maanantai 30. kesäkuuta 2014

Neuvojen valtakunta

Isä jakoi säästeliäästi neuvoja tietäen, että ne menevät kuitenkin huonosti perille. Ehkä siitä oli se hyöty, että muistan ne mitkä sain. “Koeta tulla toimeen kaikkien kanssa.” Olen koettanut, mutta epäonnistunut usein. “Älä liity mihinkään seuraan, joka sulkee oven johonkin toiseen.” Sitäkään en ole onnistunut noudattamaan, mutta ainahan seuroista voi erota. “Älä mieti liikaa.” Oikein hyvä neuvo. Monta hyvää ideaa on jäänyt toteuttamatta turhan jahkailun ja saamattomuuden takia. 

Isä oli koko työuransa toimittaja, eikä siihen aikaan tarvinnut käydä koulua tullakseen journalistiksi. Työ ja kollegat neuvoivat. Eikä vapaa-aikaa tunnettu. Kaikki opit ovat olleet epäilemättä oman elämänkokemuksen ja erityisesti työn kautta hankittuja. Isällä oli tapana sanoa ironisesti myös, että “kaikki mikä lukee lehdessä on totta, varsinkin jos sen on itse sinne kirjoittanut". Eli ajattele itse. Ja tarkista tiedot. 

Elämänopit kuulostavatkin itse asiassa aika lailla suoraan journalistin ohjeilta. Oikeassa elämässäkin tietolähteisiin kannattaa suhtautua kriittisesti. On myös hyvä jos otsikolle löytyy sisällöstä katetta, myös suullisessa viestinnässä. Ei kannata antautua lahjottavaksi. Virheet on parempi oikaista ja ihmisten yksityisyyttä kunnioittaa. Hyviä tapoja kannattaa noudattaa. Myös totuudellisuuteen pyrkiminen on kunniakasta, mutta totuus on niin kovin suhteellista. Toisaalta on myöskin totta, ettei kannata aina antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. 

Kaiken muun olen sitten oppinut elokuvissa. Huomasin aihetta pohtiessani, että erityisesti olen aina viehättynyt niistä elokuvista, joissa heilutaan fiktion ja dokumentin rajoilla tai niistä, joissa päähenkilöitä esittävät näyttelijät ovat oikeasti rakastuneet toisiinsa. Todellisuus ja tarina sekoittuvat toisiinsa ja on useampia tasoja, joiden kautta voi lukea tarinaa. Herkullisimmin kaiken onnistuu sekoittamaan iranilainen Abbas Kiarostami, joka on alltime suosikkini. 

Olen joutunut karvaasti oppimaan myös, että omat elokuvasuosikit eivät aina välttämättä avaudu muille. Vein tyttöystäväni ja hänen pikkuveljensä joskus katsomaan ranskalaista elokuvaa Kaikki elämäni aamut. 10-vuotiaan Terminator-fanin maailmassa barokkimusiikki ja verkkainen kerronta ei ollut ihan parasta viihdettä. Oli kuulemma tylsin leffa ikinä. Toisen tyttöystävän vein katsomaan Aistien valtakuntaa. Sekään ei ollut hyvä idea. 

Opiskelijana perustin yhden maailman vaatimattomimmista elokuvakerhoista – siinä oli vain kolme jäsentä. Katsoimme elokuvia 14-tuumaisesta matkatelevisiosta pienessä yksiössäni. Jokainen sai osallistua ohjelmiston valintaan. Koska ajattelin Woody Allenin ikävystyttävän muita, otin Bunuelin klassikon Porvariston hillitty charmi, missä ei ollut kyse provokaatiosta vaan vilpittömästi halusin muidenkin oivaltavan tämän cinematografisen aarteen hienouden. 

Kun ennen elokuvan puoliväliä olin ainoa hereillä oleva kerholainen, ymmärsin että ihmiset pitävät varsin erilaisista asioista ja elokuvista, eikä toisia kannata yrittää neuvoa. Se on vaikeaa. Jokaisen on annettava löytää omat Apinoiden planeettansa tai Annie Hallinsa ihan itse. Tai olla löytämättä. 

torstai 19. kesäkuuta 2014

Selkä vääränä

Selkä alkoi kiukutella taas vuoden vaihteessa. Näitä on tullut ja mennyt aina muutaman vuoden välein. Ajattelin jumiutumisen johtuvan työasennosta ja työpaikan vaihdoksesta tai vääränlaisesta liikunnasta. Vaihtelin tuoleja, vääntelin ja kääntelin. Lopulta vihlova kipu äityi niin pahaksi, että kävelin koko ajan vinossa ja oli vaikea ajaa autoa. Olen hoidattanut eriasteisia selkäkipuja milloin osteopaatilla, fysioterapiassa, kuntosalilla, kantamalla rinkkaa, syömällä kipulääkkeitä ja vaihtamalla työtuoleja. Niin ovat tehneet monet muutkin suomalaiset, kuten sunnuntain Hesarin jutussa todettiin. 

Menin käymään tutulla hierojalla, joka kuunteli rauhallisesti valitusvirteni loppuun ja ilmoitti kokeilevansa minuun kraniosakraalihoitoa, mihin suostuin, koska kauniille naiselle ei koskaan voi sanoa ei. Sitten makasin hoitopöydällä selälläni erittäin väsyneenä ja erittäin skeptisenä. “Oletko viihtynyt töissä”, hieroja kysyi kuin ohimennen. Tunnin rentoutusterapia oli kummallinen ja dramaattinen kokemus – kivut katosivat viikossa. Kahden viikon jälkeen selkä tuntui jo täysin terveeltä. Ehkä se kysymyskin oli aika osuva. 

Viimeistään tämä kokemus vakuutti siitä, että omat selkäkivut ovat puhtaasti stressioireita, ei mitään muuta. Työasennollakin voi tietysti kipeyttää selän, mutta se vaatii pitemmän ajan. Silloin kun töihin on ollut kiva mennä ja kaikki on sujunut hienosti, ei selkää ole nipistellyt yhtään oli tuoli minkälainen hyvänsä. Luin siksi innokkaasti Hesarin jutun läpi. Kuuden sivun artikkelissa ei sanallakaan mainita psyykkisiä syitä selkäkipuihin, vaikka toimittajakin on selkävaivainen. Selkäkivuista kärsivä psykiatrikin on vain popsinut kipulääkkeitä. Lääkärit puhuvat epäspesifistä kivusta. Luulin, että selän reagointi stressiin on kuitenkin aika yleisesti tiedossa

Pohditaanpa hetki. Jos selkäkivut ovat yleistyneet jo kansanvaivaksi asti ja työpaikoilla eletään samaan aikaan jatkuvassa irtisanomisten ja lomautusten pelossa, epävarmuudessa ja paineessa sekä voidaan yleisesti muutenkin pahoin, voisiko näillä asioilla olla olematta yhteyttä? Lääkäreiden mielestä ilmeisesti voi. Eivät hekään kysy mitä mieltä potilas itse on. Yhteiskuntahan toimii samalla logiikalla kuin länsimainen lääketiede, joka hoitaa mitattavia oireita, eikä pohdi syitä näihin oireisiin. Ei ole aikaa. Vastaanottoajastakin puolet kuluu reseptin kirjoittamiseen nenä ruutuun, ei potilaaseen päin. 

Myöskään syistä ja seurauksista ei ole tapana puhua. Lama vain tulee, ei se johdu mistään mikä olisi talouspolitiikalla ollut jonkun toimesta vältettävissä. Ei pohdita syitä, mutta kärsitään silti seurauksista. Vaihtoehtoja vallitsevalle järjestykselle ei ole sopivaa esittää. Tämä on tyypillistä myös suomalaisessa työkulttuurissa. Kriitikot, keskustelun avaajat ja uusien innovaatioiden sanansaattajat ammutaan aamunkoitteessa. Osteopatiaa, bioenergiaa ja kraniosakraaliterapiaa nimitetään halveksivasti uskomushoidoiksi, vuosikymmenestä toiseen, koska niiden tehosta tai tehottomuudestakaan ei ole tieteellistä näyttöä. Ei ole tosin niistä selkäkivuistakaan. 

On pakko myöntää, että työelämästä irti pääseminen on merkittävästi alentanut stressitasoa. Olen löytänyt oivallisen tavan parantaa elämänlaatua. Ja kun töissä ei enää ollut epäspesifisti muutenkaan kivaa, olisi vaikea suostutella itseäni palaamaan samaan oravanpyörään. Näin yhteiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka tekevät liikaa ja voivat huonosti ja niihin jotka tekevät liian vähän ja voivat hyvin. Kokeilkaa itse. Tili voi olla tyhjä, ei ole sopimusta yksityisen lääkärikeskuksen kanssa, mutta eipä ole selkäkipujakaan.