lauantai 21. helmikuuta 2015

Matka elämän keskipisteeseen

Juoksin viime vuonna monta sataa kilometriä. Romanialainen anoppi väittää, ettei siitä ole mitään hyötyä. Juoksemme turhaan, emme kuitenkaan pääse karkuun, koska kuolema saa meidät lopulta kiinni, vaikka kuinka juoksisimme. Ihan jokaisen. Hän hämmästeli Suomessa käydessään kovasti sitä miten kaikki täällä juoksevat, niin tosissaan ja aina yksin. En minäkään tiedä miksi juoksen olematta menossa mihinkään - juoksen koska se tuntuu hyvältä. Tai ei se alussa tunnu, mutta lopussa tuntuu. 

Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssille. Aloitin skeptisenä, ihan liian kovaa ja vedin heti hapoille. Lopussa kuitenkin tuskailu palkittiin ja sain suuren oivalluksen. Eletty elämä, joka on tuntunut perässä vedettävältä säkilliseltä kiviä tai oikeammin ehkä matka-arkulliselta myötähäpeää synnyttäviä päiväkirjoja, ei olekaan rasite ja painolasti. Se voi olla myös lisäravintoa. Ei sitä ole liikaa, koska kaikkea ei tarvitse editoida ja laittaa paperille. Käytän vain matkalla sen mitä tarvitsen. Olen valas ja se on minun rasvakerrokseni, jonka turvin jaksan uida valtameren yli. 

Pohdin myös miten fiktion voi erottaa todellisuudesta? Olen mennyt kerran spontaanisti kysymään kuuluisalta amerikkalaiselta kirjailijalta oliko hänen kirjoittamansa tarina totta. Kirjailija oli ystävällinen ja vastasi, että osittain kyllä. Kuinkapa muutenkaan. Eihän kukaan voi kirjoittaa hyödyntämättä mitenkään sitä mitä on itse omassa elämässään kokenut. Toisaalta tarinan pitää toimia luettuna – elämässä se ei aina mene niin. Mutta entä jos oma elämä on niin kummallinen, että se tuntuu jo fiktiiviseltä. Se ei kerrottuna olisi edes uskottava. Entä jos elämä onkin fiktiota?

Saatan olla iällisesti elämän keskipisteessä, mutta en voi enkä halua tietää paljonko kilometrejä on jäljellä. Keskipisteen tietää vasta kun se on jo kauan sitten mennyt ohi, eikä tiedolla ole enää mitään merkitystä. Asian pohtiminen on siis itsessään paradoksi. Ikäkin on vain numero, kuten on tapana väittää. Harva on omaan ikäänsä täysin tyytyväinen. Ihminen haluaa vanhentua siihen saakka kunnes tajuaa haluavansa nuorentua. Lopulta haluaa vain olla ajattelematta koko asiaa. Jos numeron suuruus kuitenkin häiritsee, siihen on yksinkertainen resepti: pysy itseäsi vanhempien seurassa. Silloin voit tuntea itsesi nuoreksi ja tiedät mitä on edessä. 

Keski-ikäisyys tai sen lähestymisen tunnistaminen ei tuo kuitenkaan mukanaan viisautta. Päinvastoin. Ymmärtää vain entistä varmemmin sen, että tietää ja ymmärtää hyvin vähän. Ymmärtää myös sen, että joskus on siunaus ymmärtää vähän. Aikuisena on ärsyttävän epävarma, koska tietää että se minkä tietää on niin vähän sen rinnalla mitä ei tiedä. Ei myöskään jaksa enää esittää tietävänsä sitä mitä on luullut tietävänsä. Nuoret taas ovat ihailtavan varmoja siitä, että tietävät, vaikka eivät tiedä yhtään mitään. 

Keksin kuitenkin yhden tavan määritellä elämän henkisen keskipisteen. Se on se kulminaatiopiste, jossa omat lapset tulevat teini-ikään, mutta eivät vielä osaa ottaa vastuuta itsestään, vaikka luulevat ottavansa. Samaan aikaan omat vanhemmat tulevat siihen ikään, etteivät enää pärjää itsekseen, mutta eivät varmasti myönnä sitä. Se ei ole kovin kaukana ja silloin tietää olevansa kahden sukupolven keskellä mukavasti kuin torakka kengän ja parketin välissä. 

2 kommenttia: