maanantai 29. kesäkuuta 2015

Hamsterit

Ensin kerron tarinan kylpyvaahdosta. Tuttavani kyläili vanhempiensa luona, siis lapsuudenkodissaan. Kaapin perältä hän oli bongannut vanhan purkin, jossa luki kylpyvaahtoa. Purkki tuntui etäisesti tutulta jo lapsuudesta, joten sen täytyi olla ainakin 40 vuotta vanha. Sisällä olikin kylpyvaahtojauhetta, tai ei jauhetta, koska se oli vuosien karttuessa kovettunut suolapaakuksi, jota ei saisi ulos edes korkkiruuvilla. Tuttava ajatteli heittää purkin pois, mutta äiti kielsi jyrkästi. 

Hämmästelin kohteliaasti tarinan saamaa käännettä, mutta en kuitenkaan ollut niin yllättynyt. Minullakin on 40-luvulla syntyneet vanhemmat. Hekin keräävät vanhaa tavaraa ympärilleen, ovat tehneet sitä koko ikänsä. Nyt isä pyysi poikkeuksellisesti apua. Hän sanoi haluavansa myydä toisen mopon. Hän kun omistaa kaksi vanhaa pappamopoa. Ei hän tarvitse sitä ensimmäistäkään, mutta en ottanut sitä puheeksi. Lupasin siis auttaa. Kuitenkin kun pääsin perille, oli suunnitelma jo kääntynyt katumukseksi. Eihän toimivaa mopoa kannattanut myydä, kun ei voinut tietää saisiko siitä edes hyvän hinnan. Mitä jos se ainoa menee rikki. 

Meillä on kesämökkinä vanha maalaistalo, jossa on ihan liian paljon säilytystilaa. Niinpä päätin tehdä inventaarion ja heitin pois neljänneksen omista tavaroistani. Sitten katselin ympärilleni. Isällä on kuusi ruohonleikkuria ja viisi moottorisahaa. Osa toimii, osa ei. Häntä ei mitenkään häiritse se, että samaan tarpeeseen on monta laitetta. Yhtä ilmeisesti käytetään, muut ovat varalla. Yritin salaa heittää pois rikkinäisiä tikkoja ja resuisiksi kuluneita tuolinpäällisiä (ehjiä löysin 7 settiä), mutta ne oli kaivettu takaisin roskasäkistä. Niille kun voi vielä tulla käyttöä, jossain, joskus. Kuulemma. 

Ei niille tule. Totuus on vain vaikeasti nieltävä. Tavaroihin kiintyy ajan kanssa niin paljon, ettei niistä enää voi luopua vaikka tietäisi, ettei niitä ole koskaan tarvittu eikä koskaan tarvita. Ei voi heittää pois sellaista, jota on rakkaudella raahattu mukana elämän muutoissa vuosikymmeniä. Eikä poiskaan voi antaa jos on sellainen vaara, että uusi omistaja heittäisikin tavaran roskiin. Epäilen, että niitä kylpyvaahtopurkkeja löytyy aika monesta mökkikaapista ja komerosta. On varmasti muitakin, jotka istuvat vanhoilla tuoleilla etteivät uudet kulu. 

Psykiatria määrittelee hamstrauksen sairaudeksi, se ei ole vain tapa tai pakkomielle. Mutta missä vaiheessa kerääminen muuttuu sairaalloiseksi? Vaikea sanoa. Tavara ahdistaa vanhempiakin, koska he ovat alkaneet karsia kirje- ja postikorttiarkistojaan 60 vuoden ajalta. Miksi ihmiset keräävät joka vuosi joulukortit laatikoihin? Ei niitä kukaan koskaan katsele. Minuakin pyydettiin auttamaan tavaroiden kanssa, koska jotain pitäisi tehdä – ja sitten kiireesti kiellettiin heittämästä mitään pois. Olen melko varma, että tavaroita, jotka olen jo kerran heittänyt pois on ilmestynyt mystisesti takaisin.

Olisin toivonut, että vanhemmat olisivat onnistuneet säästämään jotain muuta. Sen sijaan, että tallessa on koinsyömiä solmioita iloiselta 60-luvulta, he olisivat voineet säilyttää edes hiukkasen sen aikaisesta avoimuudesta ja elämänilosta, jonka innoittamina he matkustelivat maailmalla ja tutustuivat uusiin ihmisiin. Nyt maailma tuntuu olevan pelottava ja arvaamaton paikka, jota on parempi paeta maaseudun hiljaisuuteen ja olla siellä ihan yksin. Tuttujen ja turvallisten tavararöykkiöiden keskellä, itse rakennetussa bunkkerissa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kolmastoista tunti

Nyt se osui. Siitä haaveilee kolme miljoonaa suomalaista. Meidän yhteinen suomalainen unelmamme: äkkirikastuminen niin, että saa paljon rahaa tekemättä sen eteen mitään. Eli lottovoitto. Yllättävästä vaurastumisesta huolimatta pyrin pitämään molemmat jalkani tukevasti maassa ja pohtimaan rauhassa mihin rahat sijoitan. En halua hosua, enkä hukata mahdollisuutta, joka tuskin osuu omalle kohdalle montaa kertaa. Kerrotaan nyt vielä voiton suuruuskin, kun ei näin isoa iloa kannata pantata itsellään: 4,7 euroa. 

Mihin sijoitan? Jos laitan rahat osakkeisiin (tai yhteen Biohit Oyj:n osakkeeseen), on tulevaisuus aina epävarma kurssien keikahdellessa. Voin menettää yöunet, vaikka en menettäisi rahoja. Kannattaisi varmaan sijoittaa metsään, ikimetsä nyt ainakaan ei katoa. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa suojeltua metsää. Saisin 9,4 hehtaarin palan korpea vaikkapa Kainuun Pahapurosta, eli melkein koko puron. Toisaalta meitähän kehotetaan kuluttamaan, jotta talous alkaisi nousta sieltä puronpohjalta, mihin se on vajonnut. Voisinkin ostaa grillisään toivossa kaksi pakettia makkaraa. 

Ehkä kuitenkin teen varmasti turvallisen sijoituksen ja ostan kioskilta askin tupakkaa. Sen hinta on noussut kolme kertaa viiden vuoden sisällä ja nousee ensi vuonna taas uudestaan. Tuotto on taattu. Sijoitus kestää myös aikaa, ellen hätäpäissäni polta omaisuuttani. Kansalaisetkin ovat sitä mieltä, että tupakan hintaa voi nostaa niin reilusti, että pian veroprosentti ylittää sadan, jolloin röökit voidaan jättää kokonaan pois ja myydä pelkkiä askeja. 

Lottovoitosta tuli mieleen, että tunnen romanialaisen perheen, joka tuntee itsensä lottovoittajiksi vain siksi, että he saavat asua täällä ja laittaa lapsensa suomalaiseen kouluun. He olivat harkinneet tarkkaan mihin muuttaisivat rakentamaan uutta elämää. Suomi löi Kanadan. Toisille taas on lottovoitto päästä raksalle töihin. Kun kysyin tutuilta raksamiehiltä, onko työ suomalaisella työmaalla raskasta, heitä nauratti. Romanialaiset väittivät tekevänsä samassa ajassa kolme kertaa enemmän töitä kuin laiskat suomalaiset, ja paremmin. 

Heh heh. Minäkin olisin nauranut uhoamiselle, ellen muistaisi varsin hyvin ajatelleeni ihan samalla tavalla kun muutimme Dublinista. Irlannissa tehtiin varmasti kolme kertaa enemmän töitä – ihan samassa ajassa. Ylitöitä ei tarvittu ja ruokatauot olivat lyhyitä. Siis työ oli paljon tuottavampaa, koska aika käytettiin tehokkaasti siihen työntekoon. Jossain vaiheessa elintason nousukulkua suomalaiseen työkulttuuriin on pesiytynyt kummallinen tapa velttoilla ja pitää sitä normaalina. Enkä edes tunne julkisen puolen työtapoja. 

Asenteissa on ehkäpä oikaistavaa, mutta niin kauan kun ongelman olemassaoloa ei tunnusteta, ei korjaustakaan tule. Lyhin matka on siihen, ettei tehdä enää mitään. Se onkin helpointa. Tässä valossa uuden hallituksen ehdotus työajan pidentämisestä on sekin hauska – ja se miten tosissaan asiasta puhutaan. Oikeastihan kyse on siitä, että samasta työstä (tai ajasta) halutaan maksaa vähemmän, mikä tekisi siitä työnantajalle kannattavampaa. Yhtä huvittava on varakkaiden palkka-ale. Onhan rahaa edullisempaa ottaa vastaan missä tahansa muussa muodossa kuin palkkana. Ansiotulovero on jo nyt hyväntekeväisyyttä. 

Suomalaiset ovat kuitenkin aina selvinneet kekseliäisyydellä ja ahkeruudella, väitti joku eilen Hesarissa. Ahkeruutta en kommentoi, mutta psykologisesti on ongelmallista vain keppi kädessä ottaa ja vaatia, kun sitä on jo tehty viimeiset kymmenen vuotta. Aikaakin on rajallisesti. Lisätään siis sitä ja otetaan käyttöön kello, jossa on oikeasti kolmetoista tuntia. Tämä innovaatio lisäisi kaksi tuntia vuorokauteen ja 60 tuntia kuukauteen. Joko suomalainen minuutti kuluukin 55 sekunnissa tai sitten kesäajassa joudutaan säätämään hiukan enemmän jos vuorokausi venyy. Jos kuitenkin ensin on annettu, on mitä pyytää takaisin. 

Ja pian suomalaisten hullua omaperäisyyttä ja päätöntä työtahtia tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa. Elleivät sitten kaikki muutkin voita lotossa. 

lauantai 6. kesäkuuta 2015

He eivät muista mitä heidän piti googlata

Huomaan usein tekeväni jotain ihan muuta kuin olin aikonut tehdä. Olen muistanut matkalla jotakin mielenkiintoista tai kiireellisempää ja harhautunut sivupolulle. Ehkä yritän olla tehokas ja tehdä monta asiaa samalla, mutta en enää muista mitä ne kaikki olivat. Joskus käy niinkin etten enää muista mitä alunperin olin tekemässä. Unohtelen työkaluja pihalle, puhelimen väärän takin taskuun ja imurin portaisiin, enkä muista olenko imuroinut ne vai en. 

Kävin mielenkiintoisen keskustelun, jossa pohdimme miksi meidän on vaikea keskittyä. Kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: päädymme liian usein muualle kuin olimme aikoneet. On vaikea saada asioita valmiiksi. Aina on kiire. Miksi me teemme niin montaa asiaa? Pohdimme miltä se näyttäisi, jos käyttäytyisimme oikeassa elämässä samalla tavalla kuin surffaamme netissä. Seuraisimme jokaista impulssia ja klikkaisimme kaikkea mikä vilkkuu. Emme koskaan tietäisi mihin joudumme kun aamulla lähdemme kotoa.  

Toisaalta juuri niin mainostoimistoissakin tehdään töitä. Moneen vuoteen ei enää ollut aikaa keskittyä siihen mitä oli tekemässä, koska työrauhan vaatimista pidetään vanhanaikaisena. Vaaditaan “edistämään” samalla kaikkia muitakin projekteja. Kukaan ei osaa määritellä mitä se edistäminen tarkoittaa, mutta ei se ainakaan edistä niitä. Se on tehotonta sähläämistä, mistä on tullut työelämän normaliteetti. Pitkissä ja tylsissä palavereissa nukuin; laitoin silmäni kiinni ja nojasin taaksepäin ollakseni mietteliään näköinen. Nukahdin hetkeksi ja heräsin säpsähtäen. Kukaan ei onneksi koskaan sanonut mitään. 

Näin DocPointissa museosta kertovan dokkarin, jossa ranskalainen arkkitehti nukahtaa kesken tärkeän palaverin. Muut huomaavat sen ja katsovat toisiaan, mutta kukaan ei sano mitään. Hilpeä kohtaus tuntui jotenkin omakohtaiselta. Dokumentti kertoo Hollannin kansallismuseon remontista, joka kestää kymmenen vuotta. Eipä kuulosta kovin jännittävältä aiheelta, mutta tarinassa on vauhtia, jännitystä, draamaa ja huimia käänteitä, siitä huolimatta että elokuvassa tapahtuu niin vähän. Se yllätti täydellisesti, eikä nukuttanut vähääkään. 

Vaikka syön, luen ja kävelen nopeasti, pidän silti hitaasti tekemisestä. Minä pidän verkkaisista elokuvista, joissa ei tapahdu juuri mitään, mutta kaikella on joku tarkoitus ja pohditaan niitä asioita, joita meidän pitäisi ymmärtää. Pidän huonekalujen entisöinnistä, koska sitä ei voi tehdä nopeasti. Se on meditatiivista ja ajatonta. Pidän hetkistä, jolloin mitään ei tapahdu, koska ajatukset lähtevät liikkeelle – ne tekevät sen itsekseen. Ajattelu tarvitsee tilaa ja vain hitaasti voi syntyä jotain hyvää. 

Suomalaista kesää taas en ole koskaan voinut sietää. Enkä juhannusta. En pidä siitä, että yöllä on valoisaa. Se on loukkaavaa ja tunkeilevaa, se rikkoo ihmisen perusoikeutta yksityisyyteen. Se paljastaa meidän kaikki heikkoutemme ja seuraa meitä kuin valvontakamera. Edes yöllä ei saa olla omassa rauhassaan, turvallisen pimeyden sylissä. Odotan elokuisia iltoja, jolloin voi astua ulos elokuvateatterista kuulaaseen mustaan yöhön, jossa on lämpimästä huolimatta jo aavistus syksyä ja viipyä vielä hetken toisessa todellisuudessa, josta alkaa valua kuin hunaja takaisin tähän maailmaan. Odotan kesän loppumista.