maanantai 30. maaliskuuta 2015

Marin tasavalta

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa. 

Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnittelumoraali. Kun johto ei ymmärrä alasta mitään, soppa on valmis. 

Kuinka uskottavasti voi keskustella kokkien kanssa ruoanlaitosta jos osaa itse keittää vain kananmunan? Tullaan helposti tilanteeseen, joka mainosalalla on ollut jo kauan arkipäivää: molemmilla puolin pöytää – ostajina ja myyjinä – istuu ihmisiä, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä he ovat tekemässä. Isoa osaa mainostoimistoista johtavat ihmiset, jotka eivät ole koskaan suunnitelleet itse mitään. Kun maa on pieni, on osaajia vähän. Sitten ihmetellään mikseivät suomalaiset brändit menesty maailmalla. 

Olen istunut palavereissa, joissa suuret yritykset ovat tuskailleet turhia ponnistuksiaan myydä suomalaisille kaupoille modernia älyteknologiaa ja osaamista myynnin parantamiseksi. Ei löytynyt asiakkaita. Kun muutimme Suomeen yksi hilpeydenaiheista oli Anttilan mainoslehtinen, jossa toistuivat vuodesta toiseen samat mariskoolit ja muumipyyhkeet. Sesonki ei koskaan vaihtunut, strategiaa ei koskaan päivitetty eikä mitään muutettu. Nyt sen seurauksena on lappu luukulla. Ainoa strategia nojasi nostalgiaan, marimekkolaiseen menneisyyden kaipuuseen. 

Pääsiäishöyhenet ostetaan nyt tanskalaisesta Tigerista, joka haukkasi halvaantuneen Tiimari-pupun yhtenä suupalana. Hikinauhat haetaan Stadiumista tai XXL:stä, aluspaidat H&M:stä, puhelin Gigantista ja puutarhatuoli Ikeasta. Joo, kaikki ne ovat norjalaisia ja ruotsalaisia. Mitä suomalaisille kilpailijoille kuuluu? Anttila on myyty, Topsport on yrityssaneerauksessa ja Musta Pörssi kituuttaa enää verkossa. Ovatko muut valloittamassa maailmaa? Tuleeko mieleen yhtään suomalaista kauppaketjua, jolla olisi raikas imago ja uusitut myymälät? Kilpailukyky, huhuu! 

Onhan niitä menestyjiäkin. Ehkä seuraavan sukupolven lapsuuskuvissa seisotaan mättäikössä nostalgisissa Angry Birds-yöpaidoissa. Ehkä Marimekkokin vielä nousee kansainväliseksi menestysbrändiksi. Ainakin yritystä yhä on, kun taiteelliseksi johtajaksi on palkattu ruotsalainen. On pakko keksiä jotain muuta kuin itsensä kopiointi, jolla on eletty nyt puoli vuosisataa. Jos muu ei auta, voi tehdä nokiat, sillä naapurissa nämä hommat osataan. Brändin voi myydä ruotsalaisille ja sitten tuskailla saunanrappusilla miksei se ikinä suomalaisten käsissä muuttunut kultakimpaleeksi. 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Plasmapallojen alla

Koska sattui monta kirkasta pilvetöntä yötä, vein lapset seikkailuretkelle tähtitorniin. Kaivopuiston tornihan on itsessään jo nähtävyys, koska se on niin pieni ja sympaattinen. Katsoimme kuitenkin historiallisesta tornista kaukoputkella jättiläisplaneetta Jupiterin raitoja ja neljää uskollista kuuta. Sitten pohdimme miten merenkulkijat ennen suunnistivat vain tähtiä tuijottelemalla. Maailma oli selkeämpi, kun tähtitaivaan tuntemalla kompassi ja navigaattori olivat aina mukana, eikä tarvinnut pelätä että virta loppuu jostakin laitteesta. 

Astrologia oli ihan vakavasti otettava tieteenala 1800-luvulle saakka. Se on luultavasti myös vanhin tieteenala. Enää tähtikarttojen tulkintaa ei oteta oikein vakavasti. On harmillista miten tiede nitistää meiltä pikkuhiljaa kaiken mystiikan ja vanhat uskomukset, fakta kerrallaan. Maailma muuttuu tylsäksi. Jäljelle ei jää mitään selittämätöntä, mistä voisimme aamuun asti väitellä viinilasit kaatuillen. Vai onko horoskoopeissa sittenkin perää? Ja ovatko suuret peruskysymykset yhä vailla vastausta? Sitä lapsetkin ovat minultakin kysyneet: isi, miksi me olemme olemassa? Isi ei vieläkään tiedä, mutta joskus tuntuu siltä kuin olisi juuri oivaltamaisillaan. 

Aurinko pimeni perjantaina myös Espoossa, sikäli kun sitä nyt huomasi pilvien takaa, eikä maailmanloppua tullut. Olin juuri Bauhausin parkkipaikalla. Ennen tiedettä auringonpimennykseen suhtauduttiin paljon juhlallisemmin. Oletettavasti juuri silläkin hetkellä kun eräs Jeesus-niminen juutalainen oli nostettu ristille roikkumaan, aurinko pimeni. Neljäksi minuutiksi ja kuudeksi sekunniksi, nyt tiedämme tarkan ajan. Ihmeelle on siis tähtitieteellinen ja yksinkertainen selitys. Mysteeriksi jää vain, kuinka paljon kuun liikerata vuonna 33 on mahtanut vaikuttaa parin viime vuosituhannen maailmanhistoriaan. 

Vaikka palvommekin nykyään innokkaasti aurinkoa, emme osaa oikein arvostaa auringonnousua ja -laskua, vaikka nekin ovat ihmeellisiä ja kauniita tapahtumia. Niitä on liian usein ja ne ovat ilmaisia – se heikentää brändin arvoa. Jos auringonnoususta pitäisi maksaa, sillä olisi ihan toisenlainen status. Maksun valvonta olisi tietysti ongelma, mutta kaikenhan voi yksityistää kuten pysäköinnissäkin. Tämäpä vasta työllistäisi, paitsi tietysti Lapissa. Eikö ole suoranainen ihme, ettei kukaan ole vielä ehdottanut auringonnousuveroa? Hei, vasemmistolaiset: se nousee idästä. 

Kaunein ja suurin tähti, jonka itse olen nähnyt on ehdottomasti ollut säteilevä Maria Doyle Kennedy. Tai siis tavannut henkilökohtaisesti. Olimme menossa katsomaan keikkaa, joka oli jossakin syrjäisessä irlantilaisessa maalaispubissa. Sattui sitten niin – varmaankin oli tähtiin kirjoitettu – että sisään astuessamme Maria istui yksin hiljaisen pubin baaritiskillä. Enhän minä voinut mitään muuta kuin istua hänen seurakseen, mistä hän ilahtui. En muista enää mitä kaikkea puhuimme, mutta jatkoimme juttua keikan jälkeen oluella suuremmassa seurueessa. 

Kun ajoin yöllä takaisin kaupunkiin, olin epäilemättä sekä suuren tähden sympaattisuudesta että musiikista ja oluesta vaikuttuneessa tilassa. Taivas oli musta ja kirkas, niin kirkas, että ihan kaikki linnunradan tähdet hohtivat kaikkialla yläpuolellamme. Se oli niin ihmeellistä, että oli pakko pysähtyä kukkulan laelle tuijottamaan tähtitaivasta sysimustassa yössä. Kaikkeus oli huimaava. Taivas oli sinä yönä kaareva niin kuin vain Irlannissa voi olla. Ja tunsin oloni hyvin erityiseksi ja onnekkaaksi tämän loppumattoman maailmankaikkeuden alla.