maanantai 30. kesäkuuta 2014

Neuvojen valtakunta

Isä jakoi säästeliäästi neuvoja tietäen, että ne menevät kuitenkin huonosti perille. Ehkä siitä oli se hyöty, että muistan ne mitkä sain. “Koeta tulla toimeen kaikkien kanssa.” Olen koettanut, mutta epäonnistunut usein. “Älä liity mihinkään seuraan, joka sulkee oven johonkin toiseen.” Sitäkään en ole onnistunut noudattamaan, mutta ainahan seuroista voi erota. “Älä mieti liikaa.” Oikein hyvä neuvo. Monta hyvää ideaa on jäänyt toteuttamatta turhan jahkailun ja saamattomuuden takia. 

Isä oli koko työuransa toimittaja, eikä siihen aikaan tarvinnut käydä koulua tullakseen journalistiksi. Työ ja kollegat neuvoivat. Eikä vapaa-aikaa tunnettu. Kaikki opit ovat olleet epäilemättä oman elämänkokemuksen ja erityisesti työn kautta hankittuja. Isällä oli tapana sanoa ironisesti myös, että “kaikki mikä lukee lehdessä on totta, varsinkin jos sen on itse sinne kirjoittanut". Eli ajattele itse. Ja tarkista tiedot. 

Elämänopit kuulostavatkin itse asiassa aika lailla suoraan journalistin ohjeilta. Oikeassa elämässäkin tietolähteisiin kannattaa suhtautua kriittisesti. On myös hyvä jos otsikolle löytyy sisällöstä katetta, myös suullisessa viestinnässä. Ei kannata antautua lahjottavaksi. Virheet on parempi oikaista ja ihmisten yksityisyyttä kunnioittaa. Hyviä tapoja kannattaa noudattaa. Myös totuudellisuuteen pyrkiminen on kunniakasta, mutta totuus on niin kovin suhteellista. Toisaalta on myöskin totta, ettei kannata aina antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. 

Kaiken muun olen sitten oppinut elokuvissa. Huomasin aihetta pohtiessani, että erityisesti olen aina viehättynyt niistä elokuvista, joissa heilutaan fiktion ja dokumentin rajoilla tai niistä, joissa päähenkilöitä esittävät näyttelijät ovat oikeasti rakastuneet toisiinsa. Todellisuus ja tarina sekoittuvat toisiinsa ja on useampia tasoja, joiden kautta voi lukea tarinaa. Herkullisimmin kaiken onnistuu sekoittamaan iranilainen Abbas Kiarostami, joka on alltime suosikkini. 

Olen joutunut karvaasti oppimaan myös, että omat elokuvasuosikit eivät aina välttämättä avaudu muille. Vein tyttöystäväni ja hänen pikkuveljensä joskus katsomaan ranskalaista elokuvaa Kaikki elämäni aamut. 10-vuotiaan Terminator-fanin maailmassa barokkimusiikki ja verkkainen kerronta ei ollut ihan parasta viihdettä. Oli kuulemma tylsin leffa ikinä. Toisen tyttöystävän vein katsomaan Aistien valtakuntaa. Sekään ei ollut hyvä idea. 

Opiskelijana perustin yhden maailman vaatimattomimmista elokuvakerhoista – siinä oli vain kolme jäsentä. Katsoimme elokuvia 14-tuumaisesta matkatelevisiosta pienessä yksiössäni. Jokainen sai osallistua ohjelmiston valintaan. Koska ajattelin Woody Allenin ikävystyttävän muita, otin Bunuelin klassikon Porvariston hillitty charmi, missä ei ollut kyse provokaatiosta vaan vilpittömästi halusin muidenkin oivaltavan tämän cinematografisen aarteen hienouden. 

Kun ennen elokuvan puoliväliä olin ainoa hereillä oleva kerholainen, ymmärsin että ihmiset pitävät varsin erilaisista asioista ja elokuvista, eikä toisia kannata yrittää neuvoa. Se on vaikeaa. Jokaisen on annettava löytää omat Apinoiden planeettansa tai Annie Hallinsa ihan itse. Tai olla löytämättä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti