kanssa.

Isän rooli on taisteluista ja osittaisesta fiktiivisyydestä huolimatta elämän tähänastisista rooleista palkitsevin ja mieluisin. Sekin on rooli, kuten meillä on roolimme töissä ja kaveripiireissä ja ne kaikki poikkeavat hiukan toisistaan. Ajatuksesta kiitän ystävääni, joka sanoi ottavansa oman puuduttavan työnsä teollisuusvartijana roolina, jota hän näyttelee päivisin. Kotiin mennessään hän unohtaa roolinsa täysin. Moni muukin voisi ajatella niin, vetää selkeän rajan yksityis- ja työelämän roolien väliin ja välttyä turhilta murheilta.

Harjoitin isän rooliani menestyksekkäästi tänään Linnanmäellä. Se sujuu hienosti vielä ensi vuonnakin kun siirrymme minihuvista pikkuhupikategoriaan, mutta sen jälkeen isän rohkeus saattaa loppua. Pyörivistä kahvikupeista voin selvitä, mutta mihinkään vuoristoradalle minusta ei ole. Jäätelökioskilla pärjään ja lippuluukullakin. Toisaalta ehkä sekin on oleellinen osa elämää, mikä lasten kuuluu oppia ettei isänkään aina tarvitse olla rohkea. Voi oikeasti pelätä vaikka korkeita paikkoja ja reilusti myöntää sen. Se on ehkä jopa viisautta, tai niin haluan uskoa.

Entisestä liittokansleri Helmut Kohlista on julkaistu parikin kirjaa. Poliitikon pojat sanoivat isän olleen etäinen. Niin etäinen, että äidin itsemurhastakin isä tiedotti lapsilleen sihteerinsä välityksellä. Hänen väitettiin epäonnistuneen isänä. Perheen on täytynyt olla poikkeuksellisen onneton. Sekä poliitikot että pienten lasten isät yleensä ovat kovan haasteen edessä. Pitäisi tehdä töitä, edetä uralla ja tienata rahaa ja olla samaan aikaan lapsille läsnä. Tämä aiheuttaa väistämättä ristiriitoja. Pahinta on se, jos isä on tärkeä tai kuuluisa. Häntä pitäisi voida ihailla, mutta hän ei ole kotona ottamassa ihailua vastaan.

Jossain kerrottiin hollantilaisesta tavasta pitää isäperjantaita, jolloin isät saavat ilman selityksiä ottaa vapaata ja olla kotona lasten kanssa. Kyllä kelpaisi. Irlannissa oli bank holidayt eli pitkiä viikonloppuja, jolloin ehti tehdä muutakin kuin vain toipua viikon työrasituksista. Suomessa ongelmana on epätasapaino vuodenaikojen välillä. Kaikki odottavat kesää ja keräävät lomansa siihen ainoaan aikaan vuodesta, jolloin tarkenee olla mökillä. Stressihän siitä tulee kun alkuvuosi odotetaan kesälomaa ja loppuvuosi harmitellaan miten nopeasti se meni.

Mutta isän roolista minä pidän. Paitsi silloin kun lapsen odotuksia ei voi millään täyttää. Meiltä varastettiin 3-vuotiaan potkulauta. Isähän sen unohti laittaa varastoon yöksi. Aamulla tilanne oli kohdattava, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin kertoa totuuden. Itku oli lohduton. Paha maailma tuli kylään paljon aikaisemmin kuin olisin halunnut, mutta kun se kerran tuli, löytyi siitä monta hyvää opetusta. Enää kukaan ei unohda potkulautaa ulos. Niin, samanlainen potkulauta käytiin hakemassa kaupasta. Mitäpä muutakaan isä voisi tehdä?

Untuvikkojen marssi

2011-06-19T23:53:00.003+03:00

Seurasin autosta suurta draamaa eräänä aamuna Töölössä. Rantatietä ylitti joukko kanadanhanhia suurella päättäväisyydellä. Aikuisia oli neljä ja lapsia ainakin kahdeksan. Autot pysähtyivät kohteliaasti ja keinahteleva tienylitys sujui hyvin aina siihen saakka kun hanhivanhemmat äkkäsivät tien toisella puolella aamukävelyllä olevat kaksi koiraa. Untuvikot komennettiin takaisin juuri ylitetylle tielle, sitten joukko jäi siihen epätietoisena odottamaan. Kun koirat olivat menneet ohi, matka jatkui taas onnellisesti kohti vesirajaa. Tämä tapahtui siis aivan siinä pääministerin virka-asunnon lähistöllä.

Jotenkin tuosta hanhien marssista tuli mieleen hallituksen muodostaminen. Nyt kun maassa on vihdoin uusi uljas johto, pitäisi kaiken draaman jälkeen olla huojentunut olo, mutta onko sittenkään. Päinvastaisista vakuutteluista huolimatta kaikki meni komeasti metsään alusta asti. Tunnustelut olivat riitaisia, syyteltiin ja kiristettiin, kaikki yrittivät saada mahdollisimman paljon omia vaatimuksiaan läpi. Syyteltiin sekä poliittisia untuvikkoja että jääräpäisiä konkareita. Kaikki näyttivät ajavan omia etujaan. Voiko lopputulos ollakaan mitään muuta kuin horjakkaa marssia yli vilkkaasti liikennöidyn tien?

Näin maallikkona ajattelen, että hallitus on vähän kuin maajoukkue. Mukaan pääsyn pitäisi olla kunnia-asia ja eikös poliitikkojen tehtävä nimenomaan ole yhteisten asioiden ja maan edun ajaminen. On vaikea kuvitella, että koossa olisi lopulta kovin hyvä edustusjoukkue, jos sen aikaansaaminen on ollut näinkin tuskallista. Joukkueessa pyritään parhaaseen lopputulokseen ja joutuu tekemään kompromissejä. Jos ei pysty lainkaan joustamaan ja neuvottelemaan, ei voi olla kovin hyvä joukkuepelaaja. Mukana olemisen motiivi onkin siinä, että ymmärtää miksi hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa. Mukana oleminen ei ole vain kunnia, vaan myös velvollisuus.

Hienomman joukkuepelin mallin esitteli lätkämaajoukkue keväällä. Koossa oli porukka, jossa maalivahti Vehasen legendaarisin sanoin oli vahvat johtajat ja kukaan ei tuonut itseään esille. Kukaan ei suostunut ottamaan menestyksestä kunniaa itselleen. Valmentaja kehui kapteenia. Maalikuningaskin vähätteli omaa osaansa. Peleissä löydettiin aina voitontahto ja vaikka juhlinta lopussa karkasikin hiukan mailan lavasta, joukkue osoitti taas vahvuutensa kriisin keskellä: kukaan ei syytellyt toisia, eikä oikeastaan edes kommentoinut kohua. Juuri niinhän pitääkin toimia – yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Samaa problematiikkaa olen joutunut pohtimaan töissä jo pidemmän aikaa. Joukkuepelin logiikka ei ole mitenkään itsestäänselvää, ei edes sellaisella alalla, jossa se on välttämätöntä. Kaikki vain eivät halua syöttää vaan mieluummin epäonnistuvat itse sata kertaa kuin tekevät jotakin yhdessä. “Voit saavuttaa elämässäsi mitä tahansa, jos et välitä, kuka saa siitä kunnian”, kiteytti hienosti Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman. Valitettavan usein työelämässä kuitenkin toimitaan niin, että tehdään mitä tahansa, että joku toinen ei saisi siitä kunniaa.

Surkean joukkuepelin lisäksi tuskastuin päätöksenteon metodeihin. Mainonnan suunnittelussa täytyy luottaa niihin ihmisiin, jotka tekevät sitä työkseen ja ottavat päätöksistään vastuun. Tapa, jolla päätöksiä alettiin tehdä muistuttaa enemmän politiikkaa. En usko demokratiaan työlämässä. Jaettu vastuu ei kuulu kenellekään – jonkun on päätettävä ja toiset tekevät. Parasta ratkaisua ei löydä kysymällä käytävillä mahdollisimman monelta ja laskemalla vastauksista absoluuttisen keskipisteen. Voi tietysti löytää vastauksen, joka ärsyttää vähiten, mutta ei herätä kenessäkään mitään reaktiota. Lopputulos on laimea. Sanoin itseni irti.

Kympin todistus

2011-06-02T20:24:00.002+03:00

Aah – se tuntuu ilmassa, se tuntuu ruumiissa. Kevät. On ollut ahdistava, mutta nyt se on ohi. Blogia ei ole jaksanut pitää elossa. Yleinen ilmapiiri maassa on muutenkin painostava ja tulehtunut. Töissä on musertanut pitemmän aikaa, mutta se onneksi muuttuu pian. Uutta kotia ei ole löytynyt. Ahdingossa on kuitenkin se hyvä puoli, että aina on tilaisuus oppia jotakin. Seuraavat viisaudet on käytännön elämässä omakohtaisesti kantapään kautta testattu ja oikeiksi todettu, enkä yritäkään väittää keksineeni niitä kaikkia itse.

1. Luota vaistoosi. Se on kuitenkin aina oikessa, vaikka juuri sillä hetkellä näyttäisi muulta. Jos kysyy neuvoa toisilta, saa yhtä monta erilaista vastausta. Oman elämän päätökset on syytä tehdä itse ja ottaa niistä itse myös vastuu.

2. Älä hukkaa mahdollisuuksia. On turha ajatella, että saa toisen tilaisuuden. Ei sitä tule. Samaan tienhaaraan ei voi palata, koska sitä ei enää ole. Menemällä samaan paikkaan samaan aikaan seuravalla viikolla, ei näe samoja ihmisiä uudestaan.

3. Älä ole ylpeä. Ylimielisyys kostautuu aina. Ylpeys on turhamaisuutta, joka kastelee omat nilkat. Älä kuvittele olevasi kuolematon ja voittamaton. Nöyryys ja vaatimattomuus palkitaan, vaikka heti ei siltä näyttäisikään.

4. Jos toivot jotain, toivo parasta. Miksi tyytyä toiseksi parhaaseen tai ihan hyvään. Lopputulos on parhaimmillaan olosuhteisiin nähden paras ratkaisu – ja se yllättää aina, jos siis käy niin, että toiveet toteutuvat. Toivomisen suhteen kannattaa myös aina muistaa Oscar Wilden viisaus: Toivo viisaasti, se voi toteutua.

5. Usko ihmisten hyvyyteen. Tämä erityisesti on ollut kovalla koetuksella viime aikoina, mutta jos luopuu uskosta hyvyyteen, muuttuu kyyniseksi ja ikäväksi ja vahingoittaa itseään.

6. Usko itseesi tai kukaan muukaan ei usko. Tämä on vanha juttu, mutta aina se unohtuu. Kukaan muukaan ei usko ideoihisi, jos et itse ole innostunut.

7. Mene kun kutsutaan. Olen hukannut monta hyvää tilaisuutta tutustua uusiin ihmisiin, nähdä uusia paikkoja ja ties mitä jättämällä menemättä tilaisuuksiin, joihin minut on kutsuttu. Miksi? En ole ollut juhlatuulella tai vain jaksanut laittaa kenkiä jalkaan.

8. Kaikella on tarkoitus. Pitäisi pitää silmät auki ja muistaa, että maailma on ihmeellinen paikka, joka on täynnä symboleja ja salaisuuksia. Ohilentävä varis ei välttämättä olekaan varis, se voi olla myös mahtava noita. Miten paljon symboliikkaa onkaan säätytalon nurkilla nokkivissa variksissa.

9. Huoli on ihmisen pahin vihollinen. Miten säilyttäisi sen nuoruuden optimismin ja naiivin uskon siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin? Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huolehtii.

10. Älä juokse rahan, asiakkaiden tai kauniiden naisten perässä. Tätä ei tarvinne selittää. Turha on turhaa.

Kanan syömisestä

2011-05-10T23:10:00.006+03:00

Meillä syötiin äitienpäivän aterialla kausiherkkua eli tuoretta parsaa, jonka kaveriksi olin tehnyt itse Bearnaise-kastikkeen. Lapset maistoivat kiltisti ilmoittaen saman tien päättäväisesti, että he eivät ole parsan ystäviä, vaikka parsakaalit ja kukkakaalit kelpaavatkin mainiosti. Sen sijaan parsan kylkiäiseksi paistamani naudan ulkofileestä nuijitut ja tuhdisti marinoidut pihvit kelpasivat. “Hyvää kanaa”, oli lasten kommentti. Pari kertaa korjasin, ettei lautasella nyt ole kanaa, mutta turhaan. Kana mikä kana.

Lasten gourmet-maailmassa kaikki liha, mikä ei ole lihapullia tai makkaraa on siis kanaa. Kanaksi lasketaan myös mozzarella ja leivitetyt kalat, joilla ei näy silmiä tai pyrstöä, joten ei ole kyse siitä, että meillä syötäisiin vain kanaa. Kana vain on se taikasana, joka saa lasten ruokahalun heräämään. Ehkä ennakkoluulo uusia ruokia kohtaan on luonnon oma henkivakuutus, jonkinlainen biologinen suojamekanismi. Jossain väitettiin, että lasten pitää kokeilla uusia makuja yhdeksän kertaa, ennen kuin ne ovat tulleet tutuiksi. Mielipiteen saa kyllä kuulla joka maistamiskerralla.

Meillä kovasti suositun kalan matka päivällispöytään on pienemmillekin ruokailijoille selvä. He ovat nähneet koko prosessin koukusta kattilaan, eikä se ole häirinnyt kenenkään ruokahalua. En ole kuitenkaan varma siitä, ymmärtävätkö he, että kala kuolee siksi, että me saisimme syödä sen. Odotan mielenkiinnolla sitä hetkeä, kun he alkavat pohtia kanan tai possun matkaa. Luulen, että he ajattelevat kanan luovuttavan lihaa samalla tavalla kuin muniakin. En todellakaan tiedä miten vastaan kysymyksiin siitä, sattuuko kanaan tai onko kanoilla lapsia. Onneksi me aikuiset osaamme syödä lautasen tyhjäksi kyselemättä. Vai osaammeko?

Olen juuri saanut käsiini Jonathan Safran Foerin kohutun kirjan Eating Animals. Hassua, että kirjoitan tästä blogissa, vaikka en ole vielä lukenut kirjasta kuin kolmetoista sivua. Kirja on pelkällä läsnäolollaan herättänyt paljon ajatuksia ja kysymyksiä, enkä ole edes varma haluanko lukea kaikkea mitä siinä kerrotaan teollisesta ravinnontuotannosta. Kuvittelen jo mielessäni miten kanapalat tarttuvat kurkkuuni kuin kiusalliset kysymykset yksilön olemassaolon oikeutuksesta ja elämän tarkoituksesta – ennen kuin lapset ehtivät edes kysyä niitä. Ainoa mahdollinen tapa syödä sitä, mitä me syömme, on syödä ajattelematta mitä syömme. Muuten elämästä tulee todella hankalaa.

Viimeisen vuoden sisällä on kauppoihin alkanut iloksemme ilmestyä vaihtoehtoisia elintarvikkeita, joissa ei olekaan lisäaineita. Nyt se tuntuu jo suurelta trendiltä. Yhtäkkiä ruoan laatu ja terveellisyys kiinnostaa kuluttajia ja puhutaan jopa luomun tulemisesta. Muualla Euroopassahan luomua on myyty ja tuotettu vuosikausia isolla volyymilla. Olemme raskaasti myöhässä, mutta hyvä että on edes herätty koomasta. Pieniä ilon aiheita ovat myös Anton&Anton ja Maatilatori. Nyt lupaillaan luomua myös Hietalahden kauppahalliin ylihintaisten “antiikkikauppojen” sijaan. Se olisi monella tavalla riemastuttavaa ja nostalgista, koska muistan hyvin ajan kun hallissa vielä myytiin ruokaa.

Vappuna kävimme kakkukahveilla. Seurasin huvittuneena kun pienempi sai komean kakkupalan eteensä. Hän siirsi tarkkana poikana kauniisti kakun päälle asetellun mansikanpuolikkaan syrjään ennen kuin iski kiinni herkkuun. Kun kysyin syytä tähän operaatioon, päättäväinen vastaus yllätti minutkin. “Mä en syö salaattia”, ilmoitti kolmevuotias sen verran painokkaasti, ettei asiasta tehnyt mieli ryhtyä edes keskustelemaan. Puhutaan salaatista sitten, kun mansikkasato on kypsynyt.

Maaltamuutto-ongelma

2011-05-04T18:20:00.005+03:00

Jos maahanmuuttokeskustelua ei käytäisi, se pitäisi varmasti keksiä. Muuten jouduttaisiin puhumaan paljon tärkeämmistä ja vaikeammista asioista, kuten budjettivajeesta. Vietän suuren osan vapaa-ajastani muiden kuin suomalaisten kanssa. En ole kokenut uhatuksi elämäntapaani tai suomalaista kulttuuria, mitä se sitten ikinä onkaan. Enkä ole havainnut maahanmuuttajien aiheuttavan niitä ongelmia, joista heitä syytellään. Perussuomalaisten kanssa samassa veneessä eduskuntaan soutaneet maahanmuuttokriittiset, joita ei ole sopivaa nimittää rasisteiksi, kokevat asian toisin. Samoin heitä äänestäneet kymmenet tuhannet suomalaiset.

Ymmärrän kyllä eron humanitäärisen ja työperäisen maahanmuuton välillä. En silti näe syytä jaotella ihmisiä hyviin ja pahoihin - sekin olisi saivartelua tai mielivaltaa. Me painimme kaikki samojen arkipäivän ongelmien kanssa ja osat voivat vaihtua koska tahansa. En ole huomannut yhdenkään minareetin varjostavan pihaani, enkä pidä sopivana, että ketään nimitellään neekeriukoiksi. Teuvo Hakkarainen ja varmaan häntä äänestäneet viitasaarelaiset elävät eri maailmassa. Maa on jaettu kahtia, enkä tiedä keitä siellä toisella puolella edes on. He vaikuttavat kummalliselta porukalta. Onko eduskunnassa montakin hakkaraista, jotka eivät ole vielä ehtineet laukoa mitä sylki suuhun tuo?

Siltä varalta, ettei aihe pääsisi uusilta kansanedustajilta unohtumaan eduskuntatalon hissejä ihmetellessä, myös valtakunnan päälehti osallistuu innokkaasti keskusteluun jakamalla tilastojen perusteella myös pääkaupunkiseudun lähiöt hyviin ja pahoihin. Minulle ainakin jäi epäselväksi kenen näkökulmasta on ongelmallista, että Suvelan alueella asuu paljon ulkomaalaistaustaisia. Ja se, ketä niin kovasti häiritsee, että kaikki eivät puhu kotikielenään suomea. En onnistu ponnistellenkaan näkemään ahdistavana sitä, että Suvelan leikkikentillä on vieraskielisiä lapsia, enkä näe sitä merkkinä asuinalueen slummiutumisesta, vaan siitä, että väestöpohja kansainvälistyy. Mutta näin mielikuvia ohjaillaan.

Emme me muuten selviytyisi niistä todellisista ongelmista, jotka joka tapauksessa on ratkaistava. Tarvitsemme maahanmuuttajien ja luultavasti myös Brysselin apua jos haluamme selviytyä kestävyysvajeesta, valtion velasta ja nuorisotyöttömyydestä. Pulkassa, jota meidän sukupolvemme pitäisi seuraavat vuosikymmenet kiskoa hiekoitetulla pyörätiellä eteenpäin, ei istu Hakkaraisen pelkäämiä neekeriukkoja vaan ihan meidän omat vanhuksemme ja heidän suuri ja mahtava ikäluokkansa, jotka pitävät ansaittuna oikeutenaan vihdoin lepuuttaa tekoniveliään rakennettuaan tämän hyvinvointiyhteiskunnan meille perinnöksi. Ilman maahanmuuttajien apua emme taida päästä enää mäkeä ylös.

Vaaleissa hävinneet Mari Kiviniemi, Osku Pajamäki ja Anni Sinnemäki ovat kaikki olleet syystä katkeria tappioistaan. He yrittivät jokainen herättää keskustelua hyvistä aiheista, Kiviniemi taloudesta, Pajamäki ahneudesta ja Sinnemäki suvaitsevaisuudesta, mutta se ei herännyt. Tunnen sympatiaa heitä kaikkia kohtaan. Olisi ollut sopiva aika rakentaa tätä yhteiskuntaa avoimemmaksi ja tasapuolisemmaksi, ennen kuin fiksut ja koulutetut alkavat oikeasti muuttaa muualle, mutta kehitys meni toiseen suuntaan. Iso joukko ihmisiä on äänestänyt vanhoillisuuden ja sulkeutuneisuuden puolesta, eikä juuri muusta puhuta. Siksi nyt ei saa antaa asioiden olla ja hiljaisesti hyväksyä tyhmyyttä joukossamme, eikä sitä saa anteeksi selittämällä olevansa maalainen. Loukkaahan se nyt syystä maalaisiakin.

Jos Teuvo Hakkaraista ei olisi, iltapäivälehtien olisi pitänyt keksiä hänet. En ole vieläkään tosin ihan varma, etteikö hän sittenkin olisi jonkun maakuntateatterin näyttelijän luoma sketsihahmo. Otsikoita ei tule puuttumaan keltaiselta lehdistöltä. Mutta olen kiitollinen Hakkaraiselle. Solmioineen ja möläytyksineen hän muistuttaa meitä juuri nyt tehokkaasti siitä, miksi enemmistön äänen pitää kuulua – ei vain sen joka hölöttää eniten.

Rakkaudesta ikuisuuteen

2011-04-26T23:28:00.003+03:00

Luulin pitkään, että vika on minussa. Vanhempien tavarat tuntuivat kestävän kauemmin. Sitten aloin kuitenkin epäillä, että omat rojuni ovat heikkolaatuista roskaa, joka ei kestä edes normaalia käyttöä. Kengät murenivat jalkaan, kuulokkeista katosi ääni, kamera joutui huoltoon parin viikon ikäisenä. Puhelin laukesi täsmällisesti juuri takuuajan päätyttyä. Totesin, että laatua ei voi enää päätellä merkistä, hinnasta eikä valmistusmaasta. Mistä se sitten pitäisi tunnistaa?

Onneksi vastikään nähty dokumentti hehkulamppuhuijauksesta antoi kaikille epäilyksille siivet. En ollut osannut kuvitella, että on kyse niin vanhasta ilmiöstä. Hehkulamppukartelli syntyi jo 20-luvulla ja sen ainoa tarkoitus oli lisätä myyntiä lyhentämällä tuotteiden elinikää. Nerokastahan se on, tietysti. Hehkulamput (ja moni muukin tuote) voitaisiin tehdä kestämään ikuisesti, mutta ketä muuta se hyödyttäisi kuin kuluttajaa. Enkä arvannut, että ideologia olisi viety niin pitkälle, että tulostimissa on siru, johon tuotteen kesto on ohjelmoitu - yhden printin tarkkuudella.

On ajelehdittu aika kauas siitä maailmasta, jossa isoisäni teki suuren osan käyttötavaroista itse. Hän nikkaroi huonekalut kotiin, veisteli kirveeseen varren ja rakensi lapsille mäkiauton ja nukenvaunut. Kaikki ei ollut kaunista, mutta ne oli tehty kestämään. Sata vuotta vanhat tavarat ovat muutenkin yleensä toimivia. Jos perii vaikka vanhan kaappikellon tai pianon, ei tarvitse olla huolissaan suunnitellusta vanhenemisesta. Lienee sanomattakin selvää, että isoisän tekemät puiset nukenvaunut ovat yhä ehjät, monen sukupolven leikeissä kolhittuinakin.

Itsetekemisen taito oli siis voimissaan vielä kaksi sukupolvea sitten. Kun elintaso parani, ei enää tarvinnut nikkaroida, kaikki ostettiin kaupasta. Siitä tämä koko ajatus lähtikin liikkeelle, kun ihmettelin, miten vanhempien 70-luvulla hankkimat tavarat ovat yhä täysin toimivia. Ei olekaan kyse siitä, että he pitäisivät niistä parempaa huolta kuin minä, vaan siitä ettei laitteita saa millään rikki. Nyt vaihtoehtoja ei enää ole. Emme osaa tehdä käyttötavaroita itse ja kaupasta ostamalla saa pomminvarmasti hajoamaan ohjelmoitua roskaa.

Tai on meillä sentään yksi oljenkorsi olemassa. Odottamaton paratiisi löytyi Itä-Saksasta. Sosialistisessa DDR:ssä kaikki tehtiin kestämään – koska varaosia ei ollut ja materiaaleja oli huonosti saatavilla. Tekniikkakin oli yksinkertaista, jotta laitteita olisi helppo korjata. DDR-laadulle syntyi sittemmin kulttimaine. Vahingossa ja käytännön pakosta ossit tulivat siis keksineeksi kestävän kehityksen periaatteita kunnioittavan kodinkoneiden valmistuksen. Harmi, että kaikki ei systeemissä ollut yhtä hyvin kuin laitteiden laatu ja muotoilu. Joka tapauksessa on selvää, että me kapitalismissa elävät vajoamme yhä syvemmälle rikkoutuvien laitteiden romumeressä.

Muutama keräilykappale minullakin sentään on ja niihin luotan kuin vuoreen. Venäläiset Lomo-kamerat eivät ole koskaan pettäneet, eikä niitä ole tarvinnut korjata. Samoin keittiössä lymyilevä Telefunkenin mammuttistereo on ihan omaa luokkaansa. Sitä ei mikään voita sen paremmin äänen laadussa kuin kestävyydessäkään. Hintakin oli kohdallaan – löysin rakkaani hylättynä kerrostalon kellarivaraston nurkasta ja annoin sille kodin.

Kansakunta hyksissä

2011-04-21T00:30:00.009+03:00

Hiljaiseksihan se veti. Ensimmäinen ajatus vaalituloksesta oli, että lähiöbaarin lottoporukka sai seitsemän oikein, keskellä parasta nousuhumalaa. Eivät ne uskoneet itsekään, että siinä voisi näin käydä. Kun totuus alkoi valjeta ja tulos vahvistua, kaikki muutkin putosivat tuoleiltaan. Tätä pelättiin, mutta ei silti osattu odottaa. Yksi Facebook-päivitys oli tämä: Hei jengi, ykköseltä tulee joku kotimainen kauhuelokuva. Ei heikkohermoisille. Toinen tuttu julkaisi Huuhaa Innasen maalauksen Kansakunta kehyksissä.

Töissä taivastelu jatkui seuraavana päivänä, samoin sulkapallotreeneissä. En ole vielä tavannut ketään, joka ei olisi ollut järkyttynyt persujen vaalimenestyksestä. Joku nimitti sitä vähä-älyisten voitoksi, joku toinen tuulipukukansan kostoksi. Yksi väitti, että aurinkoinen sää sai krapulaisen kännikansan könyämään pizzanhakumatkalla äänestyskoppiin. Mutta kuka se kansa on, joka tietää? Olisi ollut helpottavaa ajatella, että karvaliivisiä juntteja äänestää joku tunnistettava matalaotsainen ryhmä, mutta pelkkä työttömien tai syrjäytyneiden uho ei selitä protestia, koska heitä on 15% kansasta. Kyllä, se on sentään vähemmistö, mutta he elävät meidän keskuudessamme ja heillä on sanottavaa.

Kansan kahtiajakautuminen on totta ja se on tasa-arvoistumisen syytä. On saavutettu se, mihin on pyritty – olemme demokratian mallimaa, jossa media tai valtakoneisto ei pysty kontrolloimaan tiedonvälitystä eikä estämään protestipuolueen valtaannousua ja kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet. Nyt sopii vain toivoa, että seuraukset ovat positiivisia; syntyy läpinäkyvämpää poliittista päätöksentekoa ja avoimempaa keskustelua, ja vähemmän vaalirahakohuja ja skandaaleja. On helppoa olla ylimielinen ja unohtaa kansan syvät rivit – perussuomalaisten vaalivoitto tapahtui juuri siksi.

Protestiryhmän nousu valtakunnan politiikkaan on kiehtova ilmiö myös siksi, koska se toistaa suoraan poliittista historiaa puolen vuosisadan takaa. Keskustan äänet karkasivat taas, kun joku muu ryhtyi viljelemään perinteistä Keskustan oman kylän asiat ensin -ideologiaa. Soini tuntee tämän SMP:n historian oikein hyvin, siksi ehdokkaita on vaadittu allekirjoittamaan loikkaamattomuussitoumus. On myös jännittävää seurata miten pitkälle pelkällä populismilla pääsee – mitään todellista ohjelmaahan puolueella ei ole. Meillä on edessä kiehtova neljän vuoden saippuaooppera.

Soinin suosion sen sijaan ymmärrän täysin. Se perustuu kolmeen asiaan: itsevarmuuteen, sanavalmiuteen ja ulkoiseen habitukseen. Soini antaa itsestään kuvan suorasanaisena johtajana ja periaatteen miehenä, mikä vetoaa kekkostrauman kanssa yhä alitajuisesti kamppaileviin suomalaisiin. Hän on se kylän osuuskauppias, joka on samaan aikaan häikäilemätön ja ystävällinen – ja käärii mukavat rahat omiin taskuihinsa. Minua epäilyttää sekin, että joku haluaa kovasti antaa itsestään harmittoman ja leppoisan kuvan samaan aikaan kun roikuttaa kaulassaan huligaaneista tunnetun jalkapallojoukkueen kaulaliinaa. Suomen vaalitulos arveluttaa maailmalla paljon enemmän kuin meillä.

Jalkapallosta tuli mieleen, että pitäisi käydä lasten kanssa Kiasmassa katsomassa postmodernia taidetta, ennen kuin se kielletään. Ja vaikka ei kiellettäisikään, niin on hyvä muistaa miksi taide on hieno asia. Innasen Kansakunta kehyksissä on selvästi postmoderni teos. Se on ironinen, kyseenalaistava ja jättää vapauksia katsojan omalle tulkinnalle. Olen melko varma, että tulkitsen sen ihan samalla tavalla kuin kuvan Facebookissa julkaissut kaverini. Me emme ole äänestäneet ahdasmielisen, vanhoillisen ja suvaitsemattoman Suomen puolesta. Ne toiset ovat.

Made in kotimaa

2011-04-08T21:53:00.003+03:00

Bussin kyljestä tökkäsi silmään Lujakoti-mainos, jossa sanottiin, että on onni asua lujakodissa. Lauseen alle oli lyöty paksulla kettingillä massiivinen avainlippu kiinni firman logoon. Vetoaako juuri Suomen lippu talonostajiin ja luoko se mielikuvan turvallisesta valinnasta, kuten kaiketi on tarkoitus? Avainlippu kertoo, että tuote tai palvelu on suomalainen, sanoo virallinen sivusto. Tarkoitus on varmaan ollut hyvä, mutta en ole enää vakuuttunut siitä, luetaanko viesti edelleen samalla tavalla kuin alunperin oli ajateltu.

Mainonta on siinä mielessä rehellistä, ettei kukaan tee mitään turhaan. Markkinoinnissa pyritään aina tuloksiin ja tiedossa on useimmiten tarkka kohderyhmä, jolle viestiä suunnitellaan. Jos talonostajat kiihottuvat sinivalkoisesta lipusta, kampanja on onnistunut. Silti maan lipun näkeminen joka toisessa mainoksessa, tuntuu äärimmäisen oudolta. Lipun viesti on joskus saattanut olla kaikille itsestään selvä, mutta ajat ja ajattelutapa ovat muuttuneet. Minulle lipusta tulee ihan muita mielleyhtymiä kuin suomalaisen työn tukeminen.

Siniristilippu luo mielikuvan patrioottisesta tuotteesta ja isänmaallisesta maasta, joka on paitsi fanaattisesti jonkun puolesta, ehkä myös jotakin muuta vastaan. Lippu tuo mieleen sota-ajan lisäksi urheilutapahtumien kannattajien humalaisen uhon ja skinheadien pilottitakkien hihat, joihin nämä luomakunnan toivot keksivät ommella isänmaan symbolin. Minulle siitä on valitettavasti tullut paitsi kansakunnan kärsimysten, myös tyhmyyden ja ahdasmielisyyden vertauskuva, eikä se leima lähde pesussa. Siksi suhtaudun vaistomaisen varautuneesti kaikkiin mainostajiin, jotka työntävät reklaameihinsa ison avainlipun.

Entä jos lippu viestittääkin esimerkiksi täällä asuville ulkomaalaisille, että tuote on tarkoitettu vain suomalaisille? Jos niin käy, mainostaja tulee rajanneeksi asiakaskunnastaan pois joukon ostokykyisiä kuluttajia. Ulkomaalaisten määrä on vain parin prosentin luokkaa, mutta sekin on myynnistä pois. En mitenkään väitä, että kaikki silti ajattelisivat näin. Tunnen Suomessa asuvia ulkomaalaisia, jotka ovat hyvinkin isänmaallisia – he rakastavat Suomea enemmän kuin me itse osaisimme. Lippu voi olla heille positiivinen asia. Joka tapauksessa sen käyttäminen markkinoinnissa on tietoinen valinta, joka sisältää myös väärinymmärtämisen riskin.

Vanhempi sukupolvi uskoo vilpittömästi kotimaisuuden olevan laadun tae, koska heille on sitkeästi niin väitetty vuosikymmenestä toiseen. Ehkä joskus todellakin oli niin. Ainakin muutama vuosikymmen sitten tavaravalikoima oli pieni, joten paras tuote saattoi hyvin olla kotimainen. Se oli luultavasti myös ainoa vaihtoehto. Enää kotimaa ei ole aikoihin taannut laadun suhteen tuon taivaallista. Ei Made in Chinakaan tarkoita enää sekundaa. Jos kotimaisen tomaatin tai kenkäparin ostaminen kuitenkin tekee vanhempieni maailmasta turvallisemman, suotakoon se heille.

Yksi asia suomalaisuudessa on kaikesta huolimatta luotettavaa, ja se on ylihintaisuus. Minä en tunne syyllisyyttä ostaessani ulkomaalaista, sen sijaan tunnen tekeväni harkitun valinnan. Jos tulen huijatuksi eli ostan tavaraa, jonka hinta-laatusuhde ei vastaa odotuksiani, iloitsen siitä, että tulen ulkomaalaisten huijaamaksi. Pahintahan on se, että omat kusettavat.

Älä kokeile tätä kotona

2011-03-29T23:28:00.007+03:00

Omistamme asunnon, jossa on meille ihan liian vähän tilaa ja jonka aiomme myydä. Olen pohtinut samoja asioita, kuin James Altucher Taloussanomien mukaan. Minäkin olen vakavasti pohtinut sitä, ettei omistusasuminen olekaan välttämättä paras eikä ainoa vaihtoehto. Yleisön pyynnöstä en anna vastuuttomia talousneuvoja kenellekään, mutta intän omasta tahdosta yleisiä uskomuksia vastaan.

1. Omistaminen on ihanaa
Stressaavaa se on. Vastike nousee joka vuosi, piha kasvaa heinää ellei sitä siivota talkoilla ja talkoisiin osallistuvat joka vuosi samat neljä naapuria. Omakotitalossa on pakko hankkia kaikki työkalut ja opetella remontoimaan, koska jotain korjattavaa löytyy kuitenkin joka toinen päivä. Nikkarointia pitää rakastaa.

2. Oma on aina oma
Pankin se oikeasti on. Pääkaupunkiseudun hintataso on sitäpaitsi kohtuuton. Vertailkaapa elämisen laatua muissa kaupungeissa tai muissa maissa. Koko suomalainen yhteiskunta rakentuu sille oletukselle, että kaikkien ihanne on ottaa lainaa ja omistaa asuntonsa. Sitten koko työelämä kituutetaan velkavankeudessa, jotta lapsille jäisi perittävää, josta taas maksetaan kauheat verot. Vaihtoehtoja on tarjolla liian vähän.

3. Rahalla saa laatua
Rakentamisen laatu on ollut kuraa 90-luvulta asti. Alalla työskentelevä tuttu sanoi, ettei rakentamista edes valvota mitenkään. Ainoa vaadittu asia on nopeus – äkkiä valmiiksi halvoilla materiaaleilla ja rahat pois. Uudet, kauniit asunnot saattavat olla remonttia vailla muutamassa vuodessa.

4. On kivoja uusia alueita
Niille keksitään houkuttelevia nimiä, mutta tosiasiassa kaikki palvelut puuttuvat, bussikin kulkee kilsan päästä ja työmatkaan kuluu tunti suuntaansa. Jos muuttaa uudelle alueelle, ei voi tietää minkälainen sen maine on kymmenen vuoden päästä. Me emme halua muuttaa tutusta paikasta mihinkään, mutta sopiviin taloihin täällä ei ole varaa.

5. Lainaa saa helposti
Se, että pankki antaa lainaa, ei ole mikään lottovoitto. Rahalaitokset laskevat aina niin, että jäävät itse voitolle ja korot eivät voi kuin nousta nykyisestä. Pitää laskea, paljonko asunnon todelliseksi hinnaksi tulee kuluineen ja korkoineen. Asuntoon kannattaa sijoittaa vain jos raha muuten polttelee pankkitilillä.

6. Oma on turvallinen
Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Japanin rannikolla asuneilla ei ole talojaan enää. En halua, että ainoa omaisuus on maassa kiinni ja yhdessä paikassa.

7. Omistaminen on elintasoa
Ongelma on siinä, että Suomessa hyvästäkään palkasta ei jää mitään säästöön. Siitä pitävät huolen asumisen kustannukset, verotus ja ruoan hinta. Mitä iloa on omistamisesta, jos ei ole varaa muuhun kuin lainanlyhennyksiin ja illat murehtii tulevaa keittiö- tai putkiremonttia? Vapaus on todellista elintasoa, omaisuudesta huolehtiminen on täyttä työtä.

8. Hinnat nousevat
Niin kiinteistönvälittäjät aina vakuuttavat. Irlannissa asuminen opetti, ettei taloudessa mikään ole koskaan pysyvää. Sielläkin uskottiin nousukauden jatkuvan ikuisesti ja asuntojen hinnat seurasivat tätä oletusta. Hinnat voivat yhtä hyvin kääntyä laskuun tai romahtaa puoleen nykyisestä.

9. Asunto on sijoitus
Muuhunkin voi sijoittaa. Elämässä ei kuitenkaan saa kaikkea ja aikaa on rajatusti. Rahaa voi sijoittaa omaan yritykseen, josta voi tulla sekä elanto että elämänsisältö. Henkiseen pääomaan sijoittamista ei yleensä edes oteta vakavasti. Olen sijoittanut rutkasti rahaa matkustamiseen ja huvitteluun ja pärjännyt siitä huolimatta tai ehkä sen ansiosta oikein hyvin.

10. Älä kokeile tätä kotona
En ole talousasiantuntija, joten en kehota ketään uskomaan näitä neuvoja vaan ottamaan itse selvää ja kuuntelemaan omantunnon, tai vaihtoehtoisesti järjen ääntä jos sellainen on tarjolla. Mutta en missään tapauksessa suosittele tekemään jotain vain siksi, että kaikki muutkin tekevät niin.

Vain hiljaisempaa

2011-03-23T22:50:00.005+02:00

Jihuu, kanadalaiset pitävät Suomesta. Tai joku ainakin. Loputtomien katastrofiuutisten keskelle oli löydetty maailmalta aito suomalaisuuden ylistys, kun konservatiivinen kanadalaislehti kehui Helsinkiä matkailujutussaan. Pääkaupunkia kuvailtiin lähestyttäväksi ja eloisaksi, suomalaisia taas ystävällisiksi ja avoimiksi. Emme olekaan masentuneita valittajia. Moinen vilpittömyys otetaan täällä henkilökohtaisesti ja suurella kunnioituksella vastaan, siitä huolimatta ettei negatiivisia matkailujuttuja juurikaan julkaista, tuskin Kanadassakaan. Kahvilatkin ovat jutun mukaan kuin Pariisissa, vain hiljaisempia. Oh la la!

Kävimme lasten kanssa irlantilaisessa pubissa juhlimassa Pyhän Patrickin päivää. Kun pubi on täynnä, siellä luonnollisesti jutellaan ihmisten kanssa. Yritimme tottumuksesta olla kuin Irlannissa, mutta neljän vuoden suomettuminen on tehnyt tehtävänsä - small talk ei enää sujukaan yhtä luontevasti, ei englanniksikaan. Jutustelusta on tullut hapuilevaa ja jäykkää rutiinin puuttuessa. Tuntui siltä kuin aivotoiminta olisi jähmettynyt tyhjäkäynnille. Onneksi irlantilaisten kanssa ei kuitenkaan tarvitse vaivautua, he kyllä keksivät jotain sanottavaa jos suomalainen on hiukan hidas.

Havainto oli silti shokeeraava. Juuri hitaus ja hiljaisuus kauhistutti eniten Suomeen muuttaessa. Ihmiset tuijottivat sanomatta mitään. Nyt ymmärsin konkreettisesti, että meistä on tullut yhtä flegmaattisia ja hiljaisia, seura tekee lopulta kaltaisekseen. Brasiliasta muuttanut Fabiane Laube totesi haastattelussa, että suomalaiset polkevat kuntosalilla pyöriään hiljaisuudessa, kunnioittavat toisten yksityisyyttä. Brasiliassa puhutaan aina. Samaa sanoi amerikkalainen ystävä matkustaessaan Helsinkiin. Ihmisten vaitonaisuus tuntui aavemaiselta, kun on ikänsä tottunut kuuntelemaan puheensorinaa.

En halua pilkata kanadalaisen toimittajan positiivisia kokemuksia, juttu on sitäpaitsi sekä pitkä että perusteellinen. Mutta niin kauan kun tapaan joka aamu useita suomalaisia, jotka eivät osaa edes vastata tervehdykseen, en voi olla hirveän ilahtunutkaan sosiaalisista taidoistamme. Ihan liian usein keskustelun aikaan saaminen on kuin märkiä puita sytyttelisi. Silti suurin osa suomalaisista on varmaan pääkaupunkiseudullakin avoimia ja ystävällisiä, en epäile sitä yhtään. Ja jos tänne muuttaa joka vuosi 25 000 paluumuuttajaa ja ulkomaalaista, ei kehitys voi mennä ainakaan huonompaan suuntaan.

Irlantilainen ravintoloitsija kertoi muuttaneensa Suomeen pitääkseen taukoa hektisestä yrittäjän arjesta. Hän ehti levätä kaksi päivää, kun joku jo soitti ja houkutteli töihin. Silti elämä Suomessa on ollut leppoisampaa, eikä laman kurittamaan Irlantiin tee mielikään takaisin. Olen itsekin ollut tyytyväinen rauhallisempaan työtahtiin, vaikkei sitä työnantajalle kannattaisikaan mainita. Palkkaneuvotteluissa kysytään aina vitsikkäästi paljonko menetetty vapaa-aika maksaa. Kysymys on absurdi. Jos vapaa-aikaa on kovin vähän, se muuttuu korvaamattoman arvokkaaksi.

Japanin tuhojen tuijottaminen televisiokanavilta on pakottanut ajattelemaan kaiken katoavaisuutta. Pitäisi muistaa iloita siitä mitä meillä on ja olla kiitollinen siitä, mikä on hyvin. Kaikkea kun ei koskaan saa, mutta silti toivoisin vähän lisää. Jos Fabiane Laube tai joku muu perustaa brasilialaisen kuntosalin, jossa jutellaan toisille ihmisille, lupaan liittyä heti jäseneksi. Ainakin tunnistaisin heti, jos kävisi niin kummallisesti, että olen alkanut pitää hiljaisuudesta enemmän.

Uraani halkeaa

2011-03-16T22:29:00.006+02:00

Ja tuottaa lamppuun valkeaa, lauloi Martti Syrjä 80-luvulla Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden inspiroimassa biisissä Suomi-ilmiö. Toinen asia, mikä samalta vuosikymmeneltä jäi hyvin mieleen, on Tshernobylin onnettomuus 1986. Neuvostovoimalan pamahtaminen romutti pysyvästi uskon kahteen asiaan: ydinvoimaan turvallisena energianlähteenä ja viranomaisten kriisitiedottamisen luotettavuuteen, eikä kyse ollut vain naapurin viranomaisista. Kumpikaan ei ole palautunut, eikä Fukushiman draamakaan taida auttaa.

Siitä huolimatta, että japanilaiset juoksevat savuavaa voimalaa karkuun, minkä jaloistaan pääsevät ja virallinen tiedotus kangertelee, suomalaiset uskovat ilmeisesti yhä ydinvoiman ilosanomaan. Se on varmaan sitä sisua. Ja miksi eivät uskoisi, eihän Suomessa ole koskaan sattunut yhtään ydinvoimalaonnettomuutta ja lahjomattomat poliitikot vakuuttavat, että turvallista on, ei huolta. Tässä vaiheessa keskustelua isänmaallinen suomalainen alkaisi luennoida voimalatyyppien teknisistä eroista, ilmasto-olosuhteista ja kallioperän lujuudesta niin pontevasti, että väittely hengästyttäisi.

Suomi-ilmiöllä tarkoitetaan juuri kaikkivoipaa uskoa siihen, ettei meillä voi koskaan sattua mitään, mutta ennen kaikkea se tietysti parodioi termiä Kiina-ilmiö. Se taas tarkoittaa ydinreaktorin ytimen sulamista ja porautumista voimalan lattian läpi, mitä Japanissa nyt eniten pelätään. Japani-ilmiön voisi määritellä niin, että tapahtuu epätodennäköinen sarja katastrofeja, joiden yhteisvaikutus on niin dramaattinen ettei siihen olisi mitenkään voinut varautua. Lisäksi ydinonnettomuus sattuu olosuhteissa, joissa on luonnonkatastrofien vuoksi kohtuuttoman vaikea yrittää torjua sitä.

On tietysti helppo väittää, että Japanissa otettiin tietoisia riskejä rakentamalla rannikolle ja maanjäristysherkälle alueelle runsaasti ydinvoimaa. Isomäkeä lukeneet tietävät, miten sama kauhuskenaario voisi tapahtua meillä. Juuri japanilaisten nimenomaan olisi luullut osaavan kehittää teknologiaa, jolla riskit minimoidaan. Ehkä se olisi pienentänyt oleellisesti sähköyhtiöiden voittoja, kun niin ei tehty. Ydinvoiman ongelma on se, että yksi onnettomuus riittää. Todennäköisyys on pieni, mutta riski kohtuuttoman suuri. Ja kaikki ne väitteet, jotka alkavat sanoilla Suomessa ei voi koskaan, voi nyt jo heittää suoraan lauhdevesialtaaseen. Maailma muuttuu.

Miten turvassa me sitten oikeasti olemme? Onneksi on säteilyturvakeskus, joka auttaa. Paitsi, että 15.000 kävijää riitti jo kaatamaan STUK:n nettisivuston. Entä jos tulisi oikea kriisi ja miljoona suomalaista haluaisi tietää, onko Olkiluodossa sattunut jotain vai ei? Se siitä kriisinhallinnasta. Puhelimista ei ole iloa, jos ei ole sähköä, jolla ladata niitä tai jos verkko menee nurin. Televisio ei näy, radioita ei monella edes ole. Yleinen hätäkeskuskin on vain yhdessä paikassa, säästösyistä, joten jos sieltä katoavat sähköt ja puhelinverkko, taidamme olla lopulta aika lailla oman onnemme nojassa. Ihan niin kuin japanilaiset nyt.

Ja miksi sitten ydinvoimaa rakennetaan? Tarjoussähkön himossa. Tekosyynä tosin käytetään ilmastonmuutoksen torjuntaa, vaikka kyse on bisneksestä. Tietäähän sen monesta muustakin asiasta, että halpa ei lopulta aina ole niin kovin halpaa. Ehkä meidän pitäisi keksiä jotain muuta. Asenteet Euroopassa ovat koventuneet nopeasti. Suomessa ei varmaankaan ole mitään syytä arvioida asioita uudelleen. Ja elän ja nautin entiseen tapaan. Tuijottelen ainoastaan omaan napaan. Kuulostaako tutulta?

Retro edellä puuhun

2011-02-24T21:24:00.005+02:00

Ei minulla ole erityistä syytäkään mollata Nokiaa, sitä kun tekevät jo kaikki. Tai jos nyt oikein kaivamalla syitä kaivellaan, niin firman osakkeet ovat 60 prosenttia miinuksella, joten taloudellinen motiivi tietysti on olemassa. Sitten on se kiusallinen kokemus nokialaisen käyttämisestä, kun en vuoden aikana oppinut löytämään luuristani mitään ja jos löysin, en seuraavalla kerralla muistanut mistä. Onneksi laite hajosi ja pääsi aitoon hyötykäyttöön lasten leikkeihin, missä se tuntuu toimivan mainiosti.

Nokiaa lyö myös entinen design-johtaja Adam Greenfield New York Timesissa. “Mitä hyötyä on 8 megapikselin kamerasta, jos ei löydä nappia mistä sitä käytetään?” Ongelma on helppo paikallistaa: tapa ajatella on väärä. Annoin 4-vuotiaan lapseni testata uutta iPhonea. Hän osasi välittömästi selata kuvia, katsoa videoita sekä vastata puheluun ennen kuin ehdin edes neuvoa. User experience iPadin kanssa oli samanlainen. Jotain on tehty oikein, kun laitteita osaavat käyttää myös lapset, ilman että niitä olisi suunniteltu lapsille.

Jaakko Lyytinen syytti Nokian ahdingosta suomalaisten vanhanaikaisuutta. Olin ajatellut ihan samaa. Onkohan suuryritysten johdossa sittenkään oikea sukupolvi ja eletäänkö siellä vielä vanhoja hyviä aikoja? Vanhempani ovat kunniakkaasti jo eläkkeellä, mutta he edustavat sekä suuria ikäluokkia että vannoutuneita teknologianpilkkaajia. Turhaan olemme vuosia ehdotelleet Skypen käyttöönottoa ja videopuheluita ihan vain lastenlasten iloksi. He lähettelevät postikortteja. Vertailun vuoksi saman ikäluokan sukulaiset Romaniassa ovat netissä kuin kotonaan ja vierailevat virtuaalisesti meillä harva se päivä.

Nettikahvilat olivat Romaniassa uusinta uutta kymmenen vuotta sitten. Pian sen jälkeen katosivat lankapuhelimet, samalla nettiyhteydet ja tietokoneet tupsahtivat yhdellä ovenavauksella koteihin. Niitä olikin kaivattu kun jokaisella on ikävöityjä sukulaisia kaukomailla. Samanlainen kehitys näkyy muissakin kehittyvissä eli köyhissä maissa, samoista syistä. Uusi teknologia on otettu avosylin vastaan ja sen kanssa on menty heittämällä ohi. Suomessa ei ollut välttämätöntä tarvetta pysyä mukana, siksi ei edetty mihinkään. Eikä nostalgiaihailusta voi syyttää vain vanhuksia. Haistoin unohtuneen tunnelman kun palasin Suomeen muutama vuosi sitten, mutta eihän sitä tohtinut kenellekään sanoa.

Nyt kansalliselle jalokivelle uhkaa käydä niin kuin Pohjois-Afrikan yksinvaltiaille – kun alamäki luistaa, uskollisimmatkin tukijat kaikkoavat. Rekisteröity parisuhde Microsoftin kanssa voi pitää talon pystyssä, mutta ei Windows tee Nokiasta ainakaan trendikästä. Miten Nokian johto missasi kokonaan sen tosiasian, ettei puhelin ole enää ensisijaisesti laite, jolla soitellaan? Miten niistä saatiin niin vaikeita ja rumia? On hiukan pelottavaa pohtia, missä määrin Nokian ongelmat ovat koko Suomen ongelmia. Jos mitään innovaatiosuomea ei olekaan, jos onkin vain kuiva insinöörisuomi, joka väsää käyttöohjeita kun pitäisi tuottaa elämyksiä.

Kuten hyviin tapoihin kuuluu, minulla on lopuksi strategiaehdotus. Nokia on pudonnut jo kehityksen kärjestä, nyt tappio pitäisi kääntää voitoksi. Kun Suomessa niin tykätään kaikesta nostalgisesta, eikö voitaisi keskittyä tekemään halpoja retropuhelimia? Palataan niihin menneiden vuosikymmenten malleihin, tuttuihin klassikoihin, niin kuin retroradioissa ja kelloissakin on tehty. Muotit on varmasti säästetty. Ehkä seuraava trendi onkin se, ettei puhelimia ole vain yksi vaan useita erilaisia. Sen hauskan, kömpelön retrokapulan voisi ottaa baarikierrokselle tai pilkille mukaan. Ja jos se olisi riittävän halpa, sen voisi huoletta hukata taksiin tai avantoon. Ellei Apple keksi sitäkin ensin.

Yksityinen uni

2011-02-13T22:51:00.004+02:00

Olen aina pitänyt univormuista, varsinkin poliisinunivormuista. Siksi aion ryhtyä yksityiseksi liikennepoliisiksi heti kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Jos kerran pysäköinninvalvonta on laillisesti yksityistettyä toimintaa, miksei liikkuva poliisikin voisi olla. Jo aamupäivän aikana teen omalla kotikadulla mukavan tilin kirjaamalla rekkarit ylös niistä autoista, jotka ajavat päin punaista tai kaahaavat suojatien reunassa odottavien lasten ohi töppösiä hipoen. Iltapäivän postittelen sakkolappuja. Joskus voin kirjoitella rekkareita ylös yölläkin. Kukaanhan ei kuitenkaan näe, oliko siihen suojatielle juuri tulossa joku vai ei. Parasta olisi jos voisin kaukosäätimellä vaihdella liikennevaloja oman mieleni mukaan.

Koko järjestyksen valvontahan voisi olla yksityistä. Jos vartiointiliikkeelle annetaan lisenssi pitää omaa privaattia putkaa ja viedä sinne häiriköitä pamputettavaksi, sekä laskuttaa jokaista asiakasta, jää moni känniälämölö kokonaan kuulematta. Jokainen humaltunut teini kiidätetään niskaotteella kotiovelle tahmea muovikassillinen kaljapullonmuruja ja lasku kainalossa. Kuitissa lukee: kiitos yhteistyöstä, tervetuloa uudestaan. Ei siinä ole mitään sen kummempaa kuin yksityisissä parkkisakoissakaan. Kun pelisääntöjä ei ole, voittoa on helppoa tehdä ilmoittamalla valvonnasta mahdollisimman pienellä kyltillä jossain nurkan takana ja kääriä taskuun mukavat rahat.

Palvelua voi parantaa samalla metodilla monella muullakin alalla, kuten katsastuksessa on menestyksekkäästi havaittu. Armeijan yksityistämisestähän on jo keskusteltu. Samalla poistuvat turhat moraaliongelmat, kun ei tarvitse pohtia kenen käteen aseen voi antaa. Voi syntyä jopa useampi keskenään kilpaileva armeija, mikä synnyttää tervettä hintakilpailua. Kelan, työ- ja keinottelutoimiston ja verohallinnon yksityistämisellä päästään eroon tuhansista ja tuhansista toimistokuukkeleista ja klemmarintaivuttelijoista, joiden on niin vaikea saada aikansa kulumaan. Hyvä pääjohtajakin olisi tarjolla, kunhan Elop saa lakaistua isolla luudalla ensin nykyisessä telelaitoksessaan.

Seuraavaksi yksityistetään junaliikenne. Moni radan varrella asuva tuttu on sanonut tänä talvena siirtyneensä omaan autoon, vaikkei siinä olisikaan muuten mitään järkeä. On vain pakko olla töissä silloin kun on luvannut, eikä loputtomiin voi syyttää myöhästymisestä lunta ja pakkasta, kuten eräs valtionyhtiö tekee. Junaliikenteen privatisointi on ainakin riskitön vaihtoehto – huonommin sitä tuskin saa toimimaan vaikka kuinka kompuroisi. Tai mistä senkään toisaalta tietää. Olisikohan yksityinen lumiurakoitsija selviytynyt talvesta paremmin kuin Helsingin kaupunki, joka on jo antanut kokonaan periksi?

Jäljelle jää enää posti. Ettei ihan kaikkea mollata, Romanian valtiollinen postilaitos toimi ainakin muutama vuosi sitten vielä paljon huonommin kuin meikäläinen sisarinstituutionsa. Paketit lojuivat viikkokausia jossain takahuoneessa potkittavana, kirjeet oli aina avattu, rutattu ja luettu, osa niistä katosi kokonaan ja asiakaspalvelussa oli panostettu tiskin yli huutamisen tekniikkaan. Postimerkeissäkään ei ollut liimaa, vaan ne piti kiinnittää itse voitelemalla pienellä lusikalla tahmaisesta muovipurkista puolikovettunutta liimaa merkin taakse. Positiivisena puolena jäi mieleen vain se, että portikortit kulkivat hyvin perille, mikä johtui tietysti siitä, ettei niitä tarvinnut lukemisen takia höyryttää auki.

Kävin yksityisellä lääkärillä ja sain reseptillä ison pullon yskänlääkettä, jonka totesin kotona sisältävän etyylimorfiinia. Ei minulla mitään yskääkään oikeastaan ole, joten en taida ryhtyä nauttimaan opiaattia. Olen oppinut vasta lasten kautta, mikä on yksityisen ja kunnallisen lääkärin ero. Yksityiseltä ei koskaan mennä kotiin tyhjin käsin. Aina on joku uutuusvalmiste mitä voi suositella, jos ei antibiootteja voi määrätä. Terveyskeskuksessa käsketään levätä ja tulla takaisin vasta kun on todella kipeä. Toisaalta yksityisellä on enemmän aikaa kuunnella ja hänelle maksetaan niin mukavasti, että hän saattaa jopa toivottaa pikaista paranemista ja hymyillä potilaalle.

Kumpi siis on oikeasti parempi, yksityinen vai julkinen? En tiedä, mutta Kreetta Onkelin kirjasta pompahti vastaan hieno lause: nukkuessa ihmisten tasa-arvo toteutuu. Mahtavaa! Nukkuessa me olemme kaikki samalla viivalla ja unet ovat aidosti yksityistä. Ehkä ainoa asia, jossa yksityisyydensuoja toteutuu. Ne eivät tallennu mihinkään, niitä ei kukaan muu voi nähdä tai varastaa eikä niitä edes voi jakaa sosiaalisessa mediassa vaikka kuinka haluaisi. Se on nykyään arvokasta ja harvinaista.

Suomalaista rulettia

2011-02-10T00:50:00.012+02:00

Jos ravintolasta saa aterian lisäksi ruokamyrkytyksen, voi kynnys palata samaan paikkaan olla aika korkea. Jos ruokamyrkytyksen on saanut 57 lasta, joiden perheet tekevät asiasta julkisen, luulisi, että ravintolan olisi vaikea jatkaa toimintaansa. Terveysministeriön suojeluksessa toimiva THL (jonka tehtävä on muuten väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen) jatkaa yhä, vaikka sikainfluenssarokotuksilla on ollut kaikkea muuta kuin hyviä seurauksia. Vertaus ontuu hiukan, koska narkolepsia on aika paljon vakavampi asia, mutta kuitenkin. Viranomaiset suhtautuvat siihen yhtä välinpitämättömästi kuin ruokamyrkytykseen. Ja kuka uskaltaa luottaa enää terveysviranomaisiin?

Susanne Päivärinta kysyi A-Talkissa paljon hyviä kysymyksiä. Ylilääkäri Terhi Kilven vastauksista ja ruumiinkielestä voi tehdä jokainen omat johtopäätöksensä. Henkilökohtaisesti en edelleenkään ymmärrä miten sama henkilö voi julkisesti edustaa sekä lääkeyhtiötä että valtiota ja samaan aikaan koko kansan terveyden intressejä. Maalaisjärjellä kuvio täyttää kaikki korruption tunnusmerkit, mutta oikeus ei näytä toteutuvan – kukaan ei ota vastuuta tapahtuneesta. Toiseksi en ymmärrä vieläkään, miksi väitetään että päätös rokotuksista tehtiin parhaan olemassaolevan tiedon mukaan. Jos minä maallikkona tiesin uudentyyppisen rokotteen riskeistä, niin kyllä siitä tiesivät asiantuntijatkin. Kolmanneksi en ymmärrä miksi meitä niin aggressiivisesti painostettiin ja peloteltiin ottamaan piikki, jos tarkoitus oli puhtaasti hyvä kuten annetaan ymmärtää.

Aina on helppo olla jälkiviisas, mutta kirjoitin tästä aiheesta jo aikaisemmin. Olen loputtoman kiitollinen niille ihmisille, jotka alkoivat lähettää omituisia linkkejä sähköpostiini vuonna 2009. Pidin heitä vainoharhaisina, ensin. Sitten aloin lukea muutamien lääkäreiden tekstejä. Toinen vaihtoehto olisi ollut imuroida uutiset Helsingin Sanomista, joka julkaisee terveysministeriön hyväksymiä tiedotteita. Tiedän. Nyt minä kuulostan jonkun muun mielestä hullulta, mutta katsokaapa aiheesta julkaistua juttua eilisessä lehdessä. Kaikki haastatellut “asiantuntijat” sattuvat olemaan saman THL:n palveluksessa. Eikö se ole yhtään outoa? Taas meitä pelotellaan. Journalistin ohjeissa sanotaan (kohta 12): Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Erityisen tärkeää se on kiistanalaisissa asioissa, koska tietolähteellä voi olla hyötymis- tai vahingoittamistarkoitus. No further questions.

Onneksi meillä on Susanne Päivärinta ja Julian Assange. On ihmisiä, jotka ottavat selvää, lukevat, tutkivat ja uskaltavat kysyä. Ei kysytä vain kenelle Vanhanen antoi rahaa ja kuka maksoi Kanervan synttärit ja kuka istui Ilkan polvella jatkoilla? Polttavia kysymyksiä tietysti nekin. On positiivista, että korruptiosta keskustellaan, sen olemassaolo politiikassakin tunnustetaan, mutta pitää huomioida myös taustat ennen kuin korkataan sampanja. Kyseessä on kaksi poliitikkoa, jotka ovat jo pitemmän aikaa olleet omille puolueilleen rasitteita ja vaalien alla turhat riskit täytyy eliminoida. Siksi tämä show. Samaan aikaan ne, jotka tekivät kahdella ja puolella miljoonalla suomalaisella lääketieteellisen kokeen, jatkavat kaikessa rauhassa rahakkaissa viroissaan.

Wikileaks saattaa joskus tulevaisuudessa antaa vastauksen siihen, miten monen maan johtavat terveysviranomaiset ostettiin lääkevalmistajan kätyreiksi, miksi he olivat valmiit ottamaan niin järjettömiä riskejä ja mikä tämän kohtalokkaan adjuvantin todellinen käyttötarkoitus on. Emmehän me edes tiedä miksi meidät haluttiin kiihkeästi rokottaa. Ei siihen mitään kokeellista tehostetta olisi tarvittu, sen myönsi A-Talkissa myös professori Timo Vesikari. Ohjelman lopusta jäi mieleen vain narkolepsiaan sairastuneen lapsen äidin ilme, kun hänkin ymmärsi olevansa tuskansa kanssa aivan yksin. Kukaan ei tule apuun, kukaan ei vaaranna asemaansa, kukaan niistä jotka tiesivät, ei ole oikeasti vastuussa mistään.

Ihan vain kuriositeettina haluaisin myös tietää kuka aikanaan lähetti ne hengityssuojat Meksikoon, kun epidemian väitettiin alkaneen. Tehokkaampaa kampanjan guerrilla-lanseerausta ei tule heti mieleen: maailman suurimman kaupungin asukkaat kulkevat kaikki samanlainen naamari kasvoilla. Silloinkin tiedettiin, ettei niistä taudin leviämisen estämiseksi ole mitään hyötyä. Se näytti silti dramaattiselta uutiskuvissa, kuten ehkä oli tarkoituskin. Miten muuten viruksen leviämisen voisi visualisoida yhdellä kuvalla? Mainonnansuunnittelijana odotan innolla miten seuraava pandemia lanseerataan.

Elektromagneettisesti vinossa

2011-01-26T22:34:00.005+02:00

Harmittaa etten ehtinyt hankkia Power Balance-ranneketta. Nythän sitä ei voi enää ostaa, kun valmistajakin on myöntänyt koko jutun huijaukseksi. Kukaan ei tosin tähän astikaan esittänyt yhtään todistetta hologrammin toimivuudesta. Millä rannekkeita sitten myytiin? Muutaman tunnetun urheilijan todistuksella, testimonialeilla. Kun tuttu tai tunnettu ihminen vakuuttaa meille tietävänsä, me haluamme uskoa. Samalla metodilla toimii verkostomarkkinointi, samoin hankki omaisuutensa huijaripankkiiri Bernard Maddock, joka muuten täyttää 222 vuotta samana vuonna kun pääsee vankilasta.

En tiedä, onko ranneketta mainostanut koripallotähti Shaquille O’Neal luopunut sen käytöstä. Minä en tekisi niin. Sehän vain todistaisi, että olen kenen tahansa vedätettävissä oleva hölmö ja muutenkin täysin selkärangaton nilviäinen, jonka mielipiteisiin ei kannata luottaa. On kyse uskottavuudesta. Suomessa 39 eurolla myytyjä rannekkeita kaupattiin ympäri maailmaa 26 miljoonalla viime vuonna. Aika hyvät rahat kuminauhasta ja hologrammista – ja hyvin markkinoitu. Voihan tietysti olla niinkin, että hologrammi todella vaikuttaa käyttäjän elektromagneettiseen kenttään, mutta tiedemiehet eivät keksi miten. Ei telepatiaakaan ole tieteellisesti todistettu, mutta toimiihan se.

Vuoden vaihteessa meille markkinoitiin uusi E10-bensiini. Sekin tehtiin nerokkaasti, omalla tavallaan, koska vaihtoehtoja ei annettu. Nyt tarjoutuu hieno mahdollisuus torjua joukolla ilmastonmuutosta liruttamalla tankkiin alkoholilla laimennettua miedompaa bensaa, jota kuitenkin myydään entistä kalliimmalla. Syksyllä vielä puhuttiin hinnan laskusta, jota ei yllättäen tapahtunut. Oman auton kulutus on kasvanut litralla, koska etanolibensan energiateho on heikompi. Kukaan ei edes tiedä paljonko litkussa on etanolia, koska alarajaa ei ole määritelty.

Sen sijaan, että meitä kuluttajia kannustettaisiin ympäristöystävällisempiin valintoihin, on tapana tehdä vain vaihtoehdoista kohtuuttoman kalliita. Nyt on kuitenkin vielä onnekkaasti toisinpäin. On hyvä muistaa, että kaikkien polttoaineiden hinnasta yli puolet on erilaisia veroja, joten on kyse valtion tuottoisasta rahankeruusta, mistä ei haluta minkään ympäristöhössötyksen takia tinkiä. Tämä on tietoinen priorisointi. Toiseksi ei ole kovin vakuuttavaa tietoa siitäkään, että uusi bensiini olisi mitenkään ekologisempaa. Viinan ja verojen kanssa läträämistä valtio on aina pitänyt hyvänä bisneksenä. Siksi siirryn ilomielin 98-oktaaniseen ja ostan joka tankillisella säästyvällä seitsemällä eurolla lapsille karkkia. Pitäkää talkoonne.

Olen tehnyt toisenkin kannattavuuslaskelman. Julkisen liikenteen käyttäminen ei vieläkään ole viisasta, vaikka bensa maksaakin liikaa. Tässäkin olisi yhteisen edun mukaista suosia ympäristöä säästävää ja vähemmän liikennettä ruuhkauttavaa valintaa, mutta perkele, ei siihen kyllä kannusteta. Jos lasken, että olen kolmen vuoden aikana kulkenut kymmenen kertaa kuukaudessa paikallisjunalla ilman lippua. Tämä tekee 120 neljän euron matkaa vuodessa. Kaksi kertaa olen saanut tarkastajilta 80 euron sakon, joten olen varovaisestikin arvioiden 1280 euroa voitolla. Liput ovat kalliita, eikä niiden ostaminen kannata. Autolla sama neljän euron matka maksaa kaksi euroa. Omalla autolla pääsee tietysti myös aina perille, toisin kuin junalla.

Tarkastajat osuvat silti joskus kohdalle, mikä kiukuttaa aina vaikka kuinka yrittäisi suhtautua asiaan viileästi. Yksi käyttötarkoitus on varmasti Power Balance-rannekkeella vielä kokeilematta. Elektromagneettisesta kentästä kun ei koskaan tiedä. Ehkä se (ja vahva usko) hologrammin voimaan suojelisi arvaamattomilta ja julmilta lipuntarkastajilta.

Munaa on

2011-01-22T14:53:00.006+02:00

Ei tarvitse olla psykologian maisteri havaitakseen, että meillä suomalaisilla on kompleksinen suhde omaan identiteettiin. Haluamme kovasti olla jotain, jotta muutkin huomaavat, että olemme nyt jotain, ikäänkuin emme vielä olisi mitään. Se, mitä me nyt olemme ei riitä meille, meidän pitäisi olla vielä enemmän. Identiteettimme on siis vajaa, emme tunne olevamme riittävästi jotain. Suomalaisuus ei ole valmis, sitä täytyy vielä kehittää. Huomaatteko, että käytän me-muotoa, liittääkseni itseni tiukasti tähän suomalaisten joukkoon, vaikka en siihen täysin koekaan kuuluvani. Suhteeni omaan suomalaisuuteeni on siis vielä kompleksisempi kuin suomalaisilla yleensä.

Kyseessä on kuuluisa muna-kana-ongelma. Ehkä tyypillinen suomalainen on kuin munamies. Hän tietää, ettei ole vielä valmis, mutta ei tiedä mitä hänestä vielä tulee vai tuleeko mitään. Munamies on hiukan yksinkertainen ja naiivi, mutta sympaattinen ja vilpitön. Pitääkö munamiehen sitten kehittyä mihinkään? Tuskin. Kolmevuotiaskin ymmärsi heti mikä munamiehessä on hauskaa. Munamies on hassu, eikä selittele liikaa. Munamies on oma itsensä ja hyväksyy itsensä. Voisimme oppia munamieheltä senkin, että eläisimme tässä ja nyt, koska tulevaisuus on kuitenkin suuri arvoitus. Emmekä yrittäisi epätoivoisesti olla jotain muuta.

Suomalaisilla on kompleksi myös jalkapallosta. Voisi helposti luulla, että olemme niitä harvoja maita, joissa tätä ongelmaa ei ole, mutta sekin on nyt rantautunut meille jostakin. On vain kaksi maata, joissa jalkapallo ei ole ykköslaji. Ne ovat Suomi ja Kanada. Käymällä kerran jalkapallo-ottelussa, voi helposti todeta, mikä ongelma on. Otteluissa ei ole katsojia, koska pelaamisen taso on niin heikko. Tämäkin on muna-kana-ongelma. Jalkapalloa ei osata, koska jalkapallokulttuuria ei ole ja toisinpäin. Miksi emme sitten tyytyisi olemaan maailman parhaita suojalkapallossa?

Kielentutkija Janne Saarikivi hakkaa komeasti maanrakoon ajatuksen Guggenheim-museosta Helsingissä sanoilla "vihoviimeisen kökköbanaanimaan kulttuurikateellisen eliitin lohduketutti". Lausunnossa on munaa, vaikka olisikin eri mieltä. Ei tarvise olla edes kielentutkija, havaitakseen että museosuunnitelma ärsyttää. Mehän voisimme tehdä Kiasmassa omia juttujamme ihan vapaasti ja antaa Guggenheimin tehdä omiaan. Pitääkö siitäkin luoda kompleksi? Nyt ulkomaalainen huippujoukkue on (ehkä) tulossa meille ja me olemme niin alemmuuskompleksin tutisuttamia, että luovutamme jo ennen kuin ottelu on alkanutkaan. Vain suomalaiset onnistuvat munaamaan tämänkin.

Myös Jari Sarasvuolla on munaa sanoa asiat suoraan. “On mielekkäämpää yrittää säväyttää maailmaa taidemuseoilla kuin Itämerella, iloisella kansalla tai hyvällä ruoalla.” Potku osuu terävästi suoraan maabrändikeskustelun nivusiin. Sitten hyvät uutiset: Suomenkin maabrändiä kolhineen jalkapalloharrastaja Silvio Berlusconin syytesuoja saattaa murentua, mikä merkitsisi sitä, että hän joutuu jotenkin edes vastuuseen tekemistään rötöksistä. Valtaosa italialaisista iloitsisi tästä, pääministeri kun ei ole kohentanut omankaan maansa brändiä maailmalla. Silvio-setä on kuitenkin hankkiutunut lähtemättömästi osaksi suomalaista ruokakulttuuria arvostelemalla elintarvikeviraston sijoittamista. Kotipizzan mainoslause osuu edelleen: Berlusconissa ei ole munaa.

Tässä menee diktaattori!

2011-01-20T22:18:00.006+02:00

Tunisian maanpakoon ajettu presidentti Zine El Abidine Ben Ali toimi lähes viisi vuotta erittäin tärkeässä virassa: autoni taustapeilin koristeena. Ei toimi enää. Siirsin totisen herra Alin punaisine hapsuineen rauhalliseen hanskalokeroon piiloon samaan aikaan kun presidentti pakeni Tunisiasta. Matkamuistona tuotu diktaattorin kuva oli auton yksinvaltiaana hauska vitsi – aikansa, mutta hauskuus lienee ohi. Tiesin tietysti ennen alkaneita mellakoitakin, ettei asevoimien tuella paikkansa ottanut Ben Ali ole ollut mikään demokratian mallioppilas kahdenkymmenenkolmen vallan vuotensa aikana.

Yksi aikakausi on nyt päättynyt. Autoon on keksittävä koristeeksi jotakin muuta.

Vuosi 2011 on ainakin alkanut vauhdikkaasti. Tammikuu on vasta puolivälissä ja yksi vallankumous on jo tehty. Luonnonmullistuksiakaan ei ole puuttunut; on ollut maanvyöryjä Brasiliassa, tulvia Australiassa ja lumimyrskyjä Englannissa ja sääennustusten ja sammakkomiesten mukaan tätä on tulossa lisää. Numerologiassakin yksitoista on mestariluku, joka symboloi muutosta. Horoskooppien mukaan planeettojen paineet sen sijaan hiukan hellittävät, eikä vuodesta tule yhtä villiä kuin edellisestä. Hyvä niin, olihan päättynyt vuosi kaikkien aikojen tilastossakin toiseksi lämpimin.

Juttelin viikonloppuna tutun palomiehen kanssa. Kuinka ollakaan tulimme puhuneeksi lumesta ja odotin kuulevani makaabereja tarinoita jääpuikkojen seivästämistä vanhuksista, mutta hän selvittikin perusteellisesti miksi lunta on satanut niin paljon. Jotain on muuttunut. Tänä talvena on tuullut etelästä, meren yli, joten meillä on nähty samanlaisia lumisateita, joita tavallisesti saadaan USA:n itärannikolla. Lumisateet taas syntyvät erilaisten ilmamassojen kohtaamisesta meren yllä. Siksi New Yorkissa on normaalia, että lunta tulee kerralla jopa puoli metriä, mutta meillä ei ole. Tai ei ollut ennen. Tämä kaikki vain siksi, että tuulensuunta on vähän muuttunut, mikä tietysti sekin johtuu jostakin.

Sitten utelin onko ammattilaisilla joku pelastussuunnitelma sen varalta, että tulvavedet nousevat Helsinkiin samalla tavalla kuin Brisbanessa. Tilannetta on kuulemma läpikäyty perusteellisesti ja on meteorologien mukaan vain ajan kysymys koska se tapahtuu. Ei siis jos, vaan kun. Kauppatorille noustakseen merenpinnan täytyy kohota vain 70 senttiä. Sen jälkeen evakuoidaan tärkeimmät rakennukset tarkkaan lasketussa järjestyksessä ja avataan portteja maanalaisiin tiloihin, joihin vettä aletaan laskea. Brisbanessa joen vesi nousi 4,5 metriä. Ja minä kun kysyin puoliksi vitsinä. Jotenkin sitä vain naiivisti ajatellaan, ettei meille täällä mitään ilmastovallankumousta kuitenkaan satu.

Vuoden ensimmäinen coup d'état ei ole vielä ohi, mellakat Tunisiassa jatkuvat. Hyvä niin, sillä muuten tulee etsimättäkin mieleen Romania, jossa vallankumousta ei kukaan kutsu vallankumoukseksi. Diktaattori vietiin kyllä saunan taakse ja kaduilla ammuskeltiin, mutta projekti jäi kesken. Valta ei vaihtunut lainkaan – samat naamat ovat roikkuneet poliittisessa eliitissä kaksi vuosikymmentä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikä demokratian, talouden ja oikeuslaitoksen kehityksessä ole ollut hurraamista. Muuten mekin saattaisimme asua siellä. Tunisiassa mellakoidaan juuri siksi, että näin ei kävisi.

Ehkä diktaattorin potretin ripustaminen auton taustapeiliin on jotenkin enteellistä. Viidessä vuodessa hän on entinen diktaattori. Pitänee matkailla taas jossakin sopivassa maassa matkamuisto-ostoksilla.

Valituksen aikakausi

2011-01-16T21:53:00.008+02:00

Suomalaisen yhteiskunnan ja hyvinvoinnin elämän ja kuoleman kysymys on se, sopeutuuko se monikulttuurisuuteen, moniarvoisuuteen ja kansainvälisyyteen vai ei. Olemme nyt jo jääneet junan peräpäähän ja jos ahdasmieliset asenteet pääsevät vapaasti mellastamaan, mikään ei estä meitä tippumasta kelkasta kokonaan. Miksi ahdasmielisyydelle ja suvaitsemattomuudelle ei saa antaa periksi? Koska se johtaa suljettuun, ylhäältä määriteltyyn sensuuriyhteiskuntaan. Jos halutaan talouskasvua, yrittämistä ja työpaikkoja, kuten mantra kuuluu, menestystä syntyy vain avoimessa, suvaitsevassa ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Muuten emme pärjää.

Nyt yhteiskunnallista keskustelua hallitsee pelon ja uhkakuvien ilmapiiri, jonka ovat luoneet isänmaallisuuden puuskassaan apukoulutasoista tekstiä sylkevät nettituhahtelijat, jotka kutsuvat itseään ylevästi maahanmuuttokriittisiksi. Nämä pelokkaat lahkolaiset ovat tunkeneet päänsä myös poliittiseen keskusteluun, niin äänekkäästi, että voisi jopa luulla suvaitsemattomuutta ja taantumuksellisuutta enemmistön mielipiteeksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Jos olisi, voimme ryhtyä saman tien pakkaamaan, meillä ei olisi hitustakaan toivoa näin pienessä maassa.

Mitä monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen sitten tarkoittavat? Vapaassa yhteiskunnassa ei holhota, ei suosita, eikä olla naiiveja. Ei tietenkään hyväksytä kunniamurhia, naisten ympärileikkauksia, eikä burkaa. Ei myöskään eletä hyvä veli-verkoston ehdoilla. Annetaan vain kaikille samat mahdollisuudet. Se vaatii erilaisuuden sietokykyä, hiukan enemmän kypsyyttä ja aikuisuutta. Se vaatii oikeaa tasa-arvoa ja sitä, että joustetaan jääräpäisyydestä ja käytetään sitä tervettä järkeä turhan ja kalliin byrokratian ja sääntöfanatismin sijaan. Se olisi kaikkien etu.

Mitään suomalaista, pyhää yhtenäiskulttuuria ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. Se on yhtä fiktiivinen teoria kuin rotuoppi. Kansallisaatekin on keksitty. Se, mikä meitä jarruttaa, on muutoksen ja erilaisuuden pelko. Voltairen mukaan isänmaallisuus on sekoitus omahyväisyyttä ja ennakkoluuloja. Suomalaisuutta ja isänmaallisuutta käytetään verukkeena samalla, kun omia pelkoja projisoidaan erilaisuutta ja muutosta vastaan. Toivotaan vaan, että kaikki olisi niin kuin ennenkin ja suljetaan silmät ja istutaan siinä kesäauringon paahtamalla nuoruuden maitolaiturilla, kun maailma pelottaa. Samaan aikaan maailma menee menojaan.

Ehkä kaiken ytimessä on perisuomalainen itsetunnon puute, mikä synnyttää illuusion siitä, että joku ulkopuolinen ja vieras uhkaa meidän kulttuuriamme. Sitten kateus antaa kuvitelmille vallan. Se sama itsetunnon puute, jonka takia viidennes nuorista on masentuneita ja itsemurhatilastot maailmanhuippua. En tiedä onko muillekin tullut mieleen, että nämä maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvat uhoajat olisivatkin vain oman tragediansa uhreja – niitä kerrostalolähiön kiusattuja ja koulunpihan yksinäisiä, katkeroituneita kokemastaan vääryydestä. Jostakin paha olo tulee ja johonkin se on pakko viskata.

Evoluutio toimii niin, että ne jotka sopeutuvat muuttuviin olosuhteisiin, selviytyvät hengissä, muut jäävät jalkoihin. Eurooppaan työllistyneitä suomalaisnuoria ei kiinnosta paluu Suomeen. Suurin osa saa parempaa palkkaa, kokee osaamistaan arvostettavan ja näkee takanapäin pysähtyneen ja syrjäisen maan, johon paluuta harkitaan vain epätoivoisessa koti-ikävän puuskassa, edullisen päivähoidon tarpeessa tai ikääntyvien vanhempien kaivatessa lähihoitajaa. Toisaalta meitä paluumuuttajia tarvitaan täällä, vaikkei sitä edes työelämässä kukaan myönnäkään. Ehkä meidän tehtävämme on muistuttaa siitä, ettei maailma ole pelottava paikka ja siitä, ettei tämä maa ole sen keskellä.

Maahanmuuttajia ja sirkushuveja

2011-01-12T22:54:00.005+02:00

Puolet lapsista on maahanmuuttajia! Tämä on tilastollinen fakta. Otos tutkimuksessa on yksi Espoossa asuva lapsiperhe. Lapsistani toinen on syntynyt ulkomailla, toinen täällä eli tasan 50% on muuttanut Suomeen ulkomailta. Molemmat ovat puoliksi suomalaisia, heillä on kaksoiskansalaisuus ja he ovat asuneet lähes pelkästään Suomessa. Vanhemmista toinen on ulkomaalainen, toinen suomalainen ja meillä on kaksi kotikieltä. Nyt olisi mielenkiintoista tietää, mihin kategoriaan me kuulumme, kun kaikki pitää aina lokeroida.

Helsingin Sanomat kirjoitti eilen otsikolla Joka kolmas uusmaalainen kannattaa kouluihin maahanmuuttajille kiintiöitä. Lehti oli itse teettänyt kyselytutkimuksen, jonka tuloksiin juttu perustui. Mukaan oli onnistuttu tuppaamaan myös vastaajien poliittinen kanta. Kysyttiin, pitäisikö kouluissa olla rajoitukset, miten suuri osa luokan oppilaista voi olla maahanmuuttajia. Eihän meitä enää ihan oikeasti voi jakaa kahtia maahanmuuttajiin ja suomalaisiin. Missä kulkee raja? Onko suomalaisten vanhempien ulkomailla syntynyt lapsi maahanmuuttaja? Entä ulkomaalaisten vanhempien Suomessa syntynyt lapsi? Kysymyksenasettelukin on päätön. Takaisin lähtöruutuun.

Meillä taitaa olla aika tavallinen monikulttuurinen ja kaksikielinen EU-perhe. Emme juurikaan eroa suomenruotsalaisista, jotka vaihtelevat sujuvasti kieltä tilanteen ja tarpeen mukaan. Juuri omien hurriemme ansiosta onkin olemassa perinteinen suomalainen malli, jossa eri kieliä puhuvat on aina laitettu omiin kouluihinsa ja ainoa etninen vähemmistö tarkkailuluokille. Nyt on yhtäkkiä törmätty siihen, että koulut ovatkin monikulttuurisia ja yhteiskunta on kansainvälistynyt huomaamatta. Malli ei enää toimi. Ja jotenkin epäilisin, että tilanne hiertää vanhempia enemmän kuin lapsia.

Sinänsä pelko on ihan selvä: kukaan ei toivo lapsensa joutuvan vähemmistöön. Tosiasiassa se voisi olla varsin terveellinen kokemus. Minä olen ollut monta kertaa tilanteissa, joissa olen ainoa ulkomaalainen, ainoa valkoinen tai ainoa, jolla on kengät. Olen joutunut pieneen vähemmistöön ja se on opettanut paljon. Massan mukana kulkeminen ei opeta mitään, mutta jos selviää yksin villien alkuasukkaiden keskellä, selviää missä tahansa. Sen tietävät myös suomalaisten keskellä selviytyneet maahanmuuttajat. Pelotti aluksi, mutta eihän siinä lopulta kuinkaan käynyt.

Kouluja on myös aina laitettu paremmuusjärjestykseen. Lahjakkaimmat hakeutuvat huippulukioihin ja kuuluisiin yliopistoihin. Monet menevät sinne, missä on samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvia. Useimmat käyvät kuitenkin sitä koulua, mikä on lähinnä. Edelleenkin valintaan on täysi vapaus. Kannatan siksi mieluummin positiivisia kiintiöitä kouluissa ja työpaikoilla, koska se on kaikkien etu ja joka tapauksessa me joko kansainvälistymme tai katoamme. Uskoisin, että kouluissa ymmärretään tämä jo nyt oikein hyvin. Jos ghettoutumista tapahtuu, on myöhäistä ratkaista asiaa rajoituksilla koulussa.

En etsimälläkään löytänyt Hesarin jutussa siteeratuista kommenteista, mitään mikä oikeuttaisi asenteelliseen otsikointiin. Miksi negatiivinen sävy? Mitä tekemistä politiikalla on tämän kanssa? Onko kaikilla ihmisillä puoluekanta? On ilmeisesti haluttu vetää tuloksista johtopäätöksiä vastaajien koulutustason mukaan. Ei ole kuitenkaan mitään takeita siitä, että vähemmän koulua käyneet edes ymmärtäisivät vaikeasta ja hankalasta kysymyksestä muuta kuin sanat maahanmuuttaja ja rajoittaminen. Todennäköisesti he ovat ymmärtäneet asian juuri päinvastoin.

Jos lehteen halutaan räätälöidä kansan syviä rivejä kiihottava otsikko ja perustella juttu omatekoisella tutkimuksella, sen saa vapaasti kai tehdä, eikä kukaan kritisoi asiaa. Saadaan kansalle sirkushuveja.

Paha maa

2011-01-07T00:44:00.002+02:00

Seuraava tapahtui espoolaisen kerrostalon pihalla vuoden kolmantena aamuna. Naapuritalon ikkuna avattiin. “Korjaa se varashälytin autostas, ei huvita herätä joka aamu viideltä sen takia. Kiitos.” Ikkuna meni kiinni ennenkuin Audiaan harjaava hämmästynyt tyttö ehti edes reagoida. Naapuri ei sanonut huomenta, ei tullut ulos talostaan, ei edes näyttäytynyt. Molemmille jäi taatusti paha mieli, mutta kirosanoja ei sentään tarvinnut kuunnella. Hän sanoi kiitos, mutta saman asian voisi silti sanoa niin monella tavalla.

“Onko Suomi hyvä maa elää?”, kysyi presidentti Halonen uudenvuodenpuheessaan. Voisi ollakin, jos joku ei aina loukkaantuisi, solvaisi ja kiukuttelisi. Kaikesta tehtaillaan aina valituksia ja tätä pidetään tärkeänä kansalaisoikeutena. Syyllisiä omaan kurjaan kohtaloon löydetään vasemmistosta, oikeistosta, maahanmuuttajista, työttömistä, ökyrikkaista, pakolaisista, poliiseista tai rosvoista. Miksi etsiä vikaa itsestään, kun se on ilmiselvästi muissa. Tuohtumisesta on tullut kansallisurheilua ja siitä ollaan oikein ylpeitä.

Tulevien vaalien suurvoittajaksikin povataan tuohtuneiden puoluetta, jonka ainoa poliittinen linja on se, että nyt riittää. Ne, jotka eivät kuulu mielensäpahoittaneiden joukkoon, ovat pahoittaneet mielensä tuohtuneiden julkisesti esittämistä mielipiteistä. Onneksi kaikki on muuttunut ja politiikkaa, vaaleja ja ennusteita on helppo seurata. Vaalit voittaa se, joka saa kahmittua itselleen sosiaalisessa mediassa mielensäpahoittaneiden tuen ja äänet.

Presidentin kysymys on kuitenkin hyvä. On huojentavaa kun voi ajatella, että Suomi on hyvä maa, kunhan vain muistaa valita sopivat vertailukohdat. Montako minuuttia Haitilla saa kuunnella hissimusiikkia, ennenkuin terveyskeskus vastaa puhelimeen? Halonen unohti harmikseni kokonaan mainita puheessaan tärkeimmän ulkopoliittisen kontaktinsa lännessä, nimittäin Conan O’Brienin. Tämän suuren suomalaisten ystävän uusi show ei edelleenkään näy Suomessa ja se on barbaarinen vääryys. Pitäisikö Natoon liittymistä sittenkin harkita?

No, lopetetaan itkeminen. Talk shown ehtii jokainen nähdä uusintana jo kesällä 2015. Ei siihen kauan mene. Aika kuluu muutenkin niin viheliäisen nopeasti. Vasta on saatu silmästä side pois, kun jo aletaan suunnitella seuraavan uuden vuoden paukkuja. Meillä muuten ammuttiin raketit maalla Porvoon lähellä. Kaupunkilaislapsi kysyi missä ne ovat, kun odotettiin ulkona pamauksia. Vastasin, että tuolla pellon laidassa. “Minkä kellon?”, 4-vuotias ihmetteli. Hän ei tiennyt mikä on pelto.

Se huuteleva naapuri vaivaa minua silti. Eikö ikkunasta huutelu ole yhtä rohkeaa kuin ohikulkijoiden päälle räkiminen parvekkeelta? Miten hyvä mieli kaikille olisi jäänyt, jos naapuri olisi valinnut sanansa toisin, vaikka olisi silti kertonut asiansa. Se olisi ajanut saman asian. Emmekö me ikinä opi edes vanhoja sananlaskuja? Kyllä se metsä vastaa, vaikka täällä hiljaista onkin. Jos ikkunasta huutelisi vihanpurkausten sijaan kaikille vaikka hyvää uutta vuotta, asiat voisivat olla toisin.

Kaikkien lumisotien äiti

2010-12-28T23:52:00.006+02:00

New Yorkissa asuva ystävä päivitti innoissaan Facebook-statukseensa, että on polvia myöten lumessa. Ja lunta tosiaan oli tullut urakalla valtamerenkin takana: lentokentät oli suljettu, muutamaan osavaltioon julistettu hätätila ja epäilemättä joillakin oli todellisia haasteita päästä yhtään mihinkään. “Tiedätkö mitä ne sitten tekevät?”, kysyi New Yorkissa joskus asunut työkaveri. “Siellä pistetään kaikki kiinni päiväksi ja siivotaan lumet. Sen jälkeen homma taas toimii.” Pitääpä kysyä meneekö se todella niin. Suomessahan luullaan, että muualla ollaan jotenkin nynnyjä ankarissa sääoloissa.

Kun täällä tuli reippaasti lunta, Helsingin kaupunki julisti suureellisen Lumisodan ja ilmoitti ryhtyvänsä välittömästi erityistoimenpiteisiin. “Lumikasat pyritään poistamaan katujen varsilta mahdollisimman nopeasti”, kuului lupaus. Autojen omistajia pyydettiin kaivamaan omat ajokkinsa lumesta. Seuraavat otsikot julistivat, että Helsinki on Suomen lumisin ja operaatio Lumisota sujuu hyvin. Sitten tuli takapakkia. “Viikonloppuna satanut uusi lumi hidasti Lumisotaa”, kerrottiin tänään. Juuri kun oli päästy hyvään vauhtiin lumitöissä – siis ainakin tiedotuksen mukaan.

Olen liikkunut lähes päivittäin Töölön, Kampin ja Eiran seuduilla. Odotin joka aamu innokkaasti näiden erityistoimenpiteiden tuloksia. Merkkejä kuuluisan Lumisodan etenemisestä on saanut hakemalla hakea. Muutama katu on todellakin aurattu, mutta suurin osa parkkipaikoista on ollut kinosten alla jo kuukauden ja sieltä löytyy myös pitkät rivit autoja, fillareita ja mopoja. Pienimmät kadut ovat umpihankea. Olen bongannut muutaman pikkutraktorin ja lumirekkoja, mutta en yhtään kaupungin työntekijää lapion varressa. Olenkin alkanut epäillä, että Lumisota on ehkä sittenkin pelkkää sotapropagandaa.

Epämilitaristisena en ymmärrä sotaterminologiaa, mutta uskoisin, että joukkojen liikekannallepano on epäonnistunut. Iso osa helsinkiläisistä ei joko välitä omaisuudestaan tuon taivaallista tai ei osaa ostaa lapiota. Toista tuhatta autoa on siirretty kaupungin kustannuksella. Ehkä hyökkäysvoiman puute johtuu kalustosta ja rahapulasta. Helsingin kaupungilla on silti 40 000 ihmistä töissä. Näistä 400 työskentelee katujen kunnossapidossa eli 1 prosentti. Varsinainen sota. Hyvän lumilapion, niitä erityistoimenpiteitä varten, saisi parillakympillä. Olen melko varma, että Helsinki selviytyisi talvesta mallikkaasti, jos vain ei sataisi lunta.

Saddam Hussein lupasi maailmalle kaikkien sotien äidin, jos USA hyökkää Irakia vastaan ensimmäisessä Persianlahden sodassa. Seuraavalla kerralla etsittiin Irakista joukkotuhoaseita, joita joidenkin mielestä oli, mutta muiden mielestä ei löytynyt. Tosiasiassa etsittiin öljyä ja alkaneesta sodasta tuli vielä isompi soppa kuin edellisestä kaikkien sotien äidistä. Nyt uhittelevat Koreat, joista toinen on vapaa kapitalistinen maa ja toinen umpimielinen kommunistidiktatuuri, niin kuin kaikki tietävät, paitsi tunnetusti Sarah Palin. Miten Republikaanien tulevaisuuden toivo tähän nyt liittyy? Sodassa on aina olennaista myös se mitä väitetään tapahtuvan, ei vain se mitä oikeasti tapahtuu.

Tätä taas kutsutaan vastapropagandaksi. Kun BBC sattui epähuomiossa ihmettelemään miten Suomessa selvitään lumesta, innostuivat maabrändin puuhamiehet heti myymään lumiosaamista ulkomaille. Toivottavasti tulevat ostajat eivät lähde lentokenttää edemmäs katsomaan miten täällä pärjätään. Ajoimme isän kanssa myhkyräistä Esplanadia pitkin joulun alla ja isä totesi, että katujen kunnossapito on kuin itänaapurissa. Tämänkin kylmän sodan taitavat voittaa amerikkalaiset. New Yorkissa mobilisoitiin saman tien 2400 kaupungin työntekijää lumitöihin. Eikä kukaan ole puhunut mistään sodasta.

Älkää peljätkö!

2010-12-26T21:05:00.010+02:00

Joulukuusta koristellessa törmäsin merkilliseen ajatukseen. Voiko ostaa uusia joulukoristeita vaikka entisetkin ovat ehjiä? Kotona ei ostettu. Niillä vanhoilla pärjättiin, vuodesta toiseen koko lapsuuden ajan, eikä koskaan tullut mieleenkään, että hankittaisiin jotain uutta. On vienyt kaksikymmentä vuotta itsenäistä elämää, että olen tullut edes ajatelleeksi asiaa. Vanhempien jouluperinteisiin kuuluvat yhä ne samat elämäänähneet tutut joulupallot, kaljuuntuneet koristenauhat ja ne apinanaamaiset ja teipillä korjatut tontut. Eihän niitä jouluperinteitä ihan köykäisesti muutella.

Äiti oli tuonut siskolleni ennen joulua sitten tuomisia pienessä muovipussissa. Siskoni sattui katsomaan mainospussia tarkemmin – tietysti viikatessaan sitä myöhempää hyötykäyttöä varten. Pussin kyljessä oli kaupan logo, mutta kyseistä kauppaa ei ole ollut olemassa 70-luvun lopun jälkeen. Pussi on yhä käytössä, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, eikä tämä ole mikään ekotrendi. On kyse koko ikäluokan tavasta ajatella; saituus on hyveistä kultaisin ja sitä kutsutaan lempeästi vain säästäväisyydeksi tai jopa käytännöllisyydeksi. Turhuuksiin, kuten koristeisiin, ei siis tuhlata rahaa.

Istuin tänä vuonna matalilla penkeillä kahdesti seuraamassa päiväkodin joulujuhlaa. Kun yhteislauluna vedettiin Joulupuu on rakennettu, ilmoitettiin päättäväisesti, että kaksi ensimmäistä säkeistöä riittää. Kolmannessa hoilataankin jo Jeesuksesta, eikä se ole enää sopivaa. Kaikki muukin uskontoon viittaava oli leikattu pois. Jos nyt kuitenkin ihan tarkkoja ollaan, niin kaiken kaupallisuudenkin keskellä joulu taitaa silti olla lähtöisin juuri tästä samasta veijarista, jonka nimeä ei haluta mainita siinä uskossa, että se loukkaa niitä, jotka eivät joko kuulu mihinkään kirkkoon tai ovat peljättyjä vääräuskoisia.

Yhdeksäsluokkalainen Kim Kujala kirjoitti Hesarissa aiheesta viisaasti otsikolla: Miksi neutraloida perinteiset juhlat? “Jos joulujuhlassa luetaan evankeliumi, kukaan ei pakota uskomaan tekstiä.” Eihän koulujen joulujuhlissa varsinaisesti kiihkoilla uskonnon kanssa. On kyse enemmän perinteestä kuin uskonnosta, ei käännytystyöstä. En ymmärrä miten uskonnollinenkaan jouluperinne voisi loukata ketään. Innokkaimpia ja ahdasmielisimpiä vastustajia taitavat olla kotosuomalaiset kiihkoateistiset uskontojen vastustajat. Perinteiden katoaminen taas on surullista, koska niiden takaisin tuominen on sitten katumuksen iskiessä varsinainen tuskien taival.

Jos halutaan elää muiden kuin totuttujen oppien mukaan, koko kristillisten perinteiden rytmittämä kalenteri menee uusiksi. Kukaan ei tosin ole esittänyt vielä korvaavaa mallia, jos luovutaan joulusta ja pääsiäisestä. Onko agnostikoilla parempia perinnejuhlia näiden tilalle? Kokemuksesta tiedän, että jos yrittää miellyttää kaikkia, ei luultavasti miellytä enää ketään. Ihmiset ovat kiintyneet tapoihin, olivat ne lähtöisin uskonnosta tai ei, ja niitä ei ehdoin tahdoin haluta vaihtaa, kuten nyt jouluruoat. Sen sijaan moni sukupolvesta toiseen kulkeva tapa ei ole mitenkään tarpeellinen tai järkevä, mutta silti ne tuntuvat ainoilta oikeilta kun samaa on riittävän monta vuosikymmentä toistettu.

Koska en ole tapauskollinen, en edes muista mitä perinteitä oikeaan jouluun liittyy. Tehköön jokainen perhe niinkuin parhaaksi näkee ja syököön haluamiaan laatikoita. Meillä ei missään tapauksessa pidetä kiinni tavasta, ettei jouluna saisi kyläillä. Kutsuimme vieraita joulupäiväksi ja kyläilimme tänään itse. Kävimme joulukirkossa ja uskomme yksimielisesti tonttuihin. Jos se aiheuttaa jollekin näppylöitä, pitäisin sekä sopimattomana että ahdasmielisenä ryhtyä kertomaan meille miten joulua tulisi viettää. Olisi myös ikävää jos joulua olisi pakko viettää tai olla viettämättä, enkä näe kaupallisen ja hengellisen joulun kombinaatiossakaan yhtään mitään hankalaa.

Tervaa ja polyuretaania

2010-12-18T13:22:00.002+02:00

“Leijona on Suomen ja suomalaisuuden symboli,” selitetään Vihreiden verkkosivulla. Se on nyt myös vaalikampanjan symboli ja koko vaalipöhinän kuningas. En ole silti ihan vakuuttunut leijonan välittämästä viestistä. “Me emme haikaile vanhoilliseen, pelokkaaseen ja sulkeutuneeseen Suomeen”, vihreät julistavat. Ehkä isänmaallisuuden ikoni on kastroitu, mutta se katsoo yhä taaksepäin (tai länteen), näyttää kaikille kieltä ja sohii tulevaisuutta miekalla. Sen lisäksi se tasapainottelee veitsenterällä ja näyttää monarkilta. Jos leijona ei ole kampanjan ainoa arkkieläin, odotan mielenkiinnolla seuraavia lööppejä.

Sen jälkeen kun leijona päästettiin häkistä, kaikki huomio kääntyi symboliikkaan. Tästä huolestui aiheellisesti myös Anu Silfverberg kirjoituksessaan Mainosvaalit. Analyysi puolueiden linjattomuudesta ja selkärangattomuudesta on oivaltava ja tarkka. Sen sijaan mainostoimiston roolia toimittaja ei ymmärrä. Me saamme toimeksiannon asiakkaalta, asiakas hyväksyy ideat monessa eri vaiheessa ja lopputuloksena syntyy kampanja, jonka asiakas maksaa. Mainostoimiston ei tarvitse aina pitää kampanjasta, riittää että maksaja pitää siitä ja se on tehty oikealle kohderyhmälle. Toimisto tarjoaa markkinointiosaamista, ei luo politiikkaa – mutta jos tilataan kohua, sitä kyllä saadaan aikaan.

Toinen vaihtoehto on tietysti se, että kolumnin kauhukuva on oikea. Puolueilla ei ole näkemyksiä, ei poliittista sanomaa, eikä aatettakaan. Mainostoimistoon astuu hankala asiakas: omia vahvuuksia ei tunneta, kohderyhmä on jäänyt hämäräksi ja pitkän tähtäimen tavoitteita ei ole. Jos tuote ja palvelulupaus ovat hukassa, mainostoimistossa voidaan todella joutua keksimään niitä ja siinä tapauksessa viestintäkään ei ole uskottavaa. Mutta toisin kuin Silfverberg ehdottaa, mainostoimisto ei missään nimessä sulje oveaan näiltä arkadianmäen leijonilta. Heillä on paljon valuuttaa ja laskutkaan eivät ole pieniä.

Itse uskon siihen versioon, että puolueilla on edelleen arvot ja paljon uskollisia asiakkaita. Organisaatiossa ei kuitenkaan ole osaavia mainonnanostajia. Toisaalta politiikan luonne on lyhytjänteistä ja vaalikeskeistä, joten johdonmukaista imagonrakentamista ei nähdä tarpeellisena ja tämä syö yleisemminkin uskottavuutta. Poliittinen mainonta on epäkiitollinen tehtävä, koska kaikki tietävät miten viestinviejälle käy. Jos tavara myy, sen täytyy olla erinomainen tuote. Jos se ei myy, mainostoimisto teki huonon kampanjan.

Vaalimainonnan uusi aika alkoi siitä, kun Kokoomus ryhtyi työväenpuolueeksi. Tai ehkä jopa siitä, kun Keskusta ratsasti vaaleihin John Waynella. Kuitenkin työväen presidentistä tutuksi tullut parodinen tyylilaji on tehnyt pesänsä tanakasti suomalaiseen vaalimainontaan, ja alkanut elää omaa elämäänsä. On vain yhdenlaista mainontaa – sitä, jossa kyseenalaistetaan vanhat arvot, leikitellään poliittisilla symboleilla ja heitetään hymyillen lokaa toisten päälle. Sitä katsoessa tulee väkisinnauratettu ja aliarvioitu olo. Pitäisi oivaltaa jotain, vaikka ei keksi mitä. Pitäisi hymyilyttää, muttei tiedä miksi.

Ehkä mainonta sittenkin kertoo jotain todellista myös politiikasta. Minkälaisia puolueita ja niiden johtoa meillä on, jos puolueen arvopohjaa rakennetaan mainostoimistossa? Jos ei, miksi se silti näyttää siltä? On omituista, jos pari mainosmiestä pystyy pyörittelemään poliittisen liikkeen viestintää mihin suuntaan haluaa. Ehkä politiikkaa tehdään samalla metodilla kuin vaalimainontaa: esitetään asiat ensin yhdellä tavalla, jotta saadaan ääniä ja huomiota ja tehdään sitten kulissien takana mitä itse huvittaa. Vastuuta ei tarvitse kantaa mistään. Aina voidaan epäonnistuneiden vaalien jälkeen kieritellä mainosleijonat tervassa ja modernisti vaikka polyuretaanissa.

Huonot ideat ovat aina mainostoimiston, hyvät taas puolueen toimistolla itse keksittyjä.

Vapaus, veljeys ja virkamatka

2010-12-14T00:32:00.004+02:00

Olipa kerran joukko Helsingin kaupungin virkamiehiä, jotka päättivät yksissä tuumin lähteä välttämättömälle tutustumismatkalle Romaniaan. Kaupunkiin oli nimittäin ilmestynyt ikäviä kerjäläisiä, joista ei nyt millään tahdottu päästä eroon. Niinpä virkamiehet läksivät katsomaan mistä nämä kurjat tulivat ja miten heidät saisi pysymään kotiseuduillaan. Virkamiehet yllättyivät suuresti maan ystävällisistä asukkaista ja vieraanvaraisista tarjoiluista. Ohjelmaakin oli enemmän kuin olisi ehtinyt.

Kaupungintalolla pöydät notkuivat merkillisiä juomia. Olisihan ollut epäkohteliasta leppoisia isäntiä kohtaan olla maistamatta kaikkea mitä oli tarjolla. Varmuuden vuoksi juotiin lasit tyhjiksi, etteivät luulisi, että juoma oli ulkomaalaisten mielestä pahaa. Anteliaasti ne täytettiin aina vain uudestaan ja uudestaan, vaikka virkamiehet olivat tulleet hankalan ja kiusallisen ongelman kanssa kylään. Isäntiä tämä ei näyttänyt vaivaavan. Hai noroc ja kippis, opittiin varmasti sanomaan, vaikka eihän se mitään jaloviinaa ollut kuten myöhemmin väitettiin.

Ilmaiseen alkoholitarjoiluun tottumattomat byrokraatit alkoivat tuntea olonsa rennoksi ja letkeäksi. Niinpä pistettiin tanssiksi, kun paikallinen orkesteri intoutui kovin mukaansatempaaviin rytmeihin. Mutta taas tuli kiire, kun oli tullut luvattua yhtä ja toista. Äkkiä porhallettiin romanien korttelia katsomaan ja piipahdettiin sitten samalla paikallisessa kioskissa. Mukaan tarttui muutama tutulta näyttänyt tölkkijuoma, ainoa tutunoloinen tuote, jonka nimen osasi vieraassa maassa lausua.

Eihän sitä kotimaassa työaikana yleensä juotu olutta, mutta kiperien pulmien kanssa neuvoa-antava oli kovasti paikallaan, eikä paikallisessa kulttuurissakaan näytetty sylkevän lasiin. Sitten oli taas kiire takaisin kaupungintalolle ja juhlat jatkuivat. Keskusteltiin kaikenlaista. Jalkapallosta ja joulupukistakin taidettiin vaihtaa mielipiteitä. Tunnelma oli hilpeä kuin Torremolinoksen lomalla. Kaiken kaikkiaankin matkalla oli oikein mukavaa, vaikka eiväthän kaikki tutustuneet yhtä perusteellisesti paikalliseen juomakulttuuriin. Kun ei itse tarvinnut edes maksaa.

Kotiinpalattuaan virkamiehet saivat hämmästyksekseen lukea oikein lehdestä, kuinka matkalla juopoteltiin ja sekoiltiin. Ihmetys oli suuri kun kävi ilmi, että muovipullosta tarjoiltu jaloviina ei ollutkaan nimeltään Apa Minerala, niin kuin kyljessä luki, vaan paikallista kotipolttoista, pirtunvahvuista Ţuicăa. Pohdittiin pitäisikö isännille lähettää selvityspyyntö asiasta? Kai tämä petollinen luumuviina, joka epäilemättä oli kaikkien ongelmien äiti oli EU-lupien kanssa valmistettu ja sen tarjoileminen luvallista paikallisen lainsäädännön mukaan myös virka-aikana?

Ei niin, että alkoholin nauttimista sinänsä paheksuttaisiin, olihan ulkomaalaisten viinapään testaaminen huvittelumielessä tuiki tavallista. Romanialaiset eivät kuitenkaan koskaan ymmärtäisi kohua, jos he sattuisivat lukemaan suomalaisia lehtiä. Ei kai sitä voisi syntyäkään missään muualla. Kovaonniset virkamiehet joutuivat mutkikkaiden tabujen kotimaahan palattuaan lukemaan toinen toistaan hämmentävämpiä todistuksia tapahtumien kulusta niin, että heistä parjatuin jättäytyi jo eläkkeelle vakuutellen kuitenkin ettei päätöksellä ollut todellakaan yhtään mitään, ei niin mitään tekemistä kyseisen Romanian matkan kanssa, vaikka joku toinen sanoi hävenneensä silmät päästään.

Entäs sitten kerjäläisongelma? Sivullisen on tietysti helppo epäillä, että romanialaiset juottivat vieraansa huppeliin ja välttelivät aihetta, johon kenelläkään ei ole ratkaisua, mutta ei toki, ei toki. Tämähän oli luonteeltaan tutustumismatka. Kollegat vaikuttivat oikein päteviltä ja kaupungintalolla soittanut orkesteri varsinkin. Tulipa romanimuusikot kutsuttua ihan Helsinkiin esiintymäänkin. Kaupunki lupasi maksaa viulut ja kaikilla oli niin mukavaa.

Me eurooppalaiset

2010-12-06T23:12:00.008+02:00

Lohduttoman surkeita romanialaisia orpokoteja näki koko maailma televisiosta vuonna 1990. Sen seurauksena Irlannissa elää 786 Romaniasta adoptoitua lasta, joista useimmat ovat juuri ehtineet täysi-ikäisiksi. He ovat siinä iässä, kun painaviin kysymyksiin aletaan hakea konkreettisia vastauksia. Irish Times kertoi Nicusor O’Driscollista, joka 19-vuotiaana kävi Romaniassa ensimmäistä kertaa adoption jälkeen. Saman aikaan pelkästään Carrigalinen pikkukaupungissa Corkin lähellä kasvoi Nicusorin lisäksi 28 muutakin romanialaista adoptiolasta. On myös hyvä tässä kohtaa muistuttaa, ettei Irlanti ollut vuonna 1990 vielä Euroopan rikkaimpia maita.

Nicusorin tarina kertoo jotain Romaniasta, mutta ennen kaikkea irlantilaisista. Heillä on vahva halu auttaa apua tarvitsevia. Auttaminen ei taida olla ihan yhtä hyvässä huudossa Suomessa, enkä tiedä onko koskaan ollutkaan. Kun Kreikka ajautui talousvaikeuksiin, keskustelu Suomessa sai heti ilkeän moralistisen sävyn. Olisivat hulttiot hoitaneet asiansa paremmin. Sama omahyväinen ylemmyydentunto on paistanut läpi Irlannin kohdalla. Myös oppositio haistoi heti protestiäänet ja ryntäsi kuola valuen haaskalle. Vastaavaan sävyyn on vaadittu lyhyen ajan sisällä myös kehitysavun lopettamista ja maahanmuuttopoliitiikan kiristämistä.

Irlannissa asuessani kuulin paikallisesta järjestöstä nimeltään Chernobyl Children’s Project. Tuhat irlantilaista perhettä on jo majoittanut ydinonnettomuuden vaikutuksista kärsineiden perheiden lapsia kesälomalle koteihinsa parantaaksen näiden lasten elämänlaatua. Soitin heti järjestöön ja kysyin onko perustajaa mahdollista tavata. Soittopyyntö jätettiin, mutta yhteydenottoa ei koskaan tullut. Syykin selvisi, kun tutkin hiukan taustoja. Järjestön perustaja Adi Roche sattuu olemaan paitsi kansalaisaktivisti, myös entinen presidenttiehdokas ja erään Bono-nimisen laulajan perhetuttu. Ehkä hän ei viitsinyt soitella kenelle tahansa uteliaalle ulkomaalaiselle.

Annamari Sipilä on myös utelias ulkomaalainen (Brysselissä) ja kiusallinen kolumnisti. Olen väsynyt olemaan aina samaa mieltä. Eikö kolumnien pitäisi provosoida ankariin vastaväitteisiin ja ärsyttää lukijoiden posket punaisiksi. Sen sijaan Sipilä kirjoittaa niin oikein, että nuukuuden ja ahneuden yhdistelmässä on jotain hyvin suomalaista. Me vielä kehtaamme kuvitella, että muut yrittävät hyötyä meistä. Missä se sisu ja taistelutahto muka on? Eihän kenenkään elämä täällä ole ollut kovaa enää vuosikymmeniin, kaikilla on pullaa posket täynnä. Suomella on varaa ja kykyä tukea muita. Halua ei tosin ole yhtä paljon, ja se johtuu suomalaisesta ääripihiydestä, sanoo Sipilä. Enää ei edes ole häpeä sanoa sitä ääneen.

Suomalaiset ovat eurooppalaisia silloin kun siitä on meille hyötyä ja livahtavat sujuvasti seurueesta kun käy niin, että olisi meidän vuoromme maksaa. Ei ole mikään ihme, jos meitä pian pidetään ahneina ja nuukina. Hölmöjen ja hiljaisten maine meillä on jo. Irlantilaiset tiedetään hyväntuulisiksi ja oveliksi. He voivat olla huolettomiakin, mutta myös vilpittömän hyväsydämisiä, minkä olen oppinut omasta kokemuksesta. Köyhistä maista on adoptoitu lapsia hyvinä ja huonoina aikoina, eikä syynä ole ainakaan se, ettei Irlannissa olisi omastakin takaa muksuja riittänyt. Enkä epäile yhtään, etteivätkö irlantilaiset adoptoisi edelleen, vaikka talous menisi miten kyykkyyn. Hyvä antaa vähästäänkin, suomalainen ei luopuisi paljostaankaan.

Äänilevyä lainaamassa

2010-12-02T00:29:00.005+02:00

Äskettäin juhlissa alkoi keskustelu elokuvista. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hyviä elokuvia on liian paljon, eikä niitä kaikkia ehdi katsoa. Totesimme, että monella meistä on satojen elokuvien kokoelma – lainassa internetistä, kuten yksi keskustelija osuvasti ilmaisi. Internethän on ikäänkuin suuri pääkirjasto, jossa vierailemme virtuaalisesti päivittäin ja jaamme ja lainaamme tietoa ja dokumentteja. Kirjaston vt. pääjohtaja herra Google päättää löydämmekö niitä vai emme. Silti niin tavalliseen netistä lainaamiseen suhtaudutaan yhä hyssytellen, ikäänkuin se olisi moraalisesti väärin. Onko se?

Kaikkihan on lainassa, koska mitään emme saa mukaamme kun lähdön aika koittaa. Maapallokin on lainassa lapsiltamme, jotka sen meiltä perivät, jos se vielä silloin on pelikunnossa. Myöskään sanonta, että sen minkä nuorena lainaa, sen vanhana omistaa, ei pidä enää paikkaansa. Tiedostot kestävät huonosti aikaa, eikä niitä kannata edes säilöä. Joku muu tekee sen kuitenkin jossain päin maailmaa. Koneet kärähtävät, kovalevyt leikkaavat kiinni ja dvd:t naarmuuntuvat. En tiedä jääkö tulevaisuuden arkeologeille mitään konkreettista tutkittavaa meidän elämästämme. Muistotkin ovat digitaalisia.

Onneksi olen säästänyt laatikollisen vanhoja lp-levyjä ja toisen kasetteja. Nuoruudessa uuden musiikin löytäminen oli aarteenetsintää. Kuunneltiin levyjä kirjaston pallotuoleissa, hitaasti ja kaikessa rauhassa älppäri kerrallaan. Levykaupassakin sai kuunnella kuulokkeilla, kun kauniisti pyysi. Muita vaihtoehtoja oli tasan kaksi: penkoa kavereiden levyhyllyjä tai vahtia radiota kun Tero Liete soitti rocklevyjä. Äänitin ensimmäisiä levyjä kasetille yhdistämällä kasettisoittimen ja levysoittimen piuhalla toisiinsa. Nauhalle tallentui musiikkia ja kohinaa. Se oli jopa vähän luvattoman tuntuista ja hirveän jännittävää.

Sitten nokkelat ruotsalaiset keksivät Spotifyn. Sillä mitä tässä välissä on tapahtunut ei ole mitään merkitystä, koska musiikkia on aina pitänyt omistaa jossain muodossa. Spotify muutti kaiken. Yllättäen se on muuttanut kahdessa vuodessa paljon muutakin kuin suhteen musiikin julkaisijan ja kuuntelijan välillä. Musiikin kuunteleminen tai uusien artistien löytäminen ei ole kai koskaan ollut yhtä helppoa. Olisinko muka törmännyt Andrew Birdiin tai Beirutiin ja missä? Olisinko tullut kuunnelleeksi huvikseni koko illan Django Reinhardtia ja Hassisen konetta? Ainakaan en olisi tullut ostaneeksi kummankaan levyjä.

Spotify ei ole kuitenkaan ihastuttanut kaikkia, mukaanlukien muusikoita ja levy-yhtiöitä, jotka kokevat tulleensa ryöstetyiksi. Muutos tuottaa aina tuskaa. Ymmärrettävästi etenkin silloin, kun se tarkoittaa oman toimialan kuihtumista tai ansaintalogiikan katoamista. Valitettavasti vain muutos on jo tapahtunut ja ne, jotka keksivät keinon ansaita rahaa muuttuneessa maailmassa, ovat tulevia voittajia. Ne, jotka muuttivat maailmaa, kirjoittavat nimensä historiankirjoihin, harvemmin ne, jotka kiihkeästi vastustivat sitä. Todennäköisesti sähköisiin historiankirjoihin. (tiedoksi sähkökirjoja epäileville)

En tietäisi enää, miten palata aikaan ennen Spotifyta. Se on yhtä elämäämullistava keksintö kuin hakukone, sähköposti tai sosiaalinen media. Miten pidettiin yhteyttä kavereihin ennen Facebookia? Mistä sai tietoa ennen Wikipediaa tai ennen internetiä? Miten ylipäätään selvittiin mistään? Kun aloitteleva bändi halusi saada musiikkinsa kuuluviin, tehtiin neliraitanauhurilla demokasetti, joka lähetettiin radiokanavalle ja toivottiin, että sitä soitettaisiin siellä kerran demo-ohjelmassa, ehkä muutaman kuukauden päästä. Keikoistakin taisteltiin, eikä yleisö missään tapauksessa ollut parin klikkauksen päässä. Aika paljon helpompaa on nyt ja tämä olisi hyvä muistaa myös nurkassa murjottavien levy-yhtiöiden.

Hienointa on huomata, että joku on keksinyt jotain ihan uutta ja se toimii. Sen oivaltamisesta tulee kihelmöivän jännittävä olo. Keksimiseen ja keksinnön toteuttamiseen liittyy kuitenkin vaaransa – vanhat säännöt eivät koskaan enää päde, mutta joskus sääntöjenkin on muututtava. Tätä varmaankin toivoo myös Julian Assange, jos vain onnistuu selviytymään hengissä. Ehkä muutaman vuoden kuluttua pohdimme, miten me ennen selvisimme ilman Wikileaksia.

Otetaan vielä yhdet

2010-11-26T23:11:00.001+02:00

Irlantilaismies jonotti uimahallin kassalle kahden lapsen kanssa. Toinen näytti 7-vuotiaalta, toinen oli ehkä 4. Mies osti lipun vain itselleen ja isommalle lapselle. Alle 3-vuotiaat kun pääsevät ilmaiseksi. Lipunmyyjä kurkisti tiskin yli toista lasta ja kysyi milloinkas tyttö täyttää kolme. “Sitten kun lama on ohi”, isä vastasi silmää räpäyttämättä. Tämä vitsi on tositarina. Suosituin naurun aihe Irlannissa ei tosin ole enää lama. Nyt solvataan erityisesti omia poliitikkoja, ja syystäkin.

Sitkeästi saarivaltiota piinannut lama on kolmen vuoden kaartelun jälkeen ylittänyt kaikki uutiskynnykset. Miten on mahdollista, että vain muutama vuosi sitten Euroopan vahvin talous ui nyt pohjamudissa? Kuka tumpeloi? Osasyy on ehkä tavallaan juuri huumorissa. Irlantilaisia ei voi edes mainita ilman huumoria. Huumorintaju on elintärkeä osa identiteettiä, vielä tärkeämpi kuin hurling tai pubit tai katolilaisuus. Irlantilaiseen elämäntyyliin ei istunut pahanpäivän varalle säästäminen, ei sitten millään. Siihen sopi paljon paremmin bileet ja kaikille kavereille tarjoaminen. Niinpä sitten kävi niin kuin kävi: kaikki meni mikä tuli ja nyt ollaan kerjuulla.

Etteivät ne edes pankkejaan osanneet pitää pystyssä, vaikka rahaa kannettiin sinne selkä notkolla. Irlantia pitäisi vähintään kurittaa kunnolla huolettomuudestaan. Irrotetaan ne perhana muusta Euroopasta. Annetaan niille kolea kesä ja kostea talvi ja sellainen ilmasto jossa sataa ja tuulee aina. Iho, joka palaa auringossa jos ne yrittävät matkailla. Pisamia ja punainen tukka. Annetaan niille sellainen kieli, jota ne eivät itsekään opi puhumaan. Laitetaan naapureiksi terroristeja ja uskonnollisia fanaatikkoja. Lähetetään viikingit kylään. Viedään niiltä kaikki...ei niille pirulaisille keksi edes yhtään kunnon rangaistusta. Nolottaisi edes tai olisi krapula.

Asuin Irlannissa neljä vuotta maaliskuusta 2003 alkaen. Töitä oli niin paljon kuin halusi tehdä, kaikilla meni hyvin, se oli parasta aikaa. Pankit tyrkyttivät kilpaa asuntolainoja ja työpaikkoja vaihdettiin kuin sukkia. Se, että Irlanti on nyt lirissä ei silti mitenkään yllätä. Irlantilaispankkeihin tutustuin asiakkaana. Kaikkein surkein ja kehittymättömin oli AIB. Mihin ne rahat ja sekit katosivat? Kaikkihan sen tiesivät, että kiinteistömarkkinat oli pelkkä kupla ja sen, että muutkin hinnat nousivat liian nopeasti. Rakentamisen tahti oli kova, mutta laatu onneton. Se ei kuitenkaan huolettanut irlantilaisia. Ne pelasivat, jotka uskalsivat pelata.

Ehkä ongelma on juuri äkkirikastumisen huuma. Päähän nousi lottovoittajille muutakin kuin tiuhaan tahtiin kallistuva mallasjuoma. Viisas olisi säästänyt jotain. Henkilökohtaisesti pidän silti irlantilaisia niin sympaattisina, etten osaa edes syyllistää heitä. Ne vain ovat sellaisia. Ja vaikka heiltä veisi kaiken, sekään ei tehoa. Irlantilaiset ovat ennenkin nähneet köyhyyttä ja nälkää. He nostavat taas kytkintä ja vaihtavat mannerta vähäksi aikaa. Ja ne, jotka eivät enää jaksa lähteä siirtolaisiksi, selviävät huumorilla. Huumoriahan ei mikään lama tai unioni vie. Se saattaa jopa parantua.

Irlantilaisethan ovat tavallaan ihan samanlaisia kuin suomalaiset – mieluummin pitää olla jotain valittamista, liian tyytyväisiä ei ainakaan osata olla. En tiedä kenellä muulla kuin irlantilaisilla olisi paremmat edellytykset selviytyä. Minä olen jo kerran osallistunut Irlannin vaurauden rakentamiseen. Nyt pitäisi taas osallistua kolehtiin. Vähintään vastineeksi taattavalle lainalle voisimme ottaa ison annoksen elämäniloa, optimismia ja hyvää olutta.

Peukalo keskellä poliisia

2010-11-20T13:18:00.008+02:00

Ensin kysyttiin, saako pankkiautomaatilla asioineilta rahaa varastaneita romanialaisia romaneja sanoa julkisesti romaneiksi. Sitten kysyttiin, sopiiko juuri poliisin sanoa niin. Sen jälkeen pohdittiin, saako eduskuntavaaleissa ehdolle asettuva poliisi sanoa mitään ja miksi hän sanoisi mitä sanoo. Nyt mietitään varmasti myös poliisiasemalla, voiko politiikkaan lähtevä komisario ylipäätään toimia virassaan samalla kun käy vaalikampanjaa. Poliisijohto neuvoi vain, että lausunnon antaneen komisario Tom Packalenin on syytä pitää kieli keskellä suuta.

Samaan aikaan poliisin on työssään oltava tarkkana kuin porkkana. Kyseisiä rosvoja näkemättä on vaikea sanoa, ovatko annetut tuntomerkit osuvia. Kolme viidestä pääsi kuitenkin karkuun. Kyseinen komisario on epäilemättä haistanut tilaisuuden hankkia hiukan julkisuutta ehdokkuudelleen ja puolueensa vaaliteemalle ja on saanut siitä esimiehiltään nuhteita. Silti hän on pyrkinyt edesauttamaan pakoon päässeiden ryöstäjien kiinnisaamisessa. Olisiko pitänyt itsesensuurin hengessä jättää mainitsematta rikollisten etninen tausta, jos se kuitenkin oli tiedossa, vain sen takia, että paikallisen sanomalehden kaupunkitoimittaja tai kadulla istuvat kerjäläiset saattaisivat kokea sen leimaavaksi? Yleensä on kerrottu vain kansallisuus. Päättäköön poliisi.

Niinpä episodin seuraavassa osassa Kimmo Oksanen loukkaantui romanien puolesta ja soitti poliisille valittaen asenteellisuudesta tiedottamisesta. Tähän Packalen vastasi, että Hesarihan se nimenomaan sotkee politikoinnin ja journalismin keskenään. Aihe on muutenkin ongelmallinen. Oksanen on oikeassa siinä, ettei ole mitenkään yksinkertaista erottaa ulkonäön perusteella kuka on romani ja kuka ei ole. On myös rehellisten romanien etu, että rosvot saadaan kiinni. Rikollisia löytyy kaikista kansanryhmistä ja yhteiskuntaluokista. Tuntomerkkien antaminen voi kuitenkin olla hyödytöntä. Vai löytyykö koskaan pankkiryöstäjä, jota kuvaillaan viiksekkääksi ja pitkätukkaiseksi? Kansallisia tai rodullisia, yhtenäisiä tuntomerkkejäkään ei oikeasti ole.

Kieli keskellä suuta on silti oivallinen neuvo. Asiat on nimittäin helppo sotkea perusteellisesti monellakin kielellä vaikkapa tulkkaamalla väärin. Român tarkoittaa romanian kielessä romanialaista. Monikko on români. Roman sen sijaan roomalaista tai romaania. Rom taas tarkoittaa paitsi rommia, myös romania ja sen monikko on romi. Feminiini on roma, joka voi tarkoittaa myös Roomaa. Muitakin nimiä mustalaisille on, mutta niitä ei ole korrektia käyttää. Limba română on Romanian kieli. Maan nimi Romania taas juontaa juurensa Rooman valtakunnasta, ei romaneista. Ja kenenkään passissa ei mainita etnistä taustaa.

Romaniassa on 22 miljoonaa asukasta, joista virallisen tiedon mukaan puoli miljoonaa on romaneja, todennäköisesti enemmänkin. On kahtakymmentäyhtä miljoonaa valtaväestöön kuuluvaa romanialaista kohtaan hiukan leimaavaa olla kertomatta Suomessa heiluvien rikollisten etnistä taustaa, jos se on tiedossa. Iso osa mustalaisista pitää itse huolen siitä, että he erottuvat kulttuurillaan valtaväestöstä, koska se on heille kunnia-asia. Heillä ei ole aikomustakaan integroitua muuhun yhteiskuntaan. Niillä, jotka elävät yhteisten sääntöjen mukaan, ei sen sijaan ole mitään tarvetta tehdä etnisestä taustastaan numeroa. He ovat vähemmistönä. Romaneista ei valtaväestö erityisemmin pidä, ihan samoista syistä kuin Suomessakin.

Yksi mielenkiintoinen piirre tässä tarinassa on vielä. Kun 90-luvulla monilla oli kova halu päästä Romaniasta pois, maasta pakeni yhtä innokkaasti niin romaneja kuin valtaväestöäkin. Äkkiä kuitenkin kävi selväksi, että väittämällä olevansa etnisen vähemmistön edustaja ja joutuneensa kokemaan armotonta syrjintää, sai esimerkiksi Brittein saarilta paljon helpommin turvapaikan ja oleskeluluvan. Historiallisesti on herkullisen vinoutunutta, että kerrankin oli haluttavampaa olla mustalainen. Kiusallista, kun köyhiä romaneja on aina kohdeltu aika kaltoin. Ymmärrettävistä syistä tästä on puhuttu niin sanotusti kieli keskellä suuta ja monelta on myös kissa vienyt kielen kokonaan.

Hetkinen

2010-11-18T21:18:00.005+02:00

HUOM: Valitettavasti palvelussa on hetkellinen tekninen häiriö. Kokeile ladata sivu hetken kuluttua uudelleen. Tämä viesti ilmestyi ruutuun kun yritin katsoa jotain Yleisradion nettipalvelusta. Kerta ei ollut ensimmäinen, eikä varmaankaan viimeinen. Siitä tuli kuitenkin omituisen tuttu ja turvallinen olo. Lapsena tv:tä katsoessa keskelle ohjelmaa ilmestyi yhtenään ruutu, jossa luki Hetkinen. Sitten kuuluttaja pahoitteli katkoa ja teknisiä ongelmia ja vakuutteli, että ne varmasti pian ratkaistaisiin. Pahoittelu jatkuu yhä.

Verkkopalvelun toimivuus ei ole kuitenkaan ainoa asia Yleisradiossa, josta tulee mieleen menneisyys. Televisio oli jäänyt toisena päivänä auki, kun musiikkiohjelma Obladii alkoi. En olisi muuten kiinnostunut, mutta vaimoni kysyi, onko tämä joku vanha ohjelma. Vain showssa vierailleet julkkikset ja Maria Lund todistivat, että se on tältä vuosituhannelta. Muuten Obladiita olisi hyvin voinut luulla uusinnaksi 70-luvulta. Puvustus, kuvaustyyli ja grafiikat menneisyyteen unohtuneissa lavasteissa hikoilivat nostalgiaa, mutta ei mitenkään trendikkäästi. Se näytti enemmän tahattoman koomiselta – ei vähääkään samalta kuin kaupallisten kanavien viihdeohjelmat.

Yleisradiossa on töissä 3307 henkilöä, joiden palkan veronmaksajat, siis me maksamme. Maksan tv-luvasta 231 euroa, ensi vuonna taas vähän enemmän. Maksajia on maassa melkein kaksi miljoonaa. Suomalaisessa demokratian sovelluksessa meidän ei sovi kritisoida kysymättä kerättyjen verovarojen käyttöä tai ainakaan sitä ei kukaan kuuntele, mutta silti. Jos Obladii on parasta viihdettä, mitä yli kolmentuhannen ihmisen organisaatio pystyy tuottamaan, olisi ehkä parasta suuntautua tekemään jotain muuta.

Yksi suurimpia kulttuurishokkeja Suomeen palatessa oli nähdä taas Ylen uutiset. Tarvitaanko täällä yhä valtion propagandakoneistoa? Eikö kylmä sota jo päättynyt? Nyt isäni tuhahtaisi, että provosoin. No, siltä se näyttää ulkopuolisen silmin. Eihän tämä ole vain minun mielipiteeni. Yleisradion tehtävä on nähdäkseni rauhoitella kansaa niiden asioiden suhteen, joista ei haluta nousevan skandaaleja ja vakuutella maan olevan hyvissä käsissä. Väliin esitellään armeijan uutta kalustoa jonkun lippujuhlan tai paraatimarssin varjolla, ettei kansa unohda mitä isoisät sodassa tekivät, miten paljon olemme heille velkaa kaikesta ja miten pelottava naapuri meillä on.

Hetkinen...onhan Yle tehnyt hyvääkin. Kaikki muutkin arkistot pitäisi digitalisoida ja julkaista ilmaiseksi netissä, se olisi ehdottomasti tätä päivää. Sen lisäksi menneinä vuosikymmeninä ahkerasti toistetut tietoiskut, (joissa liekki syttyi kämmenelle) ovat taatusti syöpyneet jokaisen mieleen. Jokainen suomalainen tietää, miksei ajeta ilman turvavyötä tai upota jäihin ilman naskaleita. On tietysti myös kelvollisia keskusteluohjelmia ja dokumentteja, mutta lähetystä ei olisi tarvinnut kääntää digitaalisiksi. Kansa kyllä tiesi sen. Nyt sekä tavalliset katsojat, että asiantuntijat ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, ettei siirtymisestä ollut kenellekään mitään hyötyä. Paitsi satelliittiantennien asentajille ja France Telecomille.

Entä jos Yleä ei olisi? Kuvitellaan nyt rohkeasti, vaikka senioriväestö pillastuisikin, eikä tietäisi enää mihin luottaa. Mikään ei olisi niin kuin ennen ja ennenhän oli kuitenkin moni asia paremmin eikä niin kuin nyt kun kaikki on huonommin. Sitä olisi ikävä koko illan. Yleisradio on kuin kiukkuinen mummo, joka vain on sellainen kuin on. Siltä ei kannata muuta vaatia, sen kanssa on vain opittava olemaan.Vanhat eivät muutu eivätkä pidä siitä, että muutkaan muuttuvat. Mutta annas kun suurten ikäluokkien ote kaukosäätimestä kirpoaa, saa tv-mörkökin toivottavasti kyytiä.

Kummalliset peruspalvelut

2010-11-15T19:35:00.004+02:00

Yhtenä aamuna jonotin puhelimessa puoli tuntia saamatta ketään vastaamaan paikallisessa terveyskeskuksessa. Viesti ilmoitti tylysti, että olemme juuri nyt kiireisiä, emme ehdi vastata. Sairastimme koko perhean voimin kolme viikkoa virusperäistä nielutulehdusta, silmätulehdusta ja yskää, yksi toisensa perään. Kokemus oli hermoja raastava ja väsyttävä paitsi taudin vuoksi myös siksi, ettemme tienneet mistä pitäisi hakea apua ja minkä lääkärin neuvoihin voimme luottaa. Yöt valvoimme itkevät lapset sylissä kaivaen neuvoja netistä.

Terveyskeskuksen ja päivystyksen lisäksi haimme apua kahdelta yksityiseltä lääkäriasemalta. Sairaan lapsen kanssa ei ole kiva jonottaa. Tiivistetysti kunnallisen puolen neuvo oli pysyä kotona ja odottaa, että tauti menee ohi. Yksityiset lääkärit antoivat saman viruksen ja tulehdusten taltuttamiseen paksun nivaskan reseptejä. Saimmeko kalliilla rahalla parempaa palvelua ja enemmän huolenpitoa vai ryhdyimmekö lääkeyritysten voiteleman tohtorin koekaniineiksi? En tiedä. Hädän hetkellä tuli ikävä irlantilaista family doctoria, joka sentään tunsi meidät nimeltä. Hän oli toki yksityinen, mutta vastaanotolle pääsi silti puolet halvemmalla kuin Suomessa.

Sunnuntaisen lehtijutun mukaan Espoon terveysasemilta puuttuu lääkäreitä. Se ei taida olla enää uutinen, lääkäripulasta on kärsitty vuosia. Ulkomailla asuu 650 suomalaista työikäistä lääkäriä. Sairaanhoitajia on lähtenyt moninkertainen määrä. Yhteensä Suomessa koulutettuja terveydenhuollon ammattilaisia on ulkomailla yli kymmenen tuhatta. Onneksi maasta paenneiden tilalle on saatu ulkomaalaisia työntekijöitä. Kaikkia tämäkään ei tunnetusti miellytä. Ehkä tilanne on erityisen onneton juuri Espoossa, koska oletetaan, että meillä on kuitenkin varaa yksityiseen lääkäriin.

Kyse ei olekaan ensi sijaisesti rahasta, vaan siitä, että hoitoon tuntisi voivansa luottaa. Sellaista tunnetta ei ole tullut missään. Lääkärin aika menee raportin kirjaamiseen, joten hän katsoo enemmän tietokonetta kuin potilasta. Sitten mielessä kummittelevat ne 36 perhettä joiden lapset sairastuivat narkolepsiaan ja muihin kammottaviin tauteihin kokeellisen sikainfluessarokotuksen saatuaan. Perheet toimivat juuri niin kuin terveydenhuollon ammattilaiset oli kovakouraisesti ohjeistettu neuvomaan. Me valitsimme onneksi toisin. Enkä usko, että monelle muullekaan luottamuksen palautuminen kyseisiin viranomaisiin on lähiaikojen asia.

Onko tämä siis peruspalvelua, jota kannattaa yrittää säilyttää vai olisiko parempi satsata johonkin ihan muuhun? Kun vaalit lähestyvät, kaikkien puolueiden puheisiin luikahtavat peruspalvelut, hyvinvointiyhteiskunta ja työllisyyden parantaminen. Mitä niille on tähän asti tehty? Kaikki energia on käytetty talouskasvun turvaamiseen, mikä tulee velkarahalla kalliiksi ja jossa voi ehkä jo lähtökohtaisestikin vain epäonnistua. Ymmärrän siksi oikein hyvin protestimielialan ja rötösherravihan, joka nostaa päätään ainakin gallupeissa. Ymmärrän poikkeuksellisesti myös Mikael Jungneria. Olemme luoneet hirviön, joka kuorsaa kovaäänisesti design-torkkupeittonsa alla. Ollaan ihan hiljaa ja toivotaan, ettei se herää.

P.S. Kirjoitin tähän asti eilen, mutta en ehtinyt julkaista tekstiä. Tämän aamuisessa Hesarin vieraskynässä Risto Heiskala pohti samaa aihetta. “Poliitikot eivät halua ottaa julkista vastuuta tekemistään poliittisista valinnoista.” Siinähän se ongelma on. Politiikka on etäännytetty kansasta, eikä vastuuseen joudu mistään. Hallituspuolueiden ylimielisyys ja välinpitämättömyys kaataa ääniä suoraan Perussuomalaisten kaukaloon. Köyhin viidennes kansasta äänestää persuja ja nykypolitiikalla on synnytetty iso joukko rotestia hautovia vähäosaisia. Ei niin, että Soinilla olisi esittää vastauksia mihinkään ongelmaan, mutta ei niitä ole esittänyt kukaan muukaan. Itsepä latunne hiihdätte.

Synkkyydenpilaajat

2010-11-09T20:34:00.004+02:00

Voi marraskuu ja mandoliinipuu. Nyt kuuluu olla ahdistunut, kuunnella murheellisia lauluja ja tuskailla miten on synkkää ja pimeää. Varataan kilvan matkoja sinne missä aurinko paistaa. Eihän sitä oikein voi kenellekään kasvokkain tunnustaa, mutta minä nautin marraskuusta ja siitä, että on kylmä. En hiihdä. Iloitsen vain kun saa hakea untuvatakin varastosta, pukea monta kerrosta vaatteita, varoa mustaa jäätä ja katsella huuruavaa hengitystä. Kevät tulee kun tulee, mutta nyt nautin kylmästä.

Ehkä se johtuu siitä, että olemme syntyneet pohjoisella pallonpuoliskolla. Pohdimme asiaa aikoinaan amerikkalaisen tuttavan kanssa, kun hän tunnusti saman mieltymyksen. Hän päätti erikoistua kirjoittamaan vain kylmistä maista. Tropiikissa hikoilu oli niin tuskallista. Suomessa hän on käynyt kahdesti – marraskuussa ja joulukuussa. Kuinkahan moni hänelle kertoi, että kesällä tänne pitäisi tulla? Joku vuosi sitten hän paljasti kirjoittavansa kirjaa, joka sijoittuu Islantiin. Kirjasta ei ole kuulunut sen koommin. Epäilen, että projekti on jäissä.

Islantilaisraukoilla ei ole koskaan hellettä. Sen sijaan talvi, toisin kuin luulisi, on leudompi kuin meillä, mutta kyllä siellä silti karua on. Norjassa on sateisempaa kuin meillä, vaikka elämme samoilla leveysasteilla. Ruotsissa paistaa aina aurinko, mutta sitä ei kannata ajatella. Ajatellaan sitä, että Suomessa on vuodessa sentään keskimäärin 40 hellepäivää, yli kuukausi yhteensä. En tosin ole varma, voiko tilastoihin luottaa. Lapsuudessa oli aina helle ja kesät kestivät ikuisesti. Mitä iäkkäämmältä kysytään, sitä kuumempia kesät ennen olivat.

Elolämmin tarkoittaa setäni mukaan sitä, että hän tuntee olonsa mukavaksi ja kaikilla muilla on hiki. Hän pitää lämpimästä, viihtyy villasukissa kesälläkin ja on vakaasti sitä mieltä, että joka vuosi ilmasto tuntuu hiukan kylmemmältä. Luulisi, että hän lomailee mielellään etelässä, mutta ei sekään käy. Vaarana kun on, että juuri sillä viikolla sattuisi kohteessa olemaan kolea sää. Sitä riskiä ei kannata ottaa. Ei hän tosin pidä oikein matkustamisestakaan. Lentokoneessa on aina liian kylmä. Niinpä hän pysyy kotona.

Tiedän myös missä on se kuuluisa paikka, johon aurinko ei paista. Se on rahtilaivan konehuoneessa. Tuttava paljasti tämän suuren mysteerin tuskaillessaan taas kerran voimasanoilla saatellen epätavallista ammatinvalintaansa. Tiedän kuitenkin totuuden paremmin kuin hän arvaakaan. Todellisuudessa hän nauttii olostaan juuri siellä laivan konehuoneessa. Yksin pimeässä. Niin kuin minä nautin marraskuun synkkyydestä, koska kesällä on liian valoisaa kaikkeen muuhun paitsi valokuvaamiseen. Sitä ei vain saa sanoa kenellekään. Meitä pidettäisiin synkkyydenpilaajina.

Aikalaiset

2010-11-06T09:50:00.004+02:00

Tuttavallisesti helvetinkoneeksi kastettu kellokorttilaite on yhteisöllisen inhon kohde töissä. Ei niin, etten ymmärtäisi sen funktiota työnantajan kannalta, ja miksei työntekijänkin. En vain ole varma siitä, tuottaako valvonta sittenkin enemmän haittaa kuin hyötyä. Luovaa työtä tekeville aika on hankala käsite. Ilman määräaikaa, mitään ei saa aikaiseksi. Kiire on paras motivaattori. Toisaalta ilman aikaa ajatella, se mitä saadaan tehtyä, ei ole minkään arvoista. Luulisi työnantajankin arvostavan lopulta enemmän tuloksia, kuin sitä, että kaikki istuvat samaan aikaan samassa paikassa.

Lapsuuden päivät olivat merkillisen pitkiä. Niin pitkiä, että yhden loputtoman kesäpäivän aikana ehdin sata kertaa kysyä äidiltä, mitä tekisin. Aikaa oli liikaa, sille ei olisi millään keksinyt käyttöä. Jostain syystä muistan saaneeni aina hyviä ideoita palkinnoksi. Miksei tekemistä ollut ja miksi aika meni niin hitaasti? Onneksi ongelmaa ei enää ole. Kiire hallitsee kaikkia elämän osa-alueita, eikä mitään ehdi. Jos ehtii aloittaa, ei kuitenkaan saa valmiiksi. Kaikki projektit ovat kroonisesti kesken. Miten ylipäätään on mahdollista, että meillä on krooninen pula siitä ainoasta asiasta, jota kaikilla on?

En tunne ketään, jolla olisi perhekuvat hyvässä järjestyksessä ja siisteissä albumeissa. Tunnen sen sijaan ison joukon ihmisiä, jotka ovat suunnattoman stressaantuneita siitä digikuvien määrästä, joka kuormittaa kotitietokoneiden muistia ja ulkoisia kovalevyjä. Jotkut eivät edes tiedä missä ne kuvat ovat. Digikameroiden piti helpottaa kuvien säilyttämistä. Toisin kävi. Monimegaisia digikuvia on kymmenkertainen määrä entiseen, eikä kukaan tiedä mihin ne pitäisi tallettaa ja missä muodossa. Ehkä salaa toivomme, että tietokoneen muisti pettäisi ja tuhoaisi osan ahdistuksen aiheuttajista. Sitten voisimme kaihoisasti muistella niitä kadonneita muistoja.

Miksei meillä edelleenkään ole @-näppäintä tietokoneessa, vaan siihen tarvitaan kahta sormea? Tekniikan piti pelastaa meidät, mutta se onkin pilannut vapaa-ajan monimutkaistamalla kaiken. Aikana, jolloin puhelimet jätettiin (hyvästä syystä) kotiin ulos lähtiessä, vapaa-aika oli vapaampaa. Nyt puhelimen kotiin jättäminen katsotaan joko vastuuttomaksi tai epäilyttäväksi teoksi. Puhelimeen vastaamattomuutta pidetään loukkauksena soittajaa kohtaan. Juuri se on vastuutonta, että varastaa kenties toiselle äärimmäisen harvinaisen vapaa-ajan hetken.

Ennen junamatkalla oli ylimääräistä aikaa lukea kirjaa, jutella, kirjoittaa tai ajatella. Nyt aika on pilkottu, koska mahdollisuuksia on liikaa. Pian kukaan ei edes huomaa mitä olemme menettäneet; me totumme, annamme periksi ja unohdamme. Siitä tulee menneisyyden kadonnutta aikaa. Meidän kuuluu jopa tehdä selvitys juna- tai lentomatkan jälkeen siitä miten olemme käyttäneet matkaan kuluneen ajan hyödyksi. Kuluminen on hirvittävän negatiivinen tapa ajatella. Aikahan on lahja, joka voitetaan. Varsinkin joutoaika. Luulen, että me kehitymme vasta silloin kun osaamme kysyä juuri oikeita kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat sen minkä piti olla lähtökohtaisesti itsestäänselvää.

En edes yritä kuvitella, että irtautuisimme lineaarisesta aikakäsityksestämme. Voisimme kuitenkin ajatella kuten antiikin kreikkalaiset – eteenpäin. Kreikkalainen olisi sanonut, että tammenterho on maassa siksi, että siitä kasvaisi puu. Me sanomme, että se on siinä, koska se putosi puusta. Katsomme taaksepäin. Jos yrittäisimme katsoa eteenpäin ja ehtiä kiireen edelle, saisimme ehkä vapaasti lillua hetken tyhjässä tilassa ja ehkä keksiä jotain oivaltavaa. Uudet ajatukset vaativat vapaata pudotusta ja tilaa hengittää. Kirottu kellokorttilaitekin katsoo vain menneisyyteen – mittaa aikaa, joka on käytetty. Se ei kerro paljonko aikaa on jäljellä, mikä olisi positiivisempi tapa ajatella.

Tanssii kristittyjen kanssa

2010-10-31T11:36:00.004+02:00

Oma suosikkini Tanssii tähtien kanssa -kisassa on säteilevä Nasima. Erityisen hauskaa on ajatella miten kansan syvien rivien ennakkoluulot naksahtelevat suomisoffilla. Nasimahan edustaa juuri niitä maahanmuuttajia, joita asiaan kriittisesti suhtautuvat eivät oppinsa mukaan halua tänne. Hän on muslimi, kotoisin täysin erilaisesta kulttuurista ja saapunut Suomeen pakolaisena. Ja mikä kaikkein kauneinta – vihoviimeinen asia, jota nuorelta musliminaiselta kukaan odottaa, on salsan tanssiminen tv-showssa.

Päivi Räsäsen viimeisimmän tunnustuksellisen lausunnon mukaan meidän pitäisi suosia erityisesti kristittyjä maahanmuuttajia. Jäi kuitenkin määrittelemättä suositaanko vanhoilliskristittyjä vai liberaalimman, vähemmistöjen oikeudet huomioivan uskonkäsityksen kannattajia. Tästä linjauksesta ei ole enää pitkä matka siihen, että aamun ruuhkabussiin valikoidaan ensin valkoihoiset kristityt heteroseksuaalit. Tosin jos bussikuskit saavat päättää, voi olla, että valkoihoiset jäävät pääkaupunkiseudulla pysäkille palelemaan. Kuka sitten on oikea kristitty? Kirkkoon saa käsittääkseni liittyä kuka tahansa. Uskoahan ei tarvitse todistaa pääsykokein eikä lääketieteellisin testein.

Mielenkiintoista maahanmuuttokeskustelua käytiin myös kirjamessuilla. Sofi Oksanen sattui taas oivallisesti kiteyttämään yhteiskunnan tilan yhteen lauseeseen. “Miten Suomi olisi houkutteleva hyvin työllistyville maahanmuuttajille, jos täällä on ennakkoluuloja ja rasismia?” Asenneilmapiirin suora seuraus jo tällä hetkellä on se, että lahjakkaimmat ja kunnianhimoisimmat lähtevät, jos työmarkkinat eivät tarjoa heille haasteita. Tämä koskee yhtä lailla suomalaisia, joita ilmapiiri ei miellytä. Kaikki eivät haluakaan jäädä bussikuskeiksi ja siivoojiksi. Lähtiessään he ostavat vain menolipun.

Irlannissa oli vielä neljä vuotta sitten paljon ulkomaalaisia ja paljon työpaikkoja, jotka kohtasivat hyvin toisensa. Työttömyysprosentti taisi olla neljä, jota pidettiin lähes täystyöllisyytenä. Meillä hoetaan aina sitä, ettei täystyöllisyyteen koskaan päästä. Onko sitten yritetty? Ei kai silti ole pakko hyväksyä kiltisti sitä, että joka kymmenes istuskelee kotona. Irlanti houkutteli ihmisiä juuri samoista syistä kuin Suomi nykyisellään karkottaa. Elintaso oli hyvä, verotus lempeä ja ilmapiiri riittävän ymmärtävä monikulttuurisuutta kohtaan. Irlanti veti ilmeisillä hyödyillä ennen muuta työntekoon. Suomi ei valitettavasti tee niin.

Tunnen maahanmuuttajia, juuri niitä hyvinkoulutettuja ja kunnianhimoisia, joista EVA:n Talent available -raportti oli huolissaan. Moni on turhautunut ja tuntenut olevansa väärästä maasta. On väärä aksentti tai äidinkieli. On tuttu insinööri, joka ajaa pakettiautoa, sosiologi kouluavustajana, ekonomi asentamassa ilmastointilaitteita. On yliopiston opettajia, jotka ovat viettäneet puoli vuosikymmentä vastaanottokeskuksessa, ja joille ainoa mielekäs puuha on kirkon vapaaehtoistyö. Yhteiskunta on häviäjä, kun näiden ihmisten osaaminen, kokemus ja tekemisen motivaatio heitetään hukkaan ilman, että kukaan edes huomaa sitä.

Virallisena työllistämistoimena järjestelmä tarjoaa maahanmuuttajille palkatonta työharjoittelua. Sitä voisi kutsua toisella nimellä myös laillistetuksi orjatyöksi. Oppilaitokset ja työnantajat ovat keskenään sopineet, että jakson päättyessä sama yritys saa seuraavan työharjoittelijan, eikä ketään tarvitse oikeasti työllistää. Tämä on yksi tapa kaunistella tilastoja. Maahanmuuttajia jujutetaan koulutukseen, jossa ei opi mitään ja josta ei valmistu miksikään. Heille opetetaan suomea kursseilla, jotka laahaavat kuin humalainen humppaorkesteri. Ja oppilaitokset laskuttavat.

Tätä kutsutaan kotouttamiseksi ja se on poikkeuksetta harvinaisen tehotonta ja hyödytöntä. En tiedä ehdittiinkö Irlannissa kotouttaa ketään, kaikilla oli kiire töihin. Yleisesti uskotaan ilmeisesti, että maahanmuuttajat ovat Suomessa joko töissä, opiskelemassa tai elävät toimeentulotuella. Ei se niin suoraviivaista ole. Useimmiten he nostavat työttömyyskorvausta tai opintotukea ja käyvät samaan aikaan pimeästi töissä. Niin tekee moni suomalainenkin. Se, että työhaastatteluun pääsee vaihtamalla sukunimen, on ensi sijaisesti meidän tragediamme, ei maahanmuuttajien. Se, että systeemiä vedätetään, on epäkelvon systeemin vika. Kukapa ei tekisi itse samoin.

Samaan aikaan puolueet sorvaavat kilvan maahanmuuttopoliittisia lausuntoja, hakevat syntipukkeja lamalle ja julistavat homokantojaan. Epätasa-arvo voi silti oikein hyvin. Koko rakennusteollisuus elää pimeän työvoiman luvallisesta hyödyntämisestä. Talous hyötyy siitä, ettei valvontaa ole. Paritus ja prostituutio voivat oikein hyvin, sitäkään ei valvota. Samalla termillä voisi kutsua vuokratyövoiman hyödyntämistä. Samoin hyväveli-verkosto ja politiikan korruptio. Oikeita työelämän ongelmia olisi kyllä olemassa tutusta pätkätyöstä ja varhaiseläkkeistä alkaen, mutta niistä on päätetty vaieta.

Plyysikankaisten divaanisohviensa poteroihin kaivautuvat katkeroituneet kantasuomalaiset, jotka tähtäilevät haulikolla kaikkea mikä näyttää erilaiselta, eivät vie tätä maata mihinkään muualle kuin tunkiolle. Ainoa pelastuksen tie on Nasiman kaltaisissa kauniissa ja rohkeissa. Toivottavasti Nasima jaksaa tanssia, eikä anna periksi.

Totta aamunkoitteessa

2010-10-28T22:17:00.005+03:00

Näin kirjamessujen aikaan tekee mieli julkaista tällainen kirjameemi, vaikka se poikkeaakin totutusta tyylistä ja formaatista. Tämä vain oli niin houkutteleva. Enkä usko, että haluan sähköistä kirjahyllyä tämän nykyisen seinäni tilalle. Sitäkö muka pitäisi öisin katsella ja järjestellä uusiksi? Koti ilman kirjoja ja pianoa ei ole mikään koti.

Kas tässä:

Oletko mies vai nainen?
Don Quixote

Kuvaile itseäsi.
Kosmonautti

Kuinka voit?
Sinut

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Ihmisten eläintarha

Mihin haluaisit matkustaa?
Timbuktu

Kuvaile parasta ystävääsi.
Eikä nivelet ruostu

Mikä on lempivärisi?
Salmiakki

Millainen sää on nyt?
Matala maa

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Totta aamunkoitteessa

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Hämärä luonto

Mitä elämä sinulle merkitsee?
The desert and the dancing girls

Millainen parisuhteesi on?
Nainen ja apina

Mitä pelkäät?
Nunnu putoaa

Päivän mietelause?
Vielä yksi asia

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Hiljaisuuden voima

Miten haluaisit kuolla?
Kenelle kellot soivat

Mottosi?
Rikos ja rangaistus

Ja possu sanoo muu

2010-10-25T23:39:00.003+03:00

Istuin kerran hikisenä nicaragualaisen kyläkaupan rappusilla nauttimassa mielestäni ansaitsemaani kylmää olutta, kun pölyiselle kylätielle juoksenteli pieni possu. Seurailin sen uteliasta tonkimista ja sitten – sympaattinen otus pissaili huolettomasti toikkaroidessaan keskellä tietä. Tajusin samassa matkustaneeni hirveän kauas kotoa nähdäkseni elämäni ensimmäistä kertaa miten possu pissii. Ajattelin matkan olleen kaiken vaivan arvoinen. En ollut enää ihan yhtä maalaiselämästä vieraantunut urbaani hölmö.

