sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Pinaattijäätelöä, anyone?

Saimme vieraita Romaniasta. Kapsäkkeineen kylään tupsahtivat heinäkuussa anoppi ja kaksi serkkutyttöä, jotka eivät ole ennen käyneet Suomessa. Oli ehkä jo aikakin. Visiitti oli monella tavalla kovasti toivottu ja odotettu. Sitä en osannut kuitenkaan ennakoida, että isoäiti matkustaisi kuin Venäjän Federaation presidentti, bagaz täynnä ruokia. Vaatteiden ja runsaiden tuliaisten seasta kaivettiin pitkiä ja lihaisia makkaroita, porsaanpaistia, kinkkua, savujuustoa sekä lukuisia pussukoita yrttejä ja mausteita. Erittäin romanialaista. 

Meillähän eletään jonkinlaisessa kahden kulttuurin kuplassa, jossa tavat ja ruokalajit ovat vuosien varrella iloisesti sekoittuneet. Itse emme enää tunnista edes asiaa. Niinpä vieraiden ruokahuolto aiheutti suurimman yllätyksen. Tarjosimme tietysti karjalanpiirakoita ja ruisleipää, joita maistettiin varovasti näykkien. Sen sijaan omien lasten suuri herkku, omatekoiset pinaattiletut herättivät kauhunsekaista pelkoa. Samoin lohikeitto, jota kumpikaan tytöistä ei suostunut edes maistamaan. Tekemäni pasta carbonara sentään kelpasi, jotenkin. Isoäiti oli sittenkin eväsmakkaroineen ennakoinut tilanteen ihan oikein. 

Muuten vierailu sujui mainiosti ilman suurta draamaa. Kävimme Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja ah, ihanissa ostoskeskuksissa. Linnanmäen vuoristoradassa piti ajaa yhdeksän kertaa ennen kuin päästiin kotiin vähän ennen sulkemisaikaa. Vein koko jengin Fiskarsiin ja Tammisaareenkin. Matkalla ostimme jäätelöt. Kysyin vierailta osuiko hyvä valinta. Kyllä osui. Tytöt sanoivat poimineensa tutut jäätelöt, joita he syövät kotonakin. Kaikista mahdollisista jäätelöistä ja mauista, joita kylläisessä suomalaisessa pakastealtaassa majailee. Käsittämätöntä. 

Muistan omasta lapsuudesta retken Ruotsiin. Suurin riemun aiheeni Tukholmassa oli maistaa kummallisen väristä (sinistä) limua ja syödä mahdollisimman monta raketinmuotoista mehujäätä. Ostin taskut täyteen purkkaa, makuja joita ei Suomesta saanut. Olen tosin myöhemminkin ollut vähemmän turvallisuushakuinen ja työntänyt pääni liian moniin paikkoihin, joita ulkoasianministeriö tai äiti ei välttämättä olisi suositellut. Mutta me olemme kaikki erilaisia. 

Omat lapset olivat ihmetelleet samaa, vaikka hekin osaavat olla nirsoja ruokien kanssa. Heillä olikin asiaan toinen näkökulma. Heidän mielestään oli äärimmäisen väärin, että heille on vuosikausia syötetty Romaniassa kaikkea mahdollista maan ja taivaan välillä kysymättä koskaan mitä he halusivat syödä. Kukaan ei ole ajatellut, että jokin ruoka olisi liian eksoottista tai epäsuomalaista. Ei, me emme ole matkustaneet ulkomaille koskaan omien eväiden kanssa. Heidän on täytynyt maistaa kaikkea ja toisten ei tarvitse maistaa mitään. Erittäin epäreilua, kuulemma. 


Yritän silti ymmärtää vieraitamme. He ovat matkustaneet vähemmän, ehkä ihan eri tavalla. Vanhemmat eivät ole vieneet edes kiinalaiseen syömään, museoista ja teatterista puhumattakaan. He eivät ole olleet turisteja. Kaikki on aina ollut tuttua ja turvallista kuin valkoinen leipä ja meijerivoi. Siinä on hyvä puolensa. Tytöillä ei ollut mitään ennakko-odotuksia siitä, mitä Suomessa pitäisi tehdä tai nähdä. He olivat vain sukuloimassa. Ehkä tästä matkasta jää silti mieleen joitakin juttuja, pieniä siemeniä, joista sitten itää hiukan lisää rohkeutta ja uteliaisuutta. Ainakaan lentämistä ei tarvitse enää jännittää. Ehkä pinaattilettuja uskaltaa joskus jopa maistaa. 

