sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Parrakas mies

Olen pohtinut tätä pitkään. Kärsin transnationaalisesta persoonallisuushäiriöstä. Kahden kulttuurin välissä eläminen on murjonut kansallisen identiteettini. Olen siis vankina peilistä näkemäni parrakkaan suomalaisen miehen ruumiissa, vaikka tunnenkin olevani ihan tavallinen romanialainen. Ainakin osittain. Se on kuitenkin harhaa, koska en ole edes kaksoiskansalainen. En ole muuttunut romanialaiseksi sisältä enkä ulkoa sen enempää kuin Suomessa asuvat romanialaisetkaan ovat muuttuneet suomalaisiksi, vaikka jotkut uskovatkin niin tarpeeksi kauan ponnisteltuaan. Me kärsimme samasta syndroomasta. 

Tuntuu myös siltä, etten ole koskaan kokenut itseäni kovin suomalaiseksi. Minulta puuttuu kotiseutuidentiteetti, koska muutimme vain isän työpaikkojen mukana, enkä ole tippaakaan isänmaallinen. En ole koskaan ollut. Ihan yhtä hyvin voin siis uskoa olevani romanialainen – edes puoliksi. Näin saatan ehkä ymmärtää omia lapsianikin hiukan paremmin, he ovat kuitenkin ihan oikeasti puoliksi molempia. Heidän todellisuutensa tulee aina olemaan toisaalta näin, toisaalta niin. 

Tilanteeseen on vienyt pitkä ja mutkikas tie. Tein ensimmäisen ulkomaanmatkani vanhempien kanssa – niin, sattumalta juuri Romaniaan. Matkustaessani sinne uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin tunsin löytäneeni henkisen kotini. Niinpä muutin Romaniaan asumaan, opettelin kielen ja huomasin, että minun on helpompi kommunikoida romanialaisten kanssa heidän omalla kielellään kuin suomalaisten kanssa suomeksi. Ainakin uskoin, että ymmärsin heitä. Sain myös selville, että Romanian kansallispäivää juhlitaan samana päivänä kuin syntymäpäivääni. Enkä enää usko sattumaan. 

Saksalainen yliopiston opettaja Dieter Schmitz kirjoittaa hilpeässä kirjassaan (Täällä pohjoisnavan alla) omista komplikaatioistaan kahden kulttuurin välissä. Asuttuaan vuosia Suomessa, hän päättää tulla kokonaan suomalaiseksi seitsemän kohdan ohjelman avulla. Hän suorittaa laivaristeilyn, perjantaipullon, tangokurssin ja hirvenmetsästyksen sekä ostaa hernekeiton tuoksuisen wunderbaumin. Hauskaa on, mutta tuleeko hänestä suomalainen? Tiedän tunteen; olemme koko ajan matkalla, poljemme ankarasti, mutta emme saavu ikinä perille. Toinen jalka on aina kynnyksen väärällä puolella, ovea ei voi sulkea ja siinä välissä on vain opittava elämään. 

Kahden maailman yhdistäminen ei ole yksinkertaista, mutta kun siinä onnistuu, se on palkitsevaa. Valinnanvaraa on kaksi kertaa enemmän kuin muilla ihmisillä, mikä on hyvä lähtökohta. Voi ainakin teoriassa poimia kaikista kulttuurin palasista ne, joista pitää ja unohtaa ne joista ei pidä. On paljon vanhoja perinteitä rikottaviksi. Kovin erilaisten tapojen yhdistäminen yhteen juhlaan taas ei välttämättä onnistu. Mutta lasten ei ole ollut mitenkään vaikeaa hyväksyä sitä, että heillä on useita erilaisia juhlapyhiä, joina saa lahjoja. 

Kotiseutu- ja kansallisuusidentiteettien lisäksi olen hukannut myös ammatillisen identiteettini vaihtaessani alaa. Ainoa mistä voin enää pitää kiinni on partaidentiteetti. Kasvatin partani heti lähdettyäni kotoa ja olen pitänyt siitä kiinni. Odotettuani kaksi vuosikymmentä sinnikkäästi offline, olen lopulta päässyt surffaamaan trendin aallonharjalla. Tätä ei tapahdu usein. Hiukan se pistelee kun yhtäkkiä kaikki haluavat näyttää minulta, mutta tiedän tämänkiin menevän ohi. Onneksi Suomessa herätään aina muita hitaammin. Sillä aikaa nautin satunnaisesta trendikkyydestä, niin kauan kuin sitä kestää.  

maanantai 19. tammikuuta 2015

Salarakas

Minulla on ollut salainen suhde yli kymmenen vuotta erään saksalaisen kanssa. On ehkä aikakin kertoa siitä, vaikkei se kaikilta täysin salassa olekaan pysynyt enää. Tapasimme Irlannissa, jonne olimme molemmat saapuneet maahanmuuttajina. Meidät esitteli toisillemme kolmas maahanmuuttaja, intialainen. “Paljon parempi kuin irlantilaiset”, ystävä ylisti. Suhde alkoi varovaisesti. Ei se mitään rakkautta ensisilmäyksellä ollut, saksalainen oli kylmä ja kolkko, mutta me olemme yhä yhdessä. 

Itse asiassa tapasin toisenkin, hiukan kauniimman saksalaisen, Aldi nimeltään. Mutta rahvaanomaisen Lidlin kanssa suhde jatkui. Ostan edelleen niitä samoja tölkkipaprikoita ja samaa kaakaota, mutta on muitakin syitä kuin nostalgia. Pidän siitä, että kaupassa on tilaa ja että kaikki toimii. Pidän ripeästä ja ystävällisestä palvelusta, siitä ettei tarvitse jonottaa. K-kaupassa ei kuuluteta lisää kassoja, jos asiakkaat seisovat jonossa. Se on asiakkaan ongelma. En halua punnita vihanneksiani. Riittää, kun tiedän etteivät ne vie minua vararikkoon. Enkä halua kävellä kahta kilometriä pakastealtaiden valtateitä päästäkseni jugurttihyllylle. 

Salarakkaudestani huolimatta minut yllätti uutinen, jonka mukaan S-ryhmä alentaa tuotteiden hintoja. Tai siis halpuuttaa. Ensin halpuutti K ja nyt S seuraa perässä. No, onhan heillä siihen varaa. Ongelmia täällä ovat pitkään olleet sekä Euroopan kovin kate että suuri hävikki. Molemmat ovat nostaneet kuluttajahintoja ja lisänneet L:n houkuttelevuutta. Onko sittenkin lopulta käynyt niin, että jättiläiset taipuvat? Jos tämä on merkki terveen hintakilpailun heräämisestä vihdoin Suomessa, niin se on hieno asia. Tähän asti on kuitenkin tehty kaikki todellisen kilpailun estämiseksi. Me olemme saaneet siitä maksaa. 

Olen kyllä huomannut muitakin muutoksen merkkejä. Lidlin hyllyjen välissä totuttua polkua kulkiessani olen alkanut törmätä tuttuihin, suomalaisiin tuttuihin. Niin ei käynyt ennen, koska – näin olen itse ajatellut – on ollut jotenkin häpeällistä käydä halvassa saksalaisessa ostoksilla. En ymmärrä miksi, kun säästäväisyyttä pidetään Suomessa yleisesti hyveenä ja rikkauden esittelyä törppönä. Onhan yhtä lailla hyväksyttävää ajaa vanhoilla autoilla ja leikata lasten tukat itse kotona. 

Asenteet ovat muuttuneet. Nyt entiseen köyhien ja maahanmuuttajien kauppaan ajetaan jopa isoilla Audeilla. Hyväosaiset naapuritkin kalliilla asuinalueellamme saattavat kantaa Lidlin kasseja kotiinsa kirkkaassa päivänvalossa. Tämä ei vielä ole kapina bonushuijauksia vastaan, mutta positiivinen signaali silti. Ehkä suomalaiset sittenkin heräävät ja avaavat uneliaat silmänsä jonakin päivänä ja reagoivat jotenkin kaikkeen siihen, missä meitä on viety kuin litran mittaa. 

Ja jos joku markkinointitoimisto haluaa ottaa imagon kehittämisestä kunnian itselleen, ottakoon vapaasti. Uskon itse mieluummin siihen, että aika on ollut kypsä muutokselle eikä Lidlin brändissä ole koskaan ollut mitään vikaa. Leipäosaston lanseeraus on tuonut tyytyväiset suomalaiset kanta-asiakkaiksi, vaikkei heille ole tarjolla bonus-pisteitä – vain lämmintä leipää. Vaikka puhunkin rakkaastani, en ole hiukkaakaan mustasukkainen. Jaan hänet ja lämpimät leipäosastotkin mielelläni kaikkien kanssa. 

Kesällä vietimme juhannusviikkoa mökillä. Yhtenä aamuna hellapuut olivat vähissä ja sanoin hakevani liiteristä lisää. Palattuani puiden kanssa tytär katsoi kummallisesti. Miksi en mennyt autolla? Mistä minä oikein niitä puita hain? Tytär oli luullut, että menen Liideliin. Liiteri sen sijaan oli hänelle ihan uusi ja outo sana. Tällaisessa maailmassa me nykyään elämme.