maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulubanaani

Köyhää joulua! Emme saaneet pukilta selfie-tikkua, höyrysilitintä, popcorn-konetta, aktiivisuusranneketta, ikkunanpesurobottia, radio-ohjattavaa helikopteria, jalkahierontalaitetta, suklaata ampuvaa leikkipyssyä emmekä yhtään korvavaloakaan. Lasten pettymykseksi myöskään tablettia tai konsolipeliä ei paketeista paljastunut. Itse ostin ensimmäistä kertaa käytettyjä lahjoja tietämättä, että se onkin uusin trendi. Paketteihin päätyi kirjoja, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut kukaan viitsinyt avata. En tiedä vastaanottajista, mutta lahjojen ostajalla oli hauskaa. 

Kaksi kirjaa tosin jäi käsiin. Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet ja Eniten vituttaa kaikki. Kummallekaan en lopulta keksinyt sopivaa vastaanottajaa, mikä ei ole kirjojen vika. Ihmettelin myös miten paljon lahjoja pitää olla, jotta joulu olisi onnistunut. Muistan itse laskeneeni lapsena paketit. Ilmeisesti meillä oli siskon kanssa siitäkin asiasta kisa. Jos kokonaisluku jäi alle kolmenkymmenen oli laiha vuosi. 

Vaimoni väittää saaneensa lapsena vain yhden joululahjan. Siis joka vuosi vain sen yhden. Joulupukkia hän ei nähnyt koskaan, eikä osannut olla kummastakaan yhtään pahoillaan. Jotenkin se tuntuu näiden lahjaröykkiöiden ja tavarahuuman keskellä terveelliseltä kokemukselta. Romaniassa iloittiin jouluisin siitä, että oli saatavana tavallista parempaa ruokaa. Vain jouluna pöydässä oli appelsiineja, banaaneja ja Pepsiä. Kaikki nämä kolme liittyvät siis 80-luvun romanialaiseen jouluun yhtä lähtemättömästi kuin kinkku, sinappi ja kuivatut luumut meillä. 

Tuskailimme tänäkin jouluna miten pääsisimme eroon joululahjoista – siis niistä joita annamme molemmissa maissa sukulaisille, joiden kanssa emme oikeasti ole missään tekemisissä. Ei se onnistunut. Antamisen ilo on vastustamaton. Vasta joulun jälkeen tuli hieno oivallus: löysimme oikeasti aineettoman joululahjan. Kävimme ystävän pyynnöstä laulamassa tutun papin kotona ja hän yllätyksestä innostuneena ehdotti, että siitä tehtäisiin vuosittainen traditio. Aloimme pohtia kenen muun luona voisimme käydä laulamassa. Musiikilla on ihmeellinen voima, se on hieno lahja –ja ilmainen. 

Romanialaisilla on tapana kiertää ystävien luona laulamassa colindoja aattoyönä. Kierros kestää aamuyöhön asti ja jokaisessa vierailukohteessa isännän velvollisuus on tarjota sekä syötävää että juotavaa. Jälkimmäinen pitää huolen siitä, että kierroksella on hauskaa. Matkalla joukko kasvaa, kun joku aina lähtee mukaan. Tavan voisi tuoda Suomeen niin, että ottaa mukaan muitakin kuin romanialaisia ja kiertää mieluummin joulupäivänä tai tapaninpäivänä. Silloin kaikilla on valmiiksi jääkaappi täynnä ja kovin vähän tähdellistä tekemistä. Ehkä uusi perinne on syntymässä. 

Osa lahjoista on vielä matkalla. En tiedä miten selitämme tämän lapsille, mutta tiedän kyllä mitä Romanian paketissa on. Lahjat ovat aina olleet hyvin ennustettavia: vääränkokoisia paitoja, litistynyttä suklaata, saippuaa, hyvällä tuurilla kahvia. Yleensä saan saman deodorantin, jota en ole koskaan voinut käyttää. Silti ne ovat jotenkin sympaattisia. Vanhemmiltani olen saanut joka ikinen joulu vihreitä kuulia ja oppinut inhoamaan näitä sokeripalloja niin perusteellisesti, ettei sitä enää voisi edes kertoa. Pallot syötetään vieraillle. 

Luultavasti on siis turvallista olettaa, että iso osa myös itse antamistamme lahjoista on vastaanottajien mielestä joko turhia tai vääränlaisia. 


Yksi lahja on kuitenkin tuonut iloa sekä antajalle että saajalle. Eikä se edes ole varsinaisesti lahja, koska se on vain yksi niistä kirjoista, joita en koskaan saanut tuotua mukanani Romaniasta. Siitä on kuitenkin tullut anopille lähes korvaamaton, voisi sanoa tukipilari. Kovakantisena ja oikeankorkuisena Desmond Morrisin klassikkoteos on jo vuosia pitänyt kirjahyllyn lasivitriiniä paikoillaan. Ilman sitä elämä romahtaisi. Olen iloinen, että sama kirja voi tuottaa meille molemmille niin paljon iloa – vaikkakin eri tavalla. 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Luovuusvaje

Luovuus on kova juttu. Elämme luovassa taloudessa. Ihannoimme innovaatioita, digitaalisia palvelukonsepteja, strategista kumppanuutta, brändäystä ja hehkutamme ennakkoluulottomia uusia ajatusmalleja, joiden hautomisessa meidän väitetään olevan maailman huippuja. 