Silti tarjoan romanialaisille vieraille ensi kerralla maksalaatikkoa ja mustia makkaroita tai petteripunakuonoa puolukkahillon kanssa, ihan kiusallani. Ja on pakko maistaa. 

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Madonlukuja

Ihmettelin aina nuorempana sitä, miten ikääntyvät ihmiset sinnikkäästi toistelevat mantraa, jonka mukaan ikä on vain numero. He painokkaasti kiistävät vanhenevansa, vaikka numerot ja naama kertovat ihan muuta. Miksi valehdella? Kaikkihan sen näkevät kun vanhenee eikä sitä voi peitellä. Ei kukaan usko kuitenkaan. Kun nyt tiedän totuuden, aion paljastaa sen muillekin. Silläkin uhalla etteivät kaikki usko. 

Kolmekymppisenä aavistaa jo hiukan siitä mitä on edessä, epämääräisenä tunteena, että nuoruus on katoamassa muistoihin ja valvotun yön jälkeen aamulla väsyttää. Ei ole kuitenkaan syytä huolestua, koska edessä oleva matka on pitkä. Tai siltä se tuntuu. Vastahan sitä on kaksikymppisenä iloinnut, että on vihdoin aikuinen ja saa tehdä mitä itse haluaa. Aikuisuuden paradoksi on siinä, että kun vihdoin saa tehdä mitä vain, ei tiedäkään mitä haluaa. 

Neljäkymppisenä pääsee sitten jo maistamaan ikääntymisen kitkerää hedelmää. Viimeistään tässä vaiheessa suurin osa pelästyy tosiasioiden eli peilin edessä ja alkaa vimmatusti kuntoilla, matkustaa, etsiä viisauksia, erota, pettää puolisoa tai kiukutella naapureille. Ei mikään auta, makuun kannattaa totutella. Ikä tulee varmasti kuin kesä ja kärpäset. Tutut, jotka ovat ylittäneet viidenkympin rajan taas vaikuttavat jo jokseenkin tasapainoisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Ja myös väittävät niin. En tiedä onko se totta. 

Äitini, joka on jo reilusti yli 70, on pitkään sanonut ettei ikääntymisessä ole yhtään mitään hyvää. Hänen selviytymiskeinonsa on ollut vältellä aihetta, kameroita ja peilejä. Ja pidemmän aikaa myös ihmisiä. Kun sitä ei ajattele eikä siitä puhu, on turvassa. Ehkä. Mutta en oikein usko siihenkään. Ikä on psykologinen sudenkuoppa, jonka pohjalla on teräviä seipäitä. Jos kuoppaan putoaa, ei sieltä nousta. Ja kuoppaan joutuu jos uskoo joutuvansa. Avain selviytymiseen on siis reilu itsepetos. 

Ne, jotka väittävät iän olevan vain numero, valehtelevatkin nimenomaan itselleen, eivät muille. Muiden mielipiteillä kun ei ikääntymisen edetessä enää ole juurikaan merkitystä. Eli niin kauan kuin sitkeästi jaksaa väittää itselleen, ettei ikä tunnu missään, voi pitää kiinni omasta vaihtoehtoisesta totuudesta. Jos usko loppuu, käy kuin Kelju K. Kojootille, joka huomaa jo juosseensa kallionreunan yli. Niin kauan kuin pystyy valehtelemaan itselleen, ettei ikä paina, se ei paina. Minä en pysty. 

Nuorempana ihmettelin myös sitä, miten vanhemmat ihmiset olivat niin huolettomia ja suoraviivaisia. Puhuivat mitä sattuu, kenelle tahansa. Nyt tiedän senkin, valitettavasti. On sinänsä hauskaa kun ei tarvitse joka käänteessä stressata siitä mitä muut ajattelevat, eikä aina mieti menikö paita päälle oikeinpäin, mutta kolikolla on kääntöpuolensa. Jos stressaisi edes hiukan, olisi huomattavasti skarpimpi erilaisissa tilanteissa, vaikkapa tärkeissä työelämän tilanteissa. Se olisi kuitenkin avuksi. 


Toisaalta ikääntyvät saavat paljon anteeksi ja sekin on lohdullinen asia. Lapset olivat käyneet vanhainkodissa jututtamassa vanhuksia. Todella vanhoja vanhuksia. Kaikilla oli ollut hauskaa. Seniorit nimittäin puhuivat aivan mitä sattuu, ilman minkäänlaista itsesensuuria. Lapsia hämmensi tavata aikuisia, jotka eivät ota mitään vakavasti. Eivätkä edes muista kuinka vanhoja ovat. Ihanan vastuutonta. Ehkä ikääntymisessä sittenkin on puolensa. Niin aion tästä lähtien ajatella. Vaikka se onkin itsepetosta. 

