lauantai 24. kesäkuuta 2017

Madonlukuja

Ihmettelin aina nuorempana sitä, miten ikääntyvät ihmiset sinnikkäästi toistelevat mantraa, jonka mukaan ikä on vain numero. He painokkaasti kiistävät vanhenevansa, vaikka numerot ja naama kertovat ihan muuta. Miksi valehdella? Kaikkihan sen näkevät kun vanhenee eikä sitä voi peitellä. Ei kukaan usko kuitenkaan. Kun nyt tiedän totuuden, aion paljastaa sen muillekin. Silläkin uhalla etteivät kaikki usko. 

Kolmekymppisenä aavistaa jo hiukan siitä mitä on edessä, epämääräisenä tunteena, että nuoruus on katoamassa muistoihin ja valvotun yön jälkeen aamulla väsyttää. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska edessä oleva matka on pitkä. Tai siltä se tuntuu. Vastahan sitä on kaksikymppisenä iloinnut, että on vihdoin aikuinen ja saa tehdä mitä itse haluaa. Aikuisuuden paradoksi on siinä, että kun vihdoin saa tehdä mitä vain, ei tiedäkään mitä haluaa. 

Neljäkymppisenä pääsee sitten jo maistamaan ikääntymisen kitkerää hedelmää. Viimeistään tässä vaiheessa suurin osa pelästyy tosiasioiden eli peilin edessä ja alkaa vimmatusti kuntoilla, matkustaa, etsiä viisauksia, erota, pettää puolisoa tai kiukutella naapureille. Ei mikään auta, makuun kannattaa totutella. Ikä tulee varmasti kuin kesä ja kärpäset. Tutut, jotka ovat ylittäneet viidenkympin rajan taas vaikuttavat jo jokseenkin tasapainoisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Ja myös väittävät niin. En tiedä onko se totta. 

Äitini, joka on jo reilusti yli 70, on pitkään sanonut ettei ikääntymisessä ole yhtään mitään hyvää. Hänen selviytymiskeinonsa on ollut vältellä aihetta, kameroita ja peilejä. Ja pidemmän aikaa myös ihmisiä. Kun sitä ei ajattele eikä siitä puhu, on turvassa. Ehkä. Mutta en oikein usko siihenkään. Ikä on psykologinen sudenkuoppa, jonka pohjalla on teräviä seipäitä. Jos kuoppaan putoaa, ei sieltä nousta. Ja kuoppaan joutuu jos uskoo joutuvansa. Avain selviytymiseen on siis reilu itsepetos. 

Ne, jotka väittävät iän olevan vain numero, valehtelevatkin nimenomaan itselleen, eivät muille. Muiden mielipiteillä kun ei ikääntymisen edetessä enää ole juurikaan merkitystä. Eli niin kauan kuin sitkeästi jaksaa väittää itselleen, ettei ikä tunnu missään, voi pitää kiinni omasta vaihtoehtoisesta totuudesta. Jos usko loppuu, käy kuin Kelju K. Kojootille, joka huomaa jo juosseensa kallionreunan yli. Niin kauan kuin pystyy valehtelemaan itselleen, ettei ikä paina, se ei paina. Minä en pysty. 

Nuorempana ihmettelin myös sitä, miten vanhemmat ihmiset olivat niin huolettomia ja suoraviivaisia. Puhuivat mitä sattuu, kenelle tahansa. Nyt tiedän senkin, valitettavasti. On sinänsä hauskaa kun ei tarvitse joka käänteessä stressata siitä mitä muut ajattelevat, eikä aina mieti menikö paita päälle oikeinpäin, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Jos stressaisi edes hiukan, olisi huomattavasti skarpimpi erilaisissa tilanteissa, vaikkapa tärkeissä työelämän tilanteissa. Se olisi kuitenkin avuksi. 


Toisaalta ikääntyvät saavat paljon anteeksi ja sekin on lohdullinen asia. Lapset olivat käyneet vanhainkodissa jututtamassa vanhuksia. Todella vanhoja vanhuksia. Kaikilla oli ollut hauskaa. Seniorit nimittäin puhuivat aivan mitä sattuu, ilman minkäänlaista itsesensuuria. Lapsia hämmensi tavata aikuisia, jotka eivät ota mitään vakavasti. Eivätkä edes muista kuinka vanhoja ovat. Ihanan vastuutonta. Ehkä ikääntymisessä sittenkin on puolensa. Niin aion tästä lähtien ajatella. Vaikka se onkin itsepetosta.