tiistai 30. syyskuuta 2014

Komiikan autonominen tasavalta

Myönnän syyllisyyteni. Olen katsonut televisiosta kovasti parjattua Vain elämää -ohjelmaa, niin juuri sitä jossa kyynelehditään ruokapöydässä kun toiset laulavat. Olen näyttänyt sitä myös lapsilleni, vaikka he eivät ymmärräkään miksi aikuiset itkevät. Formaatti voi olla melodramaattinen ja korni, mutta tunteet ovat sittenkin aitoja. Kyllä, siinä koetaan aitoa empatiaa ja joukko ihmisiä oppii tuntemaan toisensa, ja samalla yleisö saa tutustua heihin. Ja lauletaan. Se koskettaa, siinä ei voi olla mitään pahaa. Ei, en ole itkenyt sitä katsoessani, mutta eihän sitä vielä tiedä. 

On äärettömän arvokasta, jos ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ovat samalla puolella ja samassa pöydässä. Parhaassa tapauksessa on jopa niin, että niiden ihmisten ansiosta voi tuntea olevansa paljon hauskempi, viisaampi ja kauniimpi kuin onkaan. Työelämän valintojakaan ei pitäisi tehdä sen perusteella, missä saa parasta palkkaa, vaan sen mukaan minkälaisten ihmisten kanssa voi viettää aikaansa. Jos aina ei tarvitsisi kilpailla jostakin. Positiivinen ilmapiiri tuottaa lopulta kuitenkin parhaita ideoita ja suurinta luovuutta, usein odottamattomilla tavoilla. 

Tunnen ihmisiä, joiden näkeminen tai jopa vain ajatteleminen saa heti hyvälle tuulelle. Kun vain ajattelee näitä ihmisiä, alkaa heti käydä kuvitteellista keskustelua heidän kanssaan ja tietää miten hauska siitä tulisi. Olen viettänyt aivan liian vähän aikaa parhaiden ihmisten seurassa, koska en ole ymmärtänyt arvostaa sitä riittävästi. Se olisi ollut minulle hyväksi, ehkä puolin ja toisin. Me teemme valintoja siksi, että niin on järkevää toimia, niin meidän odotetaan sovinnaisesti tekevän tai koska haluamme näyttäytyä tiettyjen ihmisten seurassa. Mutta ne eivät aina ole niitä, joiden seura tuottaisi meille eniten iloa. 

Yleinen ilmapiiri juuri nyt ei ole kovin hilpeä eikä maailma vaikuta valoisalta. Ainakin sellaisen käsityksen saa kun seuraa uutisia. Valtio hukkuu velkaan, firmat sulkevat oviaan, sodat ja terroristit riehuvat, putinit uhittelevat, kinataan ydinvoimaloista ja ilmastokin on sekaisin. Araljärvi on kuivunut ja Suomeen on levinnyt vuoden aikana 123 uutta pistiäislajia. Siinä on Elastisenkin positiivisuus koetuksella kun ne koputtavat mökin oveen pitkillä piikeillään. Maailma on niin sekaisin, että sitä olisi mukavampaa olla kokonaan ajattelematta. Jopa sanojakin pelätään ja yhtä niistä on kielletty kokonaan käyttämästä, kuten Ville Niinistö on oppinut.

Voisi ajatella mieluummin vaikka typografiaa. Sehän on hauskaa, paitsi etteivät siitä ymmärrä muut kuin graafikot oikeastaan yhtään mitään. Ja meitä graafikoita on niin vähän. Vuoden graafikkona palkittu (ja tunnettu bloggaaja) Kasper Strömman teki itselleen gaalailtaan collegepaidan, jossa luki Graphic designer of the year, Comic Sansilla ladottuna, koska hänellä on huumorintajua ja myös kyky itseironiaan. Graafikko tarvitseekin molempia. Comic Sansia taas ei tarvitse kukaan. Vitsin pitäisi siis olla kaikille visuaalisen alan ihmisille itsestään selvä, mutta moni ei silti tajunnut sitä. 

Tiedän tunteen. Olen joutunut niin monesti selittämään asiakkaille mikä on fontti tai mikä on logo ja mihin brändiä oikein tarvitaan. Tai miksi joku mainos on hauska. Muut ovat saaneet sen jälkeen selittää miksi niiden kanssa puuhastelu maksaa. Suurin osa asiakkaista ei tunne typografiaa eikä topografiaa, ei tunnista yhtään kirjasintyyppiä edes nimeltä eikä ymmärrä miksi pitäisikään. Ei tarvitsekaan. Riittää että luottaa niihin tyyppeihin, jotka tietävät, mutta se luottamuskin on kadonnut johonkin. Se on uponnut hintakilpailutuksen suohon. Ei ole enää aikaa tutustua niihin hyviin tyyppeihin, jolloin voisi löytää ehkä jopa yhteisen huumorintajun ja kaikki olisi mukavampaa. 

Jos tekee hassun paidan ja joku muukin ymmärtää vitsin, on juuri oikeassa seurassa ja se on aika arvokas asia. Niitä hyviä tyyppejä voi olla vähän, ehkä on vain kolme pienblogin lukijaa, mutta miksi pitäisikään miellyttää kaikkia? Saako silti sanoa mielipiteensä, vaikka joku olisi eri mieltä? Minusta Putinista pitäisi juuri nyt tehdä sketsejä tai hei - miksei kokonaan oma huumoriohjelma. Huumori on hyvä ase, joskus ainoa. Tekijöitä tosin syytettäisiin epäisänmaallisuudesta, tuottoisan ydinenergiapolitiikan sabotoinnista ja siitä mistä ei saa puhua. 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kiireettömyyden kantapää

Ei ole kiire. Ja vaikka välillä tuntuisikin siltä, että on, tuskin sitä kehtaisi sanoa. Ihminen saa olla kiireinen vain jos tekee töitä. Jos tekee tärkeitä töitä, kuuluukin olla kiireinen, muutenhan se ei vaikuttaisi lainkaan tärkeältä. Mutta kun en enää tee oikeita töitä, olen huomannut hämmentävän nopeasti ettei terve sielu työtä kaipaa. Ei se kaipaa kiirettä eikä tärkeältä kuulostavia tapaamisia, matkoja, titteleitä tai kokousmuistioitakaan. Se lepää oikein mielellään. Kun nyt on tällainen aikakin. 

Uusi aika on ollut merkillinen tuttavuus. Se on kuin valuutta, jonka arvo on yhdessä yössä romahtanut. Taskut ovat täynnä seteleitä, joilla ei saa mitään. Ei ole mitään syytä hakea nopeinta reittiä perille tai kävellä vaihdikkaasti. Miksi tehdä tänään se, minkä voi yhtä hyvin jättää tekemättä huomennakin. Se on vapauttava, huumaava tunne. Ei tarvitse priorisoida. Voi pysähtyä, katsella ja kuunnella, olla jouten. Voi tuijotella muita ihmisiä, jotka juoksevat kello kaulassa kuin ihmemaan jänikset. Työelämässä luovan joutilaisuuden mahdollisuus ja valinnanvapaus ajankäyttöön katosi vuosia sitten. Ajasta tuli vallankäytön väline ja sen käytöstä itseisarvo. Näkymätön turhake. 

Ravitsin sieluani käymällä baarissa. Oluen ääressä puhuttiin työelämän ongelmista. Kaveri sanoi vihaavansa sähköpostia. Vielä enemmän hän vihaa tärkeilijöitä, jotka lähettelevät meilejään keskellä yötä ja odottavat että aamuvarhaisella niihin jo vastataan. Työelämässä vihataan paljon ja tehdään paljon kaikenlaista turhaa. Kuinka paljon aikaa kuluukaan siihen, kun joku kirjoittaa toiselle raporttia siitä mitä on tehnyt viikon aikana ja joku toinen kommentoi sitä. Kuinka monessa turhassa palaverissa olen istunut. Niissä, joissa on liikaa ihmisiä eikä lopulta päätetä yhtään mitään. 

“Minä väitän, että yleensä ihminen haluaa tehdä itselleen ja yhteisölleen merkityksellistä työtä. Lisäksi hän haluaa tulla arvostetuksi ja kohdelluksi oikeudenmukaisesti myös yhteiskunnan tulonjaossa”, kirjoittaa työelämän tutkija Anu Järvensivu. Sen sijaan töissä noudatetaan kaavamaisia sääntöjä tai vahditaan että toiset noudattavat niitä. Miten on käynyt ahkeruudelle, tehokkuudelle ja terveelle järjenkäytölle Suomessa? Huonosti. Nyt kannetaan huolta siitä minä vuonna me pääsemme eläkkeelle, kun samaan aikaan työ itsessään on katoamassa eikä eläkerahojen olemassaolosta, sitten kun aika koittaa, ole mitään takeita. 

Viimeisin oikea työpaikkani oli suurehko mainostoimisto. Jo ennen kuin olin saanut takkia naulaan tehtiin selväksi, että kaikki asiakkaat ovat idiootteja ja toimistossa on vain toinen toistaan suurempia guruja. Organisaatiota väitettiin luovaksi, koska organisaatiota ei ollut. Tunnelma oli unelias. Ketään ei kiinnostanut yrityksen toiminnan rationalisointi tai kustannustehokkuuden parantaminen, koska kaikki tuijottelivat vain omaa uraansa ja rahaa tuli muutenkin. Työkulttuuri oli jumiutunut viime vuosituhannelle, kukaan ei luottanut keneenkään, selän takana kampitettiin kaveria. Viihdyin kuin pupujussi leijonahäkissä. 

En toki ole ollut jouten päästyäni ulos toverillisista mainosyhteisöistä. Sielu on levännyt nurmikon pohjustuksessa, kivipolun rakentamisessa, aidan maalauksessa ja yleisessä elämän syklien pohdiskelussa. Nyt on henkisesti paremman elämänlaadun aika. Olen nauttinut Wahlroosin kauhistelemasta erinomaisesta työttömyysturvasta ja tehnyt juuri niinkuin ei saisi tehdä: levännyt ja kieltäytynyt ajattelemastakaan työnhakua. Eikä puhelinkaan ole häirinnyt kun meditatiivisesti napsuttelen hollantilaisia antiikkikiviä harmonisiin kuvioihin zeniläisellä mielentyyneydellä.

Hyödyttömien markkinointistrategioiden sijaan olen tehnyt konkreettisia asioita. Harmi vain, ettei siitä kukaan maksa palkkaa, kuten ei tästä bloggaamisestakaan. Tekemäni työ on arvokasta vain subjektiivisesti. Enkä ole yksin. On nuoria, jotka eivät koskaan saa otetta elämästä nuorisotakuista huolimatta. On meitä parhaassa työiässä olevia, jotka tiputetaan kyydistä globaalin talouden heilahtaessa ja on iäkkäitä, jotka odottavat pysäkillä pelastavaa viimeistä bussia, joka ei koskaan tule. Sitten on hortoileva uudistuspolitiikka, joka on hukannut Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja aiheuttanut toimialojen alasajon ja työpaikkojen katoamisen. 

En ole kaivannut takaisin töihin, koska on niin paljon parempaakin tekemistä, juuri sellaista jonka voi kokea oikeasti mielekkääksi. Puutarhatöiden jatkoksi aloitin elokuvaopinnot. Yksi valokuvaprojekti on myös laitettu itämään. Kansallisena etätyöpäivänäkin pysyn hyvillä mielin niin etäällä töistä kuin mahdollista. Ehkä puuhailen hiukan yhden vanhan tuolin kanssa entisöintikurssilla. Kiireettömästi. Aikaa on siihenkin vaikka koko vuosi.