tiistai 19. toukokuuta 2015

Ja meillä oli niin epämukavaa

Syksyllä tutustuin elokuvan tekemisen kautta kehitysvammaisiin. Yksi heistä oli Pertti Kurikka, eikä silloin ollut tietoakaan mistään laulukilpailuista. Pertti sai tutkia saumojani ja sihistä ihan rauhassa. Ja kertoa pelottavia juttujaan luurangoista ja unihalvauksista. En siis tutustunut maailmankuuluihin punkkareihin, jotka edustavat Suomea Euroviisuissa vaan muutamaan kehitysvammaiseen, joilla sattui olemaan bändi ja erinomaiset mahdollisuudet harrastaa musiikkia. No, oli heistä toki tehty yksi elokuva. 

Olen tähän asti luullut viettäneeni aikaani normaalien ja jokseenkin tavallisten ihmisten joukossa. Enimmäkseen samanhenkisten, kunnianhimoisten, taiteellisten, koulutettujen ja omasta mielestään sivistyneiden ja älykkäiden. Tai niin olen ajatellut siinä omassa kuplassani. Kehitysvammaiset ovat erilaisia. He sanovat olevansa ihmisiä niin kuin mekin ja että heitä tulisi kohdella samalla tavalla kuin muitakin. En tiennyt miten kehitysvammaisia pitäisi kohdella, miten heidän kanssaan jutellaan ja mistä. En tainnut edes tietää miltä he oikein näyttävät. Matka on ollut mielenkiintoinen. 

Me normaalit ihmiset teeskentelemme, että emme huomaa toisia tai toisten ihmisten tunteita. Emme näytä omiamme, emme sano mitä ajattelemme, emmekä varsinkaan vieraille ihmisille. Tarkoitamme jotain ihan muuta kuin sanomme. Jätämme sanomatta sen mitä pitäisi sanoa. Katsomme ohi, kun pitäisi katsoa kohti. Me esitämme usein jotain muuta kuin mitä oikeasti olemme ja kuvittelemme, että muut uskovat meitä. Muut esittävät uskovansa. Me muutumme herkästi ylpeiksi, kun menestymme. Me petymme jos emme menesty. Me valehtelemme, jos totuus ei meitä miellytä ja puhumme pahaa toisista, jos he menestyvät. Me olemme niitä normaaleja, kehitysvammaiset tekevät toisin.

Dokumentin teko on ollut opettavaista ja yllätyksellistä, mutta todellisuudessa vielä enemmän olen oppinut elokuvan kohteista. He ovat pakottaneet ajattelemaan, mikä on normaalia ja minkälaisia me ihmiset oikein olemme. Miten me määrittelemme normaalin. Mihin kaikkeen ihmiset pystyvät kun heille annetaan mahdollisuus ja toivoa. Nekin, joilta kukaan ei koskaan ole odottanut mitään. Me pidämme kaikkia mahdollisuuksia itsestäänselvyyksinä emmekä arvosta enää mitään. Emme edes terveyttä – emmekä sitä, että olemme normaaleja. Kehitysvammaiset saavat meidän olomme epämukavaksi. Miksi he osaavat näyttää tunteitaan ja me emme osaa? Kummalla meistä onkaan enemmän opittavaa toisilta? 

Tänä vuonna seuraan Euroviisuja yhtä suurella jännityksellä kuin lapsena. Jo nyt on tapahtunut jotain poikkeuksellisen hienoa. Toivon vilpittömästi, että Pertti Kurikan Nimipäivät voittaa, koska se olisi iso asia paitsi tietysti bändille myös kehitysvammaisille kaikkialla – ja samalla pelkään sitä. Jännitän suurta yleisöä Pertin puolesta, koska hän ei osaa jännittää. Pertti jännittää saako Itävallassa ruokaa ja onko hotellin wc:ssä krokotiili. Pelkään kotiinpaluutakin. Maine ja kunnia on sekoittanut niin monen pään, viisaammankin. Jospa he juuri siksi osaisivat jatkaa omaa elämäänsä niin kuin tähänkin asti, välittämättä tästä maailmanmaineesta ja suhtautua kaikkeen niin kuin eräs tuttu omaan pituuteensa: jos pää olisi yhtään ylempänä, eivät jalat enää ulottuisi maahan. 

