torstai 31. heinäkuuta 2014

Das elämä

Viime matkalla Romaniassa päädyin pitkän junamatkan aikana juttelemaan ystävällisen vanhan herran kanssa. Tämä kovin nuhjuisen näköinen, mutta herttainen vanhus kertoi olevansa 86-vuotias ja menevänsä pääkaupunkiin myymään puusta veistämiään ikoneita. Ja pitävänsä kovasti lapsista. Sitten hän totesi muina miehinä, kaivaessaan virttyneestä kassistaan ikonia näytettäväksi, viettäneensä nuorempana 25 vuotta vankilassa. En ollut ihan varma, olinko kuullut oikein. Ihan niin kuin Mandela. Epäilin, haluaako vanhus muistella sellaista kokemusta. Hän kertoi oikein mielellään. 

Elettiin vuotta 1945. Kommunistit olivat ottaneet vallan. Sotilaat tulivat kotiin pidättämään perheen isää, joka oli kuulunut oikeistolaisiin legioonalaisiin. 17-vuotias Silviu hyökkäsi isäänsä puolustaakseen sotilaiden kimppuun ja sattui puhkaisemaan silmän yhdeltä. Niinpä sekä isä että poika lähtivät vankilaan. Isä kituutti hengissä neljä vuotta, poika istui kaikissa mahdollisissa pakkotyölaitoksissa neljännesvuosisadan. Vankilassa hän veisteli leimasimia, selviten taiteellisten kykyjensä ansiosta ehkä hengissä. Päästessään lopulta pois 1970, hän oli menettänyt nuoruutensa ja saanut kommunistiselta puolueelta lahjaksi perusteellisen uudelleenkoulutuksen. 

Vanha herra ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään katkeruutta ketään tai mitään kohtaan. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että on täysin terve. “Ei ole hammassärkyjäkään, kun ei ole yhtään hammasta”, hän kertoo leveästi hymyillen. Päästyään vapauteen Silviu meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli yksi pieni lapsi. Yhteistä lasta he eivät saaneet ja vaimo on nyt osittain halvaantunut ja vuodepotilaana. Silviu työskenteli alakoulun opettajana eläkeikään saakka. Eläkkeet ovat vaatimattomia. Onneksi poika asuu perheineen naapurissa ja auttaa viljelysten ja muun kanssa. 

Kun tapaa henkilökohtaisesti kohtuuttomia kokeneita ja lohduttoman köyhiä ihmisiä, on pakko kysyä itseltään miten kokemusten kanssa voi elää. Osaako joku edes kuvitella 25 vuotta vankilassa? Sitten herää ilmeinen kysymys, miten me täällä nukkekotimaailmassa voimme valittaa kaikesta ja saada niin vähän mitään aikaan. Eniten ja turhimmista asioista valittavat ne, joilla on jo kaikkea. Eikö meillä kaikilla ole jo kaikkea? Suurimmalla osalla meistä ei ole minkäänlaista käsitystä missä oloissa ihmiset muualla nilkuttavat eteenpäin ja mitä kaikkea ihminen voi kokea selviytyen siitä huolimatta täysipäisenä. Ja hymyillä ilman hampaita. 

Moni muukin taituroi Romaniassa muutaman sadan euron palkalla tai alle kahden sadan euron eläkkeellä. Suurempi tragedia ovat kuitenkin ne perheet, joista vanhemmat ovat lähteneet rahan takia ulkomaille töihin ja jättäneet pienet lapset isovanhempien luokse kasvamaan. Jotkut ovat joutuneet valitsemaan kenet lapsista ottavat mukaansa ja kenet jättävät. Toisissa perheissä isät palaavat jouluksi kotiin raahaten mukanaan säkkitolkulla lahjoja hyvittääksen poissaolonsa ja peittääkseen oman syyllisyydentunteensa ja lupaavat ensi jouluksi vielä enemmän lapsilleen, joita eivät enää edes tunne. Ihmiset elävät vankeina itse itselleen rakentamassaan haavetodellisuudessa, jossa paremman elämän ihanuus odottaa aina seuraavan oven takana ja seuraava auto on edellistä isompi – onnellisen ihmisen auto. Ehkä ensi vuonna. 

Rahan takia tehdään käsittämättömiä asioita. Muissakin asioissa kehitys voi tosin olla kummallista. Kun kommunistit pakkosiirrättivät ihmisiä kerrostaloihin, katosi yhdessä sukupolvessa paitsi maa myös taito viljellä maata, ja maan arvostus. Moni romanialainen myy kuulemma jopa oikeusteitse takaisin taistellun perintömaatilkkunsa muutamalla tonnilla ostaakseen rahoilla käytetyn saksalaisen auton. He siis tekevät onnettoman sijoituksen, joka parissa vuodessa on arvoton kasa metalliromua. Vaakakupissa hetkellinen statuksen kohotus on omaa maata arvokkaampi. Kun ihmiset nyt saavat vapaasti valita, he kaikki haluavat samanlaisen auton kuin naapurillakin on. 

Ihminen ei siis kehity eikä opi mitään. Olen kauan ja kärsivällisesti odottanut, että Romania kehittyisi. Olisi jotakin positiivista kerrottavaa, kun naapuri kysyy, että minkäslainen maa se nykyään on. Ei minulla ole. Samanlainen se on kuin ennenkin. Mutta sehän on juuri sitä valittamista. Valittaako Silviu, että voi kun on raskasta? Odottaako hän, että seuraavien vaalien jälkeen kaikki muuttuu? Ei odota. Hän elää tässä ja tänään, ehkä vielä huomennakin jos hyvin käy. Iloitsee siitä, että aurinko paistaa ja maissi kasvaa. 

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Eksynyt käännöksessä

Lasten kieli on rikasta. Ainakin kouluikään asti he ovat aktiivisesti kehittäneet omia sanojaan ja ilmaisujaan ja monet niistä ovat juurtuneet perheen arkikieleen. Meillä nuhastutaan, ollaan suuttusia tai surutetaan, ollaan tärkeellisiä, saksataan. Autossa pahaolottaa ja hanhet lentävät nippuna. Tukka on pökkyräinen. Kesällä tulee sattumajälkiä ja mökillä tarvitaan hyttyslyömätintä. Toissapäivä oli ylieilen. Etana on liimakas. Oikein kohteliaasti pyydetään voisisitko

Meillä on siis kaksikielinen perhe, puhumme suomea ja romaniaa, yhdessä ja erikseen. Olen vasta nyt tullut ajatelleeksi, että iso osa lasten kielenkäytön rikkaudesta juontuukin kenties kaksikielisyydestä. Eri kielellähän ei vain sanota, vaan myös ajatellaan eri tavalla. Osa hassuista ilmaisuista tulee suorista käännöksistä, kuten maalin antaminen. Osa taas monimutkaisemman ajatuskuvion tuloksena. Monia ei pysty jäljittämäänkään. Kaikki ne kuitenkin stimuloivat sekä keksijän että kuulijan mielikuvitusta. 

Asiat voi ilmaista niin monella tavalla. Romanian kielessä bussista ei laimeasti vain jäädä pois, vaan sieltä laskeudutaan juhlallisesti. Bussiin pitää siksi myös nousta. Romanialaiset ovat anteliaita. Kun soitetaan, annetaan puhelin. Myös imurilla annetaan, eikä siivota. Hanaa tai telkkaria ei avata vaan niille tehdään tietä. Palkkaa sen sijaan ei saada, vaan se kylmästi otetaan. Samoin tehdään autokaupassa – auto otetaan. Se kuulostaa yhtä tärkeältä asialta kuin miettisi aamupalapöydässä ottaisiko juustoa vai makkaraa. 

Kieli on kiinteästi sidoksissa kulttuuriin ja vaikuttaa siksi myös tapaan sanoa ja ymmärtää asioita. On keskusteluja ja aiheita, joihin ryhdyn mieluiten tietyllä kielellä. Kieli vaikuttaa omaan mielialaan ja sen mukaan koko keskustelusta tulee hyvä tai huono. Väärä kieli voi tuhota sen kokonaan. Romanialaisessa keskustelussa ei ole kiire. Yhden asian ympärillä pyöritään rauhassa, kierrellään sitä ja toistetaan samoja asioita moneen kertaan vain keskustelun pitkittämiseksi. Jos ei heti saa vastausta, voi samaa asiaa kysyä uudestaan. Ei tarvitse olla aina niin tehokas. Tärkeintä on hyvä keskustelu, ei määränpäähän pääseminen. 

Epäilen, että kieli vaikuttaa myös mielipiteisiin, koska keskustelen eri tavalla suomeksi, kuin vaikkapa espanjaksi tai englanniksi. Suomeksi usein töksäytellään asioita. Rykäistään kaikki kerralla tai sitten ei sanota mitään. Meiltä puuttuu luonteva vastakkaisten mielipiteiden esittämisen perinne, kohteliaan väittelyn taito ilman, että keskustelu muuttuu riidaksi tai huuteluksi. Väittelyä pelätään ja sitä pyritään usein välttelemään. Toisen kuunteleminen on vierasta. Kohteliaita ilmaisuja ei oikein ole. 

Englanniksi on paljon hedelmällisempää olla eri mieltä. Sen voi tehdä loukkaamatta ketään ja kohteliaasti kierrellen, jopa niin että toisen ei ole mikään pakko olla sitä edes huomaavinaan. Keskustelussa taas on paljon pakollisia kuvioita. Monesti niiden läpikäyminen viekin kaiken ajan ja siksi on helppo väittää, ettei keskustelu ole kovin syvällistä tai etene. Syvällisiin asioihin pääsee vasta selvittämällä ensin pakolliset kohteliaisuudet. Se voikin pahimmillaan viedä eliniän, niinkuin toisen kielen opettelukin vie. 

Miksi kaksikielisyys sitten on niin suuri rikkaus? Termihän on perinteisesti liitetty keskenään viihtyviin ruotsinkielisiin, eikä väite ehkä siksi ole enemmistölle koskaan avautunut. Kieli on ovi toiseen kulttuuriin ja siitä pitää kulkea itse. Vasta kun kieleen pääsee sisälle, saa mahdollisuuden ymmärtää ja nähdä toisin, uudesta näkökulmasta. Myös ymmärtää iloisesti väärin; sotkea punaisen tomaatteihin, pääsiäisen askeliin ja paistinpannun mustalaisiin. Niin minulle käy koko ajan. Kaksikielisyyden pitäisi parantaa muistia ja ongelmanratkaisukykyä. Odottelen yhä.