Viikonloppuna teimme tuttavuutta porsaan sisäfileen kanssa. Tai niin uskoin. Liha oli hautunut hyvin uunissa. Silti se ei tuntunut pehmeältä ja murealta kuten yleensä. Tuoksukin oli outo. Tarkistin päiväyksen paketista, siinä ei ollut vikaa. Kun leikkasin lihaa, tajusin missä oli. Marinoitu Pirkka-possu oli sitkeää, tummaa ja säikeistä lihaa. Sisä- ja ulkofilettä on tehty uunissa monen monta kertaa, eikä se ole koskaan näyttänyt tältä. Emme tienneet mitä kuivakka liha oli, eikä kukaan pystynyt syömään sitä.

Osmo Soininvaara kertoi blogissaan käyneensä Ranskassa ostamassa lampaankyljyksiä. Tiedän, tiedän. Se vain tahtoo unohtua jos ei vähään aikaan matkusta. Tuore ruoka näyttää ja maistuu tuoreelta. Ja sitä ei todellakaan saa kotoisasta jättimarketista. Meillä on vaihtoehtoina vain yrittää metsästää tuoretiskistä vähiten epäilyttävät viipaleet tai valmiiksi pakatuista se, jossa olisi mahdollisimman vähän emulgointi- ja stabilointiaineita. Soininvaaran mukaan kauppa pilaa suomalaisen ruokakulttuurin. Minulta se on pilannut ruokahalun monta kertaa.

Ehkä koko kansakunta olisi terveempi, jos pikkukaupat, pientilat ja lähiruoka olisivat säästyneet tältä kehitykseltä. Oikean ruoan sijasta syömme ja syötämme lapsille teollisesti tehovalmistettua keinoravintoa, joka säilyy viikkoja ja maistuu aromatisointiaineilta. Iso osa suomalaisista tuskin edes tietää miltä oikeasti tuore ruoka tai vaikka lehmänmaito maistuu. Ehkä siksi luomu ei myy, eikä sitä osata vaatia. Olisi syytä. Kyseenalaiset tutkimukset pelaavat ruokateollisuuden pussiin. Pelkästään ajatus siitä, että luomuruoan paremmuus pitäisi tieteellisesti todistaa, on absurdi.

Pahin vihollisemme ei ole pommia kantava islamisti, trooppinen myrsky eikä lamakaan. Vihollinen on ruokapöydässä ja me olemme itse sen kutsuneet kylään. Irlannissa organic food -osasto oli todella iso jo vuosia sitten. Milloin me heräämme vai ovatko ihmiset jo turtuneet? Vähintä mitä voimme tehdä, on panostaa siihen, että edes kouluissa syödään järkevästi.

Suomalaisia järkytti kesällä kun venäläisviranomaiset ilmoittivat boikotoivansa liha- ja maitotuotteita ja löysivät ylimääräisiä lääkeaineita Atrian lihasta. Kohu selitettiin nopeasti veli venäläisen tavaksi tehdä kauppaa. Äkkiä unohtui sekin, että lihasta todella löytyi siihen kuulumatonta antibioottia. Yritettiinkö naapurille myydä sekundaa ja vedätys paljastui? Entä jos kotimaiseen valvontaan ei voikaan luottaa? Meille myydään juuri niin huonoa ruokaa, kuin suostumme ostamaan.

Tapiolassa osui silmään ilmoitus kadonneesta kissasta. Lappuun oli tekstattu lisäys: maistui kanalta. Hirveän huonoa huumoria, mutta silti se hymyilytti. Pitäisikö teollista ruokatuotantoa vastaan hyökätä samanlaisella sissitaktiikalla? Muuten voi olla, ettei mikään muutu. Joka tapauksessa joku muu saa vastedes syödä ne valmiiksi marinoidut porsaanfileet, jotka sanovat muu tai ehkä jopa hau hau.

Suuri rusinasota

2010-10-20T17:10:00.005+03:00

Taistelua on käyty vimmatusti jo viikon ajan. Maksalaatikko on perinneruoka, josta jokaisella on mielipide. Vanhoillisimmat laatikkofundamentalistit jopa väittävät, että maksalaatikko ilman rusinoita olisi syntiä. Alkuperäisen reseptin tulkinnastakin on syntynyt kiistaa. Radikaaleimmat liberaalit taas puhuvat jopa maksalaatikkoapartheidista. Myös maksalaatikon synty on herättänyt perustavanlaatuisia kysymyksiä. Onko se ollut olemassa aina? Lisätäänkö rusinat myöhemmin vai ovatko ne laatikossa alusta asti? Mikä on maksalaatikon tarkoitus?

Hyvä sinänsä, että tärkeistä ja tunteita herättävistä perinteistä käydään perusteellista keskustelua – kuten maksalaatikosta. Ennenhän siitä ei puhuttu lainkaan, ei puhuttu rusinoistakaan. Se vain oli pöydässä ja sitä syötiin, ei olisi ollut sopivaa kyseenalaistaa laatikon perinteistä asemaa. Ajat kuitenkin muuttuvat. Nyt rusinattoman maksalaatikon puolustajat vaativat omalle suosikilleen virallista asemaa joulupöydässä ja kunniapaikalla. Puhutaan isoista asoista, tasa-arvosta ja yhtäläisistä oikeuksista.

Lain edessä maksalaatikot ovat tasa-arvoisia Suomessa. Laatikkoa saa syödä kuten haluaa, se ei ole rikos eikä sairaus. Tilastollisesti kuitenkin vain muutama prosentti haluaa maksalaatikkonsa ilman rusinoita. Alle prosentti nauttii estoitta molemmista ja suuri enemmistö perinteisesti rusinoiden kanssa. On myös niitä, jotka pidättäytyvät maksalaatikosta kokonaan. Tarkkoja lukuja ei luonnollisesti ole, koska aihe on arka ja henkilökohtainen.

Maailmassa on kuitenkin 77 maata, joissa rusinaton maksalaatikko on lainvastainen ja niistä seitsemässä siitä voidaan tuomita kuolemaan. Täällä asiat ovat siis varsin hyvin. Poliisi ei ratsaa keittiöitä, ei kaivele rusinoita eikä vie ketään kuulusteltavaksi. Halutessaan maksalaatikkoa voi harrastaa työpaikoilla tai vaikka kadulla, täysin julkisesti ilman häpeää tai joutumista paheksunnan kohteeksi. Mistä tässä sitten soditaan?

Ennen oli radikaalia olla syömättä maksalaatikkoa tai vain jättäytyä pois joulupöydästä. Nyt perinteisestä maksalaatikkoseremoniasta taistellaan haarukat totisesti tanassa. Jotenkin koko sodassa on järjestetyn protestin ja provokaation sivumaku. Epäilen kiinnostaako maksalaatikkokiista edes enemmistöä suomalaisista. Vanhoilliset perinteisen laatikon kannattajat kokevat kuitenkin asemansa uhatuksi. Ehkä tarkoitus onkin kaataa vanha valta ja viedä paraatipaikka pöydän päässä. Mene ja tiedä. Ainakin esiinmarssi on näyttävä.

Joulupukin kantaa asiaan ei tunneta, mutta tonttujen leiri on jakautunut pahasti kahtia skandaalin takia. Tonttujen apulaisia eroaa tuhansittain. Rusinamyönteinen puolue taas on saanut uusia jäseniä kohun ansiosta. Epäilemättä muutkin puolueet hyötyvät siitä, että huomio kohdistuu vaalien alla selkeään vastakkainasetteluun, jonka kaikki ymmärtävät eikä tarvitse julkisesti ruotia vaikkapa työttömyyttä tai luoja varjele ilmastonmuutosta ja energiaratkaisuja. Rusinattomien puoluekin saa tulla reilusti uunista ulos. Lopultakin puhutaan vain maksalaatikosta.

Onneksi maassamme on viimein päästy konkreettiselle tasolle tasa-arvon kiistattomien epäkohtien korjaamisessa, eikä vain perusteta komiteoita ja julkaista mietintöjä. Seuraavaksi hoidetaan varmasti kuntoon lasten tasa-arvo koulutuksessa, koulu- ja työpaikkakiusaaminen, ulkomaalaisten pääsy työelämään, rotujen tasa-arvo, opiskelupaikkojen jakaminen ja muut pienet epäkohdat. Kunhan maksalaatikon ja rusinoiden kiista on ensin käsitelty.

Lilliputtien maassa

2010-10-16T18:22:00.007+03:00

Kulttuurishokki ymmärretään henkisenä konfliktina, joka syntyy vaikeudesta sopeutua erilaiseen kulttuuriin. Ajatellaan siis yleensä, että on kyse kielestä, käyttäytymisestä ja tavoista tehdä asioita ja kohdella toisia ihmisiä. Kulttuurishokkiin kuuluu kuitenkin olennaisesti myös fyysinen sopeutuminen ulkoisen olemuksen muuttumiseen. Voi olla yllättävän vaikeaa yhtäkkiä aikuisena kasvaa tai kutistua.

Kun suomalainen muuttaa Intiaan, hän on paikallisten keskellä jättiläinen – eli kasvaa yhtäkkiä huimasti pituutta. Jos taas muuttaa Hollantiin, muuttuu kääpiöksi. Sveitsissä suomalainen tuntee itsensä köyhäksi, Egyptissä kalpeaksi, Ruotsissa huonohampaiseksi ja Brasiliassa alaraajahalvaantuneeksi. Tämä on tietysti ohimenevä vaihe, koska asuessaan vieraassa maassa alkaa pian muuttua enemmistön kaltaiseksi. Pian mitään eroa ei edes itse huomaa. Myöhemmin eivät huomaa enää muutkaan.

Asiaan perehtymätön luulisi helposti, ettei tämä koske paluumuuttajaa. Sama prosessi on kuitenkin edessä käänteisesti. Ulkomailla asuneen suomalaisen minäkuva on muuttunut asuinmaan ihmisten kaltaiseksi eli hän on alkanut kuvitella olevansa saman näköinen kuin muutkin. Palatessaan kotimaahan, hänen täytyy nopeasti muuttaa olemuksensa takaisin. Tämä on kivuliasta siksikin, etteivät muut ymmärrä hänen kasvu- tai kutistumiskipujaan.

Kun palasin Suomeen kohtasin kalpeita, paksuposkisia ja pienisilmäisiä ihmisiä, joilla oli lyhyet, tukevat jalat, joilla he kävelivät painavin askelin. Hämmentyneenä yritin löytää normaalin näköisiä ihmisjoukosta, mutta kaikki näyttivät samalta. Erityisen omituista oli se, että ihmiset olivat muuttuneet niin vakaviksi ja tuijottivat pisteliäästi sanomatta kuitenkaan mitään. Kaikki iloisuus ja keveys tuntui puuttuvan heiltä. Viikon kummastelun jälkeen katsoin aamulla peiliin ja näin siellä aivan samannäköisen pienisilmäisen suomalaisen. Identiteettikriisi oli valmis.

Tunsin myös kutistuneeni. Tämä on merkillistä siksi, että miesten keskipituus Suomessa on 178 cm ja Irlannissa 176 cm, joten ero on varsin pieni. Jos kuitenkin sattuu olemaan täsmälleen 177 cm pitkä, sillä on paljonkin merkitystä – vanhassa kotimaassa on silloin ollut alle keskipituinen, mutta uudessa sen yli. Kyllä koolla on väliä, on teeskentelyä väittää mitään muuta. Ehkä koko kulttuurishokki johtuu lopulta juuri niistä kahdesta senttimetristä.

Vieraassa maassa on väkisin kuin ruma ankanpoikanen. Sadussa ruma lintu löytää lopulta omiensa luokse ja ymmärtää miksi on ollut erilainen ja sen, ettei olekaan ruma. Opetus on se, että erilaisuutta suvaitaan usein huonosti niin lintujen kuin ihmistenkin porukoissa. Jos ei sopeudu ja osaa olla muiden kaltainen, tulee nokituksi hengiltä. Tai sitten pitää hakeutua samannäköisten seuraan. Eläimiä me olemme, vaikka kuljemmekin pystyssä.

P.S. Perehtymismateriaalina suosittelen Jonathan Swiftin kirjaa Gulliverin retket. Se kertoo itse asiassa nimenomaan kulttuurishokista ja sen kohtaamisesta. Toinen ikiaikainen suosikkini on Desmond Morrisin Alaston apina, joka taas kertoo siitä, miksi me helposti käyttäydymme huonosti varsinkin kohdatessamme kulttuurishokin tai erilaisuutta. Kaikki loput opetukset löytyvät Andersenin ja Grimmin saduista.

En etsi valtaa loistoa

2010-10-13T23:47:00.007+03:00

Kadulla kerjäämistä ei haluta kieltää, sanoo myös ulkoministeri Alexander Stubb. Se ei hänen mukaansa ole syy vaan seuraus. Syy on köyhyys. Ajatus köyhyyden poistamisesta on radikaaleinta mitä suomalaisessa poliittisessa retoriikassa on kuultu sitten taistolaisvuosien. Ja kun se toteutuu, rauhan Nobel tulee Suomeen jo toistamiseen. Ehkä meillä onkin syy juhlia ja myös hiukan kyseenalaistaa samalla omia asenteitamme.

Kerjääminenhän on työtä ja epäilemättä kovaa työtä. Istumatyötä tekevänä tiedän miten helposti siinä hankkii selkävaivoja. Vähän väliä pitää nousta oikomaan nikamia ja hakemaan kahvia. Istumatyö sisällä on kuitenkin lastenleikkiä verrattuna istumatyöhön ulkona. Se on myös myyntityötä, jossa asiakkaat on nopeasti saatava vakuuttumaan sijoituksen välttämättömyydestä. Tulospalkkaus aiheuttaa varmasti stressiä. Ammattiliiton kautta kerjääminen integroitaisiin parhaiten suomalaiseen yhteiskuntaan ja saataisiin alalle yhdenmukaiset säännöt. Mikä liitto ehtii ensin?

Meillä on nyt onnekkaasti oman alansa parasta osaamista maassamme ja sitä pitäisi pystyä hyödyntämään täydellä teholla. Ripeällä valmistelulla peruskoulupohjaiseen kerjäämisen ammattitutkintoon valmistavat opinnot voisivat alkaa jo ensi syksynä oppilaitoksissa. Suomessa on paljon köyhiä, saneerausten takia työelämästä syrjäytyneitä, joiden ansiosidonnainen pian päättyy. Myös varastaminen voitaisiin laillistaa niin, että pienituloisilla olisi Kelan määrittelemällä kuukausittaisella summalla oikeus ottaa haltuunsa toisten omaisuutta. Olisimme tasa-arvon ja tulonsiirtojen todellinen mallimaa.

Vuosittain voitaisiin palkita vuoden kerjäläinen, mikä nostaisi alan arvostusta ja antaisi vähäosaisille kasvot julkisuudessa. Suomessa kerjäläisyyttä opiskelevat voisivat tietysti hakeutua vaihto-oppilaiksi ulkomaille ja käydä hakemassa kansainvälistä oppia alan parhailta eurooppalaisilta mestareilta. Työharjoitteluun Helsingin kaupunkikin tarjoaa tosin oivallisen ympäristön – positiivisesti suhtautuvia rahanjakajia riittää. Joku paikallinen sanomalehti voisi sponsoroida istuinalusia ja brändättyjä pahvimukeja tuleville ammattilaisille.

Stubbin johdolla Suomi voi olla edelläkävijä globaalien ongelmien ratkaisijana ja tätä osaamista pystyttäisiin myymään myös Unionin ulkopuolelle. Me voisimme profiloitua alan erikoisosaajiksi. Perinteitä ja kulttuuria tukevia projekteja EU:kin avokätisesti rahoittaa. Jos ulkoministerin vision mukainen rahasto toteutuisi, olisi toki turvallisempaa kuljettaa korvamerkityt seteliniput Suomeen ja lapioida niitä suoraan asuntovaunun ovesta sisään kuin liukastella pitkin Romanian maaseudun mutaisia pikkuteitä etsimässä romaneja, jotka puurtavatkin siirtotyöläisinä pohjoisen hyvinvointivaltion kaduilla.

Jos kerran ennakkoluulottomasti ryhdytään taistoon eriarvoisuutta vastaan, miksei saman tien korjattaisi muutamia muitakin epäkohtia. Köyhyyden voisi poistaa koko maailmasta. Samoin nälänhädän, sairaudet ja ilmastonmuutoksen. Huumekaupan, sodat ja konfliktit voisi lopettaa ja uskonnoista johtuvat kiistat voisi myös samalla sopia. Ja sitten Lähi-idässä kinastellaan yhä siitä yhdestä pölyisestä maaläntistä. Sekin saisi jo loppua. Ottakaamme toisiamme kädestä kiinni ja eläkäämme vastedes sopuisassa yhteisymmärryksessä. Niin köyhät kuin rikkahat.

Kim Jong N8

2010-10-08T23:28:00.004+03:00

Pohjois-Korealla menee huonosti, mutta niin menee myös Nokialla. Molemmat ovat tehneet vääriä valintoja. Molemmilla on liian vähän ystäviä. Myös Nokialla on uskottu ikuiseen auringonnousuun ja rakastetun johtajan pettämättömään viisauteen. Molemmat ovat mielestään suuria ja mahtavia, mutta nälkävuodet ovat kohdelleet kaltoin. Nokian puhelinkokeille naureskellaan julkisesti ja uusi kanadalaisjohtaja on tiukan paikan edessä. Brändiarvosta on kadonnut kahdessa vuodessa 20 miljardia. Pohjois-Korean kurssi on ollut aika huono jo vuosikymmeniä.

Yhtäläisyydet eivät lopu tähän. Maailman kummallisin diktatuuri, siis Pohjois-Korea, valmistautuu johtajanvaihdokseen. Rakkaan johtajan Kim Jong-Ilin poika, Kim Jong-Un perinee yksinäisen paikan valtaistuimella, mutta ulkomaailma ei tiedä hänestä mitään. Yhtä salamyhkäistä on ollut Nokian uuden älypuhelimen lanseeraus, jota lykättiinkin jo useaan kertaan. Maallikotkin ovat ymmärtäneet, että kehitystyö on ollut tuskien taival. Seuraajan löytäminen usein on, säälimättömien vihollisten painostuksen keskellä.

Merkillistä kyllä, molempien kruununperijöiden ulkonäöstä on herännyt keskustelua. Lehdet väittivät, että Kim Jong-Un olisi käynyt kirurgilla. Ei voida tosin puhua perinteisestä kauneusleikkauksesta, jos perijän kasvoja on kaventamisen sijaan levennetty ja leuan alle tehty muutama kunnioitusta herättävä nahkamakkara. Juttujen mukaan diktatuurin tuotetta olisi muokattu, jotta uusi johtaja näyttäisi enemmän isoisältään Kim Il-Sungilta. Tämän pitäisi taata kansansuosio, jos sillä nyt mitään väliä on. Onhan isoisäkin edelleen “ikuinen presidentti”, vaikka on ollut kuolleena jo kuusitoista vuotta.

Uusi nokialainen taas näyttää minusta pohjois-korealaiselta parranajokoneelta, jos kuvitellaan, että maassa olisi sellaisia laitteita. Väritkin ovat jotenkin sosialistisen makuisia. On vaikea uskoa, että puhelinta on todella suunniteltu vuosia ja tähän on ponnistelu insinöörit sitten tuonut! Jokainen voi mielessään pohtia jonottaisiko nokialaista aamuyön pakkasessa kaupan ulkopuolella ennen myynnin alkamista. Muotoilua niin syvään kumartavassa pohjoismaassa jotain on mennyt pahasti vikaan, jos laite ei edes näytä hyvältä.

Myönnän vapaaehtoisesti ilman kidutusta, etten ole käynyt Pohjois-Koreassa enkä pitänyt edes kädessäni Nokian uutta puhelinta. Koko juttu perustuu siis huhuihin ja lehtitietoihin sekä omiin arvauksiin. Ja sen lisäksi viralliseen propagandaan. Olen nimittäin nähnyt Nokian uutta mainontaa. Siitä ei tullut mieleen Pohjois-Korea, vaan brittiläinen teleoperaattori O2. Samalle tasolle ei kuitenkaan ylletä, mikä olisikin ihme – O2:n mainonta oli vuosituhannen alussa sen verran huikeaa. See what you can do – O2. N8:n slogan on It’s not technology, it’s what you do with it. En väitä, että lontoolaistoimistossa olisi mitenkään...no, asiakas tilaa ja asiakas maksaa. Ainakin se on liian pitkä ollakseen oikeasti hyvä.

Keväällä 2007 kaverini esitteli minulle tohkeissaan uutta matkapuhelintaan Pursimiehenkadun kulmassa. Se hetki olisi voinut muuttaa elämäni, minäkin olisin voinut loikata. Puhelin oli iPhone. Sen sijaan olen yhä edelleen kömpelön kotimaisen omistaja, mitä kadun enemmän kuin mummon talouskukkaron tyhjentämistä vuonna 1985. Viis siitä kuka keksi mitä, Apple voitti kisan. Nokian tuotteissa tai sen paremmin mainonnassakaan ei ole vuosiin ollut mitään uutta tai jännittävää.

On siis Steve Jobsin ansiota, että meilläkin on nyt paitsi mahdollisuus ostaa trendikkäitä ja houkuttelevia puhelimia, myös sananvapaus. Rakkaan kansallissankarimme tekemisiä ja tuotteita saa julkisesti kritisoida, jos siltä tuntuu. Kymmenen vuotta sitten tämän tekstin julkaisemisesta olisi rangaistu ankarasti paheksuvilla katseilla ja epäisänmaallisuuden stigmalla. Omaa pesää ei liattu, kaikilla oli samanmerkkinen puhelin. Paremmasta ei tiedetty, mutta nyt kaikki on toisin.

Kiitos amerikkalaiset imperialistit, kiitos!

Strateginen kumppari

2010-10-05T01:05:00.005+03:00

Syksy saa ja myös mainostoimisto samalla. Asiakkaat puhkeavat kukkaan yhtä jalkaa ruskan kanssa, havahtuvat syys- ja joulukampanjoineen ilahduttamaan meitä markkinointiplaneillaan. Palveluammatissa kuuntelemme pieniä ja suuria toiveita valppaat korvat nöyrästi värähdellen. On niitä, joille teemme oivaltavaa mainontaa, sellaista mikä puhuttelee ja tuottaa haluttuja tuloksia. Joskus se on kaunistakin. On asiakkaita, joiden kanssa pääsemme kuivin jaloin maaliin, ammattitaitoisia ostajia. Toisten kanssa taas kahlaamme elämän kylmiä kuralätäköitä. Joskus se menee näin.

Tarjoilija: Hyvää iltaa.
Asiakas: Ottaisin mustatorvisienikeittoa, riimiporoa ja härkäcarpaccion.
Tarjoilija: Ja pääruoaksi?
Asiakas: Kampasimpukkaa, vasikanmaksaa, maa-artisokkarisottoa ja nakkeja. Sinapin kanssa.
Tarjoilija: Kyllä tietysti onnistuu...
Asiakas: Niin, ja vielä kunnon pippuripihvi. Ja punajuurisalaattia, mutta voisiko se olla jonkun muun väristä?
Tarjoilija: No, yleensä se on ollut punaista.
Asiakas: Minä en pidä punaisesta, siitä tulee joulu mieleen.
Tarjoilija: Kuinka haluatte pihvinne? Kypsänä?
Asiakas: Mieluummin puolikypsänä tai puoliraakana, se on varmaan edullisempaakin. Sitähän voi sitten aina kypsentää lisää. Otan sitten kaikki samalle lautaselle.
Tarjoilija: Kannattaisiko kuitenkin...
Asiakas: Nyt alkaa jo olla nälkä.
Ruoka saapuu.
Asiakas: En minä mitään tällaista ole tilannut.

---

Räätäli: Kuinka voin auttaa?
Asiakas: Äkkiä pitäisi saada juhla-asu, hirveä kiire.
Räätäli: Tuleeko tämä miehelle vai naiselle?
Asiakas: Kyllä sen pitää sopia ihan kaikille.
Räätäli: Minkälaista olitte ajatellut?
Asiakas: Joku siisti ja hillitty, aika perinteinen, mutta persoonallinen se voisi kuitenkin olla, kyllähän te tiedätte meidän tyylin. Pääasia kuitenkin on, että se tilaisuus on huomenna.
Räätäli: Mikä tilaisuus teillä on?
Asiakas: Se on sellainen vuosittainen juttu, mutta ei sitten mitään mustaa ettei tule ihan hautajaiset mieleen. Eikä valkoinenkaan sovi kun kilpailijalla oli kerran. Jotain modernia.
Räätäli: Harmaa ehkä?
Asiakas: Ei kun kyllä siinä saa väriä olla ja iloisuutta kanssa. Tehkää vaikka muutama erilainen versio. Voisiko jo iltapäivällä tulla sovittamaan?

---

Lääkäri: Vahvasti epäilen, että vaiva liittyy maksan toimintaan. Usein se...
Asiakas: Älä nyt sössötä.
Lääkäri: Testitulosten mukaan...
Asiakas: Unohdetaan ne. Laita tosta 70mg, tuota lisäksi ja tuolta vielä nappeja päälle. Siitä se lähtee. Näin tätä on ennenkin hoidettu.
Lääkäri: Mietitäänkö kuitenkin hetki, mistä tämä johtuu?
Asiakas: Ei jumalauta, meidän firmassa olisi ovi laulanut jo. On meillä muutakin tekemistä. Onko teillä vieläkään mitään ammattikoulutusta? Anna tänne se ruisku.
Lääkäri: Se voi olla huono idea...
Asiakas: Jos te ette halua tehdä tätä, kyllä tuolta löytyy muita lääkäreitä, jotka haluavat.

Näkkileivän jauhopuolella

2010-09-30T21:53:00.006+03:00

Kun joukko toisilleen entuudestaan tuntemattomia suomalaisia joutuu samaan tilaan, ei synny spontaanisti yhteishenkeä tai luontevaa keskustelua. Jutustelu on väkinäistä ja vaikeaa. Useimmiten ei ystävystytä, ei esittäydytä. Joskus kukaan ei aloita keskustelua ja kaikki ovat hiljaa. Olen ainoa, jota tilanne kiusaa suunnattomasti. On ollut hankalaa sopeutua siihen, että ryhmässä pitää olla se, joka sekä aloittaa keskustelun että pitää sitä yllä, koska hiljaisuus tuntuu ahdistavalta. Olen tuskastunut tähän rooliini, jota minun ei koskaan ulkomailla tarvinnut harjoitella. Siellä taistelin suunvuorosta muiden kanssa, enkä sitä aina saanutkaan.

Ulkomaalaiset sanovat, että suomalaisiin on vaikea tutustua. Se on optimistinen käsitys. Toiset sanovat reilusti, että se on mahdotonta. Toisaalta väitetään, että kun lopulta onnistuu saa elinikäisen ystävän. Ei se mahdotonta ole, mutta kyllä se kysyy pitkäjänteisyyttä ja hyviä hermoja. Miksi luottamuksen voittaminen on niin kivuliasta? Mitä me pelkäämme? Me olemme vähäsanaisia ja etäisiä, epäluuloisia ja ujoja. Sanon me, koska ruoskin itseäni siitä, että olen tahtomattani välillä yhtä epäluuloinen. Eikä sekään mitään auta, mutta meille toisiimme tutustuminen on ihan yhtä vaikeaa.

Tuntuu siltä, että jos lähestymisen tekee helpoksi, antaa ymmärtää olevansa yksinäinen ja epätoivoinen. Niin ei tehdä, koska se on noloa. On ikäänkuin tabu olla avoin ja kertoa henkilökohtaisia asioita. Kuitenkin toiseen ihmiseen tutustuminen ja ystävystyminen vaatii juuri sitä. Se vaatii luottamusta siihen, että toinen ihminen haluaa meille vain hyvää. Voitko luottaa naapureihisi? Sitä ei edes pidetä kaupungissa tarpeellisena tai varsinkaan välttämättömänä. Itsekeskeisyys on hyväksyttävää eikä yhteisvastuullisuus ole pitkään aikaan ollut trendikästä. Ja sen kanssa on elettävä.

Minusta rappukäytävässä kuuluu tervehtiä, hississä vähintään katsoa silmiin ja lääkärin odotushuoneessakin voi hymyillä toisille. Se on psykologinen viesti: emme ole vihollisia. En sopeudu siihen, että Suomessa vieraille ihmisille puhumista pidetään yhä joko mielenterveysongelmana, humalaisen ylisosiaalisuutena tai iskuyrityksenä. Onnekkaasti olen töissä yrityksessä, jossa on poikkeuksellisen hyvä henki ja kaikki ovat kohteliaita, puheliaita ja ystävällisiä. Vallitsee siis yleinen luottamuksen ilmapiiri. Suomalaisessa yhteiskunnassa sellaista ei valitettavasti oikein ole.

Toinen asia, mitä ulkomaalaiset ihmettelevät, on suomalaisten tarve asua yksin. Irlannissa on normaalia, että myös työssäkäyvät jakavat talon. Housemate-elämä tulee kaikille halvemmaksi, vapaa-aikaa on kuitenkin vähän ja samalla tutustuu uusiin ihmisiin. Sekä elintaso, että henkinen hyvinvointi paranisi, jos opiskelijat asuisivat kimpassa ja jakaisivat kustannuksia. Yli miljoona suomalaista asuu yksin. Täällä maksetaan kipeitä vuokria vain siitä ilosta, että saa olla yksin, omassa yksiössään ja oppia epäsosiaaliseksi. Kuitenkin siihen yhteiskunta kannustaa ja sitä pidetään normaalina. Jos 24-vuotias asuu vanhempien luona, oletetaan että jotain on vialla. Tätä kutsutaan individualismiksi.

Valokuvaaja Harri Pälviranta teki kouluampujien muotokuvat pienistä lehtijutuista, joissa kerrottiin ampumatapauksista. Kolmas muotokuva oli omakuva, “mahdollinen koulusurmaaja”. Hän oli lukenut potentiaalisen ammuskelijan profiilin: viihtyy yksin, viettää aikaa tietokoneella, lukee väkivaltakirjallisuutta ja katsoo toimintaelokuvia. Jos näihin lisätään, että on vähäpuheinen ja kuuntelee raskasta musiikkia, kuvaus sopii enemmistöön suomalaisista nuorista miehistä. Näine huveineen heidät laitetaan asumaan yksin. Sosiaalisen elämän ylläpitämiseen tarvittaisiin vähän ympäristön tukea.

Yleistäminen on niin helppoa, niin helppoa. Tapasin juuri pienissä juhlissa suomalaisen keski-ikäisen perheenisän, johon oli helppo tutustua. Hän oli puhelias, välitön, hauska ja sosiaalinen. Hän jutteli kaikkien kanssa, esittäytyi jokaiselle lapset mukaan lukien, kertoi henkilökohtaisia tarinoita itsestään ja tutuistaan ja puhui selkeällä äänellä niin, että ulkomaalaisetkin ymmärsivät sekä osasi myös kuunnella muita. Hän ei humaltunut, eikä vaikuttanut millään tavalla omituiselta. Hän siis rikkoi kaikki ne ennakkoluulot ja yleistykset mitä suomalaisista esitetään. Kun hän poistui paikalta, juhlat tuntuivat ikäänkuin päättyneen.

Minua ja muitakin ilahdutti juuri se, että tämä henkilö oli poikkeuksellisen taitava ottamaan huomioon kaikki muut läsnäolijat. Se on juuri suurin vaikeus suomalaisille sosiaalisissa tilanteissa. Yhteisö ei opeta lapsesta asti käyttäytymään oikein, koska mitään yhteisöä ei ole. Yksilökeskeinen ajattelu on ehkä parantanut tasa-arvoa, mutta ei ole lisännyt hyvinvointia. Siitä on tullut uskonasia, niinkuin loputtomasta talouskasvusta, vaikka tiedetään ettei se voi loputtomiin jatkua. Kuitenkin pidetään hölmönä jos puhuu kollektivismin ja yhteisöllisyyden puolesta individualismin opponenttina. Se sotii aikamme arvomaailmaa vastaan ja kuulostaa vasemmistolaiselta hörhöilyltä.

Osta hyvä hevonen

2010-09-25T13:28:00.006+03:00

Kaksi naista yritti kaupata iäkkäälle miehelle koruja. Kauppoja ei syntynyt, mutta mies menetti lompakkonsa, jossa sattui vielä olemaan mukava summa rahaa. Naiset pakenivat kahden miehen kanssa autolla, mutta heidät saatiin kiinni huoltoasemalta. Näin siis kertoi Metro-lehti. Tarkkaavainen lukija huomaa, ettei jutussa mainittu sanallakaan etnistä taustaa tai kansallisuutta, vaikka molemmat ovat varmasti poliisin tiedossa. Näin on tapana uutisoida ja näitä tarinoita riittää.

Ei ole siis sopivaa arvailla, mutta jos naiset sattuivat kaupustelemaan juuri kultakoruja ja heillä oli mustat nahkatakit, olen saattanut myös nähdä heidät samassa puuhassa. Minun näkemäni korukauppiaat pyörivät viime viikonloppuna ostarilla pysäytellen pahaa-aavistamattomia ohikulkijoita ja poistuivat paikalta mustalla Audilla, jossa oli ainakin yksi mies mustat aurinkolasit päässä. Autossa oli romanialaiset kilvet ja tummennetut lasit. Mutta jos varmaa tietoa ei ole, on toki epäkorrektia arvailla keitä he olivat ja millä asialla.

Helsingin Sanomien kaupunkitoimituksen käsityksen mukaan kaduilla kerjäävät etnisen vähemmistön edustajat ovat köyhiä ja heitä pitäisi auttaa. Yksi toimittaja pahoitti mielensä siitä, kun A-studio esitti asuntomurtoja koskevan jutun samassa ohjelmassa euroopanlaajuisen romaniongelman kanssa. A-studion toimittaja puolustautui samassa lehdessä sanomalla ettei ohjelma lietso vihaa, mutta ei myöskään halua sortua itsesensuuriin poliittisen korrektiuden nimissä. Aika hyvin vastattu.

Toisen kummallisen uutisen mukaan Sipoossa oli tavattu EU-komission puheenjohtaja Jose Manuel Barroson näköinen mies kaupittelemassa vaatteita. Kyseessä oli rikosoikeudellisen terminologian mukaan lievä petos, jonka yksityiskohdat jäivät hämäriksi, mutta tapa ilmoittaa tuntomerkit on ihan uusi. Se avaa jännittäviä mahdollisuuksia. Odotan jo innolla seuraavanlaisia otsikoita: Nicolas Sarkozyn näköinen mies heilui ampuma-aseen kanssa lähiökerrostalon parvekkeella. Tai Barack Obaman näköinen mies ahdisteli tyttöjä Kaisaniemen puistossa. Tai ehkä Matti Vanhasen näköinen mies ryösti pankin Töölössä.

Vakavasti puhuen kukaan Euroopassa ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä ja mitä sopii sanoa. Sarkozyn ratkaisu on ollut lennättää slummeihin leiriytyneet romanit Air Francella takaisin lähtöpisteeseen. Ihmettelin puoliääneen lehteä lukiessa, eikö bussikyyti olisi tullut halvemmaksi. “Luuletko, että bussissa olisi ollut montakin matkustajaa jäljellä ensimmäisen vessapysähdyksen jälkeen?”, kysyi vaimoni viisaasti. Sarkozy taitaa olla ainoa, joka luulee kyyditysten auttavan. Kaikki muut tietävät, että nämä ihmiset palaavat samantien Ranskaan. Maksettu lähtöraha on hukkaanheitettyä rahaa.

Ehkä kiertelevät romanit ovat köyhiä, mutta eivät he ole niin köyhiä, etteivät pääsisi matkustamaan. Todella köyhät eivät matkustele omassa maassaankaan. Jos köyhyys ei estäisi matkustamista ja oikeuttaisi kerjäämään tai varastamaan, kaiken järjen mukaan Helsingin kaduilla pitäisi olla tuhansia kongolaisia, liberialaisia ja zimbabwelaisia kuppi ojossa. Ainakin luulisi, että todella kurjista oloista lähteneet irakilaiset ja afganistanilaiset anelisivat polvillaan almuja. En ole oikein ymmärtänyt sitäkään, miksi kerjäämistä elinkeinona pitäisi tukea lahjoituksin. Jos alkoholin nauttiminen puistossa ei ole kiellettyä, silloin puistossa saa juopotella, eikä siitä voi valittaa.

Miksi Romanian mustalaiset sitten kiertelevät kerjäämässä? Kommunismin aikaan paitsi, että rajat olivat tiukasti kiinni, kaikki oli muutenkin toisin. Jokaiselle löytyi töitä. Romanit laitettiin tehtaisiin rakentamaan uljasta sosialismia siinä missä kaikki muutkin ja lapset haettiin kotoa koulunpenkille vaikka väkisin. Lakia toteltiin ja sitä valvottiin, resursseista ja työvoimastahan ei ollut pulaa. Enää ketään ei kiinnosta, tehtaat on suljettu ja lukutaidoton vähemmistö vaeltelee likaiset kädet toisten taskuissa pitkin maanosaa.

Ongelma tunnetaan, mutta ratkaisua siihen ei ole, kun normaali elämä ei heitä kiinnosta. Musiikkia lukuunottamatta perinteiset romanien ammatit ja taitojen kysyntä ovat kadonneet. Romaniassa ollaan iloisia kun pahimmat häiriköt ovat muualla, vaikka sitä ei uskalletakaan sanoa ääneen. Ongelmia riittää muutenkin. Muita tilanne ja Barroson näköisten kauppamiesten häikäilemättömyys kauhistuttavat. Pahinta olisi kuitenkin, jos siitä ei edes saisi keskustella. Mahtaakohan muuten idealistisesti aiheeseen suhtautuva kaupunkitoimitus tietää miksi Romanian maaseudulla laitetaan hevosten poskille heilumaan kauniit punaiset tupsut? Samasta syystä kuin meillä ravihevosilla on silmälaput.

Maailman vanhin ammatti

2010-09-22T00:07:00.005+03:00

Olen tehnyt töitä viidessä eri maassa ja kahdeksassa oman alani yrityksessä, joista viisi on mainostoimistoja. Kouluaikana siivosin sairaalaa, palelin tavaratalossa ja ajelin nurmikoita. En ole joutunut työttömäksi enkä kohdannut suuria vaikeuksia löytää töitä. Palkkakin on vuosien aikana parantunut. Olen varmasti ollut onnekas, mutta on siihen ehkä muitakin syitä. Tehtyäni viisitoista vuotta markkinointiviestintää, luulen tietäväni jotain myös työnhausta. Se on sitä, että myy itsensä.

Pyry Solala haki 214 työpaikkaa ja kirjoitti turhautuneena yleisönosastoon. Hän tuli samalla aloittaneeksi mielenkiintoisen keskustelun siitä, miksi hyvin koulutetut akateemiset eivät löydä paikkaansa työelämässä. Ongelma on ilmeisen yleinen, eikä se hämmästytä: yliopistomaailma ja työelämä eivät kohtaa. En ole hankkinut akateemista koulutusta, mutta olen lukenut yliopistossa tuotettuja tekstejä ja sen mitä yliopistoihmiset kertovat sadassa sivussa, hyvä toimittaja tiivistäisi kahdelle arkille. Työelämässä pitää olla vähän suoraviivaisempi ja pelkistää asioita.

Sama pätee työnhakuun. Eniten olen oppinut Irlannissa. Siellä ei neuvottu miten töitä haetaan, vaan miten töihin päästään. Hakemuksella on tarkoitus vain saada haastattelu, se on ensimmäinen ja tärkein askel. Moni työnantaja on jo hakemuksen ja cv:n perusteella muodostanut mielipiteensä – hakija on hyvä. Kukaan ei kutsu ihmisiä huvin vuoksi, rekrytointi on sen verran työlästä puuhaa. Hakemuksen pitää olla lyhyt, kiinnostava ja selkeä. Työnantajat eivät halua lukea pitkiä korulauseita ja tyhjänpäiväistä hölinää. Ei edes tarvitse kertoa kaikkea mitä osaa, vaan valikoida olennainen.

Olen auttanut opiskelukavereita työuralla alkuun, olen hankkinut työharjoittelupaikkoja, haastatellut hakijoita, palkannut ihmisiä. Olen kirjoittanut muutaman maahanmuuttajan hakemukset ihan uusiksi, antanut käytännön neuvoja ja järjestänyt tapaamisia. Kukaan muu ei olisi sitä heille tehnyt. Usein oppilaitoksissa ei tunnu olevan ketään, jonka tehtävä olisi auttaa löytämään töitä. Miksi hitossa ihmisiä sitten koulutetaan? Ymmärrän hyvin Pyry Solalan turhautumisen. Osataan kyllä kertoa, että täytyy kirjoittaa hakemus, mutta ei sitten kerrota miten se tehdään. Annetaan tietoa, mutta ei kerrota, miten sitä hyödynnetään. Sitäpaitsi työnhaku on kulttuurisidonnainen asia. Sama hakemus ei toimi Irlannissa ja Suomessa.

Tässä muutama yleisneuvo. Kauan sitten kirjoitin omaan työhakemukseeni, että olen kyllästynyt krokotiileihin ja tulivuoriin. Olin siis motivoinut tekemään taas töitä. On mahdollista, että juuri se lause vetosi minut palkanneeseen johtajaan. Erotu joukosta ja selitä miksi olet motivoitunut. Kerro kolme asiaa, jotka osaat erityisen hyvin. Käytä konkreettisia esimerkkejä. Unohda rehellisyys ja vaatimattomuus. Kerro positiivisia asioita, ole innostunut ja käännä mahdolliset heikkoudetkin voitoksi. Harjoittele haastattelutilannetta ja hyviä vastauksia ja harkitse tarkkaan, että pukeudut oikein. Ensivaikutelmaa ei voi myöhemmin korjata.

Silti, ei kannata valehdella. Vilpittömyyskin voi olla valttikortti. Otimme kerran mainostoimistoon nuoren miehen, joka hakemuksessaan kertoi ajavansa trukkia, kun ei muuta työtä ollut löytänyt, eikä alan työkokemusta ollut päivääkään. Hän kuitenkin väitti oppivansa nopeammin kuin kukaan muu. Hakemus oli niin sympaattisen toivoton, että päätettiin antaa mahdollisuus. Motivaatio oli juuri niin kova kuin olimme toivoneetkin. Tällä kaverilla on nykyään oma mainostoimisto.

Eurologisia tutkimuksia

2010-09-19T20:29:00.005+03:00

Kestotesti on nyt ohi, tässä lopulliset tulokset. Kun muutimme kolme vuotta sitten Suomeen, saimme tuotua mukana vain tärkeimmät tavarat ja uusimmat vaatteet. Suurin osa Irlannista tuoduista vaatteista on edelleen siistejä. Suomesta ostetut uudemmat ovat enimmäkseen kierrätyskunnossa. H&M:n, Jack & Jonesin ja Anttilan vaatteet kestävät vuoden tai pari. Dressmanista ostettu pusakka ratkesi alle puolessa vuodessa ja K-kengästä ostetut kahdet skeittikengät murenivat muutamassa kuukaudessa.

Ymmärrän kyllä, että laatua saa kun maksaa enemmän, mutta suurin osa Irlannista ostetuista vaatteista oli myös halpoja. Kaikista kaupoista halvin oli Penneys (Englannissa Primark). Hämmästyttävintä on ollut havaita, että sieltäkin ostetut vaatteet ovat edelleen hyvässä hapessa. Takki taisi maksaa kaksikymppiä ja toppaliivi viisitoista. Ei mitään vikaa. Burtonista ostetut paidat ja Berskan farkut ovat kuin uusia, eivätkä nekään syöneet kuukauden ruokakassaa. Adidakset ja Benettonit pysyvät luonnollisesti siisteinä niin kauan kunnes kuluvat puhki, mutta maksavat sen verran enemmän.

Johtopäätös on siis, että suomalaisille myydään roskaa, huonointa bulkkitavaraa, josta saumat ratkeilevat ennen kuin ehtii kotiin näyttämään niitä, mutta josta silti joutuu pulittamaan kymmeniä euroja. Sanotaan, ettei köyhällä ole varaa halpaan, mutta se pitää paikkansa vain Suomessa. Monessa muussa maassa samaa laatua saa torikauppiailta eurolla. Kauppias ottaa omansa pois muuallakin kuin vaatekaupoissa. Elektroniikkaa ei edes kannata ostaa täältä. Uudet fillarit, käytetyt autot ja ruoka maksaa kaksi tai kolme kertaa enemmän kuin Irlannissa. Palkka parani muutossa, mutta elintaso laski siitä huolimatta ja se on vain ollut pakko niellä.

Hinnan ja laadun suhde on vain yksi huijaus. Kauppiaat hyötyvät myös siitä, että sekä valikoima, että kuluttajien tietämys on puutteellinen. Roskaa on helppo myydä, kun valinnanvaraa ei ole. Kaikkein halpamaisinta on myydä luokatonta sekundaa laatutavarana, mikä on erityisesti Anttilan ja Keskon markkinointistrategia. Myös Prismat ja Citymarketit ovat väärällään vastaavia mukamerkkejä, joiden alla voidaan kaupitella ihan mitä tahansa kiinalaista tusinatavaraa. En näe kovin suurta eroa siihen, että joku myy vapaammissa maissa kopioitua merkkitavaraa. Se, mitä Suomessa tapahtuu on tavallaan laillistettu versio piratismista. Asiakas häviää joka tapauksessa.

Onneksi laatuakin saa vielä edullisesti – Lidlistä. On kummallista, että iso mainostoimisto palkattiin Suomessa parantamaan ketjun laatumielikuvaa. Minun mielikuvani siitä on aina ollut hyvä. Lidlistä sai Irlannissa parasta ruokaa ja sieltä ostetut matkalaukut ovat edelleen ehjiä. Toisin kuin kaikki muut ja tässä vertailussa on laatumerkkejä mukana. Lohduttomampaa on ajatella sitä, että Lidl on ainoa asia, jonka suhteen elintasomme ei ole pudonnut Suomeen muutossa. Kaikkialla muualla tulee takkiin.

Lohduttaudun talven kylmetessä sillä, että neljä vuotta sitten ostettu Topshopin talvitakki on täällä yhä muodikas – sitä ei tuijoteta enää – ja vielä ihan uuden näköinenkin. Uutta vastaavaa ei oikein olisi varaa ostaa, ei paikallisella hinta-laatusuhteella. Eikä ole myöskään tietysti sopivaa tutkia elintasoa vain pinnallisella materiaalisella vertailulla. Suomalaisen kuuluu ajatella epämateriaalisia arvoja; luonnon puhtautta, turvallisuutta ja omaa rauhaa. Ajatellaan rehellisyyttä ja aitoutta. Eihän todellista elintasoa voi rahassa edes mitata.

Tervemenoa

2010-09-14T22:37:00.004+03:00

Niin paljon kuin sitä on parjattu, terveydenhoito on Suomessa sittenkin aika hyvää. Se toimii. Hoitajat valittavat palkkoja, puutteellisia resursseja ja ylitöitä, mutta riippuu siitä mihin oloja vertaa. Me vertailimme tänä kesänä Romanian järjestelmään. Perhe sukuloi sillä aikaa kun minä tein kotona remonttia. Sitten isommalle lapselle oli iskenyt raju vatsatauti, niin kuin matkoilla joskus käy. Aamulla saapunut lääkäri oli lähettänyt suoraan sairaalaan. Tiputuksessa ja testeissä meni sitten seuraava viikko.

Moni asia oli hyvin. Tartuntatautien erikoissairaalassa oli oma huone, lääkärit olivat mukavia, sukulaiset huolehtivat toisesta lapsesta, kun äiti ja tyttö makasivat sairaalan sängyssä. Olo alkoi lopulta kohentua ja voimat palasivat, mutta tarjolla oli muitakin vaihtoehtoja. Ensimmäiseksi suoneen isketty antibiootti aiheutti allergisen reaktion. Lääkäriä ei tahtonut löytyä keskellä yötä. Pahinta oli olla puhelimen päässä Suomessa ja vain odottaa. Ihmettelimme miksi antibiootteja annettiin viruksen aiheuttamaan tautiin odottamatta testituloksia. Sitten maksa-arvot huononivat. Lopullinen toipuminen vei yli kuukauden.

Järjestelmä eroaa suomalaisesta maksun kohdalla. Hoito oli hyvää ja lääkkeitä löytyi, mutta vain siksi, että huolehtivat sukulaiset olivat avokätisesti voidelleet lääkäreitä ja henkilökuntaa sekä tunteneet juuri oikeita ihmisiä riittävän korkeassa asemassa. Summia emme ole koskaan kuulleet, emmekä varmaan kuulekaan. Virallisesti sairaalassa olo ei edes maksanut mitään. Ilman rahaa ja suhteita olisi voinut vain ristiä kätensä ja toivoa selviävänsä hengissä.

Niin kävi 9-vuotiaalle Cristian Grigorelle, joka kuoli neljässä päivässä jäätyään vaille hoitoa. Poika joutui sairaalaan murtuneen käden takia, mutta isällä ei ollut varaa maksaa lääkäreille riittävästi lahjuksia. Vaarallisinta on joutua sairaalaan. Minäkin olen nähnyt mitä se on. Jouduin vierailemaan kerran romanialaisella poliklinikalla. Jos sanotaan, että tunnelma toi mieleen Hieronymus Boschin näkymät helvetistä, se voi olla liioiteltua, mutta ei kovin paljon. Jokaisella ovella tungeksi joukko tartuntatautisia, likaisia rampoja, levottomia mielenterveyspotilaita ja muita vaivaisia vain siinä toivossa, että joku avaisi oven. Pelkästään haju oli tyrmäävä. En vieraillut toista kertaa.

Tilanne ei ole parantunut. Koko maan talous on kuralla. Kahdessakymmenessä vuodessa virassa on ollut yhdeksäntoista terveysministeriä. Ymmärrettävästi kukaan ei ole ehtinyt viedä läpi minkäänlaista uudistusta. Tuskaa lisätäkseen hallitus alensi tänä kesänä julkisen sektorin palkkoja 25%. Nuoren lääkärin palkka oli ennestään 300 euroa. Vieläkö siitä voi ottaa? Palkanalennukset koskevat siis kaikkia valtion työtekijöitä, myös poliiseja. Ei ole mikään ihme, ettei korruptio ainakaan vähene. Aina kun asiasta onnistuu virittämään keskustelun jonkun kanssa vastaus on sama. “Mitä me voimme tehdä? Kaikille tarjotaan ja kaikki ottavat.”

BBC:n mukaan koko maan terveydenhoito on romahtamispisteessä. Viisi tuhatta lääkäriä on nostanut kytkintä kolmen viime vuoden aikana. Ehkä koko yhteiskunta on romahtamispisteessä. Poliittinen järjestelmä on ainakin niin pilaantunut, että sille pitäisi tehdä sama mitä Ceausescu teki viidennekselle Bukarestin vanhaa keskustaa rakentaessaan megalomaanista palatsiaan.

Noin seitsemän tosiasiaa

2010-09-08T19:03:00.005+03:00

Olen saanut hienon tunnustuksen Päiväkävelyllä-blogista ja vastaan haasteeseen kertomalla seitsemän asiaa itsestäni. Hyvät blogit on listattu tuossa vieressä ja monihan on tunnustuksen saanut jo.

1. Tunnustan, että olen allerginen liian paksuille kirjoille. Lainasin kerran Karamazovin veljekset vain siksi, että se on niin kunnioitettavan kokoinen. Paksuus ahdisti ja jo ajatuskin kirjan avaamisesta oli tukala. Entä jos se olisi hirveän hyvä? Jos en osaisi lopettaa lukemista, juuttuisin kantamaan sitä mukanani kuukausitolkulla. Veljeksien kuljettamiseen tarvitsisi kottikärryn. Luen mielelläni, mutta sopivan kokoisina annoksina. Alle satasivuiset ja yli kuusisataasivuiset niteet lasken hellästi takaisin veteen.

2. En ole koskaan käynyt Tanskassa. Ei ole Tanskan vika, että se on jäänyt väliin. Tanska on varmasti hieno maa, vaikka onkin litteä. Minun olisi pitänyt matkustaa sinne jo kauan sitten, kun tapaamani tanskalainen tyttö lähetti minulle postissa sanakirjan. Päätin hyvin nopeasti kirjan avattuani olla koskaan matkustamatta Tanskaan. Kun lapset saavat jotakin kautta selville, missä Legoland on, ja ne saavat sen kuitenkin selville, joudun luultavasti perumaan päätökseni.

3. Osaan keittää hyvää riisiä. Moni luulee osaavansa, mutta riisin keittäminen onkin taitolaji, jota pitää harjoitella. Riisilajeja on myös erilaisia. On palkitsevaa onnistua keittämään juuri sellaista villiriisiä kuin oli aikonut. Mittaan riisin ja veden aina käsivaralta. Aion opettaa tämän jalon taidon myös lapsilleni, koska olen vakuuttunut siitä, että me emme opi tekemään elämässä kovin monia asioita kovin hyvin. Pitää iloita siitä, minkä osaa. Osaan keittää myös teetä.

4. Minua ärsyttävät katastrofiuutiset, joissa kerrotaan satojen ihmisten kuolleen lento-onnettomuudessa ja lopuksi todetaan, ettei kuolleiden joukossa ollut yhtään suomalaista. Sehän on helpottava tieto, ei ole mitään syytä tuntea empatiaa uhrien omaisten tuskan takia, kun he eivät ole suomalaisia. Yhtä lailla ärsyttävät uutiset, joissa kerrotaan miten hyvin Suomi on pärjännyt jossakin vertailussa tai tilastotietojen globaalissa mutapainissa. Sitten kerrotaan aina, mitkä maat jäivät meidän taakse. Voi niitä raukkoja. Kansallistunteeseen pitäisi määrätä lääkitystä.

5. Nukun aina ikkuna auki. Toiset eivät ymmärrä miksi herään yöllä avaamaan ikkunan. Jos raitista ilmaa ei tule, nukun huonosti, mutta toinenkin syy sille on. Jos ikkuna ei ole auki yöllä, en näe unia. Voi olla, että se johtuu jotenkin hapen määrästä, mutta mieluummin ajattelen, että sille on jokin mystisempi syy. Unet livahtavat sisälle raollaan olevasta ikkunasta. Ja poistuvat samaa tietä, jos niihin ei kiinnitä huomiota. Olen kirjoittanut uniani ylös vuosia, mutta vieläkään en osaa tulkita niitä.

6. En keksinyt kuudetta.

7. Seitsemän on muka onnennumero. Eikä ole. Jos lotossa saa seitsemän oikein, siitä on suurella todennäköisyydellä enemmän harmia. Eniten pelkään lottovoittoa. Jos yhtäkkiä saa tyhjästä miljoonia niitä mitenkään ansaitsematta, valinnanvara lisääntyy kohtuuttomasti eikä normaali ihminen hallitse sitä. Me olemme onnellisia kun vaihtoehtoja on vähän ja pitää käyttää luovuutta ja kekseliäisyyttä selviytyäkseen. Sitä paitsi rikkaus ei tuo onnea. Onnea ei ole se, että saa mitä haluaa vaan se, että haluaa sitä mitä saa. Onneksi en lottoa.

Pussikaljapamfletti

2010-09-02T23:31:00.005+03:00

Kun puhutaan ympäristöstä välittämisestä, sillä tarkoitetaan yleensä yksityisen ihmisen henkilökohtaisia valintoja. Pitää kierrättää jätteitä, irrottaa laturi pistorasiasta, ostaa lähiruokaa ja lämmittää kitsaasti. Jos näin ei tee, meitä syyllistetään itsekkäiksi kuluttajiksi, jotka vastuuttomassa mukavuudenhalussaan tuhoavat koko pallon. Eilinen Hesarin juttu Ekokuluttamisen myytit kuitenkin tarjosi toisenlaisen näkökulman. Arkipäivän pienillä ekoteoilla on todellisuudessa häviävän pieni vaikutus ympäristöömme. Onko hehkulampuista luopuminen ollut sittenkin ihan turhaa?

Nyt kaikki haluavat viestiä vihreitä arvoja. Muutos on ollut dramaattinen, mutta ei se kaikilla yrityksillä konkretisoidu todellisiksi ekoteoiksi, vaan jää viherpesuksi. Höpöttäessään ympäristöasioista, yritykset kannustavat kuluttajia osallistumaan talkoisiin ja värittävät oman brändinsä imagoa. Annetaan ymmärtää, että jokaisen teoilla on merkitystä. Tosiasiassa näiden yritysten valinnoilla on suurempi merkitys. Todelliset ekoteot tehdään teollisuudessa, jos halutaan tehdä – ja jos yrityksen tavoite on tuottaa mahdollisimman paljon voittoa omistajilleen mahdollisimman nopeasti, ne valinnat jäävät tekemättä.

Rakensin ekologiseen ajatteluun perustuvaa markkinointikonseptia vähittäiskaupalle pari vuotta sitten. Idea oli, että joku kauppaketjuista lähtisi vetämään muutosta ja ryhtyisi tiennäyttäjäksi jakamalla asiakkailleen kestokassit, jotka kulkisivat samalla kaupan omina mainoksina jokaiseen kotiin. Jakamalla tai vaikka myymällä miljoona kassia, syntyisi mahtava lanseerauskampanja ja ketju saisi samalla sitä himoittua ansaittua mediatilaa positiivisen julkisuuden myötä. Radikaalein visio oli, että kauppa ilmoittaisi luopuvansa muovikasseista kokonaan ja julistautuisi alan ympäristöpioneeriksi. Yhteistyökumppanit innostuivat ideasta. Kassiprototyyppi teetettiin Kiinassa. Oli kevät 2008. Konsepti oli valmis.

Tarvittiin vain ostaja. Vähittäiskaupassa on Suomessa kolme merkittävää toimijaa. Yksi oli juuri aloittanut sekä yhteistyön maan kalleimman mainostoimiston kanssa että perään yt-neuvottelut. Toinen tiedettiin alan piireissä vaikeasti lähestyttäväksi ja jähmeäksi organisaatioksi. Jäljelle jäi vain yksi ketju. Kolmen kuukauden soittelun ja viestittelyn jälkeen annoimme periksi. Lämpimistä kontakteista huolimatta yhteistä aikaa ei tuntunut löytyvän. Miksi kauppaketju tekisi mitään uutta? Meneehän ylihintainen suurteollisuussapuska kaupaksi muovikasseissakin. Suomalainen kuluttaja tai lainsäädäntö ei vaadi mitään; ei ympäristötietoisuutta, eikä luomua. Ympäristöasioista keskusteltiin, mutta kukaan ei tehnyt mitään.

Yhä Suomessa väitetään sitkeästi, etteivät muovikassit ole haitallisia. Olisiko äänessä paikallisen kassiteollisuuden näkemys? Suunta muualla on ihan selvä. Irlanti näytti muovikasseille ovea ensimmäisenä Euroopassa jo 2002. Veromuutoksella ohjattu siirtymä tapahtui ripeästi ja kaupat olivat heti mukana. Vihreitä kestokasseja sai eurolla ja niitä myytiin miljoonia. Muovikassit katosivat. Muut maat ja kaupungit, ne rohkeat edelläkävijät, ovat tehneet pikkuhiljaa samaa ympäri maailmaa. Jos olisin saanut tilaisuuden, olisin mielelläni kertonut tästä suomalaisten kauppaketjujen markkinointijohdolle. Aihe ei kiinnostanut edes markkinoinnin strategiana, jolla olisi voinut hyödyntää kuluttajien orastavaa kiinnostusta ekologisiin arvoihin. Viherpesu on helpompaa.

Tänä vuonna ekologisuus on viimein isona trendinä rantautunut Suomeen, mutta ruokakaupoista ei vieläkään saa kelvollisia kestokasseja. Sellaisia siis, jotka mahtuvat taskuun, jotka voi pestä ja jotka on helppo pakata täyteen ruokaa. Sellaisia, jotka lyttäisivät muovikassit mennen tullen, kuten muualla on käynyt. Ekokuluttamisen myyteissä sen sijaan tyrmätään myös ekokassit. Ilman järkeviä perusteita. Jos käyttää samoja kasseja neljä vuotta sen sijaan, että ostaisi kolme kertaa viikossa kaksi kassillista ruokaa, joka tuottaa yhteensä 1248 muovikassia kaatopaikalle, väittäisin että sillä on merkitystä.

Ehkä kaikilla pienillä ekoteoilla ei ole yksinään suurtakaan vaikutusta globaalissa mittakaavassa, mutta kyse ei olekaan siitä. Kyse on ajattelutavasta. Jos ottaa sen laturin seinästä tai kantaa ruokaa kestokassissa kaupasta kotiin, tekee oikein. Ja jos toimii pienissä asioissa moraalisesti oikein, todennäköisesti osaa toimia oikein myös suuremmissa valinnoissa. Niissä, joilla on todellista merkitystä ja jotka ehkä ratkaisevat meidän tulevaisuutemme suunnan. Ihmisillä on vilpitön halu toimia ympäristön hyväksi, mutta yritykset, ne mainostoimistojen asiakkaat, eivät kyllä niin tee, muutamia aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Iloitsen niistä kummajaisista, jotka aidosti uskovat sen olevan oikea tie.

Jos Suomi ei osaa olla edelläkävijä eikä edes perässähiihtäjä, ehkä pitää ottaa se jarruvaunun rooli ja julistaa muovikassi suojelukohteeksi. Ehkä se on osa suomalaista kulttuuriperintöä, lähikaupanrappujen maakuntalaulua. Missä sitä pussikaljaa voisi kantaa puistoon, jos ei olisi muovikasseja?

Luunappi, tukkapölly ja korvatillikka

2010-08-24T21:42:00.007+03:00

Koomikko Russell Peters sanoo, että lapsia kannattaa lyödä. Erityisesti siis valkoihoisten länsimaalaisten pitää oppia lyömään lapsiaan, koska muuten ne raukat jäävät monikulttuurisessa kaveripiirissään kummajaisiksi ja kokevat olevansa erilaisia. Kaikki muutkin tekevät niin, kiinalaiset ja meksikolaiset kurittavat, jamaikalaiset lyövät vaikkei olisi syytäkään. “Just in case.” Katsokaa Petersin ilmettä, kun hän esittää julmistunutta intialaista isäänsä juuri ennen kuin tämä lausuu uhkauksensa. “Somebody gonna get a hurt real bad.”

Idea vitsin takana on siinä, että ne lapset, joita on kotona kuritettu, kunnioittavat vanhempiaan. Ajatus on houkutteleva. Tehkääpä itse lapsia ja väittäkää sitten, ettei koskaan tullut mieleenkään hankkia vähän kunnioitusta. Tehokkainta ei ole tosin kuritus, vaan sen mahdollisuus – pelko. Kyllä myönnän myös läpsineeni takapuolelle ja kaapanneeni kiukuttelijan tukevaan kainalo-otteeseen. Kaikkein tehokkain on kuitenkin uhkaus kellariin viemisestä. Kellari tässä tapauksessa yhdistyy lasten mielessä Eemelin verstaaseen ja pelottavinta on se, että siellä on pimeää. Se toimii, mutta en todellakaan tiedä hankinko uhkauksella lasten kunnioituksen vai jotain ihan muuta.

Enää ei edes käytetä sellaisia Eemelin aikaisia sanoja kuin luunappi, tukkapölly, selkäsauna tai koivunvitsa. Ne ovat kadonneet arkikielestä ja käytöstä. En edes tiedä mikä on korvatillikka, mutta muistan, että rumien puhumisesta oli selkeä rangaistus jo lapsena: pestään suu saippualla ja pulloharjalla. Uhkausta ei tarvinnut koskaan toteuttaa. Muuten vapaan ja lempeän kasvatuksen saaneena, minusta tuntuu, että kohtuullisesti kuria on vain hyväksi lapsen kehitykselle ja vanhempien hermoille. Lasteni äiti on toista mieltä, koska häntä on läpsitty lapsena.

Kasvatustyyli tekee aaltoliikettä. Minua ei kuritettu, tuskin oli tarvettakaan. Vanhempiani taas pidettiin kotona niin ankarassa nuhteessa, ettei siitä nykylapsille uskaltaisi edes kertoa. Isältä ajeltiin pääkin klaniksi joka kevät. Kuritus ei ollut kiellettyä vaan suositeltavaa. Vanhat sanonnatkin on jo kriminalisoitu. Omista kokemuksista riippuu, toistammeko samaa kuin meille on tehty vai haluammeko olla juuri toisenlaisia kasvattajia kuin omat vanhemmat. Yritämme olla hyviä vanhempia, mutta kärsivällisyys on joskus kovilla.

Nykyään ruumiillinen kuritus on Suomessa kielletty. Rangaistuksen pelko on samalla poistettu kouluista. Sillä ei voi olla hyvät seuraukset. Ottamalla kartakeppi pois, opettajilta on viety auktoriteetti. Ei tietysti kaikilta. Enkä väitä, että karttakeppi tai sillä uhkailu on hyvä tai oikea keino kasvattaa, mutta ei ole myöskään annettu mitään sen tilalle. Koulujen ongelmista lukiessa, jotenkin tuntuu, että hiukan lisää kuria muutamalle riiviölle ei tekisi yhtään hallaa. Ei keppikään. Kaikkien kotona kasvatusta ei enää taideta harrastaa. Vanhempien ihmisten kunnioitus on sen verran retuperällä, etten menisi myöskään väittämään, että meidän lempeä ja ymmärtävä metodimme on juuri se oikea.

Samalla lennolla Bukarestiin matkusti romanialainen äiti kolmen lapsensa kanssa. Helsingissä oli välilaskupaikka Kanadasta tullessa. Juuri kun uupunut äiti sai pienimmän nukahtamaan, isommat alkoivat töniä ja kinata. Puolen vuorokauden lentokoneissa nuutuminen ei ole ilman lapsiakaan hilpeää, mutta tämä äiti oli ihan lopussa. Viimein tultiin Bukarestin lentokentälle. “Nyt! Nyt te saatte kunnolla selkäänne”, hän ilmoitti kahdelle isommalle lapselle. Olen muuten ihmetellyt sitä, miten Romaniassa lapset kunnioittavat vanhempiaan ja koulussa opettajia ihan eri tavalla kuin meillä.

Toista maata

2010-08-15T22:26:00.005+03:00

Suomalaiset haluavat aina tietää, mitä muut meistä ajattelevat. Sitten kun rehellinen vastaus saadaan, se ei miellytä ketään. Näin kävi kun Komsomolskaya Pravda kysyi venäläisiltä naisilta mielipiteitä heidän ulkomaalaisista miehistään. Suomalaisia ei ylistetty, mutta ei kai kysymyksenasettelukaan siihen varmaan tähdännyt. Omat kokemukset vahvistavat käsitystä, että venäläisten huomiot eivät ehkä kuitenkaan ole ihan fiktiivisiä.

Vieraiden kestitseminen. Venäläinen tekee kaikkensa, että vierailla olisi hyvä olla. Me yökyläilimme vuosia sitten matkalla lentokentälle, varakkaan enoni luona. Illalla tarjottiin yksi pala lohipiirakkaa ja vähän salaattia. Emme kehdanneet pyytää enempää syömistä. Yöllä pyöriessämme vanhoissa, kuluneissa lakanoissa meillä oli niin nälkä, että olisin ollut valmis hiipimään tuuletusikkunasta ulos etsimään lähintä grillikioskia ellei olisi satanut vettä. Selvisimme aamupalaan asti maha muristen ja poistuimme sen jälkeen nopeasti.

Siisteyden kultti. Itse olen kasvanut kissojen, koirien ja muurahaisten seassa, joten en tiedä aiheesta paljoakaan. Koulukaverin kotona imuroitiin joka päivä, mikä kuulosti tieteisfantasialta. Toiset kodit voivat olla siistimpiä kuin toiset. Sen sijaan julkisten tilojen siisteys Suomessa on urbaani legenda. Näyttäkää minulle siisti yleinen vessa muualta kuin lentokentältä. Kloorille olisi käyttöä muuallakin. Jos ennen Suomessa on ollut puhdasta, siitä on kyllä säästämällä päästy tehokkaasti eroon. Jos puistossa joku kerää roskia, hän on suurella todennäköisyydellä paikallisen asukasyhdistyksen vapaaehtoinen.

Kammottavia lahjoja. Tästä ollaan suvussa jopa ylpeitä: meillä ei törsätä rahaa turhuuksiin. Lopputulos herättää vähemmän ylpeyttä, kun sekä lahjan saajalle että antajille jää paha mieli. Suvun kesken annetaan usein yhteislahjoja, joista jää jokaiselle perheelle maksettavaksi esimerkiksi neljätoista euroa. Äärimmäiseen saituuteen kuuluu, että loppusumma jaetaan eurolleen tasan. Onhan se tietysti parempi kuin saada aikuisilta ihmisiltä muutaman lantin maksanutta rihkamaa. Lahjoja ja antamisen iloa ei ymmärretä. Venäläisten murskakritiikki osuu ja uppoaa.

Tulkaa meille syömään. Voi Suomessakin kutsua ihmisiä syömään ja he tulevat mielellään. Ruoka kun on ilmaista. Montaakaan vastakutsua emme ole saaneet, joten tapaa on jo opittu välttelemään. Ehkä usean ruokalajin tarjoamista pidetään hienosteluna. Monet vaivautuvat, jos heidän viihtymisestään yrittää pitää huolta. Tekosyynä kuulee myös sitä, että ihmiset eivät osaa laittaa ruokaa tai heillä ei ole tarpeeksi siistiä. Siisteys on siis samaan aikaan kansallinen hyve ja siivoamattomuus yleisin syy miksei vieraita voi kutsua kylään. Loogista?

Juokseminen. Kaikki juoksevat, suomalaiset ovat kuntoiluhulluja. Talvella hiihdetään suksien kanssa, kesällä ilman. Vain ulkomaalaiset osaavat kävellä rauhallisesti, hikoamatta ja jutella. Suomalaisten mielestä se on ajan tuhlausta. Samassa ajassa olisi päässyt pidemmänkin lenkin, kun pitäisi kovempaa tahtia. Puhuminen on muutenkin hopeaa. Ulkomaalainen on täysin kotoutunut Suomeen silloin, kun hän kiskoo illalla vapaaehtoisesti tuulipukua päälleen ja kaipaa lenkin jälkeen saunaan.

Äidit. Onneksi venäläiset lyttäävät myös muita kansallisuuksia. Italialaiset miehet saivat kyytiä loputtomasta oman äidin ihailustaan. Pitää tietysti paikkansa, että äidit tekevät Italiassa parasta ruokaa, mutta on kyse myös kulttuurillisesta piirteestä. Jos suomalainen mies arvostaa äitiään, sitä ei välttämättä ole tapana erityisesti näyttää. Ei varsinkaan sanoa ääneen. Jos taas italialainen ei erityisemmin pidä äitinsä pestosta, ei sitäkään sovi näyttää – sitä on pakko kehua. Onko kummallakaan oikein muita vaihtoehtoja?

Murheilukansaa

2010-08-14T15:07:00.002+03:00

“Parkinson, Parkinson”, huusi innokas bulgarialainen HJK-fani ääni käheänä stadionin katsomossa. Serbialaisjoukkueen peli aiheutti selvästi pientä paikallisjännitettä naapureiden kesken. Pelin aikana huudeltiin myös Kroatiaa ja kohtuullinen määrä rivouksia, joihin sain yksityiskohtaiset käännökset balkanilaisilta ystäviltä. Peliesitys itsessään ei tarjonnut draamaa. HJK hävisi, Partizan voitti. Mestareiden liigan peli, siis eurooppalaista huippujalkapalloa, oli saanut katsomon melkein puolilleen. Tunnelma oli unettava. Silti joku kaheli suunnittelee samaan aikaan jalkapallostadionin rakentamista Espooseen. Mistä sinne saataisiin yleisö?

Samanlainen suuruudenhulluus ja epärealistinen käsitys oman osaamisen tasosta vaivaa koko suomalaista urheilua. Valtio tukee kilpaurheilua miljoonilla, eikä menestystä tule. Tulos- ja mitalitavoitteet ovat silti suureellisia ja myyttiä sisukkaasta urheilukansasta ja mitalitoivoista pidetään innokkaasti yllä. Urheilu instituutiona työllistää koko joukon siipeilijöitä, jotka yhden huippu-urheilijan kannoilla pyörittävät valmennus- ja seuraorganisaatioita, vaikka kukaan ei kummemmin menesty. Laaja harrastajapohja puuttuu. Suuruuden hetket, joista otettiin kyllä aikanaan propagandamielessä kaikki mehut irti, ovat kaukana takanapäin.

Emme me mitään urheilukansaa oikeasti enää ole. Se on myytti. Suomalaiset ovat kyllä innokkaita kuntoilijoita, liikuntaa harrastetaan sauvoilla ja ilman. Tunnen monta fanaattista juoksijaa, jotka vertailevat maratonaikojaan. Mutta ei se ole huippu-urheilua. Onko urheilulle käynyt niin, että siitä on tullut ammatinvalintakysymys? Taidanpa ryhtyä kuulantyöntäjäksi, kun minulla on niin paksut jalat. Ja kas, äkkiä on hankittu pari sponsoria, valmentaja ja SM-mitali, koska lajin harrastajia on niin vähän. Kuka tahansa itäafrikkalaisen näköinen voi ryhtyä pitkänmatkanjuoksijaksi ja saa kansallisen huipun kiinni kolmessa viikossa.

Paluumuuttajan silmään tökkää heti se, että kun joku täällä harrastaa jotakin lajia, sille omistaudutaan kuin se olisi parantumaton sairaus. En oikein näe liikkumisen iloa kuntoilijoiden kasvoilla. Ensin ostetaan kalliita varusteita. Sitten painetaan otsa kurtussa, sykemittari ranteessa ja askellaskuri nilkassa. Kotona syötetään lukuja koneelle ja tehdään analyysia kuntokäyrästä. Liikkuminen on kauhean vakava asia. Tarvitaanko petankin harrastamiseenkin erikoiskengät ja hengittävä mikrokuitupaita? Pitääkö ensin olla jäähalli ja vasta sitten voi opetella luistelemaan? Totisuus harrastamisessa ei silti näytä vievän huipulle kilpaurheilussa.

Suomalaisten joukkueiden esitykset nurmikentillä eivät ole häikäisseet. Parkinsonin tauti iskee viime minuuteilla ja vastustaja tekee maalit. Sanotaan, että voittamisen kulttuuri puuttuu. Ehkä puuttuu intohimoinen pelaamisen kulttuurikin. Häviämisen kulttuuri sentään on vahva. Jos tämä kuulostaa katkeralta, se johtuu siitä että olen katkera. Futiksesta puhutaan Suomessa kuin vakavasta asiasta ja menestystä odotetaan, vaikka kansallinen jalkapallokulttuuri puuttuu. Jos jalkapalloa pelaisivat kaikki lapset puistoissa, kaduilla ja pihoilla, ehkä sitä alkaisi syntyä. Ei siihen tarvita vielä pitkään aikaan kalliita valmentajia ja uusia stadionsuunnitelmia. Kaikki lähtee ensin pelaamisen ilosta. Sitten voi alkaa valmistautua vuoden 2040 olympialaisiin.

Ilmasto tulee, oletko valmis?

2010-08-10T23:16:00.005+03:00

“Isä, miksi ykkönen myrisee siellä pilvien takana?”, kysyi lapsi kun pääsimme autoon. Ehdimme juuri nähdä ja videoida kun mahtava pilviseinä kohosi talojen takaa. Sade iski ikkunoihin. Ja pimeys tuli. En ole koskaan nähnyt myrskyn nousevan niin nopeasti ja niin dramaattisesti. Muutamassa sekunnissa joka puolella salamoi, jyrisi, tuuli ulvoi ja vesi ryöppysi pitkin katuja. Olimme kuin 3D-elokuvassa. Lapsia pelotti, mutta vanhemman velvollisuus on vakuuttaa ettei meillä toki ole mitään hätää. Kaikki on hyvin, nukkukaa rauhassa. Vaikkei siitä olisikaan niin varma.

Kun pääsimme kotiin, oli ukkonen vienyt meiltä valot, mikä taas kiehtoi lasten mielikuvitusta kynttilöiden lepattaessa. He kysyivät monta kertaa miksi ja mihin se ne vei. Isä ei kyllä tiennyt sitäkään. Olen nähnyt myrskyjä ennenkin ja pelännyt, mutta en Suomessa. Tällaista hellekesää ei kukaan muista kokeneensa. Ei se ukkonen niinkään pelota, vaan se mitä muuta vielä on odotettavissa. Mitä muita ennätyksiä vielä rikotaan? Kun luonnon tasapaino horjahtaa, seuraukset ovat suuria ja me nautimme niistä jo nyt. On turha sanoa, ettei meitä olisi varoitettu.

Suomeen ovat tänä kesänä eksyneet pitkäjalka, mehiläissyöjä ja kenttäkerttunen. Kauniita lintuja, mutta entä jos ensi vuonna tulee vähemmän sympaattisia otuksia, jotka purevat ja pistävät. Tänä vuonna mehiläiset ovat kuivuuden takia syöneet varastonsa itse. Hunajaa ei siis tule. Pärjäämme ilmankin, mutta kun sadot heikkenevät kaikkialla. Nälänhätä lisääntyy. Jäätiköt sulavat. Vesipula kasvaa kuivilla alueilla. Merenpinta nousee, lajeja kuolee, trooppiset taudit leviävät. Pakolaisuus lisääntyy. Mukavaa kun on lämmintä, sanovat suomalaiset.

Äärimmäiset sääilmiöt lisääntyvät kaikkialla. Jos pieni, vaatimaton trombinpoikanen saa tsunamin näköistä tuhoa aikaan Uuraisten mäntymetsässä, mitä täysikasvuinen pyörremyrsky sitten tekisi? Aika näyttää ehkä meille senkin. Alkuvuodesta tehdyn tutkimuksen mukaan 48% suomalaisista uskoi yhä, että ilmastonmuutoksen seurauksia on liioiteltu. 15% uskoi, että seurauksia on vähätelty. Minä uskon, että kukaan ei ihan tarkkaan tiedä mitä ne seuraukset tulevat olemaan. Niitä on hyvin vaikea ennustaa.

Osmo Soininvaara ennusti kesäsään hyvin täsmällisesti oikein blogissaan jo helmikuussa, tosin meteorologin avustuksella. Kirjoitus sai peräänsä toista sataa vähättelevää, herjaavaa ja huvittunutta kommenttia. Näitä irvailijoita Soininvaara kutsuu denialisteiksi, ilmastonmuutoksen kieltäjiksi. Joku heistä on epäilemättä uskossaan niin vakaa, että pitää vakaumuksestaan kiinni, vaikka vettä olisi kaulaan asti. Ihminen on yksinkertainen ja jääräpäinen otus. Me uskomme vasta kun näemme ja kaikki eivät usko sittenkään.

Viisaat ovat tienneet jo kauan, että maapallo lämpenee ja se on ihmisten toimien ja kasvihuonekaasujen syytä. Sekin on tiedetty, että nopeus voi yllättää, jos ei toimita nopeasti. Halua ja vastuullisuutta toimia taas ei ole oikein löytynyt. Olemme kohtalomme armoilla, kun mitään heräämistä ei ole vieläkään tapahtunut. Loppuun ei jää muuta mahdollisuutta, kuin siteerata suurta ajattelijaamme, Matti Nykästä. Elämä on ihmisen parasta aikaa.

Go nuts, Seurasaari!

2010-08-07T01:05:00.006+03:00

Luin lehdestä, mitä Helsingissä tapahtuu torstaina. Seurasaaressa soi. Hienoa! Balladeja, polskaa, rekilaulua, kannelta ja muita vanhoja kansansoittimia. Valitsin menopalstan vinkeistä ensimmäisen ja ajoin lasten kanssa sinne. Kuulosti sopivan jännittävältä ja eksoottiselta, mutta olin kuitenkin hiukan skeptinen tapahtumisen suhteen, joten otimme mukaan pussillisen pähkinöitä oraville heiteltäviksi, mikä osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. Seurasaaressa ei todellakaan soinut.

Olimme liikkeellä ihan liian myöhään, ei kansanmusiikkia esitetä illalla. Oma vika, kun en tullut etsineeksi ohjelmaa tai aikataulua. Ehkä tapahtumia ei olekaan tarkoitettu paikallisille, jotka haluaisivat seikkailla kotikaupungissa turistina työpäivän jälkeen. Olen kyllä monesti miettinyt, kenelle matkailunähtävyydet oikein on tarkoitettu. Vai onko niitä ajateltu kenellekään? Turistit tosin ovat outoja ja arvaamattomia kuin humaltuneet sukulaiset ja pimeät elokuun illat. Japanilaisiakin kiehtovat kauppatorin lokit, eduskuntatalon portaat ja nippu yhteenhitsattuja metalliputkia keskellä kaunista puistoa. Yritä sitten arvata mistä ne seuraavaksi innostuvat.

Maailmalla matkaillessa olen useimmiten eksynyt tapahtumiin sattumalta, festivaaleille tai ilmaiskonsertteihin väkijoukon tai musiikin houkuttelemana. En ole koskaan varannut lippuja etukäteen netistä tai tulostanut aikatauluja ja karttoja. Olen vain ajautunut karnevaaliin, eksynyt, tutustunut hauskoihin ihmisiin ja elämä on ollut jännittävää. Suomessa niin ei voi tapahtua ja jos voisi, se epäilemättä kiellettäisiin järjestyssäännöllä. Suomessa kuuluu varata, jonottaa, suunnitella ja olla ajoissa. Jos on myöhässä, saa jäädä teltan ulkopuolelle kun lakisääteinen määrä tuoleja on jo täytetty.

Ulkomaalaiset tutut kommentoivat aina samalla tavalla matkojaan merkillisessä maassamme. Hiljaista, mutta kaunista oli. Mitään ei tapahtunut eikä ketään näkynyt missään. Jännittävää ja eksoottista oli siksi, että he eivät ymmärtäneet mitään kun opasteet oli kirjoitettu vain suomeksi ja ruotsiksi. He eivät tiedä missä linnassa kävivät tai mikä se kaunis rakennus oli siinä matkalla. Saati kuka siinä asui, kenen kanssa ja mitä he tekivät pimeinä iltoina kun ulkona puhalsi hyytävä viima ja villasukat jäätyivät kiinni koleaan lankkulattiaan. Suomessa osataan kertoa vain vuosilukuja, ei tarinoita. Maamme on kaunis, mutta tylsä.

Jari Tervo kirjoitti sattuvasti tänään, että Suomi on sattumaa, ei satumaa. Se mikä jää mieleen, ei ole suunniteltua ja tarkoituksellista. Unohtumaton turistielämys syntyy siitä, kun viimeinen bussi ajaa ohi, yksikään kauppa ei ole auki ja kaikilla on helvetin kylmä. Okei, tänä kesänä ei ole ollut kylmä, päinvastoin. Ranskalaiset turistit kaatoivat televisiossa pullotettua lähdevettä päällensä kun heillä oli liian kuuma Suomessa. En tiedä mitä ranskalaiset täältä hakevat, mutta eivät paikallisetkaan tienneet mitä minä etsin ukrainalaisissa maalaiskylissä. He olettivat, että etsin bussia, jolla pääsee pois. Kun kohtaat turistin, Tervo kirjoittaa, muista, ettei hän kaipaa kosketusta paikalliseen väestöön, vaan etsii vessaa.

Mitä muuta kaupungissa olisi tapahtunut torstaina? Tietokonepelitapahtuma, merikadettipäivät, belgialaista videoperformanssia ja petankkiturnaus menovinkkien mukaan. Kyllä Seurasaari, jossa ei tapahdu koskaan mitään, oli ehdottomasti näistä kaikkein jännittävin kohde. Oravat söivät kädestä ja tapasimme samassa puuhassa mukavan puolalaisperheen. Draamaa saatiin kun isompi lapsi oli kaikessa hiljaisuudessa lapponut oraville korvamerkittyjä herkkuja myös omaan mahaansa ja siitä seurasi se mitä ahneudesta usein seuraa eli hirveä vatsakipu, joka hellitti vasta myöhään yöllä.

Lapsi oppi retkellä, ettei pähkinöitä kannata syödä liikaa. Isä oppi vahtimaan tarkemmin lapsen edesottamuksia. Turistit taas oppivat, ettei saaressa ole mitään tekemistä. Jos haluttaisiin tehdä jotain toisin, vaikkapa länsinaapurista löytyy paljon hienoja esikuvia siitä, miten perinteet ja nykyaika saadaan yhdistettyä ja kaikille kivaa. Sinne vain oppimaan. On elokuu ja koko muu Euroopa lomailee nyt. Täällä kerätään jo muovituoleja varastoon. Juhlat on juhlittu, makkarat syöty ja ovet kiinni. Jos matkaelämykset eivät ole aina vain tahattoman tragikoomisia sattumuksia, niihin on helpompi myydä lippuja.

10 käskyn kaakelitaulu

2010-08-01T15:12:00.004+03:00

1. Minä olen herra, sinun remonttimiehesi. Sinulla ei saa olla muita remonttimiehiä.

Kerrostaloasunnon kylpyhuoneen ja saunan juuri uusineena jaan mielelläni parhaat neuvot myös muille kohtalotovereille. Oppia tuli, kantapäänkin kautta, mutta lopputulos on hyvä. Oikean tekijän löytäminen remontille on ensimmäinen haaste. Jos osaa, voi tehdä itse – muuten luottaisin ammattilaisiin, mutta mistä heidät löytää? Pyydä tarjouksia mahdollisimman monelta. Kysy tutuilta suosituksia. Pieni firma on usein halvempi kuin suuri, eikä koko toisaalta takaa parempaa laatua. VTT:n sivuilta voi tarkistaa, onko tekijällä vesieristyssertifikaattiin oikeuttava ammattitaito. Yrityksen Y-tunnuksella täytyy tarkistaa, kuuluuko se ennakkoperintärekisteriin. Muuten et saa kotitalousvähennystä. Vaadi työlle takuu ja kirjallinen muistio siitä, mitä materiaaleja eri työvaiheissa on käytetty.

2. Älä käytä väärin höyrysulkujen tai kosteussuojien nimiä.

Puhu oikeilla termeillä. Opiskele aihetta, vaikka rakentaminen ei muuten kiinnostaisikaan. Pelkästään tarjousten pyytäminen ja lukeminen on taitolaji, jota ei lonkalta osaa. Toiset erittelevät kaikki työvaiheet, toiset antavat vain loppusumman. Halvin tarjous ei ole ehkä se paras vaihtoehto. Säästö tulee aina vastaan jossain – työssä käytetään halvempia, huonolaatuisia materiaaleja, tarjoustuotteita tai oikaistaan jossain, minkä tekeminen kunnolla maksaisi vain muutamia kymppejä enemmän. Tai työn tulee pahimmillaan tekemään aliurakointina ihan joku muu. Kun osaat kysyä oikeita asioita, voit valvoa remontin etenemistä ja olet uskottavampi.

3. Muista pyhittää lepopäivä.

Lepopäivän voi ymmärtää niin, että kuutena päivänä viikossa saa tehdä töitä. Jos remontintekijäsi suostuu tähän, se nopeuttaa työtä ja säästää aikaa. Siksi urakasta kannattaa aina sopia kokonaishinta ja aikataulu, mikä mahdollistaa joustavan urakoinnin. Useimmat remontintekijät lupaavat tehdä hommia työvaiheiden, ei kellon mukaan. Kannattaa sopia kirjallisesti koska urakka on valmis ja sen lisäksi riittävän painavat sanktiot remontintekijälle, jos se kuitenkin venyy. Aika usein niin käy, vaikka kukaan ei sitä halua.

4. Kunnioita ammattilaisten neuvoja.

Käy rautakaupoissa ja remonttifirmoissa, kysele, ole kärsivällinen. Netistä löytää satoja keskusteluja remonteista. Riittävästi lukemalla, saa kuvan siitä, mitä muut ovat tehneet samoissa tilanteissa. Hyvät neuvot ovat niin arvokkaita, että niistä kannattaa jopa maksaa. Jos et ymmärrä mitään, palkkaa joku suunnittelemaan. Jälkikäteen korjaaminen on kallista ja hankalaa. Siksi kannattaa uhrata aikaa suunnitteluun ja miettiä vaihtoehtoja etukäteen. Älä juutu rajoituksiin tai tee samoja virheitä uudestaan, ole avoin ehdotuksille ja ideoille. Hyvä remontintekijä on korvaamaton apu ja ajattelee sinunkin parastasi.

5. Älä hosu.

Kiire on remontin pahin vihollinen. Joku aina lupaa tehdä viiden viikon urakan kahdessa viikossa. Hosumalla tulee sutta. Varaa aikaa tekemiseen ja varaudu siihen, ettei se kutenkaan riitä. Materiaalien kuivumisesta on olemassa selkeät ja tarkat ohjeet. Valvo, että niitä noudatetaan. Kun käyttää aikaa myös kalusteiden etsimiseen, saa sitä mitä haluaa, eikä tarvitse jälkeenpäin itkeä, että olisi voinut löytää paremmankin. Samoja tavaroita myydään myös eri liikkeissä ihan eri hinnoilla. Eräs suuri saksalainen ketju on aika usein ollut ylivoimaisesti paras sekä hintojen, valikoiman että palvelun suhteen. Mutta silti kannattaa kierrellä kaikissa.

6. Älä säästä väärässä paikassa.

Jättämällä vanhan lavuaarin tai hanan paikoilleen, voi säästää satasen, mutta se voi näyttää tosi pöljältä sitten kun kaikki muu on uutta. Mieti kannattaako vanhasta oikeasti säästää jotain. Minä säästin vanhat patterit uudelleen maalattuina ja kaksi hanaa, jotka eivät olleet vanhoja. Myös saunan ovi on vanha. Puuosat hiottuna ja uusien kalusteiden väriin sävytettynä se sopii täydellisesti. Valaistus päätettiin laittaa seinään, ettei tarvitse vetää sähköjä uudestaan. Rakentaja suositteli kattovaloa, joten oma ratkaisu pelotti, mutta lopputulos on sittenkin hieno. Meillä on siis seinälamppu ja peilikaapin ledivalot ja teho riittää hyvin. En tiennyt pitääkö saunaan uusia höyrysulku vai voiko vanhan folion reiät paikata teipillä. Rakentaja teki jälkimmäisen ja säästi vaivaa, toivottavasti sillä ei ole merkitystä.

7. Varasta.

Ei rautakaupasta kannata varastaa tarvikkeita, mutta varasta ihmeessä ideoita niin paljon kuin voit. Heti aluksi kannattaa hakea kaikki esitteet ja selata ne läpi, saa kuvan siitä mitä on tarjolla, vaikkei kaikkeen olisi varaa. Valmistajien nettisivuilta näkee saatavuuden ja jälleenmyyjiltä saa hintatiedot. Hyviä ideoita saa sisustusblogeista ja remontintekijöiden referensseistä. Paras apu on kuitenkin rakentaja, koska hän ei ehdota tekemään sellaista mitä ei itse osaa. Rakentaja voi auttaa säästämään kustannuksissa jos ostat kalusteet hänen tiliinsä, rautakaupat antavat alan firmoille reilluja alennuksia.

8. Älä pelkää.

Ole silti tarkkana, valvo remontin etenemistä ja toivo parasta. Jos et tiedä jotain, kysy, ota selvää ja varmista. Ei kannata olettaa, että jokin työvaihe tai materiaali kuuluu sovittuun hintaan, jos siitä ei ole kirjallista dokumenttia. Todennäköisesti se silloin ei kuulu ja jälkeenpäin on vaikea muuttaa tehtyä sopimusta. Jos joku vaikuttaa epäilyttävältä, se luultavasti on sitä. Luottamus hyvä, kontrolli parempi. Vältä riskejä ja stressiä sopimalla kaikki etukäteen. Varaudu silti henkisesti pahimpaan. Omasta kodistasi olet viime kädessä kiinnostunut vain sinä itse ja rakennuspöly leviää joka tapauksessa vaatekaappeihinkin. Yksi tapa valvoa työtä, on asua itse remontin keskellä, mutta sekin on lievästi epämukavaa, kun kotoa puuttuu sekä suihku että wc. On se silti mahdollista, kokeiltu on.

9. Älä tavoittele naapurisi rahoja.

Joskus käy silti niin, että talonyhtiö joutuu osallistumaan remontin kustannuksiin. Tästä on helppo saada kiistoja aikaan, kun yhtenäistä käytäntöä ei ole. Jos kosteutta löytyy rakenteista, kuten meillä kävi, pitää itse vaatia isännöitsijä toteamaan tilanne ja tekemään tarkistusmittaukset. Kylpyhuoneen kunto pitää todeta myös ennen remontin aloittamista. Isännöitsijä voi olla mukava kaveri, mutta hän ei ehdota sellaista, mistä koituu kuluja talonyhtiölle. Sinun pitää itse tietää oikeutesi ja pitää niistä kiinni. Meillä talonyhtiö maksaa vesieristystyöt materiaaleineen, kahden viikon kuivauksen ja siihen kuluneen sähkön. Uusi asunto-osakeyhtiölaki velvoittaa nyt tekemään talonyhtiölle kirjallisen suunnitelman suunnitellusta remontista. Selvisimme vielä ilman.

10. Tavoittele lähimmäisesi remonttimiehiä.

Kaikki haluavat sen luotettavan, mukavan remonttireiskan, joka teki jollekin muulle hyvää jälkeä halvalla ja nopeasti. Ei sellaista ole olemassakaan. Silti kannattaa hakea parasta. Kysele niiltä, jotka ovat jo raahautuneet remonttihelvetin läpi. Heillä on neuvoja ja viisautta, ehkä jopa hyviä tekijöitä, mutta jokaisen on neuvoteltava remonttinsa itse. He osaavat kuitenkin varoittaa niistä kuopista, joihin ei pidä astua. Jos hyvin käy ja usko ei lopu, lopussa seisoo kiitos ja kärsimyksen Via Dolorosa johtaa iloon ja valaistumiseen. Jos sähkötyöt on tehty oikein.