sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Irlantilainen testamentti

Ensimmäisen vuoden odotin näkeväni horisontissa vuorten silhuetteja, jossakin usvan takana. Aina kun oli hämärää, kun taivaanrantaan kerääntyi sopivia pilvimuodostelmia, kuvittelin, että he ovat siellä. Kai tunteakseni oloni kotoisaksi tässä harmaassa ja tasaisessa maassa, jossa ihmiset ovat yhtä tasaisia kuin maisemakin. On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun muutimme Dublinin vuorten keskeltä takaisin Suomeen. 

En tiedä miksi kaikkein eniten kaipaan niitä vuoria. Vuorten lisäksi olen kaivannut sitä, että vieraat ihmiset voivat tulla juttelemaan ilman, että on erityistä asiaa. Olen kaivannut pirullista, irlantilaista huumorintajua, joka vaatii ehdottomasti, ettei kukaan ota itseään liian vakavasti. Kipeää on tehnyt myös irlantilaisen aksentin menetys, jolle en ole voinut mitään. Kerran vuodessa ikävöin irlantilaista verojärjestelmää. En ole muistanut lähettää verottajalle edes joulukorttia. 

Viime vuoden aikana Irlantilaisia muutti maasta 250 henkeä päivässä. Olen ihan varma, että he kaipaavat Irlantia minua enemmän. Sen sijaan en kaipaa liikenneruuhkia, joissa kaikki autot seisoivat kaksi tuntia liikkumatta. En kaipaa majoneesia enkä peukalonpään kokoisia hämähäkkejä. Kun matkustamme taas Irlantiin, toivon näkeväni kaartuvan taivaan ja oikean Pyhän Patrikin päivän. Ne eivät voi kadota mihinkään. Mihin talouskriisiä pitäisi paeta? Kukaan ei enää tunnu tietävän. 

Tein kuitenkin Suomessa yllättävän löydön. Seitsemän veljestä. Se taisi lähteä siitä, kun vaimo halusi lukea suomalaista kirjallisuutta. Pilkkasin ensin hänen kirjastosta löytämäänsä kansalliskirjailijan tuotosta. Pian luimme sitä yhdessä. Seitsemän vuoden aikana olen lukenut Aleksis Kiveä lapsille erilaisina versioina reilusti enemmän kuin seitsemän kertaa. Hyvä tarina kestää aikaa ja sen ymmärtävät hyvin myös lapset, vaikka eivät tiedäkään mitä ovat peijaiset tai parakraaffit

Koska pidän sekä kirjoista että leivonnaisista, olen pitänyt huolta siitä, että olemme syöneet seitsemänä vuonna Runebergintorttuja. Kun elokuvaohjaaja Jari Halonen sattui käymään vaimoni työpaikalla juuri kansallisrunoilijan päivänä, vaimoni tarjosi kohteliaasti tuoretta Runebergintorttua myös vieraalle, joka kieltäytyi. Aleksis Kivestä elokuvan tehnyt Halonen katsoi torttua mietteliäästi ja totesi, ettei Runeberg ole hänen ystävänsä. Ehkä Halonen kuitenkin salaa ihailee Runebergia, koska hänellä on samanlaiset silmälasit. 

Romaniassa on muuten joskus tapana, että hauta avataan seitsemän vuotta kuoleman jälkeen. Jos luut kerätään siistiin kasaan, samalle tontille voi sen jälkeen haudata jonkun muun ja myydä maan seuraavalle. Tai ehkä halutaan vain tarkistaa, että vainajalla on kaikki hyvin. Perimmäistä syytä en ole ymmärtänyt. Joskus haudasta löytyy pyhimys, jonka ruumis on muumioitunut itsestään. Joskus jotain muuta. Olen nähnyt Romaniassa kaikenlaista kummallista, mutta vielä on asioita, jotka ovat vielä edessä. Jos en pääsiäisenä näe kuolleita, näen varmasti ainakin vuoria. 

1 kommentti:

  1. Dublininissa asuvana voin täysin sydämin yhtyä vuorien ihailuun. Dublin vuoret, joita paikalliset aina tuntuvan väheksyvän (eihän ne nyt sentään mitkään alpit ole), saavat minut aina hyvälle tuulelle ja niihin katseen nostaessa unohtamaan irlantilaisen kaupunkisuunnittelun pahimmat rikokset. Samoin ikivihreä kasvillisuus ja aikaisen keväällä heräävä värikäs luonto piristää aamuruuhkassa matelevan silmää. Rasittavan bussimatkankin pelastaa aina epäilyttävän hyvällä päällä olevat bussikuskit. Juovatko ne työajalla Guinnesia, vai miten ilmiö on muuten selitettävissä. En tiedä, mutta ero HSLn ilmapiiriin on valtava.

    VastaaPoista