sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Olipa kerran avaruus

Kuten joku on ehkä arvannutkin, pidän Juri Gagarinista. En oikeastaan tiedä miksi. Minulla on Gagarinin kuvakin seinällä. Pidän nyt myös Juri Milneristä ja siihen on hyvin selvä syy. Upporikas venäläinen on juuri sijoittanut miljooniaan hankkeeseen, jonka päämääränä on (Stephen Hawkingin johdolla) selvittää olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin. Minäkin olen koko elämäni odottanut, että joku tulisi vierailulle toiselta planeetalta. Olen ihan vakuuttunut, että elämää kyllä on. Jossakin avaruudessa, linnunradan tuolla puolen. 

On myös ilahduttavaa, että joku jolla on niin paljon rahaa käyttää sitä edes potentiaalisesti ihmiskuntaa hyödyttävään hankkeeseen, eikä ostele vain itselleen huviloita ja veneitä tai kannusta kaikkia start up-yrittäjiksi. Toisaalta raha saattaa myös antaa harhaanjohtavan vallantunteen, jolloin alkaa uskoa, että kaikki on ostettavissa ja saavutettavissa. Myös vastaukset kaikkiin kysymyksiin. 

Olemmeko me yksin? Ongelma onkin siinä, jos joku vastaa. Stephen Hawking on itsekin todennut, ettei vastauksen saaminen ole välttämättä hyvä asia. Todennäköisyys sille, että muukalaiset ovat ystävällisiä ja mukavia tai että kohtaamisesta ei seuraisi jotain meille tuhoisaa, on ilmeisen pieni. Projektin yhteydessä aiotaan järjestää myös kilpailu avaruuteen lähetettävästä viestistä. Omaa ehdotusta ei tarvitse kauan pohtia, se kuuluu ehdottomasti näin: “Don’t call us, we’ll call you.”

Oletetaanpa huvin vuoksi, että joku kuitenkin vastaisi kosmoksessa huhuiluun. Minkälaiset edellytykset meillä olisi kommunikoida vieraan sivilisaation kanssa? Lähettäisin ehkä sittenkin avaruuteen seuraavan viestin: “Hyvät avaruuden asukkaat, voisitteko odottaa muutaman valovuoden, meillä on täällä muutama konflikti menossa ja niitä ei oikein voi nyt jättää kesken. Emme ehdi juuri nyt vastaanottaa vieraita.” Tällä pallolla on nytkin aika monta sotaa, joita ei ole ihmisten kesken onnistuttu ratkaisemaan. Toivon, että avaruusolennot ovat kiireisiä. 

Erilaisuuden suvaitseminen ei tuntuisi olevan ihmisen parhaita vahvuuksia juuri nyt. Me emme tarvitse avaruuden olentoja testaamaan suvaitsevaisuuttamme. Meillä on ongelmia omankin historiamme muistamisessa – ja jos emme muista, emme voi siitä myöskään ottaa opiksi. Osaamme sujuvasti suhtautua omiin lajitovereihimme, hädässä tai ei, kuin vieraan galaksin asukkaisiin. Tai vielä pahempaa – kuin heitä ei olisi olemassakaan. Suomalaisetkin ovat nopeasti unohtaneet mitä olivatkaan köyhyys ja sota ja miksi meidän muka pitäisi auttaa muita. 

Gagarinin kuvassa, joka on siis meillä portaissa matkalla alakerran komentokeskukseen, lukee venäjäksi lause: Kosmos kuuntelee meitä. Kuunteleeko se vai ei? Joskus on siunaus ettei tiedä kaikkea. Uskon, ettei kaikkia kysymyksiä kannata kysyä. Maailma on mielenkiintoisempi mysteereineen. Ei, meidän ei ole tarkoituskaan tietää kaikkea, on meille parempi jos kosmos ei kuuntele meitä. "Älkää tulko tänne, täällä ei ole mitään nähtävää."

1 kommentti:

  1. Minä olen nähnyt Juri Gagarinin Helsingissä v.1960.

    VastaaPoista