lauantai 24. kesäkuuta 2017

Madonlukuja

Ihmettelin aina nuorempana sitä, miten ikääntyvät ihmiset sinnikkäästi toistelevat mantraa, jonka mukaan ikä on vain numero. He painokkaasti kiistävät vanhenevansa, vaikka numerot ja naama kertovat ihan muuta. Miksi valehdella? Kaikkihan sen näkevät kun vanhenee eikä sitä voi peitellä. Ei kukaan usko kuitenkaan. Kun nyt tiedän totuuden, aion paljastaa sen muillekin. Silläkin uhalla etteivät kaikki usko. 

Kolmekymppisenä aavistaa jo hiukan siitä mitä on edessä, epämääräisenä tunteena, että nuoruus on katoamassa muistoihin ja valvotun yön jälkeen aamulla väsyttää. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska edessä oleva matka on pitkä. Tai siltä se tuntuu. Vastahan sitä on kaksikymppisenä iloinnut, että on vihdoin aikuinen ja saa tehdä mitä itse haluaa. Aikuisuuden paradoksi on siinä, että kun vihdoin saa tehdä mitä vain, ei tiedäkään mitä haluaa. 

Neljäkymppisenä pääsee sitten jo maistamaan ikääntymisen kitkerää hedelmää. Viimeistään tässä vaiheessa suurin osa pelästyy tosiasioiden eli peilin edessä ja alkaa vimmatusti kuntoilla, matkustaa, etsiä viisauksia, erota, pettää puolisoa tai kiukutella naapureille. Ei mikään auta, makuun kannattaa totutella. Ikä tulee varmasti kuin kesä ja kärpäset. Tutut, jotka ovat ylittäneet viidenkympin rajan taas vaikuttavat jo jokseenkin tasapainoisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Ja myös väittävät niin. En tiedä onko se totta. 

Äitini, joka on jo reilusti yli 70, on pitkään sanonut ettei ikääntymisessä ole yhtään mitään hyvää. Hänen selviytymiskeinonsa on ollut vältellä aihetta, kameroita ja peilejä. Ja pidemmän aikaa myös ihmisiä. Kun sitä ei ajattele eikä siitä puhu, on turvassa. Ehkä. Mutta en oikein usko siihenkään. Ikä on psykologinen sudenkuoppa, jonka pohjalla on teräviä seipäitä. Jos kuoppaan putoaa, ei sieltä nousta. Ja kuoppaan joutuu jos uskoo joutuvansa. Avain selviytymiseen on siis reilu itsepetos. 

Ne, jotka väittävät iän olevan vain numero, valehtelevatkin nimenomaan itselleen, eivät muille. Muiden mielipiteillä kun ei ikääntymisen edetessä enää ole juurikaan merkitystä. Eli niin kauan kuin sitkeästi jaksaa väittää itselleen, ettei ikä tunnu missään, voi pitää kiinni omasta vaihtoehtoisesta totuudesta. Jos usko loppuu, käy kuin Kelju K. Kojootille, joka huomaa jo juosseensa kallionreunan yli. Niin kauan kuin pystyy valehtelemaan itselleen, ettei ikä paina, se ei paina. Minä en pysty. 

Nuorempana ihmettelin myös sitä, miten vanhemmat ihmiset olivat niin huolettomia ja suoraviivaisia. Puhuivat mitä sattuu, kenelle tahansa. Nyt tiedän senkin, valitettavasti. On sinänsä hauskaa kun ei tarvitse joka käänteessä stressata siitä mitä muut ajattelevat, eikä aina mieti menikö paita päälle oikeinpäin, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Jos stressaisi edes hiukan, olisi huomattavasti skarpimpi erilaisissa tilanteissa, vaikkapa tärkeissä työelämän tilanteissa. Se olisi kuitenkin avuksi. 


Toisaalta ikääntyvät saavat paljon anteeksi ja sekin on lohdullinen asia. Lapset olivat käyneet vanhainkodissa jututtamassa vanhuksia. Todella vanhoja vanhuksia. Kaikilla oli ollut hauskaa. Seniorit nimittäin puhuivat aivan mitä sattuu, ilman minkäänlaista itsesensuuria. Lapsia hämmensi tavata aikuisia, jotka eivät ota mitään vakavasti. Eivätkä edes muista kuinka vanhoja ovat. Ihanan vastuutonta. Ehkä ikääntymisessä sittenkin on puolensa. Niin aion tästä lähtien ajatella. Vaikka se onkin itsepetosta. 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Perheyrityksen vuosikatsaus

No niin, uusi vuosi on taas alkanut ja on jo aika lailla palattukin arkeen. Käydään vielä vähän perheyrityksen tilannetta läpi näin yhteisesti jos kaikki malttavat istua hetken paikoillaan. Tämä ei vie kauan. Vuosi on uusi, mutta haasteet pitkälti samoja kuin viime tilikaudellakin. Talous- ja markkinatilanne ovat hankalia, vaikka pientä syytä toiveikkuuteen onkin ilmassa. Investointeihin ei kuitenkaan ole nyt varaa, vaikka esimerkiksi tabletteja ja konsolipelejä on kovasti toivottu. Samalla henkilöstöllä mennään eikä muutoksia ole tiedossa. Ymmärrän kuitenkin hyvin henkilöstön huolen siitä, että suurimmat haasteet liittyvät edelleen nuoreen toimitusjohtajaamme ja hänen käytökseensä. Toivon kaikilta edelleen malttia ja kärsivällisyyttä. Tiedän, ettei tämä ole helppo juttu, mutta perheyrityksen johtaminen on herkkä taitolaji ja kokemus opettaa. 

Toimitusjohtajasta voisin sen verran vielä sanoa, että hän on viime vuoden aikana oppinut paljon toimialan sanastoa ja osaa nyt ilmaista itseään ja toiveitaan aikaisempaa eksaktimmin. Hän on myös oppinut käymään itse wc:ssä mikä huomattavasti keventää meidän kaikkien työtaakkaa, vaikka pyyhkimisessä tarvitseekin vielä apua. Mitä käytökseen ja johtamiseen tulee, hän edelleen varmasti kiljuu, itkee ja polkee jalkaa ja jopa lyö työntekijöitä. Varsinkin jos ei saa nukkua riittävän pitkiä päiväunia. Tästä on keskusteltu monta kertaa ja hän ymmärtää itsekin ettei sillä aina ole toivottua motivointivaikutusta. Lällättelystä ja sohvalla pomppimisesta on istuttu sisäinen palaveri. Muistutan kuitenkin kaikkia siitä, että hän on meistä nuorin ja siksi ennakkoluulottomin ja innovatiivisin johtamaan tätä yritystä. Annetaan hänelle mahdollisuus tehdä niin. 

Hallituksen puheenjohtaja käy nyt firman ulkopuolella töissä, joten hän ei juuri osallistu operatiiviseen toimintaan. Myynti- ja markkinointijohtajat jatkavat tutuissa rooleissaan ja heillä on paljon yhteisiä projekteja vastuullaan. Heidän osaltaan johtokunta toivoo jatkossa parempaa raportointia projektien etenemisen suhteen – missä mennään, ketä tavataan ja koska ollaan takaisin toimistolla, jossa heitä ei ole rehellisesti sanottuna kovin paljon aina näkynyt. Varsinkin jos palaverit jatkuvat iltamyöhään, kuten välillä ihan ymmärrettävästi käy. Passiivisuudesta ei kumpaakaan voi moittia, mutta yritetään saada niitä projekteja maaliin. Olisi myös hyvä vähän katsoa miten firmaa edustetaan. Tänä aamuna jouduin puuttumaan siihen, kun markkinointijohtaja oli lähdössä ulos sisähousuissa ja eriparisukissa. Ei näin. Skarpataan vähän ja pukeudutaan asianmukaisesti. 

Itse jatkan henkilöstöjohtajana kuten tähänkin asti, vaikka tuntuukin siltä, ettei titteli varsinaisesti vastaa enää toimenkuvaani, johon kuuluu käytännönläheisesti niin siivousta, ruoanlaittoa kuin pyykinpesuakin. Tietysti normaalien hallinnollisten rutiinien ohella. Työtunnit eivät ole työaikalakia nähneetkään ja työmäärä on välillä melkoinen. Toimitusjohtajan näkemyshän on se, että kahvin voi juoda yhtä hyvin kylmänä ja mitään lepotaukoja ei tarvitse pitää, joten tehokkuus edellä on menty koko vuosi. Jotenkin on silti selvitty ja positiivisella asenteella yritetään jatkaa edelleen. Loppuvuoden tulos on niukasti miinusmerkkinen eikä likviditeetissäkään ole kehumista, joten kaikkien työpanosta tarvitaan, että saadaan taas niin sanotusti tuulta purjeisiin. Näillä sanoilla haluan kiittää puhkikuluneesta vuodesta ja toivottaa meille kaikille menestystä ja jaksamista vuodelle 2017. Sköl!