maanantai 28. huhtikuuta 2014

Firman tennareissa

7-vuotiaalla tyttärelläni oli matkakenkinä mustat varsitennarit. Pari tavallisia kenkiä onnistui kuitenkin aiheuttamaan myrskyn vesilasissa. Kun tennarit ovat kuuminta muotia myös Romaniassa oli isompi serkkutyttö jopa itkenyt omia halpistennareitaan. Kuulemma jo tarhaikäiset katsovat niskalapuista minkä merkkisissä vaatteissa luokkakaverit kulkevat ja hyväksyvät tai pilkkaavat sitten asiantuntemuksella niitä, joilla ei ole “firman vaatteita”. Tyttären tennarit sattuivat olemaan Converset

Minut tämä muotimaterialismi yllätti kovuudellaan. Kuulin kaikista episodin käänteistä vasta kotimatkalla. Pakkomielle merkkivaatteisiin ei ehkä tule ihan tyhjästä – epäilen lasten vanhemmilla olevan merkittävä osuutensa. Ja yleisesti elintason nousulla. Olin elänyt iloisesti siinä uskossa, että suuri osa romanialaisista kulkee edelleen ihan tyytyväisinä Kiinasta tai Turkista tuodussa torimuodissa. Niissä vaatteissa, joissa lukee Take First Happy Cool tai Elvis Sporting Deluxe kuten lahjaksi saamassani paidassa. Se ei ole ainakaan koko totuus enää. 

Kuvaavaa tarinassa on se, että minä olin meidän perheestä ainoa, joka tiesi lapsellamme olevan New Yorkista ostetut Conversen tennarit, koska olin saanut ne työkaveriltani käytettyinä. Epäonnen tennareiden takia meitä pidetään nyt ilman omaa ansiotamme trenditietoisina ja varakkaina sukulaisina, jotka shoppaavat ulkomailta viimeistä muotia pienille lapsillekin. Skandaali herätti siksikin paljon hämmennystä. Sitä paitsi 7-vuotiaskin tietää nyt, että hänellä on erityisen halutut tennarit. Ei olisi ollut niin väliksi. 

Yleinen trendi kuluttamisessa on länsimaissa jo pidemmän aikaa ollut laadun arvostaminen määrän kustannuksella. Vähemmän mutta parempaa. Tavaraa ei arvosteta enää, vaan sitä miten käytämme aikaa. Romaniassa on kuitenkin toisin: mitä enemmän tavaraa, sitä parempi elämä. Kun suuri enemmistö ei ole oikein saanut laadusta koskaan tolkkua ja tuontitavaraa sekä rahaa on ollut niukasti, on määrä usemmille yhä ymmärrettävämpi statusmittari. Se näkyy muuallakin kuin pääsiäispöydässä. 

Tärkein elintason todiste on tietysti oma talo. Kaikki romanialaiset haluavat rakentaa komean talon – isomman kuin naapurilla – eikä silloin järki tai kohtuus rajoita suunnitelmia. Kunnon “villassa” on vähintään viisi makuuhuonetta ja kolme kerrosta. Jos rakentaisi pienen talon, sosiaalisissa suhteissa ei otettaisi enää vakavasti. Kun kerran alkuun päästään taloista tehdään niin suuria, ettei niitä ole varaa lämmittää ja rakentaminen vie monesti toistakymmentä vuotta. Niin kauan, että lapset ovat ehtineet muuttaa jo kotoa, ennenkuin kaikki lastenhuoneet on saatu valmiiksi. 

Rakentaminen on hidasta myös siksi, että kaiken pitää olla uutta ja kiiltävää. Rakennusmateriaaleja kuljetellaan vaikka toiselta puolelta Eurooppaa. Marmorijäljitelmää ja kultaisia ovenkahvoja ei ole koskaan liikaa. Vaimon siskon perhe asui kolmen lapsensa kanssa isoäidin kaksiossa alivuokralaisina puolitoista vuotta rakentaessaan omaa unelmataloaan muuttokuntoon. Yksi kerros on vieläkin tekemättä, mutta pihaan oli noussut komea grillikatos, jossa on enemmän mukavuuksia kuin suomalaisella kesämökillä keskimäärin. Mukava se on, mutta pieni ei tosiaan ole kaunista. 

Määrä ja laatukin kohtaavat jossain vaiheessa samalla janalla. Kun kukkuraisten grillilihavatien äärellä on kumottu kotitekoista viiniä kahden litran muovipulloista riittävän kauan, ei laadulla ole enää niin väliä. Muovimukit voi myös huoletta täyttää piripintaan, kuten Romaniassa on tapana. Riippumatta siitä, onko pullossa viskiä, vodkaa, konjakkia vai viiniä. Jos lasin jättäisi vajaaksi, joku voisi ajatella ettei isännällä ole varaa tarjota enempää. 

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Irlantilainen testamentti

Ensimmäisen vuoden odotin näkeväni horisontissa vuorten silhuetteja, jossakin usvan takana. Aina kun oli hämärää, kun taivaanrantaan kerääntyi sopivia pilvimuodostelmia, kuvittelin, että he ovat siellä. Kai tunteakseni oloni kotoisaksi tässä harmaassa ja tasaisessa maassa, jossa ihmiset ovat yhtä tasaisia kuin maisemakin. On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun muutimme Dublinin vuorten keskeltä takaisin Suomeen. 

En tiedä miksi kaikkein eniten kaipaan niitä vuoria. Vuorten lisäksi olen kaivannut sitä, että vieraat ihmiset voivat tulla juttelemaan ilman, että on erityistä asiaa. Olen kaivannut pirullista, irlantilaista huumorintajua, joka vaatii ehdottomasti, ettei kukaan ota itseään liian vakavasti. Kipeää on tehnyt myös irlantilaisen aksentin menetys, jolle en ole voinut mitään. Kerran vuodessa ikävöin irlantilaista verojärjestelmää. En ole muistanut lähettää verottajalle edes joulukorttia. 

Viime vuoden aikana Irlantilaisia muutti maasta 250 henkeä päivässä. Olen ihan varma, että he kaipaavat Irlantia minua enemmän. Sen sijaan en kaipaa liikenneruuhkia, joissa kaikki autot seisoivat kaksi tuntia liikkumatta. En kaipaa majoneesia enkä peukalonpään kokoisia hämähäkkejä. Kun matkustamme taas Irlantiin, toivon näkeväni kaartuvan taivaan ja oikean Pyhän Patrikin päivän. Ne eivät voi kadota mihinkään. Mihin talouskriisiä pitäisi paeta? Kukaan ei enää tunnu tietävän. 

Tein kuitenkin Suomessa yllättävän löydön. Seitsemän veljestä. Se taisi lähteä siitä, kun vaimo halusi lukea suomalaista kirjallisuutta. Pilkkasin ensin hänen kirjastosta löytämäänsä kansalliskirjailijan tuotosta. Pian luimme sitä yhdessä. Seitsemän vuoden aikana olen lukenut Aleksis Kiveä lapsille erilaisina versioina reilusti enemmän kuin seitsemän kertaa. Hyvä tarina kestää aikaa ja sen ymmärtävät hyvin myös lapset, vaikka eivät tiedäkään mitä ovat peijaiset tai parakraaffit

Koska pidän sekä kirjoista että leivonnaisista, olen pitänyt huolta siitä, että olemme syöneet seitsemänä vuonna Runebergintorttuja. Kun elokuvaohjaaja Jari Halonen sattui käymään vaimoni työpaikalla juuri kansallisrunoilijan päivänä, vaimoni tarjosi kohteliaasti tuoretta Runebergintorttua myös vieraalle, joka kieltäytyi. Aleksis Kivestä elokuvan tehnyt Halonen katsoi torttua mietteliäästi ja totesi, ettei Runeberg ole hänen ystävänsä. Ehkä Halonen kuitenkin salaa ihailee Runebergia, koska hänellä on samanlaiset silmälasit. 

Romaniassa on muuten joskus tapana, että hauta avataan seitsemän vuotta kuoleman jälkeen. Jos luut kerätään siistiin kasaan, samalle tontille voi sen jälkeen haudata jonkun muun ja myydä maan seuraavalle. Tai ehkä halutaan vain tarkistaa, että vainajalla on kaikki hyvin. Perimmäistä syytä en ole ymmärtänyt. Joskus haudasta löytyy pyhimys, jonka ruumis on muumioitunut itsestään. Joskus jotain muuta. Olen nähnyt Romaniassa kaikenlaista kummallista, mutta vielä on asioita, jotka ovat vielä edessä. Jos en pääsiäisenä näe kuolleita, näen varmasti ainakin vuoria.