Kävi miten kävi, toivon, että he eivät muutu samanlaisiksi kuin me. Torilla voisi sitäpaitsi järjestää juhlat, vaikkei voittoa tulisikaan. Me olemme jo voittajia. 

perjantai 1. toukokuuta 2015

Suuremmat voimat

Suomalaiset uskovat olevansa omaperäisiä ja älykkäitä individualisteja, mutta kun heiltä kysytään mihin he uskovat – ja ulkomaalaiset kyllä kysyvät – he luulevat selviävänsä epämääräisellä “varmaan johonkin korkeampaan voimaan” -muminalla. Ja niin omalta kuin vastaus tuntuukin, kaikki vastaavat ihan samalla tavalla. Eihän olisi mitenkään järkevän kuuloista sanoa, ettei usko mihinkään. Ei edes fysiikanlakeihin tai ihmisyyteen? Uskonnollisuuden tunnustaminen taas tuntuisi liian henkilökohtaiselta. Saivartelu olisi epäkohteliasta. 

Siis uskomme johonkin, mutta emme halua kertoa mihin. 

Minäpä kerron. Meitä on kovasti yritetty opettaa uskomaan itseemme. Usko itseesi, ja voit hyvin! Sillä neuvolla kaikkien elämän ongelmien pitäisi ratketa kertaheitolla. Eikä siinä mitään vikaa olekaan, hyvä itsetunto on oivallinen asia, jos sitä käyttää hyvin. En ole varma, onko oppi mennyt kuitenkaan perille. Suomalaiset kyllä ajattelevat itseään, mutta meistä on kehittynyt itsekeskeisiä ja omahyväisyys on lisääntynyt niin, ettei sitä osata enää edes hävetä. Yksilökeskeisessä maailmassamme on hyväksyttävää palvoa itseään. 

Me siis uskomme siihen, että meidän pitää uskoa itseemme vaikka emme oikeasti uskokaan. Me uskomme myös järjestelmään ja yhteiskuntaan, jopa sokeasti. Uskomme virkamiehiin, opettajiin, lääkäreihin, palomiehiin ja poliisiin, koska olemme tottuneet tekemään niin ja meille on niin opetettu. Sitäpaitsi meillä ei ole muutakaan, on pakko pitää kiinni niistä maallisista jumalista, joita on. Me uskomme järjestelmään, vaikka se ei usko meihin. Tämän todistaa se jumalaton sääntöviidakko, jonka olemme itse omaa elämäämme hankaloittamaan luoneet. 

Sitten uskomme myös teknologiaan, koska keksimme innolla itse itseään ajavia autoja ja metroja. Vapaaehtoisesti ja silmät uskossa kirkkaina heittäydymme keksintöjen kyytiin jättäen henkemme teknologian armoille vaikka emme edes ymmärrä miten ne toimivat. Suomalaiset julistavat kaikille uskovansa myös sisuun. Emme tosin tiedä mitä se on – se on näkymätön voima, mutta me uskomme että juuri meillä sitä on ja muilla ei ole. Emme halua myöntää sitä, että sisusta ei ole nähty vilaustakaan puoleen vuosisataan, koska elämä on niin helppoa, ettei sitä tarvita mihinkään. 

Olen eri yhteyksissä törmännyt sisukkaasti toistettuun väittämään, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää. Se kuulostaa kovin jalolta. Mutta pitääkö se sitten paikkansa? Haluaisin tietysti uskoa niin. Mutta. Silti tuntuu realistisemmalta ajatella, että suurin osa ihmisistä haluaa hyvää ennen kaikkea itselleen, ainakin ihan ensin. Muille jaetaan sen jälkeen, jos nyt jaetaan mitään, kun itsellä on ensin kaikki mitä on ollut toivelistalla. Eli ei ikinä. Koska ihminen ei ole koskaan oikeasti tyytyväinen. 

En oikein tiedä, miltä ympärillä nyt oikeastaan näyttää. Onko sillä saatu hyviä tuloksia aikaan, että kaikki uskovat vain itseensä? Minua kiehtoo ajatus siitä, minkälainen maailma olisi jos uskoisimme toisiimme itsemme sijasta. Jos ajattelisimme vaihteeksi, että ei minulla olekaan niin väliä, kunhan tuolla toisella on hyvä olla. Ehkä siitä seuraisi itsellekin jotain hyvää. Jos ajattelisimme yhteisöä yksilön hyvinvoinnin sijaan. Olisi kiinnostavaa nähdä minkälainen maailma meillä sitten olisi. Harmi, ettei se tule koskaan toteutumaan.