tiistai 27. joulukuuta 2016

Sormet saranapuolella


Isä kannusti minua lapsena syömään ruokani. Se tapahtui lauseella: joko syöt tai itket ja syöt. Mieluummin söin, koska kehotus ei ollut mikään vitsi. Työttömiä aiotaan motivoida ensi vuonna paremmin työnhakuun, kertoo hallitus. Kuulostaa...hmm kannustavalta. Kun kaikki kortit ovat konsulttien kädessä, työllistän nyt itseni kirjoittamalla ohjeet kuinka haasteet ratkaistaan ja motivointi tapahtuu. 

1. Itketys. Työttömiä on tarkoitus konsulttien toimesta haastatella kolmen kuukauden välein, mutta on syytä saada heidät ensin ymmärtämään tilanteen vakavuus ja olemaan aidosti pahoillaan omasta työttömyydestään. Kun syötävää ei ole, jää vain itku jäljelle. Entisaikojen itkijänaisen tilalle sopii parhaiten iskelmälaulaja, joita on tässä maassa enemmän kuin on kenellekään hyväksi. Nyt heille on töitä. On sama itkeekö kuulija laulun sanoille vai myötähäpeästä, lopputulos ratkaisee. On parempi maksaa osaaville laulajille laulamisesta kuin osaamattomille konsulteille tyhjänpuhumisesta. 

2. Kepitys. Ennen kuin kaikenlaiset lastenoikeudet tulivat yleiseen tietoisuuteen, suomalaisissa kouluissa motivoitiin oppilaita tehokkaasti ja fyysisesti. Kepityksen kohteina voivat olla kädet, jalat, selkä sekä tietysti takapuoli. Moni muistaa varmasti oikein hyvin viivottimella tai karttakepillä sormille lyömisen reippaan perinteen. Hyväksi todettuja keinoja ovat olleet myös nurkassa seisottaminen, luunapit ja tukistaminen. Jos työttömällä ei ole tukkaa, voidaan vaihtoehtoisena motivointikeinona jättää sormet oven väliin, sinne saranapuolelle. 

3. Karenssit. Kunnon karenssi on se mikä suomalaista koskettaa saunan jälkeen parhaiten. Lopetetaan nössöily ja laitetaan sellaiset ukaasit, että tuntuu. Eihän kolmen kuukauden nuudelipaasto tervettä aikuista mihinkään heilauta. Lokoisaan elämään luiskahtaa takaisin kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Jos sen sijaan suljetaan eristysselliin vaikkapa pariksi vuodeksi tai miksei roikotettaisi saman tien pää alaspäin, niin johan alkavat työhalut herätä. Jokaisen kerrostalon alakerrasta löytyy joku kerhotila, johon työttömät voisi lukita ja naapurit pitämään vahtia. Siinä saadaan samalla yhteisöllisyyttä kaikille.

4. Simputus. Tehokkaita kannustimia on aina keksitty armeijassa. Työttömät voisivat esimerkiksi ryömiä haastatteluun ojia pitkin. Heidät voisi herättää keskellä yötä siivoamaan vessaa tai tiskaamaan astioita. Tai ehkä kirkko on sittenkin keksinyt parempia keinoja aikojen kuluessa. Nykypäivän virtuaalinen häpeäpaalu on ainakin helppo toteuttaa Facebookissa. Jos ei jalkapuu tehoa voidaan tehdä vanha kunnon vesikoe. Tiputetaan työtön kaivoon. Jos uhri kelluu hän on itse syyllinen työttömyyteensä ja hänen toivonsa voidaan polttaa roviolla. Jos hän hukkuu, hän on syytön, mutta hänen haaveensa voidaan silti haudata siunattuun maahan. 

5. Porkkanaa. Ettei kaikki olisi vain keppiä ja kuritusta, on syytä tarjota myös houkuttimia työhön menemiseen. Tähän astihan työttömiä on vokoteltu töihin mahdollisuudella suorittaa ilmaista työtä erilaisten kokeilujen ja harjoittelujen nimikkeillä, joista valtio maksaa pulleille konsulttiyrityksille lihavat palkkiot. Miksei tätä voisi nimetä uudestaan vaikkapa porkkanapussikokeiluksi. Annetaan aikaisemman ei mitään sijasta palkkaa – pussillinen porkkanoita viikon työstä. Samalla saadaan terveellistä ravintoa työttömän pöytään ja suomalaista maataloutta tuettua. Eihän se porkkanan viljely muutenkaan kannattavaa puuhaa ole.

6. Osaaminen. Oikeanlaista osaamista ei muka ole ja ammattitaito ei riitä. Ei se ole haitannut tähänkään asti, joten eiköhän lopeteta turha kitinä siitä koulutuksesta ja pätevyydestä. Työ tekijäänsä neuvoo. Valelääkärit ovat selviytyneet työssään erinomaisesti, eikä heillä ole ollut minkäänlaista koulutusta. Miten? He ovat motivoituneita. Ei yleislääkärin homma niin kummoinen ole, eikä ole moni muukaan. Koulunkäynti vie sitä paitsi hirvittävän paljon aikaa. Ajatellaanpa vaikka poliitikkoja. Harva heistä on pätevä juuri mihinkään duuniin, mutta sielläpä vain istuvat ja tekevät yhteiskunnan tärkeimpiä päätöksiä.

7. Piilotyöpaikat. On puhuttu paljon siitä, että työtä on, mutta hakijat eivät löydä sitä. Väitetään, että 80% työpaikoista on piilotettu. Jokainen ulkomaalainen taas tietää, että kaikilla suomalaisilla on vähintään kaksi koiraa, joille ostetaan gluteenitonta einesruokaa ja Helly Hansenin hiihtoasuja. Voihan nämä elintasolemmikit laittaa myös tuottavaan työhön ja kouluttaa ne haistamaan piilotetut työpaikat. Koiran nenä on tuhansia kertoja ihmistä tarkempi. Piilotyöpaikat saavat olla vaikka sata metriä maan alla, kultainen noutaja kyllä kaivaa ne esiin. 

8. Kiitokset. Lopuksi, ettei kaikki olisi näin mustan joulun aikaan niin negatiivista, haluan esittää kiitokset. Kiitän pääministeri Sipilää ja hallitusta inspiraatiosta tämän tekstin kirjoittamiseen. Kiitän Yleisradiota sinnikkäästä positiivisesta uutisoinnista, vaikkei mitään kerrottavaa olisi ollutkaan. Kiitän Historia-lehteä ja muita julkaisuja, joista olen löytänyt antoisaa luettavaa mm. keskiajan rangaistuskäytännöistä. Tässä kirjoituksessa esitetyt neuvot ovat hallituksen vapaasti hyödynnettävissä. En lähetä konsultoinnista laskua, koska se ei ole kenellekään kannattavaa.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Singulariteetti ovella kolkuttaa

Puhelimeni kertoo, että olen tänään soittanut jalkapallovalmentajalle, papille, tutulle Espanjaan ja kaksi kertaa tädilleni Savonlinnaan. Eilen soitin autokorjaamoon ja tyttäreni ystävälle. Toissapäivänä lentoyhtiöön, joka on jo lopettanut toimintansa sekä opiskelukaverille, jota en ole nähnyt vuosikymmeneen. Aika aktiivista sosiaalisuutta näin introvertille ihmiselle. Paitsi etten oikeasti ole soittanut näihin numeroihin.

Luuriin tuli ensin sellainen vika, että se vääntäytyi itsekseen ääniohjaukselle. Sitten se alkoi lupaa kysymättä soitella numeroihin, jotka se kaiveli kontakteistani jos en muistanut sulkea puhelinta. Keskellä yötä hinausfirmaan ja aamuyön tunteina entisille työkavereille. Se oli sen verran kiusallista, että vehje oli pakko kesyttää ottamalla siltä sim-kortti pois. Silti se tekee lähestymisyrityksiään, tai yrittää tehdä, ymmärtämättä että on kastroitu.

Tätähän teknologian kanssa eläminen on. Takuuaika menee umpeen, sitten laitteeseen ei saa enää päivityksiä ja pian alkaa ilmestyä merkillisiä vikoja – kuin sattumalta. Korjaaminen ei kannata, joten käyttäjä pakotetaan konttaamaan kauppaan ja ostamaan uusi. Tai sitten tekoäly on ottanut vallan ja puhelin, tai tarkasti ottaen sen sisällä oleva teknologia, ei noudatakaan niitä lainalaisuuksia, millä se on suunniteltu toimimaan vaan se alkaa luoda omia pelisääntöjään. 

Singulariteettihan on se teoreettinen taitekohta ihmisen ja teknologian auvoisassa yhteiselossa, jossa ihminen jätetään kakkosluokan matkustajaksi. Sen väitetään tapahtuvan pian. Oletan siis, että puhelimeni “äly” on jo nyt tulkinnut minun olevan teknologian käyttäjänä jälkeenjäänyt. Niinpä minua ei enää kuunnella, päätökset tehdään minun puolestani. Olen antanut Sirille pikkusormen ja se on vienyt koko kännykän. 

Ehkä valta ei ole enää edes ole meillä, kun melkein mitä tahansa laitteita saa äly-etuliitteellä. Ne ovat koneita, jotka ajattelevat, mutta eivät kykene empatiaan. En ole varma haluanko kotiini imurin, joka on minua älykkäämpi. Tai jääkaapin, joka tietää minua paremmin mihin vuorokaudenaikaan sopii syödä ja mitä. 

Itse asiassa sattuman varaisesti soitteleva sovellus puhelimessa ei olekaan yhtään pöljä idea. Olen erittäin huono pitämään huolta sosiaalisista suhteista. Ajattelen kyllä muita ihmisiä, mutta varsinainen yhteydenpito jää puolitiehen. Tarvitsen ehdottomasti ekstroverttiapplikaation, joka hoitaa sosiaalisuutta puolestani ja soittelee tutuille. Haluaisin kuitenkin olla sovelluksen käyttäjä, ei niin että sovellus käyttää minua tai puhelintani. Ainakin haluaisin elää siinä uskossa, että minulla on yhä valta päättää. Jostakin. 

maanantai 14. marraskuuta 2016

Täitä hattuun

Amerikassa tapahtuu kummia. Arvaamaton ja vaarallinen liehutukka on lyönyt kaikki ällikällä ja tuntuu vastustajien kauhuksi kulkevan voitosta voittoon. Kukapa olisi uskonut? Kaikki vain jotenkin onnistuu. Yllättävät laukomiset ja liukkaat käännökset eivät ole olleet nekään haitaksi. Mutta ei nyt sotketa Patrik Lainetta ja jääkiekkoa enempää tähän juttuun, kun oli tarkoitus kirjoittaa vanhuksista. 

Nimittäin demokraattisissa vaaleissa voittaa tietenkin, jos siis oletetaan että äänet on laskettu oikein, se ehdokas joka saa vähemmän ääniä. Hänestä tulee presidentti, ainakin Amerikassa. Ehdokkaaksi pyrkiville on monenlaisia vaatimuksia kuten esimerkiksi vaikeammin määriteltävä nuhteettomuus ja helpommin määriteltävä 18 vuoden alaikäraja, mutta yläikärajaa ei ole jostakin syystä koettu tarpeelliseksi määritellä. Olisikohan harkinnan paikka. 

Meidän myös jääkiekkoileva presidenttimme täyttää kahden vuoden kuluttua kunnioitettavat 70. Ja kas, samana vuonna ovat vaalit, joissa hänet voidaan valita uudelleen toiselle kaudelle. Jos kansa tahtoo. 76-vuotiaana Niinistö joutuu kyllä tekemään tilaa seuraajalleen, mutta taas kuuden vuoden paussin jälkeen 82-vuotiaana hän voi asettua uudestaan ehdolle ja jatkaa virassa aina 94-vuotiaaksi. Jos kansa tahtoo. 

Tästä pääsemmekin asian ytimeen. Ongelma ei nimittäin olekaan se, kuka hoitaa vanhukset tai sataa kohti kiihdyttävä huoltosuhde vaan se, että vanhukset äänestävät. Ihan varmasti äänestävät. Yhtä varmasti kuin joka vuosi jollakin koulun lapsella on täitä hatussaan, vaikka yhteiskunta, hygienia ja evoluutio kuinka kehittyisivät. Täitä on aina ollut ja aina se on ollut yhtä kiusallista. Maakunnissa jo nyt neljäsosa väestöstä on yli 65-vuotiaita. He ovat hyväkuntoisempia, doupatumpia ja kiukkuisempia kuin koskaan. 

Nämä seniorit äänestävät suurella todennäköisyydellä ehdokasta, joka on tuttu tv:stä, lupaa laittaa rötösherrat kuriin ja lopettaa kerralla koko ilmastonmuutoshömpötyksen. Tai jotakin pahempaa. Demokratiassa meidän nuorempien on tyytyminen enemmistön tahtoon. Ellei äkkiä keksitä jotain vielä kun on päätäntävaltaa jäljellä. Olisihan maailma toisennäköinen jos vain työssäkäyvät saisivat äänestää. Tai vain alle 65-vuotiaat, lukion käyneet ja ne, jotka läpäisevät lääkärintarkastuksen ja pärjäävät muistipelissä ja ruutuhyppelyssä. 

Jos mitään ei tehdä, vuoden 2030 presidentinvaaleissa saattavat olla ehdokkaina Niinistö, 82, Väyrynen, 84 ja Lipponen, 89 ja ehkä nuori Soini, 68. Eläkeläisten mielestä siinä ei olisi mitään merkillistä. -Maailma on tehty meitä varten, hoilaavat kiukkuiset seniorit yhteen ääneen. Jos mitään ei tehdä, meille käy kuten briteille ja amerikkalaisille on jo omissa vaaleissaan käynyt eli lirahtaa huomaamatta housuun. Tulevaisuutta pelkäävät vanhukset vievät meitä kuin litran sorsaa.

Onko sitten korjausideoita? Insinöörithän voisivat kehitellä verotusjärjestelmää mukailevan progressiivisen ääntenlaskukompensaattorin, jossa kasvava indeksiluku vähentää äänen painoarvoa kansalaisen iän kasvaessa. Ehkä joku käyttöliittymäguru onnistuisi muotoilemaan, ja ihan varmasti onnistuukin, digitaalisen äänestysympäristön, jossa yksikään seniori ei ikinä oppisi liikkumaan. Tässä on kuitenkin vaaransa. Entä jos he oppivat?

Varminta olisi ehkä sittenkin soveltaa ns. suunniteltua vanhenemista (planned obsolescence), joka tarkoittaa sitä, että tavaroilla on ennalta määritelty elinikä. Sitten kone hajoaa. Ihmisillä se olisi ikään kuin eutanasiasta seuraava aste. Ihmiskuntahan on luovuudessaan aina ollut kekseliäs löytämään tapoja toisten eliniän rajoittamiseksi mitä moninaisimmista syistä. Ja eihän tässä nyt mitään barbaareja olla. Keppijumppaa saisi kernaasti jatkaa vaikka hamaan ikuisuuteen, kunhan lupaa ja vannoo ettei äänestä vaaleissa eikä yritä asettua ehdokkaaksi – edes väärennetyillä papereilla.