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Perheyrityksen vuosikatsaus

No niin, uusi vuosi on taas alkanut ja on jo aika lailla palattukin arkeen. Käydään vielä vähän perheyrityksen tilannetta läpi näin yhteisesti jos kaikki malttavat istua hetken paikoillaan. Tämä ei vie kauan. Vuosi on uusi, mutta haasteet pitkälti samoja kuin viime tilikaudellakin. Talous- ja markkinatilanne ovat hankalia, vaikka pientä syytä toiveikkuuteen onkin ilmassa. Investointeihin ei kuitenkaan ole nyt varaa, vaikka esimerkiksi tabletteja ja konsolipelejä on kovasti toivottu. Samalla henkilöstöllä mennään eikä muutoksia ole tiedossa. Ymmärrän kuitenkin hyvin henkilöstön huolen siitä, että suurimmat haasteet liittyvät edelleen nuoreen toimitusjohtajaamme ja hänen käytökseensä. Toivon kaikilta edelleen malttia ja kärsivällisyyttä. Tiedän, ettei tämä ole helppo juttu, mutta perheyrityksen johtaminen on herkkä taitolaji ja kokemus opettaa. 

Toimitusjohtajasta voisin sen verran vielä sanoa, että hän on viime vuoden aikana oppinut paljon toimialan sanastoa ja osaa nyt ilmaista itseään ja toiveitaan aikaisempaa eksaktimmin. Hän on myös oppinut käymään itse wc:ssä mikä huomattavasti keventää meidän kaikkien työtaakkaa, vaikka pyyhkimisessä tarvitseekin vielä apua. Mitä käytökseen ja johtamiseen tulee, hän edelleen varmasti kiljuu, itkee ja polkee jalkaa ja jopa lyö työntekijöitä. Varsinkin jos ei saa nukkua riittävän pitkiä päiväunia. Tästä on keskusteltu monta kertaa ja hän ymmärtää itsekin ettei sillä aina ole toivottua motivointivaikutusta. Lällättelystä ja sohvalla pomppimisesta on istuttu sisäinen palaveri. Muistutan kuitenkin kaikkia siitä, että hän on meistä nuorin ja siksi ennakkoluulottomin ja innovatiivisin johtamaan tätä yritystä. Annetaan hänelle mahdollisuus tehdä niin. 

Hallituksen puheenjohtaja käy nyt firman ulkopuolella töissä, joten hän ei juuri osallistu operatiiviseen toimintaan. Myynti- ja markkinointijohtajat jatkavat tutuissa rooleissaan ja heillä on paljon yhteisiä projekteja vastuullaan. Heidän osaltaan johtokunta toivoo jatkossa parempaa raportointia projektien etenemisen suhteen – missä mennään, ketä tavataan ja koska ollaan takaisin toimistolla, jossa heitä ei ole rehellisesti sanottuna kovin paljon aina näkynyt. Varsinkin jos palaverit jatkuvat iltamyöhään, kuten välillä ihan ymmärrettävästi käy. Passiivisuudesta ei kumpaakaan voi moittia, mutta yritetään saada niitä projekteja maaliin. Olisi myös hyvä vähän katsoa miten firmaa edustetaan. Tänä aamuna jouduin puuttumaan siihen, kun markkinointijohtaja oli lähdössä ulos sisähousuissa ja eriparisukissa. Ei näin. Skarpataan vähän ja pukeudutaan asianmukaisesti. 

Itse jatkan henkilöstöjohtajana kuten tähänkin asti, vaikka tuntuukin siltä, ettei titteli varsinaisesti vastaa enää toimenkuvaani, johon kuuluu käytännönläheisesti niin siivousta, ruoanlaittoa kuin pyykinpesuakin. Tietysti normaalien hallinnollisten rutiinien ohella. Työtunnit eivät ole työaikalakia nähneetkään ja työmäärä on välillä melkoinen. Toimitusjohtajan näkemyshän on se, että kahvin voi juoda yhtä hyvin kylmänä ja mitään lepotaukoja ei tarvitse pitää, joten tehokkuus edellä on menty koko vuosi. Jotenkin on silti selvitty ja positiivisella asenteella yritetään jatkaa edelleen. Loppuvuoden tulos on niukasti miinusmerkkinen eikä likviditeetissäkään ole kehumista, joten kaikkien työpanosta tarvitaan, että saadaan taas niin sanotusti tuulta purjeisiin. Näillä sanoilla haluan kiittää puhkikuluneesta vuodesta ja toivottaa meille kaikille menestystä ja jaksamista vuodelle 2017. Sköl!