torstai 3. joulukuuta 2015

Olkoon sota kanssanne

Kukaan tutuista ei ole vaihtanut Facebookissa profiilikuvaansa punaiseen lippuun sen jälkeen kun turkkilaiset ampuivat alas venäläisen hävittäjän, joka lensi Turkin ilmatilassa. Tosi outoa! Eikä muuten vaihtanut Malin lippuunkaan edellisen terrori-iskun jälkeen. Kaikki ovat sen sijaan Ranskan ystäviä, koska Isis hyökkäsi Pariisiin ja nyt Ranska hyökkää Syyriassa. Turkki taas taistelee sekä kurdeja että Isisiä vastaan. Kurdit taistelevat Isisiä ja Syyrian presidenttiä vastaan. Isis taistelee kaikkia vastaan ja Venäjä aseistaa Syyrian presidenttiä, jota kaikki muut vastustavat. Turkin presidentin palatsissa on 1100 huonetta. Tuliko kuvio selväksi? 

Onneksi on omiakin ongelmia. Onhan meilläkin ollut ilmatilaloukkauksia, vaikka niitä ei niin pahalla kai muistellakaan. Vai muistellaanko ollenkaan? Tietenkään Suomi ei koskaan ampuisi venäläistä lentokonetta alas, vaikka se kaartelisi Helsingin yllä koko päivän. Tilannetta pahoiteltaisiin ehkä radioteitse. Lähetettäisiin sähke Moskovaan ja odotettaisiin virallista vastausta. Ja perään lähettäisimme heti anteeksipyynnön siltä varalta, että joku ajattelisi meidän ajatelleen koneen alasampumista, mitä me tietenkään emme olisi koskaan ajatelleet. Mutta kuitenkin. 

Anteeksipyytämisessä me olemmekin eteviä. Ja siinä, että vaaditaan pyytämään anteeksi. Anttila pyysi äkkiä julkisesti anteeksi, että he yrittivät myydä pojille poikien leluja ja tytöille tyttöjen leluja. Ennenkuulumatonta. Bloggaaja oli pahoittanut mielensä. Pitäisikö Anttilan toimitusjohtajan erota? Volkswagenin toimitusjohtajakin erosi, pyydettyään asiaankuuluvasti ensin anteeksi, että he olivat hiukan tuunanneet autojen diesel-moottoreita. Ennenkuulumatonta. Nyt odotamme Alexander Stubbin anteeksipyyntöä hallintarekisterilain takia. Meillä on ministeri, joka ei ole puhunut totta. Ennenkuulumatonta. Terva ja höyhenet odottavat. 

Tapahtuu ihan mitä tahansa, joku pahoittaa mielensä ja vaatii julkista anteeksipyyntöä. Jopa sää aiheuttaa mielipahaa, koska ennustukset pitävät harvoin enää paikkansa. Tai sitten ne uutisoidaan niin, etteivät ne tunnu todenmukaisilta. Siihen on syynä uusi journalistinen arvomaailma, jonka mukaan paras juttu on se, joka saa eniten klikkauksia netissä. Se on siis parasta journalismia. Juuri ne otsikot, joissa mies sai kuukausien erektion ajettuaan moottoripyörällä. Jos sääuutisointi ei ole riittävän dramaattista, se ei kiinnosta ketään. Siksi meitä uhkaavat hirmumyrskyt, helleaallot ja rankkasateet melkein joka viikko. 

Minä pahoitin mieleni lukemalla Metro-lehteä, jossa koko sivun voimalla esiteltiin uuden Tähtien sota -elokuvan nokkelia oheistuotteita. Sain tietää, että Kuolemantähti-korkokengät maksavat 365 euroa ja R2-D2-lippis kolmekymppiä. Missään ei mainittu sivun olevan mainos, joten se on ilmeisesti journalismia kaikkine hintatietoineen. Tämä “uusi” avaruusseikkailu on jatko-osa elokuvaan, joka ilmestyi teattereihin kun minä olin lapsi. Keksikää nyt robotti vieköön jotain uutta, tätä on katsottu jo monta vuosikymmentä. Ihan niin kuin meillä ei olisi sotia joka tuutti täynnä muutenkin. Kyllä olisi taas anteeksipyynnön paikka. 

Ai niin, pyydänkin anteeksi Ranskalta, en halua tietenkään pilkata lippuanne. Kunnioitan maatanne suuresti siirtomaahistoriasta, muukalaislegioonasta, ydinkokeista ja Gerard Depardieusta huolimatta. Ajattelen usein vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa, joista olemme yhä niin kaukana. Ihailen myös ranskalaista keittiötä. Ranskalainen on aina ranskalainen, vaikka uppoöljyssä paistaisi. 

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Maalari, timpuri, kätilö ja rukkanen

Käyn joka aamu päiväkodissa. Seurasin pitkin kesää ohikulkiessa kun paikkaa korjailtiin. Kovin tehokkaalta se ei vaikuttanut kun maalarillakin oli aikaa istua jakkaralla maalatessaan. Syksyllä vilkuilin remontin tuloksia: osa leikkivälineistä ja -telineistä oli maalattu, loput jätetty sikseen, ne huonokuntoisimmat. Rikkinäiset aidat ja hiekkalaatikot ja liukumäet olivat unohtuneet, kuten ovat olleet ainakin viisi vuotta. Hoitajat kertoivat, että tämä johtuu säästämisestä. Sipilä haluaisi säästää vielä hiukan lisää. 

Koko Suomi on vähän kuin unohtunut lastentarha. On jätetty korjaamatta ja annettu rapistua säästämisen nimissä jo jonkin aikaa – ja menty mieluummin leikkimään. Sitten todetaan, että tuleepa kalliiksi korjata ja annetaan rapistua vielä lisää. Lopulta leikkitelineet, jotka pienellä huoltomaalauksella ja nikkaroinnilla olisivat kestäneet käyttöä toisetkin kymmenen vuotta, nakataan vaarallisina kaatopaikalle ja tilalle tuodaan uusia. Se, mitä päiväkodin pihassa pitäisi nytkin korjata olisi viikossa tehty, jos siellä olisi vaikkapa talonmies. Niin ei kuitenkaan Suomessa enää toimita, koska se on vanhanaikaista. On uudistettu, tehostettu ja ulkoistettu. Ja ihan niin kuin kotonakin: kaikki pienet hommat ovat tekemättä. 

Naapurin lautaseinä kaipasi viime syksynä korjausta. Annoin paikallisen timpurin puhelinnumeron. Ei kelvannut. Naapurin mielestä oli parempi kilpailuttaa projekti netissä. Niinpä hän löysi edullisen virolaisen urakoitsijan, joka tuli tekemään työn. Keskellä talvea. Keväällä sitten todettiin, että seinä vuotaa yhä ja korjaus oli tehty miten sattuu. Urakoitsijaa ei enää löytynyt mistään, kun naapuri yritti reklamoida. Työ teetettiin uudestaan eli loppulasku taloyhtiölle tuplaantui. 

Tuttu timpuri olisi tullut halvemmaksi ja tehnyt homman saman tien, mutta se olisi vaatinut sitä, että ostopäätös ymmärretään tehdä muun kuin hinnan perusteella. Se on vastoin tämänhetkistä trendiä. Näinhän koko yhteiskunta toimii, mitään ei tehdä helposti tai käytännöllisesti. Kaikkeen kehitetään digitaalinen käyttöliittymä tai täytetään monisivuinen lomake, oli se tarpeen tai ei. Otetaan vaan se edullinen tarjous, koska se näyttää ensimmäisessä kvartaalissa hyvältä. Säästäminen ei ole oikeasti sitä, että kilpailutetaan ja tehdään halvalla. Olisi kannattavampaa tehdä kunnolla. Säästäminen olisi myös sitä, että lapsille annettaisiin hyvä esimerkki asioiden hoitamisesta ja työnteosta jo tarhaiässä. Että näin me aikuiset pidämme paikat kunnossa. 

Tekemätöntä työtä kyllä riittää Suomessa. Työ ja tekijät eivät kohtaa, sanotaan. Mutta se on vain yksi ongelmista. Jos halutaan, että ihmiset tekevät enemmän töitä, kuten hallitus on toivonut, heidät pitää motivoida siihen. Resepti on yksinkertainen: kun palkkaa nostetaan 10%, nousee työteho 20%. Kun taas palkkaa alennetaan 10%, laskee työteho 20%. Terveisiä vain Sipilälle, vaikka en olekaan kätilö, tämä on minun käsitykseni kannustuksesta. Niin ihmismieli toimii. Talkoissa tehdään toki ilmaista työtä, mutta oletuksena on, että tarjoilu pelaa ja yhdessä on mukavaa. Jos ei ole, harva osallistuu toista kertaa. 

On sinänsä kauhean hienoa, että ihmiset ovat nyt aktiivisia ja osoittavat mieltä. Järjestetään kansanjuhlia, protesteja, tukimielenosoituksia ja tempauksia. Jopa mellakoidaan hiukan. Hyvä, että reagoidaan maailman tapahtumiin, mutta miten niiden tekojen kanssa on? Muuttuuko mikään vai pidetäänkö vain hiukan meteliä, heilutellaan banderolleja ja sitten mennään syömään pizzaa? Tarhan pihassa on edelleen rikkinäisen aidantolpan päässä vanha rukkanen etteivät pienet ihmiset lyö päätään terävään reunaan. On ollut aika kauan. 

maanantai 7. syyskuuta 2015

Velallisen rehellisyydestä

Kun tapasimme kerroin tulevalle vaimolleni, että minulla on sitten velkaa. Ettei asia tule yllätyksenä. Sen verran, että makselen sitä lopun ikääni. Selitin kuitenkin, ettei kyse ole rahasta. Olen matkustanut eri puolilla maailmaa, usein köyhissä maissa. Paikalliset ovat vieneet autonsa lavalla pois autiomaasta, tarjonneet ruokaa tai yösijaa tai venekyytiä, tiputtaneet työkalunsa ja lähteneet opastamaan perille tai soitelleet sukulaisilleen ja selvittäneet miten sinne jonnekin pääsee. Olen kaikille niille ihmisille velkaa ja koska en tiedä keitä he olivat voin maksaa takaisin vain tekemällä samoin jollekin toiselle. 

Enkä ole ollut koskaan todella pahassa pulassa. Ehkä hiukan väsynyt tai eksynyt tai kastunut sateessa. En ole paennut henkeni edestä, vaikka kerran kuulinkin läheltä laukauksia. En ole ollut vankilassa, en ole nähnyt sotaa eikä minua ole kidutettu kuin näyttämällä huonoja elokuvia yöbussissa. En tiedä mitä on olla pakolainen tai miltä se tuntuu. Omakohtaisesti tiedän vain sen, miltä tuntuu olla yksin vieraassa maassa kun joku tarjoaa apua haluamatta siitä mitään vastineeksi. 

Jonkun laskelman mukaan maailmassa on yli 60 miljoonaa pakolaista. Oikeaa määrää kukaan ei tiedä eikä sitä kuinka moni heistä selviytyy hengissä pakolaisuudestaan. Jotkut harvat pääsevät Eurooppaan ja vielä harvemmat Suomeen asti. He eivät ole köyhimpiä ja heikoimpia, he ovat vain niitä, joilla on onnekas mahdollisuus selviytyä. Sitten vastassa on ihmisiä, jotka eivät koe tarpeelliseksi tuntea empatiaa, koska he ovat juuri imemässä plasmatelevisiostaan suosikkipoliisisarjaansa, eivätkä halua että heidän kylläistä maailmaansa häiritään. 

Auttaminenkaan ei ole yksinkertaista. Olen yrittänyt auttaa ulkomaalaista ystävää oman ravintolan perustamisessa. Ilmeisesti hänen vaimonsa epäili, että yritän ryöstää heiltä rahat tai tyttäret. Ystävyyskin kariutui epäluuloon ja väärinymmärryksiin. Vieraassa maassa kulttuurierojen keskellä ei ole aina helppo olla vaikka asiat olisivat hyvinkin. Monesti en ole kuullut kiitosta työstä, jota olen tehnyt ilmaiseksi, vain ollakseni avuksi. Siitä huolimatta meiltä saa yösijan ja syötävää aina kun tarvitsee ja kyydin lentokentälle aamuyöllä. Ei siksi, että haluan olla hyvä ihminen vaan siksi, että niin minullekin on tehty. 

Markku Pölönen jakoi sosiaalisessa mediassa kuvia evakoista. Ihmisille pitää yrittää selittää historian kautta mistä pakolaisuudessa on kyse. Pitää erikseen muistuttaa, että meitäkin on kenties joskus autettu hädässä ja että nyt kuuluisi olla empaattinen. Se on vähän omituista. Suomella on kyllä varaa auttaa hädässä olevia, jokaisella meillä on. Ei ole kyse rasismista vaan ahneudesta ja laiskuudesta. Minua ovat auttaneet itseäni paljon köyhemmät ihmiset ihan pyytämättä. Jos joku pyytää, ei minulla ole varaa kieltäytyä. Jos suomalaiset eivät auta niitä, jotka apua tarvitsevat, me maksamme siitä kovan hinnan – ennemmin tai myöhemmin. 

Olin muutama vuosi sitten eksyksissä Tiranassa, jossa kadunnimet ja kartat eivät oikein täsmää. Paikalliset saattelivat oikeaan bussiin, jossa yliystävällinen bussin rahastaja otti asiakseen saattaa minut toisen minibussin lähtöpaikkaan oman työvuoronsa päätyttyä. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mutta kävelimme yhdessä mutkikkaan matkan oikeaan paikkaan. Kiittelin kovasti. En kuitenkaan osaa antaa itselleni anteeksi sitä, että olisin voinut tarjota lounaan tai kahvin tai oluen, mutta sen sijaan epäilin matkalla hänen motiivejaan auttaa tuntematonta, eksoottista, vääräuskoista ulkomaalaista. Anteeksi. Niin jäi taas velkaa maksettavaksi. 

maanantai 24. elokuuta 2015

Maauimamaisteri

Kävin maauimalassa. Ensimmäiseen huolenaiheeseen törmäsin jo parkkipaikalla. Melko varmasti jätin autoni luvattomalle paikalle vaikkei siinä sanottukaan että se oli luvaton. Jätin silti. Portilla jonottaessa huolestuin uimahousuistani, joissa on lahkeet. Uimahallista minut saateltaisiin julkisesti nöyryyttäen ulos. Kävisikö maauimalassa samoin? Pohdin myös saako omia eväitä syödä (saa), voiko altaaseen viedä pallon (ei voi) ja jos teen jotain väärin, tuleeko joku huomauttamaan siitä (ei tullut). 

Koska suomalainen yhteiskunta on piripintaan täynnä sääntöjä, on kunnia-asia noudattaa niitä kaikkia. Siinäkin tapauksessa, että ne olisivat keskenään ristiriitaisia ja kumoaisivat toisensa. Ei, en todellakaan pidä säännöistä, mutta tiedän miten innokkaita suomalaiset (ja suomalaistuneet maahanmuuttajat myös) ovat valvomaan niitä. Me olemme ilmiantajia. Tai ehkä meidät on kasvatettu niin, en tiedä. Joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, että olisi hauskaa on ehdottomasti se, että noudatamme sääntöjä. 

Lapset kysyivät miksi maauimalaan ei saa viedä puhallettavaa krokotiilia? Miksi uimahallissa pitää olla hiljaa lahkeettomissa uimahousuissa? Ei, en todellakaan tiedä. Kesällä ostimme yhteisen trampoliinin naapuruston lapsille. Ensin sovittiin yhteisesti säännöistä. Pohdimme kiihkeästi montako lasta saa pomppia kerrallaan ja miten kaikki säännöt saadaan lapsille ymmärrettäviksi. Niitä tuli paljon. Kannoimme myös huolta, ymmärtävätkö vanhemmat sääntöjen kohtalokkaan merkityksen. Me taidamme nauttia siitä naapureiden vahtimisesta, kurista ja järjestyksestä, me suomalaiset. Vähän liikaakin. 

Ehkä juuri siksi yhteiskuntasopimusta tai mitään muutakaan uudistusta ei saada aikaiseksi. Emme uskalla päästää irti ja antaa veneen ajelehtia, katsoa mihin virta vie, koska emme luota toisiimme. Siksi päättäjät eivät vain voi antaa ihmisille vapautta tehdä mitä haluavat ja katsoa mihin se johtaisi. Jos saisi ihan vapaasti tehdä töitä, harrastaa, perustaa yrityksiä ja luoda uutta ilman, että se vaatii sata erilaista lupaa ja lausuntoa. Entä jos siitä syntyisikin parempi yhteiskunta eikä holtitonta anarkiaa? Sitä tuskin saamme koskaan selville. 

Näin se nyt toimii. Minä olen aikuisopiskelija. Voidakseni opiskella, tarvitsen puoltavan lausunnon ja minun pitää olla työtön. Saadakseni ansiosidonnaista, minun pitää kuulua työttömyyskassaan. Yritystä en tietenkään voi perustaa. Armollisuudessaan valtio suo minulle kuitenkin mahdollisuuden tehdä töitä: sitä kutsutaan mystisesti suojaosaksi. Saan ansaita korkeintaan 279 euroa neljässä viikossa - bruttona. Tästä summasta vähennetään siis arvonlisävero, eläkemaksut, laskutus- ja muut sivukulut ja tuloverot. Jäljelle jää 120 euroa. Valtio antaa ja valtio ottaa. Huraa! 

Jos ansaitsen yhtään enemmän, minua rangaistaan sekä leikkaamalla ansiosidonnaista että viivästyttämällä seuraavaa maksua. Siihen ei perheellisellä ole varaa, joutuisimme leipäjonoon. Säästöt on syöty, osakkeet myyty ja lainan maksuvapaat käytetty. Rahatilanne on tiukka. Opiskelua ei voi lopettaa, koska saadut tuet perittäisiin takaisin. Töitä kyllä olisi, ei se ole mikään ongelma. Asiakkaille olen joutunut sanomaan, etten pysty laskuttamaan. Herää vain kysymys kuinka moni muu on samassa loukossa. Palkatonta työharjoittelua saan tehdä mielin määrin ja työtön saan olla ihan rauhassa, se ei tunnu häiritsevän ketään. 

Kiitän yhteiskuntaa kannustuksesta ja toivotan kaikille valtion virkamiehille mukavaa syksyä sääntöpinojensa takana. Kiva, että teillä on tekemistä. Meille muille työn tekeminen on joko rangaistavaa, tuottaa loputtoman byrokratiakierteen tai yksinkertaisesti kannattamatonta. Yrittämiseen suhtaudutaan kuin tarttuvaan tautiin. Odotan ylipainoisen yhteiskuntajärjestelmämme vajoavan altaan pohjaan mahdollisimman pian. Sitten kun happi alkaa loppua, on ihan pakko alkaa pyristellä takaisin pintaan, ja ehkä jopa tehdä asioille jotain.

sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Olipa kerran avaruus

Kuten joku on ehkä arvannutkin, pidän Juri Gagarinista. En oikeastaan tiedä miksi. Minulla on Gagarinin kuvakin seinällä. Pidän nyt myös Juri Milneristä ja siihen on hyvin selvä syy. Upporikas venäläinen on juuri sijoittanut miljooniaan hankkeeseen, jonka päämääränä on (Stephen Hawkingin johdolla) selvittää olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin. Minäkin olen koko elämäni odottanut, että joku tulisi vierailulle toiselta planeetalta. Olen ihan vakuuttunut, että elämää kyllä on. Jossakin avaruudessa, linnunradan tuolla puolen. 

On myös ilahduttavaa, että joku jolla on niin paljon rahaa käyttää sitä edes potentiaalisesti ihmiskuntaa hyödyttävään hankkeeseen, eikä ostele vain itselleen huviloita ja veneitä tai kannusta kaikkia start up-yrittäjiksi. Toisaalta raha saattaa myös antaa harhaanjohtavan vallantunteen, jolloin alkaa uskoa, että kaikki on ostettavissa ja saavutettavissa. Myös vastaukset kaikkiin kysymyksiin. 

Olemmeko me yksin? Ongelma onkin siinä, jos joku vastaa. Stephen Hawking on itsekin todennut, ettei vastauksen saaminen ole välttämättä hyvä asia. Todennäköisyys sille, että muukalaiset ovat ystävällisiä ja mukavia tai että kohtaamisesta ei seuraisi jotain meille tuhoisaa, on ilmeisen pieni. Projektin yhteydessä aiotaan järjestää myös kilpailu avaruuteen lähetettävästä viestistä. Omaa ehdotusta ei tarvitse kauan pohtia, se kuuluu ehdottomasti näin: “Don’t call us, we’ll call you.”

Oletetaanpa huvin vuoksi, että joku kuitenkin vastaisi kosmoksessa huhuiluun. Minkälaiset edellytykset meillä olisi kommunikoida vieraan sivilisaation kanssa? Lähettäisin ehkä sittenkin avaruuteen seuraavan viestin: “Hyvät avaruuden asukkaat, voisitteko odottaa muutaman valovuoden, meillä on täällä muutama konflikti menossa ja niitä ei oikein voi nyt jättää kesken. Emme ehdi juuri nyt vastaanottaa vieraita.” Tällä pallolla on nytkin aika monta sotaa, joita ei ole ihmisten kesken onnistuttu ratkaisemaan. Toivon, että avaruusolennot ovat kiireisiä. 

Erilaisuuden suvaitseminen ei tuntuisi olevan ihmisen parhaita vahvuuksia juuri nyt. Me emme tarvitse avaruuden olentoja testaamaan suvaitsevaisuuttamme. Meillä on ongelmia omankin historiamme muistamisessa – ja jos emme muista, emme voi siitä myöskään ottaa opiksi. Osaamme sujuvasti suhtautua omiin lajitovereihimme, hädässä tai ei, kuin vieraan galaksin asukkaisiin. Tai vielä pahempaa – kuin heitä ei olisi olemassakaan. Suomalaisetkin ovat nopeasti unohtaneet mitä olivatkaan köyhyys ja sota ja miksi meidän muka pitäisi auttaa muita. 

Gagarinin kuvassa, joka on siis meillä portaissa matkalla alakerran komentokeskukseen, lukee venäjäksi lause: Kosmos kuuntelee meitä. Kuunteleeko se vai ei? Joskus on siunaus ettei tiedä kaikkea. Uskon, ettei kaikkia kysymyksiä kannata kysyä. Maailma on mielenkiintoisempi mysteereineen. Ei, meidän ei ole tarkoituskaan tietää kaikkea, on meille parempi jos kosmos ei kuuntele meitä. "Älkää tulko tänne, täällä ei ole mitään nähtävää."

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Hamsterit

Ensin kerron tarinan kylpyvaahdosta. Tuttavani kyläili vanhempiensa luona, siis lapsuudenkodissaan. Kaapin perältä hän oli bongannut vanhan purkin, jossa luki kylpyvaahtoa. Purkki tuntui etäisesti tutulta jo lapsuudesta, joten sen täytyi olla ainakin 40 vuotta vanha. Sisällä olikin kylpyvaahtojauhetta, tai ei jauhetta, koska se oli vuosien karttuessa kovettunut suolapaakuksi, jota ei saisi ulos edes korkkiruuvilla. Tuttava ajatteli heittää purkin pois, mutta äiti kielsi jyrkästi. 

Hämmästelin kohteliaasti tarinan saamaa käännettä, mutta en kuitenkaan ollut niin yllättynyt. Minullakin on 40-luvulla syntyneet vanhemmat. Hekin keräävät vanhaa tavaraa ympärilleen, ovat tehneet sitä koko ikänsä. Nyt isä pyysi poikkeuksellisesti apua. Hän sanoi haluavansa myydä toisen mopon. Hän kun omistaa kaksi vanhaa pappamopoa. Ei hän tarvitse sitä ensimmäistäkään, mutta en ottanut sitä puheeksi. Lupasin siis auttaa. Kuitenkin kun pääsin perille, oli suunnitelma jo kääntynyt katumukseksi. Eihän toimivaa mopoa kannattanut myydä, kun ei voinut tietää saisiko siitä edes hyvän hinnan. Mitä jos se ainoa menee rikki. 

Meillä on kesämökkinä vanha maalaistalo, jossa on ihan liian paljon säilytystilaa. Niinpä päätin tehdä inventaarion ja heitin pois neljänneksen omista tavaroistani. Sitten katselin ympärilleni. Isällä on kuusi ruohonleikkuria ja viisi moottorisahaa. Osa toimii, osa ei. Häntä ei mitenkään häiritse se, että samaan tarpeeseen on monta laitetta. Yhtä ilmeisesti käytetään, muut ovat varalla. Yritin salaa heittää pois rikkinäisiä tikkoja ja resuisiksi kuluneita tuolinpäällisiä (ehjiä löysin 7 settiä), mutta ne oli kaivettu takaisin roskasäkistä. Niille kun voi vielä tulla käyttöä, jossain, joskus. Kuulemma. 

Ei niille tule. Totuus on vain vaikeasti nieltävä. Tavaroihin kiintyy ajan kanssa niin paljon, ettei niistä enää voi luopua vaikka tietäisi, ettei niitä ole koskaan tarvittu eikä koskaan tarvita. Ei voi heittää pois sellaista, jota on rakkaudella raahattu mukana elämän muutoissa vuosikymmeniä. Eikä poiskaan voi antaa jos on sellainen vaara, että uusi omistaja heittäisikin tavaran roskiin. Epäilen, että niitä kylpyvaahtopurkkeja löytyy aika monesta mökkikaapista ja komerosta. On varmasti muitakin, jotka istuvat vanhoilla tuoleilla etteivät uudet kulu. 

Psykiatria määrittelee hamstrauksen sairaudeksi, se ei ole vain tapa tai pakkomielle. Mutta missä vaiheessa kerääminen muuttuu sairaalloiseksi? Vaikea sanoa. Tavara ahdistaa vanhempiakin, koska he ovat alkaneet karsia kirje- ja postikorttiarkistojaan 60 vuoden ajalta. Miksi ihmiset keräävät joka vuosi joulukortit laatikoihin? Ei niitä kukaan koskaan katsele. Minuakin pyydettiin auttamaan tavaroiden kanssa, koska jotain pitäisi tehdä – ja sitten kiireesti kiellettiin heittämästä mitään pois. Olen melko varma, että tavaroita, jotka olen jo kerran heittänyt pois on ilmestynyt mystisesti takaisin.

Olisin toivonut, että vanhemmat olisivat onnistuneet säästämään jotain muuta. Sen sijaan, että tallessa on koinsyömiä solmioita iloiselta 60-luvulta, he olisivat voineet säilyttää edes hiukkasen sen aikaisesta avoimuudesta ja elämänilosta, jonka innoittamina he matkustelivat maailmalla ja tutustuivat uusiin ihmisiin. Nyt maailma tuntuu olevan pelottava ja arvaamaton paikka, jota on parempi paeta maaseudun hiljaisuuteen ja olla siellä ihan yksin. Tuttujen ja turvallisten tavararöykkiöiden keskellä, itse rakennetussa bunkkerissa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kolmastoista tunti

Nyt se osui. Siitä haaveilee kolme miljoonaa suomalaista. Meidän yhteinen suomalainen unelmamme: äkkirikastuminen niin, että saa paljon rahaa tekemättä sen eteen mitään. Eli lottovoitto. Yllättävästä vaurastumisesta huolimatta pyrin pitämään molemmat jalkani tukevasti maassa ja pohtimaan rauhassa mihin rahat sijoitan. En halua hosua, enkä hukata mahdollisuutta, joka tuskin osuu omalle kohdalle montaa kertaa. Kerrotaan nyt vielä voiton suuruuskin, kun ei näin isoa iloa kannata pantata itsellään: 4,7 euroa. 

Mihin sijoitan? Jos laitan rahat osakkeisiin (tai yhteen Biohit Oyj:n osakkeeseen), on tulevaisuus aina epävarma kurssien keikahdellessa. Voin menettää yöunet, vaikka en menettäisi rahoja. Kannattaisi varmaan sijoittaa metsään, ikimetsä nyt ainakaan ei katoa. Luonnonperintösäätiön kautta voi ostaa suojeltua metsää. Saisin 9,4 hehtaarin palan korpea vaikkapa Kainuun Pahapurosta, eli melkein koko puron. Toisaalta meitähän kehotetaan kuluttamaan, jotta talous alkaisi nousta sieltä puronpohjalta, mihin se on vajonnut. Voisinkin ostaa grillisään toivossa kaksi pakettia makkaraa. 

Ehkä kuitenkin teen varmasti turvallisen sijoituksen ja ostan kioskilta askin tupakkaa. Sen hinta on noussut kolme kertaa viiden vuoden sisällä ja nousee ensi vuonna taas uudestaan. Tuotto on taattu. Sijoitus kestää myös aikaa, ellen hätäpäissäni polta omaisuuttani. Kansalaisetkin ovat sitä mieltä, että tupakan hintaa voi nostaa niin reilusti, että pian veroprosentti ylittää sadan, jolloin röökit voidaan jättää kokonaan pois ja myydä pelkkiä askeja. 

Lottovoitosta tuli mieleen, että tunnen romanialaisen perheen, joka tuntee itsensä lottovoittajiksi vain siksi, että he saavat asua täällä ja laittaa lapsensa suomalaiseen kouluun. He olivat harkinneet tarkkaan mihin muuttaisivat rakentamaan uutta elämää. Suomi löi Kanadan. Toisille taas on lottovoitto päästä raksalle töihin. Kun kysyin tutuilta raksamiehiltä, onko työ suomalaisella työmaalla raskasta, heitä nauratti. Romanialaiset väittivät tekevänsä samassa ajassa kolme kertaa enemmän töitä kuin laiskat suomalaiset, ja paremmin. 

Heh heh. Minäkin olisin nauranut uhoamiselle, ellen muistaisi varsin hyvin ajatelleeni ihan samalla tavalla kun muutimme Dublinista. Irlannissa tehtiin varmasti kolme kertaa enemmän töitä – ihan samassa ajassa. Ylitöitä ei tarvittu ja ruokatauot olivat lyhyitä. Siis työ oli paljon tuottavampaa, koska aika käytettiin tehokkaasti siihen työntekoon. Jossain vaiheessa elintason nousukulkua suomalaiseen työkulttuuriin on pesiytynyt kummallinen tapa velttoilla ja pitää sitä normaalina. Enkä edes tunne julkisen puolen työtapoja. 

Asenteissa on ehkäpä oikaistavaa, mutta niin kauan kun ongelman olemassaoloa ei tunnusteta, ei korjaustakaan tule. Lyhin matka on siihen, ettei tehdä enää mitään. Se onkin helpointa. Tässä valossa uuden hallituksen ehdotus työajan pidentämisestä on sekin hauska – ja se miten tosissaan asiasta puhutaan. Oikeastihan kyse on siitä, että samasta työstä (tai ajasta) halutaan maksaa vähemmän, mikä tekisi siitä työnantajalle kannattavampaa. Yhtä huvittava on varakkaiden palkka-ale. Onhan rahaa edullisempaa ottaa vastaan missä tahansa muussa muodossa kuin palkkana. Ansiotulovero on jo nyt hyväntekeväisyyttä. 

Suomalaiset ovat kuitenkin aina selvinneet kekseliäisyydellä ja ahkeruudella, väitti joku eilen Hesarissa. Ahkeruutta en kommentoi, mutta psykologisesti on ongelmallista vain keppi kädessä ottaa ja vaatia, kun sitä on jo tehty viimeiset kymmenen vuotta. Aikaakin on rajallisesti. Lisätään siis sitä ja otetaan käyttöön kello, jossa on oikeasti kolmetoista tuntia. Tämä innovaatio lisäisi kaksi tuntia vuorokauteen ja 60 tuntia kuukauteen. Joko suomalainen minuutti kuluukin 55 sekunnissa tai sitten kesäajassa joudutaan säätämään hiukan enemmän jos vuorokausi venyy. Jos kuitenkin ensin on annettu, on mitä pyytää takaisin. 

Ja pian suomalaisten hullua omaperäisyyttä ja päätöntä työtahtia tullaan ihmettelemään ympäri maailmaa. Elleivät sitten kaikki muutkin voita lotossa. 

lauantai 6. kesäkuuta 2015

He eivät muista mitä heidän piti googlata

Huomaan usein tekeväni jotain ihan muuta kuin olin aikonut tehdä. Olen muistanut matkalla jotakin mielenkiintoista tai kiireellisempää ja harhautunut sivupolulle. Ehkä yritän olla tehokas ja tehdä monta asiaa samalla, mutta en enää muista mitä ne kaikki olivat. Joskus käy niinkin etten enää muista mitä alunperin olin tekemässä. Unohtelen työkaluja pihalle, puhelimen väärän takin taskuun ja imurin portaisiin, enkä muista olenko imuroinut ne vai en. 

Kävin mielenkiintoisen keskustelun, jossa pohdimme miksi meidän on vaikea keskittyä. Kaikki olivat jokseenkin samaa mieltä: päädymme liian usein muualle kuin olimme aikoneet. On vaikea saada asioita valmiiksi. Aina on kiire. Miksi me teemme niin montaa asiaa? Pohdimme miltä se näyttäisi, jos käyttäytyisimme oikeassa elämässä samalla tavalla kuin surffaamme netissä. Seuraisimme jokaista impulssia ja klikkaisimme kaikkea mikä vilkkuu. Emme koskaan tietäisi mihin joudumme kun aamulla lähdemme kotoa.  

Toisaalta juuri niin mainostoimistoissakin tehdään töitä. Moneen vuoteen ei enää ollut aikaa keskittyä siihen mitä oli tekemässä, koska työrauhan vaatimista pidetään vanhanaikaisena. Vaaditaan “edistämään” samalla kaikkia muitakin projekteja. Kukaan ei osaa määritellä mitä se edistäminen tarkoittaa, mutta ei se ainakaan edistä niitä. Se on tehotonta sähläämistä, mistä on tullut työelämän normaliteetti. Pitkissä ja tylsissä palavereissa nukuin; laitoin silmäni kiinni ja nojasin taaksepäin ollakseni mietteliään näköinen. Nukahdin hetkeksi ja heräsin säpsähtäen. Kukaan ei onneksi koskaan sanonut mitään. 

Näin DocPointissa museosta kertovan dokkarin, jossa ranskalainen arkkitehti nukahtaa kesken tärkeän palaverin. Muut huomaavat sen ja katsovat toisiaan, mutta kukaan ei sano mitään. Hilpeä kohtaus tuntui jotenkin omakohtaiselta. Dokumentti kertoo Hollannin kansallismuseon remontista, joka kestää kymmenen vuotta. Eipä kuulosta kovin jännittävältä aiheelta, mutta tarinassa on vauhtia, jännitystä, draamaa ja huimia käänteitä, siitä huolimatta että elokuvassa tapahtuu niin vähän. Se yllätti täydellisesti, eikä nukuttanut vähääkään. 

Vaikka syön, luen ja kävelen nopeasti, pidän silti hitaasti tekemisestä. Minä pidän verkkaisista elokuvista, joissa ei tapahdu juuri mitään, mutta kaikella on joku tarkoitus ja pohditaan niitä asioita, joita meidän pitäisi ymmärtää. Pidän huonekalujen entisöinnistä, koska sitä ei voi tehdä nopeasti. Se on meditatiivista ja ajatonta. Pidän hetkistä, jolloin mitään ei tapahdu, koska ajatukset lähtevät liikkeelle – ne tekevät sen itsekseen. Ajattelu tarvitsee tilaa ja vain hitaasti voi syntyä jotain hyvää. 

Suomalaista kesää taas en ole koskaan voinut sietää. Enkä juhannusta. En pidä siitä, että yöllä on valoisaa. Se on loukkaavaa ja tunkeilevaa, se rikkoo ihmisen perusoikeutta yksityisyyteen. Se paljastaa meidän kaikki heikkoutemme ja seuraa meitä kuin valvontakamera. Edes yöllä ei saa olla omassa rauhassaan, turvallisen pimeyden sylissä. Odotan elokuisia iltoja, jolloin voi astua ulos elokuvateatterista kuulaaseen mustaan yöhön, jossa on lämpimästä huolimatta jo aavistus syksyä ja viipyä vielä hetken toisessa todellisuudessa, josta alkaa valua kuin hunaja takaisin tähän maailmaan. Odotan kesän loppumista. 

tiistai 19. toukokuuta 2015

Ja meillä oli niin epämukavaa

Syksyllä tutustuin elokuvan tekemisen kautta kehitysvammaisiin. Yksi heistä oli Pertti Kurikka, eikä silloin ollut tietoakaan mistään laulukilpailuista. Pertti sai tutkia saumojani ja sihistä ihan rauhassa. Ja kertoa pelottavia juttujaan luurangoista ja unihalvauksista. En siis tutustunut maailmankuuluihin punkkareihin, jotka edustavat Suomea Euroviisuissa vaan muutamaan kehitysvammaiseen, joilla sattui olemaan bändi ja erinomaiset mahdollisuudet harrastaa musiikkia. No, oli heistä toki tehty yksi elokuva. 

Olen tähän asti luullut viettäneeni aikaani normaalien ja jokseenkin tavallisten ihmisten joukossa. Enimmäkseen samanhenkisten, kunnianhimoisten, taiteellisten, koulutettujen ja omasta mielestään sivistyneiden ja älykkäiden. Tai niin olen ajatellut siinä omassa kuplassani. Kehitysvammaiset ovat erilaisia. He sanovat olevansa ihmisiä niin kuin mekin ja että heitä tulisi kohdella samalla tavalla kuin muitakin. En tiennyt miten kehitysvammaisia pitäisi kohdella, miten heidän kanssaan jutellaan ja mistä. En tainnut edes tietää miltä he oikein näyttävät. Matka on ollut mielenkiintoinen. 

Me normaalit ihmiset teeskentelemme, että emme huomaa toisia tai toisten ihmisten tunteita. Emme näytä omiamme, emme sano mitä ajattelemme, emmekä varsinkaan vieraille ihmisille. Tarkoitamme jotain ihan muuta kuin sanomme. Jätämme sanomatta sen mitä pitäisi sanoa. Katsomme ohi, kun pitäisi katsoa kohti. Me esitämme usein jotain muuta kuin mitä oikeasti olemme ja kuvittelemme, että muut uskovat meitä. Muut esittävät uskovansa. Me muutumme herkästi ylpeiksi, kun menestymme. Me petymme jos emme menesty. Me valehtelemme, jos totuus ei meitä miellytä ja puhumme pahaa toisista, jos he menestyvät. Me olemme niitä normaaleja, kehitysvammaiset tekevät toisin.

Dokumentin teko on ollut opettavaista ja yllätyksellistä, mutta todellisuudessa vielä enemmän olen oppinut elokuvan kohteista. He ovat pakottaneet ajattelemaan, mikä on normaalia ja minkälaisia me ihmiset oikein olemme. Miten me määrittelemme normaalin. Mihin kaikkeen ihmiset pystyvät kun heille annetaan mahdollisuus ja toivoa. Nekin, joilta kukaan ei koskaan ole odottanut mitään. Me pidämme kaikkia mahdollisuuksia itsestäänselvyyksinä emmekä arvosta enää mitään. Emme edes terveyttä – emmekä sitä, että olemme normaaleja. Kehitysvammaiset saavat meidän olomme epämukavaksi. Miksi he osaavat näyttää tunteitaan ja me emme osaa? Kummalla meistä onkaan enemmän opittavaa toisilta? 

Tänä vuonna seuraan Euroviisuja yhtä suurella jännityksellä kuin lapsena. Jo nyt on tapahtunut jotain poikkeuksellisen hienoa. Toivon vilpittömästi, että Pertti Kurikan Nimipäivät voittaa, koska se olisi iso asia paitsi tietysti bändille myös kehitysvammaisille kaikkialla – ja samalla pelkään sitä. Jännitän suurta yleisöä Pertin puolesta, koska hän ei osaa jännittää. Pertti jännittää saako Itävallassa ruokaa ja onko hotellin wc:ssä krokotiili. Pelkään kotiinpaluutakin. Maine ja kunnia on sekoittanut niin monen pään, viisaammankin. Jospa he juuri siksi osaisivat jatkaa omaa elämäänsä niin kuin tähänkin asti, välittämättä tästä maailmanmaineesta ja suhtautua kaikkeen niin kuin eräs tuttu omaan pituuteensa: jos pää olisi yhtään ylempänä, eivät jalat enää ulottuisi maahan. 

Kävi miten kävi, toivon, että he eivät muutu samanlaisiksi kuin me. Torilla voisi sitäpaitsi järjestää juhlat, vaikkei voittoa tulisikaan. Me olemme jo voittajia. 

perjantai 1. toukokuuta 2015

Suuremmat voimat

Suomalaiset uskovat olevansa omaperäisiä ja älykkäitä individualisteja, mutta kun heiltä kysytään mihin he uskovat – ja ulkomaalaiset kyllä kysyvät – he luulevat selviävänsä epämääräisellä “varmaan johonkin korkeampaan voimaan” -muminalla. Ja niin omalta kuin vastaus tuntuukin, kaikki vastaavat ihan samalla tavalla. Eihän olisi mitenkään järkevän kuuloista sanoa, ettei usko mihinkään. Ei edes fysiikanlakeihin tai ihmisyyteen? Uskonnollisuuden tunnustaminen taas tuntuisi liian henkilökohtaiselta. Saivartelu olisi epäkohteliasta. 

Siis uskomme johonkin, mutta emme halua kertoa mihin. 

Minäpä kerron. Meitä on kovasti yritetty opettaa uskomaan itseemme. Usko itseesi, ja voit hyvin! Sillä neuvolla kaikkien elämän ongelmien pitäisi ratketa kertaheitolla. Eikä siinä mitään vikaa olekaan, hyvä itsetunto on oivallinen asia, jos sitä käyttää hyvin. En ole varma, onko oppi mennyt kuitenkaan perille. Suomalaiset kyllä ajattelevat itseään, mutta meistä on kehittynyt itsekeskeisiä ja omahyväisyys on lisääntynyt niin, ettei sitä osata enää edes hävetä. Yksilökeskeisessä maailmassamme on hyväksyttävää palvoa itseään. 

Me siis uskomme siihen, että meidän pitää uskoa itseemme vaikka emme oikeasti uskokaan. Me uskomme myös järjestelmään ja yhteiskuntaan, jopa sokeasti. Uskomme virkamiehiin, opettajiin, lääkäreihin, palomiehiin ja poliisiin, koska olemme tottuneet tekemään niin ja meille on niin opetettu. Sitäpaitsi meillä ei ole muutakaan, on pakko pitää kiinni niistä maallisista jumalista, joita on. Me uskomme järjestelmään, vaikka se ei usko meihin. Tämän todistaa se jumalaton sääntöviidakko, jonka olemme itse omaa elämäämme hankaloittamaan luoneet. 

Sitten uskomme myös teknologiaan, koska keksimme innolla itse itseään ajavia autoja ja metroja. Vapaaehtoisesti ja silmät uskossa kirkkaina heittäydymme keksintöjen kyytiin jättäen henkemme teknologian armoille vaikka emme edes ymmärrä miten ne toimivat. Suomalaiset julistavat kaikille uskovansa myös sisuun. Emme tosin tiedä mitä se on – se on näkymätön voima, mutta me uskomme että juuri meillä sitä on ja muilla ei ole. Emme halua myöntää sitä, että sisusta ei ole nähty vilaustakaan puoleen vuosisataan, koska elämä on niin helppoa, ettei sitä tarvita mihinkään. 

Olen eri yhteyksissä törmännyt sisukkaasti toistettuun väittämään, että suurin osa ihmisistä haluaa toisilleen hyvää. Se kuulostaa kovin jalolta. Mutta pitääkö se sitten paikkansa? Haluaisin tietysti uskoa niin. Mutta. Silti tuntuu realistisemmalta ajatella, että suurin osa ihmisistä haluaa hyvää ennen kaikkea itselleen, ainakin ihan ensin. Muille jaetaan sen jälkeen, jos nyt jaetaan mitään, kun itsellä on ensin kaikki mitä on ollut toivelistalla. Eli ei ikinä. Koska ihminen ei ole koskaan oikeasti tyytyväinen. 

En oikein tiedä, miltä ympärillä nyt oikeastaan näyttää. Onko sillä saatu hyviä tuloksia aikaan, että kaikki uskovat vain itseensä? Minua kiehtoo ajatus siitä, minkälainen maailma olisi jos uskoisimme toisiimme itsemme sijasta. Jos ajattelisimme vaihteeksi, että ei minulla olekaan niin väliä, kunhan tuolla toisella on hyvä olla. Ehkä siitä seuraisi itsellekin jotain hyvää. Jos ajattelisimme yhteisöä yksilön hyvinvoinnin sijaan. Olisi kiinnostavaa nähdä minkälainen maailma meillä sitten olisi. Harmi, ettei se tule koskaan toteutumaan. 

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Marin tasavalta

Lapsuuden valokuvassa seison mättäikössä serkkutyttöjen keskellä päälläni liian pitkä maripaita. Kaikilla on samat raidalliset. Kun Marimekko esitteli tällä viikolla uuden mallistonsa, ei pulssi kiihtynyt kun mukana vilisi tuttuja raitoja. Marimekko luottaa yhä vain nostalgiaan. Eikä niin monessa plagiaattiskandaalissa rypeneeltä firmalta voi kovin suuria riskinottoja ehkä odottaakaan. Marimekon historia on hukattujen mahdollisuuksien tragedia, mutta ei silti kovin epätyypillinen Suomessa. 

Ehkä tarina on mennyt näin. Jo alkuajoista yritykseen pesiytyy omanlaisensa tekemisen kulttuuri, jossa lainataan huoletta sieltä ja täältä. Ennen internetiä siitä ei jäänyt koskaan kiinni. Nuoret suunnittelijat omaksuvat saman toimintamallin päästessään ikonisen brändin piirustuspöytien ääreen. Firma maksaa hyvin siitä, että tuotetaan nostalgista muotokieltä, joka tuoksuu vahvasti 60-luvun aurinkoisilta kesäpäiviltä. Laitetaan pataan vielä syrjäinen pieni markkina-alue ja löyhä suunnittelumoraali. Kun johto ei ymmärrä alasta mitään, soppa on valmis. 

Kuinka uskottavasti voi keskustella kokkien kanssa ruoanlaitosta jos osaa itse keittää vain kananmunan? Tullaan helposti tilanteeseen, joka mainosalalla on ollut jo kauan arkipäivää: molemmilla puolin pöytää – ostajina ja myyjinä – istuu ihmisiä, joilla ei ole hajuakaan siitä mitä he ovat tekemässä. Isoa osaa mainostoimistoista johtavat ihmiset, jotka eivät ole koskaan suunnitelleet itse mitään. Kun maa on pieni, on osaajia vähän. Sitten ihmetellään mikseivät suomalaiset brändit menesty maailmalla. 

Olen istunut palavereissa, joissa suuret yritykset ovat tuskailleet turhia ponnistuksiaan myydä suomalaisille kaupoille modernia älyteknologiaa ja osaamista myynnin parantamiseksi. Ei löytynyt asiakkaita. Kun muutimme Suomeen yksi hilpeydenaiheista oli Anttilan mainoslehtinen, jossa toistuivat vuodesta toiseen samat mariskoolit ja muumipyyhkeet. Sesonki ei koskaan vaihtunut, strategiaa ei koskaan päivitetty eikä mitään muutettu. Nyt sen seurauksena on lappu luukulla. Ainoa strategia nojasi nostalgiaan, marimekkolaiseen menneisyyden kaipuuseen. 

Pääsiäishöyhenet ostetaan nyt tanskalaisesta Tigerista, joka haukkasi halvaantuneen Tiimari-pupun yhtenä suupalana. Hikinauhat haetaan Stadiumista tai XXL:stä, aluspaidat H&M:stä, puhelin Gigantista ja puutarhatuoli Ikeasta. Joo, kaikki ne ovat norjalaisia ja ruotsalaisia. Mitä suomalaisille kilpailijoille kuuluu? Anttila on myyty, Topsport on yrityssaneerauksessa ja Musta Pörssi kituuttaa enää verkossa. Ovatko muut valloittamassa maailmaa? Tuleeko mieleen yhtään suomalaista kauppaketjua, jolla olisi raikas imago ja uusitut myymälät? Kilpailukyky, huhuu! 

Onhan niitä menestyjiäkin. Ehkä seuraavan sukupolven lapsuuskuvissa seisotaan mättäikössä nostalgisissa Angry Birds-yöpaidoissa. Ehkä Marimekkokin vielä nousee kansainväliseksi menestysbrändiksi. Ainakin yritystä yhä on, kun taiteelliseksi johtajaksi on palkattu ruotsalainen. On pakko keksiä jotain muuta kuin itsensä kopiointi, jolla on eletty nyt puoli vuosisataa. Jos muu ei auta, voi tehdä nokiat, sillä naapurissa nämä hommat osataan. Brändin voi myydä ruotsalaisille ja sitten tuskailla saunanrappusilla miksei se ikinä suomalaisten käsissä muuttunut kultakimpaleeksi. 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Plasmapallojen alla

Koska sattui monta kirkasta pilvetöntä yötä, vein lapset seikkailuretkelle tähtitorniin. Kaivopuiston tornihan on itsessään jo nähtävyys, koska se on niin pieni ja sympaattinen. Katsoimme kuitenkin historiallisesta tornista kaukoputkella jättiläisplaneetta Jupiterin raitoja ja neljää uskollista kuuta. Sitten pohdimme miten merenkulkijat ennen suunnistivat vain tähtiä tuijottelemalla. Maailma oli selkeämpi, kun tähtitaivaan tuntemalla kompassi ja navigaattori olivat aina mukana, eikä tarvinnut pelätä että virta loppuu jostakin laitteesta. 

Astrologia oli ihan vakavasti otettava tieteenala 1800-luvulle saakka. Se on luultavasti myös vanhin tieteenala. Enää tähtikarttojen tulkintaa ei oteta oikein vakavasti. On harmillista miten tiede nitistää meiltä pikkuhiljaa kaiken mystiikan ja vanhat uskomukset, fakta kerrallaan. Maailma muuttuu tylsäksi. Jäljelle ei jää mitään selittämätöntä, mistä voisimme aamuun asti väitellä viinilasit kaatuillen. Vai onko horoskoopeissa sittenkin perää? Ja ovatko suuret peruskysymykset yhä vailla vastausta? Sitä lapsetkin ovat minultakin kysyneet: isi, miksi me olemme olemassa? Isi ei vieläkään tiedä, mutta joskus tuntuu siltä kuin olisi juuri oivaltamaisillaan. 

Aurinko pimeni perjantaina myös Espoossa, sikäli kun sitä nyt huomasi pilvien takaa, eikä maailmanloppua tullut. Olin juuri Bauhausin parkkipaikalla. Ennen tiedettä auringonpimennykseen suhtauduttiin paljon juhlallisemmin. Oletettavasti juuri silläkin hetkellä kun eräs Jeesus-niminen juutalainen oli nostettu ristille roikkumaan, aurinko pimeni. Neljäksi minuutiksi ja kuudeksi sekunniksi, nyt tiedämme tarkan ajan. Ihmeelle on siis tähtitieteellinen ja yksinkertainen selitys. Mysteeriksi jää vain, kuinka paljon kuun liikerata vuonna 33 on mahtanut vaikuttaa parin viime vuosituhannen maailmanhistoriaan. 

Vaikka palvommekin nykyään innokkaasti aurinkoa, emme osaa oikein arvostaa auringonnousua ja -laskua, vaikka nekin ovat ihmeellisiä ja kauniita tapahtumia. Niitä on liian usein ja ne ovat ilmaisia – se heikentää brändin arvoa. Jos auringonnoususta pitäisi maksaa, sillä olisi ihan toisenlainen status. Maksun valvonta olisi tietysti ongelma, mutta kaikenhan voi yksityistää kuten pysäköinnissäkin. Tämäpä vasta työllistäisi, paitsi tietysti Lapissa. Eikö ole suoranainen ihme, ettei kukaan ole vielä ehdottanut auringonnousuveroa? Hei, vasemmistolaiset: se nousee idästä. 

Kaunein ja suurin tähti, jonka itse olen nähnyt on ehdottomasti ollut säteilevä Maria Doyle Kennedy. Tai siis tavannut henkilökohtaisesti. Olimme menossa katsomaan keikkaa, joka oli jossakin syrjäisessä irlantilaisessa maalaispubissa. Sattui sitten niin – varmaankin oli tähtiin kirjoitettu – että sisään astuessamme Maria istui yksin hiljaisen pubin baaritiskillä. Enhän minä voinut mitään muuta kuin istua hänen seurakseen, mistä hän ilahtui. En muista enää mitä kaikkea puhuimme, mutta jatkoimme juttua keikan jälkeen oluella suuremmassa seurueessa. 

Kun ajoin yöllä takaisin kaupunkiin, olin epäilemättä sekä suuren tähden sympaattisuudesta että musiikista ja oluesta vaikuttuneessa tilassa. Taivas oli musta ja kirkas, niin kirkas, että ihan kaikki linnunradan tähdet hohtivat kaikkialla yläpuolellamme. Se oli niin ihmeellistä, että oli pakko pysähtyä kukkulan laelle tuijottamaan tähtitaivasta sysimustassa yössä. Kaikkeus oli huimaava. Taivas oli sinä yönä kaareva niin kuin vain Irlannissa voi olla. Ja tunsin oloni hyvin erityiseksi ja onnekkaaksi tämän loppumattoman maailmankaikkeuden alla. 


lauantai 21. helmikuuta 2015

Matka elämän keskipisteeseen

Juoksin viime vuonna monta sataa kilometriä. Romanialainen anoppi väittää, ettei siitä ole mitään hyötyä. Juoksemme turhaan, emme kuitenkaan pääse karkuun, koska kuolema saa meidät lopulta kiinni, vaikka kuinka juoksisimme. Ihan jokaisen. Hän hämmästeli Suomessa käydessään kovasti sitä miten kaikki täällä juoksevat, niin tosissaan ja aina yksin. En minäkään tiedä miksi juoksen olematta menossa mihinkään - juoksen koska se tuntuu hyvältä. Tai ei se alussa tunnu, mutta lopussa tuntuu. 

Osallistuin myös elämäni ensimmäiselle luovan kirjoittamisen kurssille. Aloitin skeptisenä, ihan liian kovaa ja vedin heti hapoille. Lopussa kuitenkin tuskailu palkittiin ja sain suuren oivalluksen. Eletty elämä, joka on tuntunut perässä vedettävältä säkilliseltä kiviä tai oikeammin ehkä matka-arkulliselta myötähäpeää synnyttäviä päiväkirjoja, ei olekaan rasite ja painolasti. Se voi olla myös lisäravintoa. Ei sitä ole liikaa, koska kaikkea ei tarvitse editoida ja laittaa paperille. Käytän vain matkalla sen mitä tarvitsen. Olen valas ja se on minun rasvakerrokseni, jonka turvin jaksan uida valtameren yli. 

Pohdin myös miten fiktion voi erottaa todellisuudesta? Olen mennyt kerran spontaanisti kysymään kuuluisalta amerikkalaiselta kirjailijalta oliko hänen kirjoittamansa tarina totta. Kirjailija oli ystävällinen ja vastasi, että osittain kyllä. Kuinkapa muutenkaan. Eihän kukaan voi kirjoittaa hyödyntämättä mitenkään sitä mitä on itse omassa elämässään kokenut. Toisaalta tarinan pitää toimia luettuna – elämässä se ei aina mene niin. Mutta entä jos oma elämä on niin kummallinen, että se tuntuu jo fiktiiviseltä. Se ei kerrottuna olisi edes uskottava. Entä jos elämä onkin fiktiota?

Saatan olla iällisesti elämän keskipisteessä, mutta en voi enkä halua tietää paljonko kilometrejä on jäljellä. Keskipisteen tietää vasta kun se on jo kauan sitten mennyt ohi, eikä tiedolla ole enää mitään merkitystä. Asian pohtiminen on siis itsessään paradoksi. Ikäkin on vain numero, kuten on tapana väittää. Harva on omaan ikäänsä täysin tyytyväinen. Ihminen haluaa vanhentua siihen saakka kunnes tajuaa haluavansa nuorentua. Lopulta haluaa vain olla ajattelematta koko asiaa. Jos numeron suuruus kuitenkin häiritsee, siihen on yksinkertainen resepti: pysy itseäsi vanhempien seurassa. Silloin voit tuntea itsesi nuoreksi ja tiedät mitä on edessä. 

Keski-ikäisyys tai sen lähestymisen tunnistaminen ei tuo kuitenkaan mukanaan viisautta. Päinvastoin. Ymmärtää vain entistä varmemmin sen, että tietää ja ymmärtää hyvin vähän. Ymmärtää myös sen, että joskus on siunaus ymmärtää vähän. Aikuisena on ärsyttävän epävarma, koska tietää että se minkä tietää on niin vähän sen rinnalla mitä ei tiedä. Ei myöskään jaksa enää esittää tietävänsä sitä mitä on luullut tietävänsä. Nuoret taas ovat ihailtavan varmoja siitä, että tietävät, vaikka eivät tiedä yhtään mitään. 

Keksin kuitenkin yhden tavan määritellä elämän henkisen keskipisteen. Se on se kulminaatiopiste, jossa omat lapset tulevat teini-ikään, mutta eivät vielä osaa ottaa vastuuta itsestään, vaikka luulevat ottavansa. Samaan aikaan omat vanhemmat tulevat siihen ikään, etteivät enää pärjää itsekseen, mutta eivät varmasti myönnä sitä. Se ei ole kovin kaukana ja silloin tietää olevansa kahden sukupolven keskellä mukavasti kuin torakka kengän ja parketin välissä. 

tiistai 10. helmikuuta 2015

Tupakkapäivä

Lapsethan jossakin vaiheessa kuitenkin kokeilevat tupakanpolttoa. Niin se vain menee. Ja ne tekevät sen meiltä vanhemmilta salaa – ellemme me tee selväksi ajoissa ettei sitä tarvitse tosiaankaan salailla. Koska pienokaisemme ovat vasta koulutaipaleensa alussa, ei aloittamisella ole kiire, mutta kun se kuitenkin kiinnostaa, niin päätimme olla edistyksellisiä vanhempia ja harjoitella tupakointia jo nyt. Teemme siitä alusta alkaen lasten ja vanhempien yhteisen harrastuksen. 

Lauantaisin on karkkipäivä. Ajattelimme pitää perjantaisin tupakkapäivän, jolloin voimme opetella polttamista yhdessä ja pohtia samalla vaikka yhteistä tekemistä viikonlopuksi. Lapset oppivat säännöllisyyttä ja kurinalaisuutta sekä tottuvat tähän uuteen harrastukseen pikkuhiljaa. Siitä tuleekin varmasti ajan kanssa pysyvä ja päivittäinen osa elämäämme. Hajukaan ei ärsytä ketään, jos perheessä kaikki polttavat ja tottuvat siihen pienestä asti. Meillä on tupakkahuonekin. 

Jotkut kritisoivat tupakanpolttoa passivoivana ja jopa epäterveellisenä harrastuksena, mutta näemme asian toisin. Tupakastahan on monenlaisia hyötyjä: se opettaa sosiaalisia taitoja ja kehittää hienomotoriikkaa, se tuo uusia ystäviä, saa ulkoilemaan säännöllisesti, se auttaa rentoutumaan ja kohottaa lapsen itsetuntoa kun hän voi tuntea olevansa melkein kuin aikuinen. Vilpittömän riemun näkee jo alle kaksivuotiaassakin, kun hän matkii meidän muiden tupakointia. Ihmiset tekevät niin paljon muutakin epäterveellistä, että tupakka on pikkujuttu. Kaikki kuolevat kuitenkin. 

Sauhuttelun ohessa meillä on hauskaa, kun harjoittelemme yhdessä matematiikkaa. Askissa on sopivasti kaksikymmentä savuketta - saman verran kuin sormia ja varpaita, mutta yhdessä nipussa. Voi laskea vaikka oman kulutuksen viikossa ja paljonko pitää säästää viikkorahaa sitä varten. Vain mielikuvitus on rajana. Koulussa asiaan on suhtauduttu varovaisesti, mutta asenteet kyllä muuttuvat koko ajan vapaamielisemmiksi ja opettajatkin toivottavasti opettelevat polttamaan. Heidän esimerkkinsä on varsinkin pienimmille erittäin suuressa roolissa. 

Tupakointi pitäisi saadakin osaksi koulunkäyntiä niin, että kaikki pääsevät kokeilemaan mahdollisimman nuorina. Voisi itse asiassa totuttaa lapsia tupakansavuun jo päiväkodissa, niin että se kouluun tultaessa tuntuisi tutulta ja turvalliselta. On valitettavasti vanhoillisia vanhempia, jotka eivät lastensa etua oikein ymmärrä, mutta onneksi heitä on kuitenkin uskoakseni vähän. Meidän on oltava mukana kehityksessä, eikä pelättävä uusia asioita. Maailma muuttuu ja me sen mukana. 

Toiset pelkäävät myös, että lapset polttavat liikaa eivätkä osaa yölläkään nukkua nousematta välillä imaisemaan yhden savukkeen. Tai sitä, että tupakoista tulee riitaa. Jokaiselle omansa. Jos he oppivat säännöllisen tavan riittävän pienenä, ei heille myöhemminkään varmasti tule sellaista tunnetta, että ei ole saanut polttaa tarpeeksi. Ja hei, kukapa meistä ei olisi joskus itsekin käynyt unettomana yönä vetämässä yhden röökin keittiön ikkunanraosta. 


Epilogi

Tupakointia ja monia huumeita pidettiin joskus edistyksellisinä, jopa terveellisinä tapoina. Enää monikaan ei taida ajatella niin. Miten me taas suhtaudumme tietokonepeleihin ja uusiin älylaitteisiin? Ihailevasti? Kritiikittömästi? Tarhaikäisiä opetetaan jo päiväkodeissa pelaamaan tabletilla. Peliteollisuus elättää itsensä addiktioilla. Aika näyttää kuka on oikeassa, mutta välillä epäilen vahvasti onko kaikki kehitys aina meille oikeasti hyväksi. 

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Parrakas mies

Olen pohtinut tätä pitkään. Kärsin transnationaalisesta persoonallisuushäiriöstä. Kahden kulttuurin välissä eläminen on murjonut kansallisen identiteettini. Olen siis vankina peilistä näkemäni parrakkaan suomalaisen miehen ruumiissa, vaikka tunnenkin olevani ihan tavallinen romanialainen. Ainakin osittain. Se on kuitenkin harhaa, koska en ole edes kaksoiskansalainen. En ole muuttunut romanialaiseksi sisältä enkä ulkoa sen enempää kuin Suomessa asuvat romanialaisetkaan ovat muuttuneet suomalaisiksi, vaikka jotkut uskovatkin niin tarpeeksi kauan ponnisteltuaan. Me kärsimme samasta syndroomasta. 

Tuntuu myös siltä, etten ole koskaan kokenut itseäni kovin suomalaiseksi. Minulta puuttuu kotiseutuidentiteetti, koska muutimme vain isän työpaikkojen mukana, enkä ole tippaakaan isänmaallinen. En ole koskaan ollut. Ihan yhtä hyvin voin siis uskoa olevani romanialainen – edes puoliksi. Näin saatan ehkä ymmärtää omia lapsianikin hiukan paremmin, he ovat kuitenkin ihan oikeasti puoliksi molempia. Heidän todellisuutensa tulee aina olemaan toisaalta näin, toisaalta niin. 

Tilanteeseen on vienyt pitkä ja mutkikas tie. Tein ensimmäisen ulkomaanmatkani vanhempien kanssa – niin, sattumalta juuri Romaniaan. Matkustaessani sinne uudestaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin tunsin löytäneeni henkisen kotini. Niinpä muutin Romaniaan asumaan, opettelin kielen ja huomasin, että minun on helpompi kommunikoida romanialaisten kanssa heidän omalla kielellään kuin suomalaisten kanssa suomeksi. Ainakin uskoin, että ymmärsin heitä. Sain myös selville, että Romanian kansallispäivää juhlitaan samana päivänä kuin syntymäpäivääni. Enkä enää usko sattumaan. 

Saksalainen yliopiston opettaja Dieter Schmitz kirjoittaa hilpeässä kirjassaan (Täällä pohjoisnavan alla) omista komplikaatioistaan kahden kulttuurin välissä. Asuttuaan vuosia Suomessa, hän päättää tulla kokonaan suomalaiseksi seitsemän kohdan ohjelman avulla. Hän suorittaa laivaristeilyn, perjantaipullon, tangokurssin ja hirvenmetsästyksen sekä ostaa hernekeiton tuoksuisen wunderbaumin. Hauskaa on, mutta tuleeko hänestä suomalainen? Tiedän tunteen; olemme koko ajan matkalla, poljemme ankarasti, mutta emme saavu ikinä perille. Toinen jalka on aina kynnyksen väärällä puolella, ovea ei voi sulkea ja siinä välissä on vain opittava elämään. 

Kahden maailman yhdistäminen ei ole yksinkertaista, mutta kun siinä onnistuu, se on palkitsevaa. Valinnanvaraa on kaksi kertaa enemmän kuin muilla ihmisillä, mikä on hyvä lähtökohta. Voi ainakin teoriassa poimia kaikista kulttuurin palasista ne, joista pitää ja unohtaa ne joista ei pidä. On paljon vanhoja perinteitä rikottaviksi. Kovin erilaisten tapojen yhdistäminen yhteen juhlaan taas ei välttämättä onnistu. Mutta lasten ei ole ollut mitenkään vaikeaa hyväksyä sitä, että heillä on useita erilaisia juhlapyhiä, joina saa lahjoja. 

Kotiseutu- ja kansallisuusidentiteettien lisäksi olen hukannut myös ammatillisen identiteettini vaihtaessani alaa. Ainoa mistä voin enää pitää kiinni on partaidentiteetti. Kasvatin partani heti lähdettyäni kotoa ja olen pitänyt siitä kiinni. Odotettuani kaksi vuosikymmentä sinnikkäästi offline, olen lopulta päässyt surffaamaan trendin aallonharjalla. Tätä ei tapahdu usein. Hiukan se pistelee kun yhtäkkiä kaikki haluavat näyttää minulta, mutta tiedän tämänkiin menevän ohi. Onneksi Suomessa herätään aina muita hitaammin. Sillä aikaa nautin satunnaisesta trendikkyydestä, niin kauan kuin sitä kestää.  

maanantai 19. tammikuuta 2015

Salarakas

Minulla on ollut salainen suhde yli kymmenen vuotta erään saksalaisen kanssa. On ehkä aikakin kertoa siitä, vaikkei se kaikilta täysin salassa olekaan pysynyt enää. Tapasimme Irlannissa, jonne olimme molemmat saapuneet maahanmuuttajina. Meidät esitteli toisillemme kolmas maahanmuuttaja, intialainen. “Paljon parempi kuin irlantilaiset”, ystävä ylisti. Suhde alkoi varovaisesti. Ei se mitään rakkautta ensisilmäyksellä ollut, saksalainen oli kylmä ja kolkko, mutta me olemme yhä yhdessä. 

Itse asiassa tapasin toisenkin, hiukan kauniimman saksalaisen, Aldi nimeltään. Mutta rahvaanomaisen Lidlin kanssa suhde jatkui. Ostan edelleen niitä samoja tölkkipaprikoita ja samaa kaakaota, mutta on muitakin syitä kuin nostalgia. Pidän siitä, että kaupassa on tilaa ja että kaikki toimii. Pidän ripeästä ja ystävällisestä palvelusta, siitä ettei tarvitse jonottaa. K-kaupassa ei kuuluteta lisää kassoja, jos asiakkaat seisovat jonossa. Se on asiakkaan ongelma. En halua punnita vihanneksiani. Riittää, kun tiedän etteivät ne vie minua vararikkoon. Enkä halua kävellä kahta kilometriä pakastealtaiden valtateitä päästäkseni jugurttihyllylle. 

Salarakkaudestani huolimatta minut yllätti uutinen, jonka mukaan S-ryhmä alentaa tuotteiden hintoja. Tai siis halpuuttaa. Ensin halpuutti K ja nyt S seuraa perässä. No, onhan heillä siihen varaa. Ongelmia täällä ovat pitkään olleet sekä Euroopan kovin kate että suuri hävikki. Molemmat ovat nostaneet kuluttajahintoja ja lisänneet L:n houkuttelevuutta. Onko sittenkin lopulta käynyt niin, että jättiläiset taipuvat? Jos tämä on merkki terveen hintakilpailun heräämisestä vihdoin Suomessa, niin se on hieno asia. Tähän asti on kuitenkin tehty kaikki todellisen kilpailun estämiseksi. Me olemme saaneet siitä maksaa. 

Olen kyllä huomannut muitakin muutoksen merkkejä. Lidlin hyllyjen välissä totuttua polkua kulkiessani olen alkanut törmätä tuttuihin, suomalaisiin tuttuihin. Niin ei käynyt ennen, koska – näin olen itse ajatellut – on ollut jotenkin häpeällistä käydä halvassa saksalaisessa ostoksilla. En ymmärrä miksi, kun säästäväisyyttä pidetään Suomessa yleisesti hyveenä ja rikkauden esittelyä törppönä. Onhan yhtä lailla hyväksyttävää ajaa vanhoilla autoilla ja leikata lasten tukat itse kotona. 

Asenteet ovat muuttuneet. Nyt entiseen köyhien ja maahanmuuttajien kauppaan ajetaan jopa isoilla Audeilla. Hyväosaiset naapuritkin kalliilla asuinalueellamme saattavat kantaa Lidlin kasseja kotiinsa kirkkaassa päivänvalossa. Tämä ei vielä ole kapina bonushuijauksia vastaan, mutta positiivinen signaali silti. Ehkä suomalaiset sittenkin heräävät ja avaavat uneliaat silmänsä jonakin päivänä ja reagoivat jotenkin kaikkeen siihen, missä meitä on viety kuin litran mittaa. 

Ja jos joku markkinointitoimisto haluaa ottaa imagon kehittämisestä kunnian itselleen, ottakoon vapaasti. Uskon itse mieluummin siihen, että aika on ollut kypsä muutokselle eikä Lidlin brändissä ole koskaan ollut mitään vikaa. Leipäosaston lanseeraus on tuonut tyytyväiset suomalaiset kanta-asiakkaiksi, vaikkei heille ole tarjolla bonus-pisteitä – vain lämmintä leipää. Vaikka puhunkin rakkaastani, en ole hiukkaakaan mustasukkainen. Jaan hänet ja lämpimät leipäosastotkin mielelläni kaikkien kanssa. 

Kesällä vietimme juhannusviikkoa mökillä. Yhtenä aamuna hellapuut olivat vähissä ja sanoin hakevani liiteristä lisää. Palattuani puiden kanssa tytär katsoi kummallisesti. Miksi en mennyt autolla? Mistä minä oikein niitä puita hain? Tytär oli luullut, että menen Liideliin. Liiteri sen sijaan oli hänelle ihan uusi ja outo sana. Tällaisessa maailmassa me nykyään elämme.