tiistai 30. syyskuuta 2014

Komiikan autonominen tasavalta

Myönnän syyllisyyteni. Olen katsonut televisiosta kovasti parjattua Vain elämää -ohjelmaa, niin juuri sitä jossa kyynelehditään ruokapöydässä kun toiset laulavat. Olen näyttänyt sitä myös lapsilleni, vaikka he eivät ymmärräkään miksi aikuiset itkevät. Formaatti voi olla melodramaattinen ja korni, mutta tunteet ovat sittenkin aitoja. Kyllä, siinä koetaan aitoa empatiaa ja joukko ihmisiä oppii tuntemaan toisensa, ja samalla yleisö saa tutustua heihin. Ja lauletaan. Se koskettaa, siinä ei voi olla mitään pahaa. Ei, en ole itkenyt sitä katsoessani, mutta eihän sitä vielä tiedä. 

On äärettömän arvokasta, jos ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ovat samalla puolella ja samassa pöydässä. Parhaassa tapauksessa on jopa niin, että niiden ihmisten ansiosta voi tuntea olevansa paljon hauskempi, viisaampi ja kauniimpi kuin onkaan. Työelämän valintojakaan ei pitäisi tehdä sen perusteella, missä saa parasta palkkaa, vaan sen mukaan minkälaisten ihmisten kanssa voi viettää aikaansa. Jos aina ei tarvitsisi kilpailla jostakin. Positiivinen ilmapiiri tuottaa lopulta kuitenkin parhaita ideoita ja suurinta luovuutta, usein odottamattomilla tavoilla. 

Tunnen ihmisiä, joiden näkeminen tai jopa vain ajatteleminen saa heti hyvälle tuulelle. Kun vain ajattelee näitä ihmisiä, alkaa heti käydä kuvitteellista keskustelua heidän kanssaan ja tietää miten hauska siitä tulisi. Olen viettänyt aivan liian vähän aikaa parhaiden ihmisten seurassa, koska en ole ymmärtänyt arvostaa sitä riittävästi. Se olisi ollut minulle hyväksi, ehkä puolin ja toisin. Me teemme valintoja siksi, että niin on järkevää toimia, niin meidän odotetaan sovinnaisesti tekevän tai koska haluamme näyttäytyä tiettyjen ihmisten seurassa. Mutta ne eivät aina ole niitä, joiden seura tuottaisi meille eniten iloa. 

Yleinen ilmapiiri juuri nyt ei ole kovin hilpeä eikä maailma vaikuta valoisalta. Ainakin sellaisen käsityksen saa kun seuraa uutisia. Valtio hukkuu velkaan, firmat sulkevat oviaan, sodat ja terroristit riehuvat, putinit uhittelevat, kinataan ydinvoimaloista ja ilmastokin on sekaisin. Araljärvi on kuivunut ja Suomeen on levinnyt vuoden aikana 123 uutta pistiäislajia. Siinä on Elastisenkin positiivisuus koetuksella kun ne koputtavat mökin oveen pitkillä piikeillään. Maailma on niin sekaisin, että sitä olisi mukavampaa olla kokonaan ajattelematta. Jopa sanojakin pelätään ja yhtä niistä on kielletty kokonaan käyttämästä, kuten Ville Niinistö on oppinut.

Voisi ajatella mieluummin vaikka typografiaa. Sehän on hauskaa, paitsi etteivät siitä ymmärrä muut kuin graafikot oikeastaan yhtään mitään. Ja meitä graafikoita on niin vähän. Vuoden graafikkona palkittu (ja tunnettu bloggaaja) Kasper Strömman teki itselleen gaalailtaan collegepaidan, jossa luki Graphic designer of the year, Comic Sansilla ladottuna, koska hänellä on huumorintajua ja myös kyky itseironiaan. Graafikko tarvitseekin molempia. Comic Sansia taas ei tarvitse kukaan. Vitsin pitäisi siis olla kaikille visuaalisen alan ihmisille itsestään selvä, mutta moni ei silti tajunnut sitä. 

Tiedän tunteen. Olen joutunut niin monesti selittämään asiakkaille mikä on fontti tai mikä on logo ja mihin brändiä oikein tarvitaan. Tai miksi joku mainos on hauska. Muut ovat saaneet sen jälkeen selittää miksi niiden kanssa puuhastelu maksaa. Suurin osa asiakkaista ei tunne typografiaa eikä topografiaa, ei tunnista yhtään kirjasintyyppiä edes nimeltä eikä ymmärrä miksi pitäisikään. Ei tarvitsekaan. Riittää että luottaa niihin tyyppeihin, jotka tietävät, mutta se luottamuskin on kadonnut johonkin. Se on uponnut hintakilpailutuksen suohon. Ei ole enää aikaa tutustua niihin hyviin tyyppeihin, jolloin voisi löytää ehkä jopa yhteisen huumorintajun ja kaikki olisi mukavampaa. 

Jos tekee hassun paidan ja joku muukin ymmärtää vitsin, on juuri oikeassa seurassa ja se on aika arvokas asia. Niitä hyviä tyyppejä voi olla vähän, ehkä on vain kolme pienblogin lukijaa, mutta miksi pitäisikään miellyttää kaikkia? Saako silti sanoa mielipiteensä, vaikka joku olisi eri mieltä? Minusta Putinista pitäisi juuri nyt tehdä sketsejä tai hei - miksei kokonaan oma huumoriohjelma. Huumori on hyvä ase, joskus ainoa. Tekijöitä tosin syytettäisiin epäisänmaallisuudesta, tuottoisan ydinenergiapolitiikan sabotoinnista ja siitä mistä ei saa puhua. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti