maanantai 19. tammikuuta 2015

Salarakas

Minulla on ollut salainen suhde yli kymmenen vuotta erään saksalaisen kanssa. On ehkä aikakin kertoa siitä, vaikkei se kaikilta täysin salassa olekaan pysynyt enää. Tapasimme Irlannissa, jonne olimme molemmat saapuneet maahanmuuttajina. Meidät esitteli toisillemme kolmas maahanmuuttaja, intialainen. “Paljon parempi kuin irlantilaiset”, ystävä ylisti. Suhde alkoi varovaisesti. Ei se mitään rakkautta ensisilmäyksellä ollut, saksalainen oli kylmä ja kolkko, mutta me olemme yhä yhdessä. 

Itse asiassa tapasin toisenkin, hiukan kauniimman saksalaisen, Aldi nimeltään. Mutta rahvaanomaisen Lidlin kanssa suhde jatkui. Ostan edelleen niitä samoja tölkkipaprikoita ja samaa kaakaota, mutta on muitakin syitä kuin nostalgia. Pidän siitä, että kaupassa on tilaa ja että kaikki toimii. Pidän ripeästä ja ystävällisestä palvelusta, siitä ettei tarvitse jonottaa. K-kaupassa ei kuuluteta lisää kassoja, jos asiakkaat seisovat jonossa. Se on asiakkaan ongelma. En halua punnita vihanneksiani. Riittää, kun tiedän etteivät ne vie minua vararikkoon. Enkä halua kävellä kahta kilometriä pakastealtaiden valtateitä päästäkseni jugurttihyllylle. 

Salarakkaudestani huolimatta minut yllätti uutinen, jonka mukaan S-ryhmä alentaa tuotteiden hintoja. Tai siis halpuuttaa. Ensin halpuutti K ja nyt S seuraa perässä. No, onhan heillä siihen varaa. Ongelmia täällä ovat pitkään olleet sekä Euroopan kovin kate että suuri hävikki. Molemmat ovat nostaneet kuluttajahintoja ja lisänneet L:n houkuttelevuutta. Onko sittenkin lopulta käynyt niin, että jättiläiset taipuvat? Jos tämä on merkki terveen hintakilpailun heräämisestä vihdoin Suomessa, niin se on hieno asia. Tähän asti on kuitenkin tehty kaikki todellisen kilpailun estämiseksi. Me olemme saaneet siitä maksaa. 

Olen kyllä huomannut muitakin muutoksen merkkejä. Lidlin hyllyjen välissä totuttua polkua kulkiessani olen alkanut törmätä tuttuihin, suomalaisiin tuttuihin. Niin ei käynyt ennen, koska – näin olen itse ajatellut – on ollut jotenkin häpeällistä käydä halvassa saksalaisessa ostoksilla. En ymmärrä miksi, kun säästäväisyyttä pidetään Suomessa yleisesti hyveenä ja rikkauden esittelyä törppönä. Onhan yhtä lailla hyväksyttävää ajaa vanhoilla autoilla ja leikata lasten tukat itse kotona. 

Asenteet ovat muuttuneet. Nyt entiseen köyhien ja maahanmuuttajien kauppaan ajetaan jopa isoilla Audeilla. Hyväosaiset naapuritkin kalliilla asuinalueellamme saattavat kantaa Lidlin kasseja kotiinsa kirkkaassa päivänvalossa. Tämä ei vielä ole kapina bonushuijauksia vastaan, mutta positiivinen signaali silti. Ehkä suomalaiset sittenkin heräävät ja avaavat uneliaat silmänsä jonakin päivänä ja reagoivat jotenkin kaikkeen siihen, missä meitä on viety kuin litran mittaa. 

Ja jos joku markkinointitoimisto haluaa ottaa imagon kehittämisestä kunnian itselleen, ottakoon vapaasti. Uskon itse mieluummin siihen, että aika on ollut kypsä muutokselle eikä Lidlin brändissä ole koskaan ollut mitään vikaa. Leipäosaston lanseeraus on tuonut tyytyväiset suomalaiset kanta-asiakkaiksi, vaikkei heille ole tarjolla bonus-pisteitä – vain lämmintä leipää. Vaikka puhunkin rakkaastani, en ole hiukkaakaan mustasukkainen. Jaan hänet ja lämpimät leipäosastotkin mielelläni kaikkien kanssa. 

Kesällä vietimme juhannusviikkoa mökillä. Yhtenä aamuna hellapuut olivat vähissä ja sanoin hakevani liiteristä lisää. Palattuani puiden kanssa tytär katsoi kummallisesti. Miksi en mennyt autolla? Mistä minä oikein niitä puita hain? Tytär oli luullut, että menen Liideliin. Liiteri sen sijaan oli hänelle ihan uusi ja outo sana. Tällaisessa maailmassa me nykyään elämme. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti