maanantai 7. syyskuuta 2015

Velallisen rehellisyydestä

Kun tapasimme kerroin tulevalle vaimolleni, että minulla on sitten velkaa. Ettei asia tule yllätyksenä. Sen verran, että makselen sitä lopun ikääni. Selitin kuitenkin, ettei kyse ole rahasta. Olen matkustanut eri puolilla maailmaa, usein köyhissä maissa. Paikalliset ovat vieneet autonsa lavalla pois autiomaasta, tarjonneet ruokaa tai yösijaa tai venekyytiä, tiputtaneet työkalunsa ja lähteneet opastamaan perille tai soitelleet sukulaisilleen ja selvittäneet miten sinne jonnekin pääsee. Olen kaikille niille ihmisille velkaa ja koska en tiedä keitä he olivat voin maksaa takaisin vain tekemällä samoin jollekin toiselle. 

Enkä ole ollut koskaan todella pahassa pulassa. Ehkä hiukan väsynyt tai eksynyt tai kastunut sateessa. En ole paennut henkeni edestä, vaikka kerran kuulinkin läheltä laukauksia. En ole ollut vankilassa, en ole nähnyt sotaa eikä minua ole kidutettu kuin näyttämällä huonoja elokuvia yöbussissa. En tiedä mitä on olla pakolainen tai miltä se tuntuu. Omakohtaisesti tiedän vain sen, miltä tuntuu olla yksin vieraassa maassa kun joku tarjoaa apua haluamatta siitä mitään vastineeksi. 

Jonkun laskelman mukaan maailmassa on yli 60 miljoonaa pakolaista. Oikeaa määrää kukaan ei tiedä eikä sitä kuinka moni heistä selviytyy hengissä pakolaisuudestaan. Jotkut harvat pääsevät Eurooppaan ja vielä harvemmat Suomeen asti. He eivät ole köyhimpiä ja heikoimpia, he ovat vain niitä, joilla on onnekas mahdollisuus selviytyä. Sitten vastassa on ihmisiä, jotka eivät koe tarpeelliseksi tuntea empatiaa, koska he ovat juuri imemässä plasmatelevisiostaan suosikkipoliisisarjaansa, eivätkä halua että heidän kylläistä maailmaansa häiritään. 

Auttaminenkaan ei ole yksinkertaista. Olen yrittänyt auttaa ulkomaalaista ystävää oman ravintolan perustamisessa. Ilmeisesti hänen vaimonsa epäili, että yritän ryöstää heiltä rahat tai tyttäret. Ystävyyskin kariutui epäluuloon ja väärinymmärryksiin. Vieraassa maassa kulttuurierojen keskellä ei ole aina helppo olla vaikka asiat olisivat hyvinkin. Monesti en ole kuullut kiitosta työstä, jota olen tehnyt ilmaiseksi, vain ollakseni avuksi. Siitä huolimatta meiltä saa yösijan ja syötävää aina kun tarvitsee ja kyydin lentokentälle aamuyöllä. Ei siksi, että haluan olla hyvä ihminen vaan siksi, että niin minullekin on tehty. 

Markku Pölönen jakoi sosiaalisessa mediassa kuvia evakoista. Ihmisille pitää yrittää selittää historian kautta mistä pakolaisuudessa on kyse. Pitää erikseen muistuttaa, että meitäkin on kenties joskus autettu hädässä ja että nyt kuuluisi olla empaattinen. Se on vähän omituista. Suomella on kyllä varaa auttaa hädässä olevia, jokaisella meillä on. Ei ole kyse rasismista vaan ahneudesta ja laiskuudesta. Minua ovat auttaneet itseäni paljon köyhemmät ihmiset ihan pyytämättä. Jos joku pyytää, ei minulla ole varaa kieltäytyä. Jos suomalaiset eivät auta niitä, jotka apua tarvitsevat, me maksamme siitä kovan hinnan – ennemmin tai myöhemmin. 

Olin muutama vuosi sitten eksyksissä Tiranassa, jossa kadunnimet ja kartat eivät oikein täsmää. Paikalliset saattelivat oikeaan bussiin, jossa yliystävällinen bussin rahastaja otti asiakseen saattaa minut toisen minibussin lähtöpaikkaan oman työvuoronsa päätyttyä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta kävelimme yhdessä mutkikkaan matkan oikeaan paikkaan. Kiittelin kovasti. En kuitenkaan osaa antaa itselleni anteeksi sitä, että olisin voinut tarjota lounaan tai kahvin tai oluen, mutta sen sijaan epäilin matkalla hänen motiivejaan auttaa tuntematonta, eksoottista, vääräuskoista ulkomaalaista. Anteeksi. Niin jäi taas velkaa maksettavaksi. 

1 kommentti:

  1. Hyvin kirjoitettu taas.
    Itseäni ahdistaa Tshekin presidentin ja tämän maan yleinen asenne-ilmapiiri....Ahdistaa, en osaa käyttää muuta sanaa. Aina kun luen uutisia Suomesta ja siitä miten siellä ihmiset haluaa auttaa mä liikutun. Pitäkää Suomi sivistysvaltiona, kiitos.

    VastaaPoista