maanantai 29. kesäkuuta 2015

Hamsterit

Ensin kerron tarinan kylpyvaahdosta. Tuttavani kyläili vanhempiensa luona, siis lapsuudenkodissaan. Kaapin perältä hän oli bongannut vanhan purkin, jossa luki kylpyvaahtoa. Purkki tuntui etäisesti tutulta jo lapsuudesta, joten sen täytyi olla ainakin 40 vuotta vanha. Sisällä olikin kylpyvaahtojauhetta, tai ei jauhetta, koska se oli vuosien karttuessa kovettunut suolapaakuksi, jota ei saisi ulos edes korkkiruuvilla. Tuttava ajatteli heittää purkin pois, mutta äiti kielsi jyrkästi. 

Hämmästelin kohteliaasti tarinan saamaa käännettä, mutta en kuitenkaan ollut niin yllättynyt. Minullakin on 40-luvulla syntyneet vanhemmat. Hekin keräävät vanhaa tavaraa ympärilleen, ovat tehneet sitä koko ikänsä. Nyt isä pyysi poikkeuksellisesti apua. Hän sanoi haluavansa myydä toisen mopon. Hän kun omistaa kaksi vanhaa pappamopoa. Ei hän tarvitse sitä ensimmäistäkään, mutta en ottanut sitä puheeksi. Lupasin siis auttaa. Kuitenkin kun pääsin perille, oli suunnitelma jo kääntynyt katumukseksi. Eihän toimivaa mopoa kannattanut myydä, kun ei voinut tietää saisiko siitä edes hyvän hinnan. Mitä jos se ainoa menee rikki. 

Meillä on kesämökkinä vanha maalaistalo, jossa on ihan liian paljon säilytystilaa. Niinpä päätin tehdä inventaarion ja heitin pois neljänneksen omista tavaroistani. Sitten katselin ympärilleni. Isällä on kuusi ruohonleikkuria ja viisi moottorisahaa. Osa toimii, osa ei. Häntä ei mitenkään häiritse se, että samaan tarpeeseen on monta laitetta. Yhtä ilmeisesti käytetään, muut ovat varalla. Yritin salaa heittää pois rikkinäisiä tikkoja ja resuisiksi kuluneita tuolinpäällisiä (ehjiä löysin 7 settiä), mutta ne oli kaivettu takaisin roskasäkistä. Niille kun voi vielä tulla käyttöä, jossain, joskus. Kuulemma. 

Ei niille tule. Totuus on vain vaikeasti nieltävä. Tavaroihin kiintyy ajan kanssa niin paljon, ettei niistä enää voi luopua vaikka tietäisi, ettei niitä ole koskaan tarvittu eikä koskaan tarvita. Ei voi heittää pois sellaista, jota on rakkaudella raahattu mukana elämän muutoissa vuosikymmeniä. Eikä poiskaan voi antaa jos on sellainen vaara, että uusi omistaja heittäisikin tavaran roskiin. Epäilen, että niitä kylpyvaahtopurkkeja löytyy aika monesta mökkikaapista ja komerosta. On varmasti muitakin, jotka istuvat vanhoilla tuoleilla etteivät uudet kulu. 

Psykiatria määrittelee hamstrauksen sairaudeksi, se ei ole vain tapa tai pakkomielle. Mutta missä vaiheessa kerääminen muuttuu sairaalloiseksi? Vaikea sanoa. Tavara ahdistaa vanhempiakin, koska he ovat alkaneet karsia kirje- ja postikorttiarkistojaan 60 vuoden ajalta. Miksi ihmiset keräävät joka vuosi joulukortit laatikoihin? Ei niitä kukaan koskaan katsele. Minuakin pyydettiin auttamaan tavaroiden kanssa, koska jotain pitäisi tehdä – ja sitten kiireesti kiellettiin heittämästä mitään pois. Olen melko varma, että tavaroita, jotka olen jo kerran heittänyt pois on ilmestynyt mystisesti takaisin.

Olisin toivonut, että vanhemmat olisivat onnistuneet säästämään jotain muuta. Sen sijaan, että tallessa on koinsyömiä solmioita iloiselta 60-luvulta, he olisivat voineet säilyttää edes hiukkasen sen aikaisesta avoimuudesta ja elämänilosta, jonka innoittamina he matkustelivat maailmalla ja tutustuivat uusiin ihmisiin. Nyt maailma tuntuu olevan pelottava ja arvaamaton paikka, jota on parempi paeta maaseudun hiljaisuuteen ja olla siellä ihan yksin. Tuttujen ja turvallisten tavararöykkiöiden keskellä, itse rakennetussa bunkkerissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti