tiistai 28. lokakuuta 2014

Olen lukenut toimitusehdot

Onneksi olkoon! Olet siis hankkinut itsellesi ulkomaalaisen puolison. Ja olette sitten muuttaneet Suomeen, kun jossakin on pakko asua. Puoliso ei osaa suomea? No, kukapa osaisi. Hän haluaa kuitenkin kokea tämän eksoottisen maan, jossa kukaan hänen ystävistään ei ole edes käynyt. Niinpä olette tehneet ikäänkuin yhteisen päätöksen. Suomeen ei muuteta ilmaston, verotuksen, eikä kuuluisan vieraanvaraisuuden houkuttelemina. Tänne muutetaan vain äärimmäisessä hädässä, työn pakottamana tai rakkaudesta. Järkeviä syitä muuttamiseen ei ole, ei teillä eikä meilläkään, eikä rakkautta lasketa niihin. 

Ulkomaalaisen kannattaa alussa antaa ihan rauhassa totutella uuteen kotimaahansa. Älä neuvo liikaa, älä tuputa omia käsityksiäsi, koska niitä ei kuitenkaan uskota. Anna mieluummin hänen toikkaroida kaupungilla, eksyä vääriin paikkoihin, pujotella itse byrokratian viidakoissa ja tavata kummallisia ihmisiä. Kommelluksista riittää koko perheelle naurunaiheita vuosiksi eteenpäin. Voit tarvittaessa myös neuvoa ulkomaalaisen tarkoituksella eksyksiin sikäli kun liikkuma-alue on turvallinen. Ja vaikka väittäisitkin jotakin kaupunginosaa turvattomaksi ulkomaalainen tuskin ottaa sinua vakavasti. Maailmalla “bad neighborhood” tarkoittaa ihan jotain muuta kuin Suvelaa tai Korsoa, joissa ulkomaalainen saattaa tuntea olevansa kuin kotonaan. 

Seuraavaksi ulkomaalainen puoliso osallistuu kielikurssille. Suomea siellä ei opi, mikä on omalla tavallaan hyvä, mutta hän saa kuitenkin tukevan tietopaketin suomalaisuuden tyypillisimmistä kliseistä. Suomalainen perinneruoka tarkoittaa karjalanpiirakkaa. Niinpä ulkomaalainen haluaa opetella leipomaan piirakoita päästäkseen lähemmäs suomalaisen sielua. Kun sitten anoppi tai joku muu mummo on leivontakurssin pitänyt, ulkomaalainen tarjoaa piirakoitaan suomalaisille. Niitä ihastellaan silmät pyöreinä. Piirakantekotaito ei kuitenkaan tuo häntä lähemmäs suomalaisia, koska kukaan muu ei osaa enää tehdä piirakoita. Ulkomaalaista pidetään siis eksoottisena. 

Suomalainen kulttuuri tulee tutuksi. Se on sitä, että ollaan hiljaa, huolehditaan omista asioista, ei katsota ihmisiä silmiin ja syödään lautanen tyhjäksi. Kannattaa keksiä kaikille kummallisuuksille jokin lyhyt ja naseva selitys, koska ulkomaalainen vaatii sinua esitelmöimään perusteellisesti tavoista, joita et itsekään ole koskaan ymmärtänyt. Suomalaisista ruoista ei kannata sen enempää puhua, mutta makaronilaatikkoa voi suositella. Tekemällä sen suomalaisittain ilman mausteita ja tomaatteja, ulkomaalainen pääsee suomalaisten lasten varauksettomaan suosioon koko loppuelämäkseen. Appivanhemmat sanovat hänen kotoutuneen. 

Tutustuttuaan paikalliseen kulttuuriin ulkomaalainen haluaa kuitenkin parannella sitä. Suomalaiset voisivat esimerkiksi kyläillä enemmän, puhua enemmän ja kosketella toisiaan. He voisivat olla sukurakkaampia ja tutustua naapureihinkin. Teoriassa nämä ovat tietysti kauniita ajatuksia. Käytännössä suomalaiset eivät osaa mitään näistä eivätkä aio kokeilla, koska he eivät pidä siitä, että ulkomaalainen yrittää opettaa heitä, vaikka se tapahtuisi hienovaraisestikin. Suomessahan osataan jo kaikki mikä on osaamisen arvoista. Jos ulkomaalainen kuitenkin välttämättä haluaa, kannattaa hänen antaa rikkoa suomalaisuuden tabuja soittelemalla ovikelloja niin paljon kuin ehtii. Se virkistää ja järkyttää suomalaisia – mutta antaa kaikille osapuolille kahvipöytäkeskustelun aiheita pitkäksi aikaa. 

Vuoden kuluessa on väistämättä edessä kesä. Kesällä suomalainen on mielestään eniten suomalainen ja voi näyttää todellisen luontonsa. Näin ainakin suomalainen itse uskoo. Kesä on niin lyhyt, että hulluudet täytyyy aloittaa aikaisin keväällä, grilli kaivetaan esiin ennen kuin lumi on sulanut maasta. Ulkomaalainen viedään mökille ja saunomaan, jossa kaikki toimet suoritetaan joko liian kylmässä tai liian kuumassa. Ihanuuden kruunaa seremonia, jossa riisutaan kaikki vaatteet vieraiden ihmisten edessä ja syödään jauhosta tehtyä makkaraa. Toiset kestävät tulikokeen silmääkään räpäyttämättä, toiset pakkaavat tavaransa ja palaavat kaupunkiin eivätkä halua koskaan enää kokea sitä “mjokkielämä” uudestaan. 

Lopulta ulkomaalainen kuitenkin myöntää jääneensä Suomeen asumaan, koska täältä on pitkä matka muuttaa mihinkään muualle ja omituisuuksiinkin on alkanut tottua. Hän on saanut suomalaisen ystävän. Ystävä lähettää ulkomaalaiselle suomeksi pitkiä ja vaikeaselkoisia kirjeitä, jotka sinä saat kääntää sanasta sanaan, ymmärrät niitä tai et. Yrität selittää, että tämä on suomalaista byrokratiaa ja että Kela lähettää kaikille samanlaisia korulauseita eikä hän odota niihin vastausta. Ulkomaalainen ei usko sinua vaan yrittää etsiä Kelaa, jossa voisi lahjoa virkailijan suklaalla ja kahvipaketilla saadakseen tältä helpommin ymmärrettäviä kirjeitä. 

Lopulta perheeseesi liittyy pitkin hampain ulkomaalainen anoppi, joka on menettänyt toivonsa, että lapsi palaisi järkiinsä. Anopin kanssa saat aloittaa alusta kaiken, minkä olet käynyt läpi ulkomaalaisen puolisosi kanssa sillä erotuksella, ettet koskaan tiedä aikooko anoppi jäädä teille vai palata joskus kotiinsa, eikä anopilla ole aikomustakaan opetella puhumaan suomea. Anopin kanssa on vaikea elää, mutta positiivinen asenne auttaa, koska sovinnollisia vaihtoehtojakaan ei ole. Voi hyväksyä esimerkiksi anopin näkemyksen siitä, että kaikki inhimillisen elämän ongelmat on ratkaistavissa sitruunalla, vodkalla, ruokasoodalla ja Coca-Colalla. Siten elämä on helpompaa. 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kiva kivaa vastaan

Sattuipa niin, että vanhemmat tapasivat kesällä entisen oppikoulun opettajansa. Kuten ikäihmisillä on tapana, he muistelivat vanhoja aikoja ja isä tuli kysyneeksi opettajalta mitä mieltä tämä on nykypäivän koulukurista. Opettaja kertoi esimerkin. Hän oli puhumassa kerran salilliselle oppilaita ja jostain kuului ylimääräistä pulinaa. Niinpä opettaja oli keskeyttänyt puheensa ja nostanut sormensa pystyyn. Koko sali hiljeni, koska sellainen oli opettajan auktoriteetti siihen aikaan. Muistan omasta kouluajastanikin, että monia opettajia pelättiin ja rehtoria vielä enemmän. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.

Yhtenä päivänä ekaluokkalaisemme tuli itkien koulusta ja kertoi saaneensa vähän höykytystä. Asiaa päädyttiin selvittelemään kovakouraisen luokkakaverin vanhempien kanssa. Keskustelua seuranneessa viestissä he totesivat, ettei heidän poikansa muista mitään tapahtuneen. Ehkä syyllinen onkin ollut joku muu, he epäilivät. Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, asialla oli heidän poikansa, ei tämä varmasti ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ehkäpä hänen jalkansa tai kätensä oli vain heilahtanut epähuomiossa ja osunut meidän poikaamme. Tässä vaiheessa tunsin jo itsenikin syylliseksi johonkin. Anteeksi olisi riittänyt, eihän tässä mistään suuresta oikeusdraamasta ollut kyse. 

Absurdin selvittelyn jälkeen ymmärrän erinomaisesti opettajia, jotka mieluummin sanovat ettei luokassa ole mitään ongelmia. Se lienee viisain vaihtoehto. Suurin ongelmahan eivät ole pari levotonta poikaa vaan ne vanhemmat, joista voi saada potentiaalisia vihollisia. He saattavat olla vaikka juristeja. Siinä voivat mennä sekä yöunet, terveys että työpaikka. Päätelmää vahvisti yksi vaaleanpunainen vanhempainilta, jossa kohteliaasti ynisevät vanhemmat ja lempeästi ihania oppilaitaan kehuskeleva opettaja löpertelivät kilpaa kohteliaisuuksia toisilleen tässä tekopyhyyden teatterissa. On meillä sitten kiva koulu. 

Kouluissa tehdään varmasti paljon hyvää ja aivan varmasti laitos on parempi paikka kuin joitakin vuosikymmeniä sitten oli. Koulukiusaamista kuitenkin on – sitä on monessa muodossa, aivan opettajien silmienkin alla. Kun ihmisten näyttäisi olevan yhä vain vaikeampi kohdata todellisia ongelmia oikeasti tai käydä keskustelua kasvokkain muiden kanssa, olen hyvin skeptinen kiusaamisen loppumisen suhteen. Ongelmat pitäisi selvittää keskustelemalla, kaikki ovat siitä samaa mieltä, mutta keskustelu keskustelun vuoksi ei ratkaise niitä, jos kukaan osapuolista ei tarkoita sitä mitä sanoo. Pitäisi osata keskustella. Ongelmatkin pitäisi suostua näkemään ensin. 

Miksi lapset eivät opi olemaan ihmisiksi? Entäs me? Ehkä pitäisi katsoa miten aikuiset käyttäytyvät työpaikoilla. Työpaikoilla voidaan usein pahoin. Koulukin on työpaikka. Meidän esimerkkimme on se, jota lapset seuraavat. Jos me osaamme irrottautua älypuhelimista kun syömme tai käymme vessassa, voimme ehkä vaatia sitä myös pienemmiltä. Jos osaamme oikeasti ottaa huomioon toiset ihmiset, myös erilaiset. Jos osaamme olla koko yön pelaamatta tai lopettaa juomisen ajoissa ennen kuin alamme käyttäytyä huonosti. Onnistuuko? Jos välitämme oikeasti toisista. Osaammeko pyytää anteeksi tai kiittää ihan tässä fyysisessä reaalimaailmassa? Somessa ei ole pakko kohdata reaktioita. 

Meille opetettiin koulussa vielä kaunokirjoitusta. Nyt sitä ei enää ole olemassa – nykylapsille opetetaan yhteen liimattua tekstausta muistuttavaa käsialakirjoitusta. En tiedä kuka sen on keksinyt ja miksi, mutta ei se ainakaan näin typografiaan perehtyneen silmin näytä hyvältä. Ihan ensiksi meidän aikuisten pitäisi saada oma pulpettimme puhtaaksi. Me emme osaa päättää tuleeko seiskaan viiva vai ei. En tiedä kuka sen on sieltä tiputtanut, mutta yritetään nyt sentään saada aikaan numerot ja kirjaimet, jotka jokainen osaa lukea. Sitten voidaan harjoitella niillä kommunikointia.