Samaan aikaan maa hukkuu ongelmiin, joista pienimpänä ei tunnu olevan turvattomuuden tunne suuren ja arvaamattoman naapurin kainalossa. Silti meille vain jankataan samaa diplomatiaa ja idänsuhteiden osaamista. Nyt kaivataan selvästikin uusia innovaatioita tai muuten meille käy vielä huonosti. 

Veli venäläinen roudaa rautaa rajalle minkä ehtii ja agentti P kiusaa kaikkia naapureitaan. Meillä heilutetaan sateenkaarilippua ja tviittaillaan. Tässä siis muutama konkreettinen ehdotus uudeksi luovaksi turvallisuuspolitiikan strategiaksi. Ettei taas väitetä jälkiviisaasti, että "ei meillä ollut vaihtoehtoja". On niitä, olkaapa hyvä.

A. Muodostetaan valtioliitto Viron kanssa. Suomi ei pääse enää Naton jäseneksi, eikä kyllä uskaltaisi herravarjele hakeakaan. Meillä on kuitenkin eteläinen naapuri, joka on ymmärtänyt turvata selustansa ajoissa. Valtioliitto voisi pelastaa meidätkin. Samalla ratkeaisi loputon kinaaminen pakollisen ruotsin kielen asemasta, kun ruotsi tippuisi kolmanneksi kieleksi. Voisimme oppia myös jotain pikkuveljeltä, joka osaa käyttää tietokonetta ja uskaltaa sanoa asioita, joista vanhemmat eivät aina pidä. 

B. Tehdään Suomesta saarivaltio. Joka kymmenes maassa on työtön. Mitä tekevät kaikki ne, jotka eivät ole opiskelevinaan työllistämiskursseilla uutta ammattia? Kyllä siinä riittää lapion varteen väkeä, kun kynnelle kykenevät laitetaan rajalle kaivamaan kuoppaa. Niin on tehty muuallakin hyvin tuloksin, muistellen vaikka joitakin entisajan kanavatempauksia. Kiinalaisetkin pystyttivät muurin. Maata on helpompi puolustaa vallihaudan takaa kuin lumisessa pöpelikössä. 

C. Alistutaan Ruotsin vallan alle. Ei siitä välttämättä mitään erityistä hyötyä ole, mutta tulee turvallisempi olo kun on kuningasperhe, jonka prinsessojen rakkauselämää voi pilkata kuin omia sukulaisia. Ja itsetunto paranee kertaheitolla, kun voimme ajatella, että meillä on sentään Ikea, H&M ja Victoria Silvstedt. Kaikki ovat kohteliaita ja tuoksuvat hyvältä. Ruotsalaisia emme ehkä ole, mutta jos oikein kovasti yrittäisimme. 

D. Hyökätään Norjaan. Hyökkäys on paras hämäys ja jotain on tehtävä, eikä itään päin kannata missään tapauksessa osoitella minkäänlaisella pistimellä. Muut naapurit ovat aina auttaneet meitä, mutta entäs norjalaiset. Heillä on televisiossa sketsiohjelmia, joissa avoimesti pilkataan suomalaisia, nauravat meille. Eivät naura kauan. Sitä paitsi niillä on öljyä ja meillä ei ole. Ja hienoja vuonoja ja villapaitoja. Perhana. 

E. Salamurha. Voi olla, että sellainen onkin jo suunnitteilla. Vakuutan, etten tiedä asiasta mitään, mutta sen tiedän, että meillä on historiankirjoista tuttuja perinteitä. On sitä ennenkin. Eräs kovasti isänmaallinen Schauman kohtasi aikoinaan kenraalikuvernöörin vain kerran – tunnetuin seurauksin. Kutsutaan naapuri Espalle kahville. Suomenruotsalaiset, teillä on taas näytön paikka! Kustaan niiden muroihin vielä kerran! 

F. Verottajakin on ilahtunut siitä, että Suomen nokkelimmat menestyjät löytyvät juuri nyt peliteollisuudesta ja he ovat suomalaisia veronmaksajia. Nerokkaita ansaintamalleja on viritelty virtuaalimaailmassa vuosia, joten eiköhän sieltä löydy reaalipolitiikkaankin joku luova joukkoistamistaktiikka. Jos teknosuomalaiset häviävät globaalin kybersodan, niin voimme saman tien heittää hiiren kaivoon. Possut ovat jo asemissa, alkakaa koodata. Lead your clan to victory!

G. Kun kerran talous sakkaa eikä mitään muuta keksitä, niin annetaan sitten periksi ja tehdään konkurssi. Myydään koko maa vaikka Sveitsille ja aloitetaan puhtaalta pöydältä jossain muualla. Varmaan alppimaan varakkailla on käyttöä mukavankokoiselle takapihalle, jossa voi polttaa roskia ja varastoida ylijäämäromua. Suljetuissa paperitehtaissa on hyvin tilaa kypsytellä vaikka pahanhajuisia juustoja.