maanantai 29. joulukuuta 2014

Joulubanaani

Köyhää joulua! Emme saaneet pukilta selfie-tikkua, höyrysilitintä, popcorn-konetta, aktiivisuusranneketta, ikkunanpesurobottia, radio-ohjattavaa helikopteria, jalkahierontalaitetta, suklaata ampuvaa leikkipyssyä emmekä yhtään korvavaloakaan. Lasten pettymykseksi myöskään tablettia tai konsolipeliä ei paketeista paljastunut. Itse ostin ensimmäistä kertaa käytettyjä lahjoja tietämättä, että se onkin uusin trendi. Paketteihin päätyi kirjoja, jotka näyttivät siltä, ettei niitä ollut kukaan viitsinyt avata. En tiedä vastaanottajista, mutta lahjojen ostajalla oli hauskaa. 

Kaksi kirjaa tosin jäi käsiin. Marxilais-leniniläisen filosofian perusteet ja Eniten vituttaa kaikki. Kummallekaan en lopulta keksinyt sopivaa vastaanottajaa, mikä ei ole kirjojen vika. Ihmettelin myös miten paljon lahjoja pitää olla, jotta joulu olisi onnistunut. Muistan itse laskeneeni lapsena paketit. Ilmeisesti meillä oli siskon kanssa siitäkin asiasta kisa. Jos kokonaisluku jäi alle kolmenkymmenen oli laiha vuosi. 

Vaimoni väittää saaneensa lapsena vain yhden joululahjan. Siis joka vuosi vain sen yhden. Joulupukkia hän ei nähnyt koskaan, eikä osannut olla kummastakaan yhtään pahoillaan. Jotenkin se tuntuu näiden lahjaröykkiöiden ja tavarahuuman keskellä terveelliseltä kokemukselta. Romaniassa iloittiin jouluisin siitä, että oli saatavana tavallista parempaa ruokaa. Vain jouluna pöydässä oli appelsiineja, banaaneja ja Pepsiä. Kaikki nämä kolme liittyvät siis 80-luvun romanialaiseen jouluun yhtä lähtemättömästi kuin kinkku, sinappi ja kuivatut luumut meillä. 

Tuskailimme tänäkin jouluna miten pääsisimme eroon joululahjoista – siis niistä joita annamme molemmissa maissa sukulaisille, joiden kanssa emme oikeasti ole missään tekemisissä. Ei se onnistunut. Antamisen ilo on vastustamaton. Vasta joulun jälkeen tuli hieno oivallus: löysimme oikeasti aineettoman joululahjan. Kävimme ystävän pyynnöstä laulamassa tutun papin kotona ja hän yllätyksestä innostuneena ehdotti, että siitä tehtäisiin vuosittainen traditio. Aloimme pohtia kenen muun luona voisimme käydä laulamassa. Musiikilla on ihmeellinen voima, se on hieno lahja –ja ilmainen. 

Romanialaisilla on tapana kiertää ystävien luona laulamassa colindoja aattoyönä. Kierros kestää aamuyöhön asti ja jokaisessa vierailukohteessa isännän velvollisuus on tarjota sekä syötävää että juotavaa. Jälkimmäinen pitää huolen siitä, että kierroksella on hauskaa. Matkalla joukko kasvaa, kun joku aina lähtee mukaan. Tavan voisi tuoda Suomeen niin, että ottaa mukaan muitakin kuin romanialaisia ja kiertää mieluummin joulupäivänä tai tapaninpäivänä. Silloin kaikilla on valmiiksi jääkaappi täynnä ja kovin vähän tähdellistä tekemistä. Ehkä uusi perinne on syntymässä. 

Osa lahjoista on vielä matkalla. En tiedä miten selitämme tämän lapsille, mutta tiedän kyllä mitä Romanian paketissa on. Lahjat ovat aina olleet hyvin ennustettavia: vääränkokoisia paitoja, litistynyttä suklaata, saippuaa, hyvällä tuurilla kahvia. Yleensä saan saman deodorantin, jota en ole koskaan voinut käyttää. Silti ne ovat jotenkin sympaattisia. Vanhemmiltani olen saanut joka ikinen joulu vihreitä kuulia ja oppinut inhoamaan näitä sokeripalloja niin perusteellisesti, ettei sitä enää voisi edes kertoa. Pallot syötetään vieraillle. 

Luultavasti on siis turvallista olettaa, että iso osa myös itse antamistamme lahjoista on vastaanottajien mielestä joko turhia tai vääränlaisia. 


Yksi lahja on kuitenkin tuonut iloa sekä antajalle että saajalle. Eikä se edes ole varsinaisesti lahja, koska se on vain yksi niistä kirjoista, joita en koskaan saanut tuotua mukanani Romaniasta. Siitä on kuitenkin tullut anopille lähes korvaamaton, voisi sanoa tukipilari. Kovakantisena ja oikeankorkuisena Desmond Morrisin klassikkoteos on jo vuosia pitänyt kirjahyllyn lasivitriiniä paikoillaan. Ilman sitä elämä romahtaisi. Olen iloinen, että sama kirja voi tuottaa meille molemmille niin paljon iloa – vaikkakin eri tavalla. 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Luovuusvaje

Luovuus on kova juttu. Elämme luovassa taloudessa. Ihannoimme innovaatioita, digitaalisia palvelukonsepteja, strategista kumppanuutta, brändäystä ja hehkutamme ennakkoluulottomia uusia ajatusmalleja, joiden hautomisessa meidän väitetään olevan maailman huippuja. 

Samaan aikaan maa hukkuu ongelmiin, joista pienimpänä ei tunnu olevan turvattomuuden tunne suuren ja arvaamattoman naapurin kainalossa. Silti meille vain jankataan samaa diplomatiaa ja idänsuhteiden osaamista. Nyt kaivataan selvästikin uusia innovaatioita tai muuten meille käy vielä huonosti. 

Veli venäläinen roudaa rautaa rajalle minkä ehtii ja agentti P kiusaa kaikkia naapureitaan. Meillä heilutetaan sateenkaarilippua ja tviittaillaan. Tässä siis muutama konkreettinen ehdotus uudeksi luovaksi turvallisuuspolitiikan strategiaksi. Ettei taas väitetä jälkiviisaasti, että "ei meillä ollut vaihtoehtoja". On niitä, olkaapa hyvä.

A. Muodostetaan valtioliitto Viron kanssa. Suomi ei pääse enää Naton jäseneksi, eikä kyllä uskaltaisi herravarjele hakeakaan. Meillä on kuitenkin eteläinen naapuri, joka on ymmärtänyt turvata selustansa ajoissa. Valtioliitto voisi pelastaa meidätkin. Samalla ratkeaisi loputon kinaaminen pakollisen ruotsin kielen asemasta, kun ruotsi tippuisi kolmanneksi kieleksi. Voisimme oppia myös jotain pikkuveljeltä, joka osaa käyttää tietokonetta ja uskaltaa sanoa asioita, joista vanhemmat eivät aina pidä. 

B. Tehdään Suomesta saarivaltio. Joka kymmenes maassa on työtön. Mitä tekevät kaikki ne, jotka eivät ole opiskelevinaan työllistämiskursseilla uutta ammattia? Kyllä siinä riittää lapion varteen väkeä, kun kynnelle kykenevät laitetaan rajalle kaivamaan kuoppaa. Niin on tehty muuallakin hyvin tuloksin, muistellen vaikka joitakin entisajan kanavatempauksia. Kiinalaisetkin pystyttivät muurin. Maata on helpompi puolustaa vallihaudan takaa kuin lumisessa pöpelikössä. 

C. Alistutaan Ruotsin vallan alle. Ei siitä välttämättä mitään erityistä hyötyä ole, mutta tulee turvallisempi olo kun on kuningasperhe, jonka prinsessojen rakkauselämää voi pilkata kuin omia sukulaisia. Ja itsetunto paranee kertaheitolla, kun voimme ajatella, että meillä on sentään Ikea, H&M ja Victoria Silvstedt. Kaikki ovat kohteliaita ja tuoksuvat hyvältä. Ruotsalaisia emme ehkä ole, mutta jos oikein kovasti yrittäisimme. 

D. Hyökätään Norjaan. Hyökkäys on paras hämäys ja jotain on tehtävä, eikä itään päin kannata missään tapauksessa osoitella minkäänlaisella pistimellä. Muut naapurit ovat aina auttaneet meitä, mutta entäs norjalaiset. Heillä on televisiossa sketsiohjelmia, joissa avoimesti pilkataan suomalaisia, nauravat meille. Eivät naura kauan. Sitä paitsi niillä on öljyä ja meillä ei ole. Ja hienoja vuonoja ja villapaitoja. Perhana. 

E. Salamurha. Voi olla, että sellainen onkin jo suunnitteilla. Vakuutan, etten tiedä asiasta mitään, mutta sen tiedän, että meillä on historiankirjoista tuttuja perinteitä. On sitä ennenkin. Eräs kovasti isänmaallinen Schauman kohtasi aikoinaan kenraalikuvernöörin vain kerran – tunnetuin seurauksin. Kutsutaan naapuri Espalle kahville. Suomenruotsalaiset, teillä on taas näytön paikka! Kustaan niiden muroihin vielä kerran! 

F. Verottajakin on ilahtunut siitä, että Suomen nokkelimmat menestyjät löytyvät juuri nyt peliteollisuudesta ja he ovat suomalaisia veronmaksajia. Nerokkaita ansaintamalleja on viritelty virtuaalimaailmassa vuosia, joten eiköhän sieltä löydy reaalipolitiikkaankin joku luova joukkoistamistaktiikka. Jos teknosuomalaiset häviävät globaalin kybersodan, niin voimme saman tien heittää hiiren kaivoon. Possut ovat jo asemissa, alkakaa koodata. Lead your clan to victory!

G. Kun kerran talous sakkaa eikä mitään muuta keksitä, niin annetaan sitten periksi ja tehdään konkurssi. Myydään koko maa vaikka Sveitsille ja aloitetaan puhtaalta pöydältä jossain muualla. Varmaan alppimaan varakkailla on käyttöä mukavankokoiselle takapihalle, jossa voi polttaa roskia ja varastoida ylijäämäromua. Suljetuissa paperitehtaissa on hyvin tilaa kypsytellä vaikka pahanhajuisia juustoja.

torstai 13. marraskuuta 2014

Uurnissa tavataan

Romaniassa äänestettiin reilu viikko sitten. Maassa on vähän yli 20 miljoonaa asukasta. Neljätoista heistä halusi presidentiksi. Kun voittajaa ei suoralla enemmistöllä löytynyt, edessä on toinen kierros. Nyt sunnuntaina kohtaavat sosiaalidemokraattien (PSD) Victor Ponta, joka on myös istuva pääministeri ja Liberaalien (PNL) Klaus Iohannis, joka kuuluu Romanian saksankieliseen ja luterilaiseen vähemmistöön. Kuulostaa tavalliselta demokraattiselta presidentinvaalilta tähän saakka, mutta kävi niin hassusti, etteivät kaikki ulkomailla asuvat romanialaiset päässeetkään äänestämään. 

Aikaa oli vain yksi sunnuntai. Ennakkoäänestystä ei jostakin syystä tunneta. Vaalilautakunta oli keksinyt lisäksi uuden monimutkaisen lomakkeen, joka piti täyttää ennen äänestämistä – vaalivilpin estämiseksi, kuinkas muuten. Suurlähetystö Helsingissä kuulemma oli pahoitellut sateessa jonottaville kansalaisille, että heillä on vain kaksi leimasinta. Mahtoiko kyniä ja lomakkeita olla tarpeeksi? Aikaa kului. Jono mateli tuskallisen hitaasti ja kun kello löi yhdeksän, ovet laitettiin kaikkien hämmästykseksi kiinni. Ne jotka eivät ehtineet äänestää, eivät sitten äänestäneet. Sama tapahtui Lontoossa, Pariisissa ja muualla Euroopassa. 

Miksi näin kävi? Kyse on tietysti perinteisestä romanialaisesta vaalivilungista. On vähemmän riskialtista jarruttaa äänestämistä kuin väärentää tai hukata äänestyslippuja. Tai ajeluttaa bussilastillisia ihmisiä kylästä toiseen äänestämässä kerta toisensa jälkeen omaa ehdokasta, kuten edellisissä vaaleissa. Nyt vaaleissa ei enää olekaan kyse vain siitä, kenestä tulee seuraava presidentti tai onko jompikumpi sopiva virkaan, vaan siitä, että kaikki saavat äänestää. Ihan niinkuin muissakin EU-maissa. Uusimman romanialaisvitsin mukaan kuolleen transilvanialaisen on helpompi äänestää kuin elävän pariisilaisen. 

Demokratiaa on verrattu polkupyörällä ajamiseen. Sitä täytyy polkea koko ajan, muuten se kaatuu. Romanian demokratiassa ei ole ilmaa renkaissa. Se on kuin takavuosina Mamaian rantalomakohteeseen suurella kohulla istutetut palmupuut. Ne nääntyivät ensimmäisen lumituiskun alle. Demokratialla ei ole perinteitä, ei ole mihin juurtua sillä maata on aina hallittu autoritaarisesti, kuten Venäjääkin. Puolueillakaan ei ole ideologista tai historiallista pohjaa, uusia vain keksitään yhdistelemällä sopivia sanoja kuten liberaali, demokraattinen, kansallinen tai edistyksellinen. Sekä äänestäjät että poliitikot vaihtavat leiriä kuin puput partneria. 

Sosiaalidemokraateilla on aina ollut vahva kannatus, koska he edustavat ainoaa puoluetta, joka tuntuu tavalliselle maalaiselle tutulta. PSD syntyi kommunistisen puolueen jättämään tyhjiöön ja se nojaa tukevasti samoihin periaatteisiin: harvainvaltaan, uhkakuviin ja korruptioon. Yhden puoleen mafia on hallinnut politiikkaa viimeiset kaksikymmentä vuotta ja siksi koko yhteiskunta on niin mätä eikä talous kehity. Raha katoaa uusrikkaiden taskuihin. Lista lakia rikkoneista kansanedustajista ja ministereistä on loputon. Nykyinen presidentti yritettiin saada viralta kansanäänestyksellä kaksi vuotta sitten ja edellinen pääministeri sai korruptiotuomion ja joutui lusimaan. Sanotaan mitä tahansa, mutta Romanian politiikka ei ole ainakaan tylsää.

Tämänkertainen äänestyshuijaus onnistui sähköistämään taas koko politiikan. Agitointi ei  tapahtunut vain internetissä vaan kansa on myös noussut barrikaadeille, niin Pariisissa kuin Timisoarassakin. Arvioiden mukaan neljä miljoonaa romanialaista asuu ulkomailla. He haluavat oikeaa demokratiaa, eivät vain yhden puolueen piirileikkejä. Ulkomaille ovat  muuttaneet kielitaitoiset ja koulutetut työikäiset, jotka eivät ole puolueiden talutushihnassa toimivien paikallisten tv-kanavien manipuloitavissa. He äänestävät ketä tahansa muuta kuin Pontaa ja sosiaalidemokraatteja, joita pidetään epärehellisyyden ja korruptoituneisuuden perikuvina. Sanavalmiin Pontan tohtorinväitöskirjakin on todettu plagiaatiksi, mutta sekään ei Romaniassa estä pyrkimästä presidentiksi.

Maa on jakautunut kahtia. Vaaliasetelmassa nähdään kuitenkin pieni toivonkipinä. Suuri joukko romanialaisia on loputtoman kyllästynyt korruptioon ja haluaisi jo nähdä jotain muuta. Jää nähtäväksi, onko se riittävän suuri. Jos kaikki pääsevät uurnille. 

tiistai 28. lokakuuta 2014

Olen lukenut toimitusehdot

Onneksi olkoon! Olet siis hankkinut itsellesi ulkomaalaisen puolison. Ja olette sitten muuttaneet Suomeen, kun jossakin on pakko asua. Puoliso ei osaa suomea? No, kukapa osaisi. Hän haluaa kuitenkin kokea tämän eksoottisen maan, jossa kukaan hänen ystävistään ei ole edes käynyt. Niinpä olette tehneet ikäänkuin yhteisen päätöksen. Suomeen ei muuteta ilmaston, verotuksen, eikä kuuluisan vieraanvaraisuuden houkuttelemina. Tänne muutetaan vain äärimmäisessä hädässä, työn pakottamana tai rakkaudesta. Järkeviä syitä muuttamiseen ei ole, ei teillä eikä meilläkään, eikä rakkautta lasketa niihin. 

Ulkomaalaisen kannattaa alussa antaa ihan rauhassa totutella uuteen kotimaahansa. Älä neuvo liikaa, älä tuputa omia käsityksiäsi, koska niitä ei kuitenkaan uskota. Anna mieluummin hänen toikkaroida kaupungilla, eksyä vääriin paikkoihin, pujotella itse byrokratian viidakoissa ja tavata kummallisia ihmisiä. Kommelluksista riittää koko perheelle naurunaiheita vuosiksi eteenpäin. Voit tarvittaessa myös neuvoa ulkomaalaisen tarkoituksella eksyksiin sikäli kun liikkuma-alue on turvallinen. Ja vaikka väittäisitkin jotakin kaupunginosaa turvattomaksi ulkomaalainen tuskin ottaa sinua vakavasti. Maailmalla “bad neighborhood” tarkoittaa ihan jotain muuta kuin Suvelaa tai Korsoa, joissa ulkomaalainen saattaa tuntea olevansa kuin kotonaan. 

Seuraavaksi ulkomaalainen puoliso osallistuu kielikurssille. Suomea siellä ei opi, mikä on omalla tavallaan hyvä, mutta hän saa kuitenkin tukevan tietopaketin suomalaisuuden tyypillisimmistä kliseistä. Suomalainen perinneruoka tarkoittaa karjalanpiirakkaa. Niinpä ulkomaalainen haluaa opetella leipomaan piirakoita päästäkseen lähemmäs suomalaisen sielua. Kun sitten anoppi tai joku muu mummo on leivontakurssin pitänyt, ulkomaalainen tarjoaa piirakoitaan suomalaisille. Niitä ihastellaan silmät pyöreinä. Piirakantekotaito ei kuitenkaan tuo häntä lähemmäs suomalaisia, koska kukaan muu ei osaa enää tehdä piirakoita. Ulkomaalaista pidetään siis eksoottisena. 

Suomalainen kulttuuri tulee tutuksi. Se on sitä, että ollaan hiljaa, huolehditaan omista asioista, ei katsota ihmisiä silmiin ja syödään lautanen tyhjäksi. Kannattaa keksiä kaikille kummallisuuksille jokin lyhyt ja naseva selitys, koska ulkomaalainen vaatii sinua esitelmöimään perusteellisesti tavoista, joita et itsekään ole koskaan ymmärtänyt. Suomalaisista ruoista ei kannata sen enempää puhua, mutta makaronilaatikkoa voi suositella. Tekemällä sen suomalaisittain ilman mausteita ja tomaatteja, ulkomaalainen pääsee suomalaisten lasten varauksettomaan suosioon koko loppuelämäkseen. Appivanhemmat sanovat hänen kotoutuneen. 

Tutustuttuaan paikalliseen kulttuuriin ulkomaalainen haluaa kuitenkin parannella sitä. Suomalaiset voisivat esimerkiksi kyläillä enemmän, puhua enemmän ja kosketella toisiaan. He voisivat olla sukurakkaampia ja tutustua naapureihinkin. Teoriassa nämä ovat tietysti kauniita ajatuksia. Käytännössä suomalaiset eivät osaa mitään näistä eivätkä aio kokeilla, koska he eivät pidä siitä, että ulkomaalainen yrittää opettaa heitä, vaikka se tapahtuisi hienovaraisestikin. Suomessahan osataan jo kaikki mikä on osaamisen arvoista. Jos ulkomaalainen kuitenkin välttämättä haluaa, kannattaa hänen antaa rikkoa suomalaisuuden tabuja soittelemalla ovikelloja niin paljon kuin ehtii. Se virkistää ja järkyttää suomalaisia – mutta antaa kaikille osapuolille kahvipöytäkeskustelun aiheita pitkäksi aikaa. 

Vuoden kuluessa on väistämättä edessä kesä. Kesällä suomalainen on mielestään eniten suomalainen ja voi näyttää todellisen luontonsa. Näin ainakin suomalainen itse uskoo. Kesä on niin lyhyt, että hulluudet täytyyy aloittaa aikaisin keväällä, grilli kaivetaan esiin ennen kuin lumi on sulanut maasta. Ulkomaalainen viedään mökille ja saunomaan, jossa kaikki toimet suoritetaan joko liian kylmässä tai liian kuumassa. Ihanuuden kruunaa seremonia, jossa riisutaan kaikki vaatteet vieraiden ihmisten edessä ja syödään jauhosta tehtyä makkaraa. Toiset kestävät tulikokeen silmääkään räpäyttämättä, toiset pakkaavat tavaransa ja palaavat kaupunkiin eivätkä halua koskaan enää kokea sitä “mjokkielämä” uudestaan. 

Lopulta ulkomaalainen kuitenkin myöntää jääneensä Suomeen asumaan, koska täältä on pitkä matka muuttaa mihinkään muualle ja omituisuuksiinkin on alkanut tottua. Hän on saanut suomalaisen ystävän. Ystävä lähettää ulkomaalaiselle suomeksi pitkiä ja vaikeaselkoisia kirjeitä, jotka sinä saat kääntää sanasta sanaan, ymmärrät niitä tai et. Yrität selittää, että tämä on suomalaista byrokratiaa ja että Kela lähettää kaikille samanlaisia korulauseita eikä hän odota niihin vastausta. Ulkomaalainen ei usko sinua vaan yrittää etsiä Kelaa, jossa voisi lahjoa virkailijan suklaalla ja kahvipaketilla saadakseen tältä helpommin ymmärrettäviä kirjeitä. 

Lopulta perheeseesi liittyy pitkin hampain ulkomaalainen anoppi, joka on menettänyt toivonsa, että lapsi palaisi järkiinsä. Anopin kanssa saat aloittaa alusta kaiken, minkä olet käynyt läpi ulkomaalaisen puolisosi kanssa sillä erotuksella, ettet koskaan tiedä aikooko anoppi jäädä teille vai palata joskus kotiinsa, eikä anopilla ole aikomustakaan opetella puhumaan suomea. Anopin kanssa on vaikea elää, mutta positiivinen asenne auttaa, koska sovinnollisia vaihtoehtojakaan ei ole. Voi hyväksyä esimerkiksi anopin näkemyksen siitä, että kaikki inhimillisen elämän ongelmat on ratkaistavissa sitruunalla, vodkalla, ruokasoodalla ja Coca-Colalla. Siten elämä on helpompaa. 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kiva kivaa vastaan

Sattuipa niin, että vanhemmat tapasivat kesällä entisen oppikoulun opettajansa. Kuten ikäihmisillä on tapana, he muistelivat vanhoja aikoja ja isä tuli kysyneeksi opettajalta mitä mieltä tämä on nykypäivän koulukurista. Opettaja kertoi esimerkin. Hän oli puhumassa kerran salilliselle oppilaita ja jostain kuului ylimääräistä pulinaa. Niinpä opettaja oli keskeyttänyt puheensa ja nostanut sormensa pystyyn. Koko sali hiljeni, koska sellainen oli opettajan auktoriteetti siihen aikaan. Muistan omasta kouluajastanikin, että monia opettajia pelättiin ja rehtoria vielä enemmän. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.

Yhtenä päivänä ekaluokkalaisemme tuli itkien koulusta ja kertoi saaneensa vähän höykytystä. Asiaa päädyttiin selvittelemään kovakouraisen luokkakaverin vanhempien kanssa. Keskustelua seuranneessa viestissä he totesivat, ettei heidän poikansa muista mitään tapahtuneen. Ehkä syyllinen onkin ollut joku muu, he epäilivät. Jos kuitenkin, kaikesta huolimatta, asialla oli heidän poikansa, ei tämä varmasti ollut tarkoittanut mitään pahaa. Ehkäpä hänen jalkansa tai kätensä oli vain heilahtanut epähuomiossa ja osunut meidän poikaamme. Tässä vaiheessa tunsin jo itsenikin syylliseksi johonkin. Anteeksi olisi riittänyt, eihän tässä mistään suuresta oikeusdraamasta ollut kyse. 

Absurdin selvittelyn jälkeen ymmärrän erinomaisesti opettajia, jotka mieluummin sanovat ettei luokassa ole mitään ongelmia. Se lienee viisain vaihtoehto. Suurin ongelmahan eivät ole pari levotonta poikaa vaan ne vanhemmat, joista voi saada potentiaalisia vihollisia. He saattavat olla vaikka juristeja. Siinä voivat mennä sekä yöunet, terveys että työpaikka. Päätelmää vahvisti yksi vaaleanpunainen vanhempainilta, jossa kohteliaasti ynisevät vanhemmat ja lempeästi ihania oppilaitaan kehuskeleva opettaja löpertelivät kilpaa kohteliaisuuksia toisilleen tässä tekopyhyyden teatterissa. On meillä sitten kiva koulu. 

Kouluissa tehdään varmasti paljon hyvää ja aivan varmasti laitos on parempi paikka kuin joitakin vuosikymmeniä sitten oli. Koulukiusaamista kuitenkin on – sitä on monessa muodossa, aivan opettajien silmienkin alla. Kun ihmisten näyttäisi olevan yhä vain vaikeampi kohdata todellisia ongelmia oikeasti tai käydä keskustelua kasvokkain muiden kanssa, olen hyvin skeptinen kiusaamisen loppumisen suhteen. Ongelmat pitäisi selvittää keskustelemalla, kaikki ovat siitä samaa mieltä, mutta keskustelu keskustelun vuoksi ei ratkaise niitä, jos kukaan osapuolista ei tarkoita sitä mitä sanoo. Pitäisi osata keskustella. Ongelmatkin pitäisi suostua näkemään ensin. 

Miksi lapset eivät opi olemaan ihmisiksi? Entäs me? Ehkä pitäisi katsoa miten aikuiset käyttäytyvät työpaikoilla. Työpaikoilla voidaan usein pahoin. Koulukin on työpaikka. Meidän esimerkkimme on se, jota lapset seuraavat. Jos me osaamme irrottautua älypuhelimista kun syömme tai käymme vessassa, voimme ehkä vaatia sitä myös pienemmiltä. Jos osaamme oikeasti ottaa huomioon toiset ihmiset, myös erilaiset. Jos osaamme olla koko yön pelaamatta tai lopettaa juomisen ajoissa ennen kuin alamme käyttäytyä huonosti. Onnistuuko? Jos välitämme oikeasti toisista. Osaammeko pyytää anteeksi tai kiittää ihan tässä fyysisessä reaalimaailmassa? Somessa ei ole pakko kohdata reaktioita. 

Meille opetettiin koulussa vielä kaunokirjoitusta. Nyt sitä ei enää ole olemassa – nykylapsille opetetaan yhteen liimattua tekstausta muistuttavaa käsialakirjoitusta. En tiedä kuka sen on keksinyt ja miksi, mutta ei se ainakaan näin typografiaan perehtyneen silmin näytä hyvältä. Ihan ensiksi meidän aikuisten pitäisi saada oma pulpettimme puhtaaksi. Me emme osaa päättää tuleeko seiskaan viiva vai ei. En tiedä kuka sen on sieltä tiputtanut, mutta yritetään nyt sentään saada aikaan numerot ja kirjaimet, jotka jokainen osaa lukea. Sitten voidaan harjoitella niillä kommunikointia. 

tiistai 30. syyskuuta 2014

Komiikan autonominen tasavalta

Myönnän syyllisyyteni. Olen katsonut televisiosta kovasti parjattua Vain elämää -ohjelmaa, niin juuri sitä jossa kyynelehditään ruokapöydässä kun toiset laulavat. Olen näyttänyt sitä myös lapsilleni, vaikka he eivät ymmärräkään miksi aikuiset itkevät. Formaatti voi olla melodramaattinen ja korni, mutta tunteet ovat sittenkin aitoja. Kyllä, siinä koetaan aitoa empatiaa ja joukko ihmisiä oppii tuntemaan toisensa, ja samalla yleisö saa tutustua heihin. Ja lauletaan. Se koskettaa, siinä ei voi olla mitään pahaa. Ei, en ole itkenyt sitä katsoessani, mutta eihän sitä vielä tiedä. 

On äärettömän arvokasta, jos ympärillä on ihmisiä, joihin voi luottaa ja jotka ovat samalla puolella ja samassa pöydässä. Parhaassa tapauksessa on jopa niin, että niiden ihmisten ansiosta voi tuntea olevansa paljon hauskempi, viisaampi ja kauniimpi kuin onkaan. Työelämän valintojakaan ei pitäisi tehdä sen perusteella, missä saa parasta palkkaa, vaan sen mukaan minkälaisten ihmisten kanssa voi viettää aikaansa. Jos aina ei tarvitsisi kilpailla jostakin. Positiivinen ilmapiiri tuottaa lopulta kuitenkin parhaita ideoita ja suurinta luovuutta, usein odottamattomilla tavoilla. 

Tunnen ihmisiä, joiden näkeminen tai jopa vain ajatteleminen saa heti hyvälle tuulelle. Kun vain ajattelee näitä ihmisiä, alkaa heti käydä kuvitteellista keskustelua heidän kanssaan ja tietää miten hauska siitä tulisi. Olen viettänyt aivan liian vähän aikaa parhaiden ihmisten seurassa, koska en ole ymmärtänyt arvostaa sitä riittävästi. Se olisi ollut minulle hyväksi, ehkä puolin ja toisin. Me teemme valintoja siksi, että niin on järkevää toimia, niin meidän odotetaan sovinnaisesti tekevän tai koska haluamme näyttäytyä tiettyjen ihmisten seurassa. Mutta ne eivät aina ole niitä, joiden seura tuottaisi meille eniten iloa. 

Yleinen ilmapiiri juuri nyt ei ole kovin hilpeä eikä maailma vaikuta valoisalta. Ainakin sellaisen käsityksen saa kun seuraa uutisia. Valtio hukkuu velkaan, firmat sulkevat oviaan, sodat ja terroristit riehuvat, putinit uhittelevat, kinataan ydinvoimaloista ja ilmastokin on sekaisin. Araljärvi on kuivunut ja Suomeen on levinnyt vuoden aikana 123 uutta pistiäislajia. Siinä on Elastisenkin positiivisuus koetuksella kun ne koputtavat mökin oveen pitkillä piikeillään. Maailma on niin sekaisin, että sitä olisi mukavampaa olla kokonaan ajattelematta. Jopa sanojakin pelätään ja yhtä niistä on kielletty kokonaan käyttämästä, kuten Ville Niinistö on oppinut.

Voisi ajatella mieluummin vaikka typografiaa. Sehän on hauskaa, paitsi etteivät siitä ymmärrä muut kuin graafikot oikeastaan yhtään mitään. Ja meitä graafikoita on niin vähän. Vuoden graafikkona palkittu (ja tunnettu bloggaaja) Kasper Strömman teki itselleen gaalailtaan collegepaidan, jossa luki Graphic designer of the year, Comic Sansilla ladottuna, koska hänellä on huumorintajua ja myös kyky itseironiaan. Graafikko tarvitseekin molempia. Comic Sansia taas ei tarvitse kukaan. Vitsin pitäisi siis olla kaikille visuaalisen alan ihmisille itsestään selvä, mutta moni ei silti tajunnut sitä. 

Tiedän tunteen. Olen joutunut niin monesti selittämään asiakkaille mikä on fontti tai mikä on logo ja mihin brändiä oikein tarvitaan. Tai miksi joku mainos on hauska. Muut ovat saaneet sen jälkeen selittää miksi niiden kanssa puuhastelu maksaa. Suurin osa asiakkaista ei tunne typografiaa eikä topografiaa, ei tunnista yhtään kirjasintyyppiä edes nimeltä eikä ymmärrä miksi pitäisikään. Ei tarvitsekaan. Riittää että luottaa niihin tyyppeihin, jotka tietävät, mutta se luottamuskin on kadonnut johonkin. Se on uponnut hintakilpailutuksen suohon. Ei ole enää aikaa tutustua niihin hyviin tyyppeihin, jolloin voisi löytää ehkä jopa yhteisen huumorintajun ja kaikki olisi mukavampaa. 

Jos tekee hassun paidan ja joku muukin ymmärtää vitsin, on juuri oikeassa seurassa ja se on aika arvokas asia. Niitä hyviä tyyppejä voi olla vähän, ehkä on vain kolme pienblogin lukijaa, mutta miksi pitäisikään miellyttää kaikkia? Saako silti sanoa mielipiteensä, vaikka joku olisi eri mieltä? Minusta Putinista pitäisi juuri nyt tehdä sketsejä tai hei - miksei kokonaan oma huumoriohjelma. Huumori on hyvä ase, joskus ainoa. Tekijöitä tosin syytettäisiin epäisänmaallisuudesta, tuottoisan ydinenergiapolitiikan sabotoinnista ja siitä mistä ei saa puhua. 

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kiireettömyyden kantapää

Ei ole kiire. Ja vaikka välillä tuntuisikin siltä, että on, tuskin sitä kehtaisi sanoa. Ihminen saa olla kiireinen vain jos tekee töitä. Jos tekee tärkeitä töitä, kuuluukin olla kiireinen, muutenhan se ei vaikuttaisi lainkaan tärkeältä. Mutta kun en enää tee oikeita töitä, olen huomannut hämmentävän nopeasti ettei terve sielu työtä kaipaa. Ei se kaipaa kiirettä eikä tärkeältä kuulostavia tapaamisia, matkoja, titteleitä tai kokousmuistioitakaan. Se lepää oikein mielellään. Kun nyt on tällainen aikakin. 

Uusi aika on ollut merkillinen tuttavuus. Se on kuin valuutta, jonka arvo on yhdessä yössä romahtanut. Taskut ovat täynnä seteleitä, joilla ei saa mitään. Ei ole mitään syytä hakea nopeinta reittiä perille tai kävellä vaihdikkaasti. Miksi tehdä tänään se, minkä voi yhtä hyvin jättää tekemättä huomennakin. Se on vapauttava, huumaava tunne. Ei tarvitse priorisoida. Voi pysähtyä, katsella ja kuunnella, olla jouten. Voi tuijotella muita ihmisiä, jotka juoksevat kello kaulassa kuin ihmemaan jänikset. Työelämässä luovan joutilaisuuden mahdollisuus ja valinnanvapaus ajankäyttöön katosi vuosia sitten. Ajasta tuli vallankäytön väline ja sen käytöstä itseisarvo. Näkymätön turhake. 

Ravitsin sieluani käymällä baarissa. Oluen ääressä puhuttiin työelämän ongelmista. Kaveri sanoi vihaavansa sähköpostia. Vielä enemmän hän vihaa tärkeilijöitä, jotka lähettelevät meilejään keskellä yötä ja odottavat että aamuvarhaisella niihin jo vastataan. Työelämässä vihataan paljon ja tehdään paljon kaikenlaista turhaa. Kuinka paljon aikaa kuluukaan siihen, kun joku kirjoittaa toiselle raporttia siitä mitä on tehnyt viikon aikana ja joku toinen kommentoi sitä. Kuinka monessa turhassa palaverissa olen istunut. Niissä, joissa on liikaa ihmisiä eikä lopulta päätetä yhtään mitään. 

“Minä väitän, että yleensä ihminen haluaa tehdä itselleen ja yhteisölleen merkityksellistä työtä. Lisäksi hän haluaa tulla arvostetuksi ja kohdelluksi oikeudenmukaisesti myös yhteiskunnan tulonjaossa”, kirjoittaa työelämän tutkija Anu Järvensivu. Sen sijaan töissä noudatetaan kaavamaisia sääntöjä tai vahditaan että toiset noudattavat niitä. Miten on käynyt ahkeruudelle, tehokkuudelle ja terveelle järjenkäytölle Suomessa? Huonosti. Nyt kannetaan huolta siitä minä vuonna me pääsemme eläkkeelle, kun samaan aikaan työ itsessään on katoamassa eikä eläkerahojen olemassaolosta, sitten kun aika koittaa, ole mitään takeita. 

Viimeisin oikea työpaikkani oli suurehko mainostoimisto. Jo ennen kuin olin saanut takkia naulaan tehtiin selväksi, että kaikki asiakkaat ovat idiootteja ja toimistossa on vain toinen toistaan suurempia guruja. Organisaatiota väitettiin luovaksi, koska organisaatiota ei ollut. Tunnelma oli unelias. Ketään ei kiinnostanut yrityksen toiminnan rationalisointi tai kustannustehokkuuden parantaminen, koska kaikki tuijottelivat vain omaa uraansa ja rahaa tuli muutenkin. Työkulttuuri oli jumiutunut viime vuosituhannelle, kukaan ei luottanut keneenkään, selän takana kampitettiin kaveria. Viihdyin kuin pupujussi leijonahäkissä. 

En toki ole ollut jouten päästyäni ulos toverillisista mainosyhteisöistä. Sielu on levännyt nurmikon pohjustuksessa, kivipolun rakentamisessa, aidan maalauksessa ja yleisessä elämän syklien pohdiskelussa. Nyt on henkisesti paremman elämänlaadun aika. Olen nauttinut Wahlroosin kauhistelemasta erinomaisesta työttömyysturvasta ja tehnyt juuri niinkuin ei saisi tehdä: levännyt ja kieltäytynyt ajattelemastakaan työnhakua. Eikä puhelinkaan ole häirinnyt kun meditatiivisesti napsuttelen hollantilaisia antiikkikiviä harmonisiin kuvioihin zeniläisellä mielentyyneydellä.

Hyödyttömien markkinointistrategioiden sijaan olen tehnyt konkreettisia asioita. Harmi vain, ettei siitä kukaan maksa palkkaa, kuten ei tästä bloggaamisestakaan. Tekemäni työ on arvokasta vain subjektiivisesti. Enkä ole yksin. On nuoria, jotka eivät koskaan saa otetta elämästä nuorisotakuista huolimatta. On meitä parhaassa työiässä olevia, jotka tiputetaan kyydistä globaalin talouden heilahtaessa ja on iäkkäitä, jotka odottavat pysäkillä pelastavaa viimeistä bussia, joka ei koskaan tule. Sitten on hortoileva uudistuspolitiikka, joka on hukannut Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja aiheuttanut toimialojen alasajon ja työpaikkojen katoamisen. 

En ole kaivannut takaisin töihin, koska on niin paljon parempaakin tekemistä, juuri sellaista jonka voi kokea oikeasti mielekkääksi. Puutarhatöiden jatkoksi aloitin elokuvaopinnot. Yksi valokuvaprojekti on myös laitettu itämään. Kansallisena etätyöpäivänäkin pysyn hyvillä mielin niin etäällä töistä kuin mahdollista. Ehkä puuhailen hiukan yhden vanhan tuolin kanssa entisöintikurssilla. Kiireettömästi. Aikaa on siihenkin vaikka koko vuosi. 


perjantai 22. elokuuta 2014

Sukkaillaan

Amerikkalainen serkun mies vieraili vaimoni siskon kotona Romaniassa kesällä. Leppoisasti hän asteli sisälle kengät jalassa, oli kuin kotonaan. Tiedoksi lukijoille, että Romaniassa riisutaan kengät ovella niin kuin meilläkin. Vastineeksi tuputetaan, kuten kaikkialla Itä-Euroopassa, sisätossuja tai rantasandaaleja. Ja tiedoksi niille, jotka aikovat vierailla vaimoni siskon luona, että hän suhtautuu siisteyteen erityisen tiukkapipoisesti. Vierailu synnytti siis kauhua, traumoja ja laskimotukoksia. Lattioita kuurataan varmasti vieläkin. 

En ole koskaan ymmärtänyt miksi amerikkalaiset ja yleensä englanninkielisistä maista tulevat kävelevät sisällä kengät jalassa. Irlannissakin se oli täysin normaalia. Paikalliset tulivat keittiön ovesta, pihan puolelta sisään kengät jalassa ja poistuivat samaa tietä. Meitä huvitti ja kauhistutti loputtomasti katsoa miten he loikkivat kuraisilla kengillä kokolattiamattoja pitkin yläkertaan ja asettelivat sneakersinsä yöksi ikkunan ulkopuolelle tuulettumaan. Irlantilaisten selitys oli, ettei eteisessä ollut tilaa kengille. Itse epäilin syyksi laiskuutta ja siivottomuutta. En ymmärrä logiikkaa. Otetaanko kengät pois vain nukkuessa ja peseytyessä? Saako mitään muuta tehdä ilman kenkiä?

Päätin etsiä vastausta keskustelupalstoilta. Erityisesti amerikkalaiset kokevat sukkasillaan tai varsinkin paljain jaloin kulkemisen jotenkin intiiminä. Se sopii ehkä kotiin, mutta ei mitenkään kyläilyyn. Sukkahousutkin lasketaan jonkun mielestä alusvaatteeksi, jonka ei sopisi näkyä. Kengät ovat olennainen osa asua. Ei ihme, että suomalainen sauna tuntuu villiltä – siellähän kylvetään jalat alasti. Amerikkalaisilla oli myös kiehtova vaihtoehtoinen selitys. Kyse olisi muka jäänteestä ajalta, jolloin kaikilla oli bootsit. Niitä ei saanut jalasta ilman apua. Eikä myöskään olisi ollut viisasta jättää saappaita ovelle, koska niihin saattaisi kiivetä skorpioni sillä aikaa kun ne olivat tyhjillään porstuassa. Ehkä niin. 

Britit tuskin ovat käyttäneet bootseja. Perinteisesti he myös tarkoittavat juuri päinvastaista kuin sanovat. “No, I do not mind at all”, he kiekaisevat. Mutta kyllä heitä vaivaa kovasti, jos pyydetään ottamaan kengät pois kyläillessä. Yksi motiivi on ilmeisesti häpeä. En tiennytkään, että jalkojakin voi hävetä. Britit voivat. Eikä brittiläisempää ääntä muka olekaan kuin ovimaton suhina kenkien alla. Kenkien käyttöä sisällä pidetään myös sivistyneisyyden merkkinä. Meillä sivistykseen kuuluu ennemmin puhtaus, vaikka siisteyden suhteen suomalaiset liikkuvatkin globaalisti turvallisella keskitiellä. 

Parasta on silti kulkea luomusti avojaloin puulattialla. Ilman kenkiä tasapaino ja verenkierto paranevat ja rasitusvammat vähenevät, ihminen oppii käyttämään varpaitaan. Samaa ideologiaa toteutti myös enoni vuosia sitten ollessaan töissä suuressa teknologiafirmassa. Saatuaan varoituksia paljain jaloin kulkemisesta, hänelle annettiin firman ruokalaan porttikielto, siis ilman kenkiä. Enon selvitystä siitä miksi ihmisen on terveellistä (myös töissä) olla yhteydessä maan energiaan jalkojensa kautta, ei ilmeisesti oikein ymmärretty tai haluttu ymmärtää. 

Paljasjalkainen eno oli tietysti täysin oikeassa, mutta edellä aikaansa. Nyt Supercellin työntekijät saavat olla työpaikalla sukkasillaan ja sitä oikein ihannoidaan. Se kuulostaa niin lutuiselta ja kovasti suomalaiselta keksinnöltä. Tosin kyynisenä tehokkuusajattelun aikana epäilen kuitenkin, että kyseessä on työnantajan salajuoni, jolla ihmiset saadaan tuntemaan olonsa niin kodikkaaksi, että he eivät muista tekevänsä töitä ja unohtavat jopa lähteä illalla kotiin. 

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Myönteismyrkkyä

Jo alkukesästä meille tunki kesäkylään isoja mustia koppakuoriaisia. Niitä möngersi alakerran vierashuoneen sohvan takaa ja yläkerran makuuhuoneen ylänurkista. Viikon verran vieraita katseltuani hain kaupasta pullon Raidia. Kuoriaispopulaatio hiljeni kerrasta, mutta hyönteismyrkky herätti rakkaiden lapsuusmuistojen metamorfoosin. En tarkkaan tiedä mitä mieleen tulvahti, mutta tuoksut eivät koskaan unohdu. Pistävän turvallinen Raidin tuoksu on koteloitunut pysyvästi tajuntaan. Siitä tuli mieleen kesä ja ötökät, jossain kaukana toisessa ajassa.  

Meteorologi Asko Hutila määritteli kesän perusteella ilmastomme kaoottiseksi ja arvaamattomaksi. Vaikka tilastollisesti päästiinkin ääri-ilmiöiden kanssa tekemisiin, on meillä todellisuudessa aika tasainen ja turvallinen ilmasto. Kaoottinen ja arvaamaton tarkoittaa minusta sitä, että tehdään kolme lasta ja sitten lasketaan ne ilman kenkiä ulos koko kesäksi. Sen jälkeen vanhemmat voivat rentoutua terassilla pakastepussi ja laastaripaketti kädessä ja teeskennellä viettävänsä lomaa. Lapsi muuten kiteytti kesätoiveet hienosti: kesäloma on semmoinen, ettei ole pakko tehdä mitään eikä varsinkaan mitään retkiä vaan että on aikaa leikkiä. Nyt oli. 

Mutta oli tämä erityisesti hyönteisten kesä. Kesäkuussa saapuivat himokkaat hyttyset, jotka olivat isoja ja ilkeitä. Heinäkuussa ylipainoiset paarmat hyökkäsivät päälle kuin juhannuksen viettäjät makkaratiskiin. Elokuussa iskivät työttömäksi jääneet ampiaiset. Kuulemani selityksen mukaan kuningatarampiainen oli jättänyt työläisensä heitteille ja palkat maksamatta ja kadonnut itse johonkin veroparatiisiin ilmeisesti firman kassa mukanaan. Ampiaiset ovat olleet syystäkin kiukkuisia. Ampiaishippaa leikkineillä lapsilla on nyt äärettömän kova lähtönopeus ja alhainen rasvaprosentti. 

Pojan kanssa teimme toiveista huolimatta mökkirannasta jännittävän retken tuntemattomaan lähisaareen. Vaelsimme koskemattomassa metsässä ja pienen miehen korkuisten saniaisten keskellä. Varusteina olisi pitänyt normaalijärjellä olla machete ja kompassi. Nyt meillä oli shortsit, seikkailumieltä ja marjakippo. Poimin retken aikana seitsemän hirvikärpästä tukasta, vaatteista ja korvista ja kaksi punkkia jaloista. Hevosmuurahaisetkin hyökkäsivät. Opin, ettei ruskea t-paita ole paras valinta loppukesään umpimetsässä. Pojan mielestä retki oli onnistunut, koska löysimme rannasta kuivuneen käärmeennahan. 

Olen pitkän kuuman kesän aikana oppinut muitakin uusia asioita, joista en aikaisemmin tiennyt mitään. Olen oppinut rakentamaan terassin ja savustamaan kalan. Ja viettämään kesän matkustamatta. Olen istuttanut päärynäpuun, vaikka en ymmärrä puutarhanhoidosta mitään muuta kuin sen, ettei se tunnu tippaakaan harrastukselta vaan täydeltä työltä. Puun myyneen puutarhurin mukaan sekä mangon, banaanin että mandariinin menestymismahdollisuudet ovat olemattomat, eikä hunajameloni kasva puussa. Jäljellejääneistä vaihtoehdoista poimimme eksoottisimman. 

Ensi kesään mennessä aion googlata miten tehdään päärynäviinaa ja perustetaan laiton nettikauppa alkoholin pimeää vähittäismyyntiä varten. 

torstai 31. heinäkuuta 2014

Das elämä

Viime matkalla Romaniassa päädyin pitkän junamatkan aikana juttelemaan ystävällisen vanhan herran kanssa. Tämä kovin nuhjuisen näköinen, mutta herttainen vanhus kertoi olevansa 86-vuotias ja menevänsä pääkaupunkiin myymään puusta veistämiään ikoneita. Ja pitävänsä kovasti lapsista. Sitten hän totesi muina miehinä, kaivaessaan virttyneestä kassistaan ikonia näytettäväksi, viettäneensä nuorempana 25 vuotta vankilassa. En ollut ihan varma, olinko kuullut oikein. Ihan niin kuin Mandela. Epäilin, haluaako vanhus muistella sellaista kokemusta. Hän kertoi oikein mielellään. 

Elettiin vuotta 1945. Kommunistit olivat ottaneet vallan. Sotilaat tulivat kotiin pidättämään perheen isää, joka oli kuulunut oikeistolaisiin legioonalaisiin. 17-vuotias Silviu hyökkäsi isäänsä puolustaakseen sotilaiden kimppuun ja sattui puhkaisemaan silmän yhdeltä. Niinpä sekä isä että poika lähtivät vankilaan. Isä kituutti hengissä neljä vuotta, poika istui kaikissa mahdollisissa pakkotyölaitoksissa neljännesvuosisadan. Vankilassa hän veisteli leimasimia, selviten taiteellisten kykyjensä ansiosta ehkä hengissä. Päästessään lopulta pois 1970, hän oli menettänyt nuoruutensa ja saanut kommunistiselta puolueelta lahjaksi perusteellisen uudelleenkoulutuksen. 

Vanha herra ei kuitenkaan osoittanut pienintäkään katkeruutta ketään tai mitään kohtaan. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että on täysin terve. “Ei ole hammassärkyjäkään, kun ei ole yhtään hammasta”, hän kertoo leveästi hymyillen. Päästyään vapauteen Silviu meni naimisiin naisen kanssa, jolla oli yksi pieni lapsi. Yhteistä lasta he eivät saaneet ja vaimo on nyt osittain halvaantunut ja vuodepotilaana. Silviu työskenteli alakoulun opettajana eläkeikään saakka. Eläkkeet ovat vaatimattomia. Onneksi poika asuu perheineen naapurissa ja auttaa viljelysten ja muun kanssa. 

Kun tapaa henkilökohtaisesti kohtuuttomia kokeneita ja lohduttoman köyhiä ihmisiä, on pakko kysyä itseltään miten kokemusten kanssa voi elää. Osaako joku edes kuvitella 25 vuotta vankilassa? Sitten herää ilmeinen kysymys, miten me täällä nukkekotimaailmassa voimme valittaa kaikesta ja saada niin vähän mitään aikaan. Eniten ja turhimmista asioista valittavat ne, joilla on jo kaikkea. Eikö meillä kaikilla ole jo kaikkea? Suurimmalla osalla meistä ei ole minkäänlaista käsitystä missä oloissa ihmiset muualla nilkuttavat eteenpäin ja mitä kaikkea ihminen voi kokea selviytyen siitä huolimatta täysipäisenä. Ja hymyillä ilman hampaita. 

Moni muukin taituroi Romaniassa muutaman sadan euron palkalla tai alle kahden sadan euron eläkkeellä. Suurempi tragedia ovat kuitenkin ne perheet, joista vanhemmat ovat lähteneet rahan takia ulkomaille töihin ja jättäneet pienet lapset isovanhempien luokse kasvamaan. Jotkut ovat joutuneet valitsemaan kenet lapsista ottavat mukaansa ja kenet jättävät. Toisissa perheissä isät palaavat jouluksi kotiin raahaten mukanaan säkkitolkulla lahjoja hyvittääksen poissaolonsa ja peittääkseen oman syyllisyydentunteensa ja lupaavat ensi jouluksi vielä enemmän lapsilleen, joita eivät enää edes tunne. Ihmiset elävät vankeina itse itselleen rakentamassaan haavetodellisuudessa, jossa paremman elämän ihanuus odottaa aina seuraavan oven takana ja seuraava auto on edellistä isompi – onnellisen ihmisen auto. Ehkä ensi vuonna. 

Rahan takia tehdään käsittämättömiä asioita. Muissakin asioissa kehitys voi tosin olla kummallista. Kun kommunistit pakkosiirrättivät ihmisiä kerrostaloihin, katosi yhdessä sukupolvessa paitsi maa myös taito viljellä maata, ja maan arvostus. Moni romanialainen myy kuulemma jopa oikeusteitse takaisin taistellun perintömaatilkkunsa muutamalla tonnilla ostaakseen rahoilla käytetyn saksalaisen auton. He siis tekevät onnettoman sijoituksen, joka parissa vuodessa on arvoton kasa metalliromua. Vaakakupissa hetkellinen statuksen kohotus on omaa maata arvokkaampi. Kun ihmiset nyt saavat vapaasti valita, he kaikki haluavat samanlaisen auton kuin naapurillakin on. 

Ihminen ei siis kehity eikä opi mitään. Olen kauan ja kärsivällisesti odottanut, että Romania kehittyisi. Olisi jotakin positiivista kerrottavaa, kun naapuri kysyy, että minkäslainen maa se nykyään on. Ei minulla ole. Samanlainen se on kuin ennenkin. Mutta sehän on juuri sitä valittamista. Valittaako Silviu, että voi kun on raskasta? Odottaako hän, että seuraavien vaalien jälkeen kaikki muuttuu? Ei odota. Hän elää tässä ja tänään, ehkä vielä huomennakin jos hyvin käy. Iloitsee siitä, että aurinko paistaa ja maissi kasvaa. 

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Eksynyt käännöksessä

Lasten kieli on rikasta. Ainakin kouluikään asti he ovat aktiivisesti kehittäneet omia sanojaan ja ilmaisujaan ja monet niistä ovat juurtuneet perheen arkikieleen. Meillä nuhastutaan, ollaan suuttusia tai surutetaan, ollaan tärkeellisiä, saksataan. Autossa pahaolottaa ja hanhet lentävät nippuna. Tukka on pökkyräinen. Kesällä tulee sattumajälkiä ja mökillä tarvitaan hyttyslyömätintä. Toissapäivä oli ylieilen. Etana on liimakas. Oikein kohteliaasti pyydetään voisisitko

Meillä on siis kaksikielinen perhe, puhumme suomea ja romaniaa, yhdessä ja erikseen. Olen vasta nyt tullut ajatelleeksi, että iso osa lasten kielenkäytön rikkaudesta juontuukin kenties kaksikielisyydestä. Eri kielellähän ei vain sanota, vaan myös ajatellaan eri tavalla. Osa hassuista ilmaisuista tulee suorista käännöksistä, kuten maalin antaminen. Osa taas monimutkaisemman ajatuskuvion tuloksena. Monia ei pysty jäljittämäänkään. Kaikki ne kuitenkin stimuloivat sekä keksijän että kuulijan mielikuvitusta. 

Asiat voi ilmaista niin monella tavalla. Romanian kielessä bussista ei laimeasti vain jäädä pois, vaan sieltä laskeudutaan juhlallisesti. Bussiin pitää siksi myös nousta. Romanialaiset ovat anteliaita. Kun soitetaan, annetaan puhelin. Myös imurilla annetaan, eikä siivota. Hanaa tai telkkaria ei avata vaan niille tehdään tietä. Palkkaa sen sijaan ei saada, vaan se kylmästi otetaan. Samoin tehdään autokaupassa – auto otetaan. Se kuulostaa yhtä tärkeältä asialta kuin miettisi aamupalapöydässä ottaisiko juustoa vai makkaraa. 

Kieli on kiinteästi sidoksissa kulttuuriin ja vaikuttaa siksi myös tapaan sanoa ja ymmärtää asioita. On keskusteluja ja aiheita, joihin ryhdyn mieluiten tietyllä kielellä. Kieli vaikuttaa omaan mielialaan ja sen mukaan koko keskustelusta tulee hyvä tai huono. Väärä kieli voi tuhota sen kokonaan. Romanialaisessa keskustelussa ei ole kiire. Yhden asian ympärillä pyöritään rauhassa, kierrellään sitä ja toistetaan samoja asioita moneen kertaan vain keskustelun pitkittämiseksi. Jos ei heti saa vastausta, voi samaa asiaa kysyä uudestaan. Ei tarvitse olla aina niin tehokas. Tärkeintä on hyvä keskustelu, ei määränpäähän pääseminen. 

Epäilen, että kieli vaikuttaa myös mielipiteisiin, koska keskustelen eri tavalla suomeksi, kuin vaikkapa espanjaksi tai englanniksi. Suomeksi usein töksäytellään asioita. Rykäistään kaikki kerralla tai sitten ei sanota mitään. Meiltä puuttuu luonteva vastakkaisten mielipiteiden esittämisen perinne, kohteliaan väittelyn taito ilman, että keskustelu muuttuu riidaksi tai huuteluksi. Väittelyä pelätään ja sitä pyritään usein välttelemään. Toisen kuunteleminen on vierasta. Kohteliaita ilmaisuja ei oikein ole. 

Englanniksi on paljon hedelmällisempää olla eri mieltä. Sen voi tehdä loukkaamatta ketään ja kohteliaasti kierrellen, jopa niin että toisen ei ole mikään pakko olla sitä edes huomaavinaan. Keskustelussa taas on paljon pakollisia kuvioita. Monesti niiden läpikäyminen viekin kaiken ajan ja siksi on helppo väittää, ettei keskustelu ole kovin syvällistä tai etene. Syvällisiin asioihin pääsee vasta selvittämällä ensin pakolliset kohteliaisuudet. Se voikin pahimmillaan viedä eliniän, niinkuin toisen kielen opettelukin vie. 

Miksi kaksikielisyys sitten on niin suuri rikkaus? Termihän on perinteisesti liitetty keskenään viihtyviin ruotsinkielisiin, eikä väite ehkä siksi ole enemmistölle koskaan avautunut. Kieli on ovi toiseen kulttuuriin ja siitä pitää kulkea itse. Vasta kun kieleen pääsee sisälle, saa mahdollisuuden ymmärtää ja nähdä toisin, uudesta näkökulmasta. Myös ymmärtää iloisesti väärin; sotkea punaisen tomaatteihin, pääsiäisen askeliin ja paistinpannun mustalaisiin. Niin minulle käy koko ajan. Kaksikielisyyden pitäisi parantaa muistia ja ongelmanratkaisukykyä. Odottelen yhä. 

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Neuvojen valtakunta

Isä jakoi säästeliäästi neuvoja tietäen, että ne menevät kuitenkin huonosti perille. Ehkä siitä oli se hyöty, että muistan ne mitkä sain. “Koeta tulla toimeen kaikkien kanssa.” Olen koettanut, mutta epäonnistunut usein. “Älä liity mihinkään seuraan, joka sulkee oven johonkin toiseen.” Sitäkään en ole onnistunut noudattamaan, mutta ainahan seuroista voi erota. “Älä mieti liikaa.” Oikein hyvä neuvo. Monta hyvää ideaa on jäänyt toteuttamatta turhan jahkailun ja saamattomuuden takia. 

Isä oli koko työuransa toimittaja, eikä siihen aikaan tarvinnut käydä koulua tullakseen journalistiksi. Työ ja kollegat neuvoivat. Eikä vapaa-aikaa tunnettu. Kaikki opit ovat olleet epäilemättä oman elämänkokemuksen ja erityisesti työn kautta hankittuja. Isällä oli tapana sanoa ironisesti myös, että “kaikki mikä lukee lehdessä on totta, varsinkin jos sen on itse sinne kirjoittanut". Eli ajattele itse. Ja tarkista tiedot. 

Elämänopit kuulostavatkin itse asiassa aika lailla suoraan journalistin ohjeilta. Oikeassa elämässäkin tietolähteisiin kannattaa suhtautua kriittisesti. On myös hyvä jos otsikolle löytyy sisällöstä katetta, myös suullisessa viestinnässä. Ei kannata antautua lahjottavaksi. Virheet on parempi oikaista ja ihmisten yksityisyyttä kunnioittaa. Hyviä tapoja kannattaa noudattaa. Myös totuudellisuuteen pyrkiminen on kunniakasta, mutta totuus on niin kovin suhteellista. Toisaalta on myöskin totta, ettei kannata aina antaa totuuden pilata hyvää tarinaa. 

Kaiken muun olen sitten oppinut elokuvissa. Huomasin aihetta pohtiessani, että erityisesti olen aina viehättynyt niistä elokuvista, joissa heilutaan fiktion ja dokumentin rajoilla tai niistä, joissa päähenkilöitä esittävät näyttelijät ovat oikeasti rakastuneet toisiinsa. Todellisuus ja tarina sekoittuvat toisiinsa ja on useampia tasoja, joiden kautta voi lukea tarinaa. Herkullisimmin kaiken onnistuu sekoittamaan iranilainen Abbas Kiarostami, joka on alltime suosikkini. 

Olen joutunut karvaasti oppimaan myös, että omat elokuvasuosikit eivät aina välttämättä avaudu muille. Vein tyttöystäväni ja hänen pikkuveljensä joskus katsomaan ranskalaista elokuvaa Kaikki elämäni aamut. 10-vuotiaan Terminator-fanin maailmassa barokkimusiikki ja verkkainen kerronta ei ollut ihan parasta viihdettä. Oli kuulemma tylsin leffa ikinä. Toisen tyttöystävän vein katsomaan Aistien valtakuntaa. Sekään ei ollut hyvä idea. 

Opiskelijana perustin yhden maailman vaatimattomimmista elokuvakerhoista – siinä oli vain kolme jäsentä. Katsoimme elokuvia 14-tuumaisesta matkatelevisiosta pienessä yksiössäni. Jokainen sai osallistua ohjelmiston valintaan. Koska ajattelin Woody Allenin ikävystyttävän muita, otin Bunuelin klassikon Porvariston hillitty charmi, missä ei ollut kyse provokaatiosta vaan vilpittömästi halusin muidenkin oivaltavan tämän cinematografisen aarteen hienouden. 

Kun ennen elokuvan puoliväliä olin ainoa hereillä oleva kerholainen, ymmärsin että ihmiset pitävät varsin erilaisista asioista ja elokuvista, eikä toisia kannata yrittää neuvoa. Se on vaikeaa. Jokaisen on annettava löytää omat Apinoiden planeettansa tai Annie Hallinsa ihan itse. Tai olla löytämättä. 

torstai 19. kesäkuuta 2014

Selkä vääränä

Selkä alkoi kiukutella taas vuoden vaihteessa. Näitä on tullut ja mennyt aina muutaman vuoden välein. Ajattelin jumiutumisen johtuvan työasennosta ja työpaikan vaihdoksesta tai vääränlaisesta liikunnasta. Vaihtelin tuoleja, vääntelin ja kääntelin. Lopulta vihlova kipu äityi niin pahaksi, että kävelin koko ajan vinossa ja oli vaikea ajaa autoa. Olen hoidattanut eriasteisia selkäkipuja milloin osteopaatilla, fysioterapiassa, kuntosalilla, kantamalla rinkkaa, syömällä kipulääkkeitä ja vaihtamalla työtuoleja. Niin ovat tehneet monet muutkin suomalaiset, kuten sunnuntain Hesarin jutussa todettiin. 

Menin käymään tutulla hierojalla, joka kuunteli rauhallisesti valitusvirteni loppuun ja ilmoitti kokeilevansa minuun kraniosakraalihoitoa, mihin suostuin, koska kauniille naiselle ei koskaan voi sanoa ei. Sitten makasin hoitopöydällä selälläni erittäin väsyneenä ja erittäin skeptisenä. “Oletko viihtynyt töissä”, hieroja kysyi kuin ohimennen. Tunnin rentoutusterapia oli kummallinen ja dramaattinen kokemus – kivut katosivat viikossa. Kahden viikon jälkeen selkä tuntui jo täysin terveeltä. Ehkä se kysymyskin oli aika osuva. 

Viimeistään tämä kokemus vakuutti siitä, että omat selkäkivut ovat puhtaasti stressioireita, ei mitään muuta. Työasennollakin voi tietysti kipeyttää selän, mutta se vaatii pitemmän ajan. Silloin kun töihin on ollut kiva mennä ja kaikki on sujunut hienosti, ei selkää ole nipistellyt yhtään oli tuoli minkälainen hyvänsä. Luin siksi innokkaasti Hesarin jutun läpi. Kuuden sivun artikkelissa ei sanallakaan mainita psyykkisiä syitä selkäkipuihin, vaikka toimittajakin on selkävaivainen. Selkäkivuista kärsivä psykiatrikin on vain popsinut kipulääkkeitä. Lääkärit puhuvat epäspesifistä kivusta. Luulin, että selän reagointi stressiin on kuitenkin aika yleisesti tiedossa

Pohditaanpa hetki. Jos selkäkivut ovat yleistyneet jo kansanvaivaksi asti ja työpaikoilla eletään samaan aikaan jatkuvassa irtisanomisten ja lomautusten pelossa, epävarmuudessa ja paineessa sekä voidaan yleisesti muutenkin pahoin, voisiko näillä asioilla olla olematta yhteyttä? Lääkäreiden mielestä ilmeisesti voi. Eivät hekään kysy mitä mieltä potilas itse on. Yhteiskuntahan toimii samalla logiikalla kuin länsimainen lääketiede, joka hoitaa mitattavia oireita, eikä pohdi syitä näihin oireisiin. Ei ole aikaa. Vastaanottoajastakin puolet kuluu reseptin kirjoittamiseen nenä ruutuun, ei potilaaseen päin. 

Myöskään syistä ja seurauksista ei ole tapana puhua. Lama vain tulee, ei se johdu mistään mikä olisi talouspolitiikalla ollut jonkun toimesta vältettävissä. Ei pohdita syitä, mutta kärsitään silti seurauksista. Vaihtoehtoja vallitsevalle järjestykselle ei ole sopivaa esittää. Tämä on tyypillistä myös suomalaisessa työkulttuurissa. Kriitikot, keskustelun avaajat ja uusien innovaatioiden sanansaattajat ammutaan aamunkoitteessa. Osteopatiaa, bioenergiaa ja kraniosakraaliterapiaa nimitetään halveksivasti uskomushoidoiksi, vuosikymmenestä toiseen, koska niiden tehosta tai tehottomuudestakaan ei ole tieteellistä näyttöä. Ei ole tosin niistä selkäkivuistakaan. 

On pakko myöntää, että työelämästä irti pääseminen on merkittävästi alentanut stressitasoa. Olen löytänyt oivallisen tavan parantaa elämänlaatua. Ja kun töissä ei enää ollut epäspesifisti muutenkaan kivaa, olisi vaikea suostutella itseäni palaamaan samaan oravanpyörään. Näin yhteiskunta jakautuu kahtia: niihin, jotka tekevät liikaa ja voivat huonosti ja niihin jotka tekevät liian vähän ja voivat hyvin. Kokeilkaa itse. Tili voi olla tyhjä, ei ole sopimusta yksityisen lääkärikeskuksen kanssa, mutta eipä ole selkäkipujakaan. 

torstai 22. toukokuuta 2014

Ihmisten eläintarhassa

Hyvät kaupungin päättäjät. Löysin sanomalehdestä työpaikkailmoituksenne, koskien avoinna olevaa eläintarhan johtajan vakanssia. Haluaisin kovasti tulla valituksi tähän maassamme ainutlaatuiseen ja siksikin kiehtovaan virkaan. Olen vieraillut Korkeasaaressa lukemattomia kertoja lapsesta asti ja viihtynyt muutenkin eläinten kanssa. Meillä oli kotona kolme koiraa. Olen myös aina pitänyt kovasti saarista, tosin enemmän trooppisista. 

Kelpoisuusvaatimuksena edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa ja kokemusta hallinto- ja johtamistehtävissä. Mitään näistä minulla ei valitettavasti oikein ole, mutta nautin uusista haasteista. Korkeakoulututkinnon voin toki hankkia myös työnohessa opiskellen tai sopivasta ulkomaisesta oppilaitoksesta vaikka ostamalla, jos tämä katsotaan virantoimituksen kannalta välttämättömäksi. 

Olen puurtanut valtaosan työvuosistani mainostoimistoissa, mikä omalta osaltaan antaa varmasti paljonkin valmiuksia tähän tehtävään ja kompensoi ehkäpä pätevyysvaatimusten mahdollisia puutteita. Työssäni olen kohdannut lukuisia matelijoita, haaskansyöjiä, monenlaisia loiseläimiä, märehtijöitä, erilaisia petoja ja reviiriään puolustavia laumaeläimiä. Työympäristöä on myös usein luonnehdittu viidakoksi, jossa on toimittu sen lakien mukaan. Jokainen päivä on ollut erilainen. 

Kyllästyttyäni mainosalaan, olen viime aikoina enimmäkseen lepäillyt ja rakennellut kotona terassia ja parvekelaudoitusta. Puuhaa tietysti olisi paljonkin, mielelläni soitan kitaraa, kastelen kukkia ja kirjoitan aina kun siihen on mahdollisuus. Kuitenkin olen valmis tinkimään näistä harrastuksista, mikäli tehtävä ja sen tuomat haasteet ovat riittävän mielenkiintoisia ja luontaisedut kohtuulliset. Etuna mainitsisin myös, että olen vapaa aloittamaan työt välittömästi. 

Voisin tuoda omasta kokemuksestani johtuen eläintarhan kehittämiseen hyvinkin erilaisia näkökulmia brändiymmärryksen, tuotteistaminen ja toiminnan kaupallistaminen suhteen. Olen myös matkustanut laajasti ja kielitaitoni ja terveydentilani on erinomainen. Olen oppinut elämään monenlaisten ötököiden kanssa ja osaan matkia lintujen ääniä, mikäli tästä on tehtävässä etua, mm. kukkoa ja fasaania. Vaativuusluokka 21 kuulostaa oikein lupaavalta. 

Ilmoituksessa mainittiin myös yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon edistäminen. Olen ehdottomasti molempien kannattaja. Käytännön kokemus työelämästä on kuitenkin opettanut, että vaikka kaikki eläimet ovatkin tasa-arvoisia, jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Eläinten täyttämisestä en erityisesti pidä. Alussa viitattiin vakinaisesti täytettävän johtajan virkaan. Oletan, että tarkoitetaan viran, ei johtajan täyttämistä. Jos kuitenkin on toisin, en ole tehtävästä kiinnostunut. 

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Firman tennareissa

7-vuotiaalla tyttärelläni oli matkakenkinä mustat varsitennarit. Pari tavallisia kenkiä onnistui kuitenkin aiheuttamaan myrskyn vesilasissa. Kun tennarit ovat kuuminta muotia myös Romaniassa oli isompi serkkutyttö jopa itkenyt omia halpistennareitaan. Kuulemma jo tarhaikäiset katsovat niskalapuista minkä merkkisissä vaatteissa luokkakaverit kulkevat ja hyväksyvät tai pilkkaavat sitten asiantuntemuksella niitä, joilla ei ole “firman vaatteita”. Tyttären tennarit sattuivat olemaan Converset

Minut tämä muotimaterialismi yllätti kovuudellaan. Kuulin kaikista episodin käänteistä vasta kotimatkalla. Pakkomielle merkkivaatteisiin ei ehkä tule ihan tyhjästä – epäilen lasten vanhemmilla olevan merkittävä osuutensa. Ja yleisesti elintason nousulla. Olin elänyt iloisesti siinä uskossa, että suuri osa romanialaisista kulkee edelleen ihan tyytyväisinä Kiinasta tai Turkista tuodussa torimuodissa. Niissä vaatteissa, joissa lukee Take First Happy Cool tai Elvis Sporting Deluxe kuten lahjaksi saamassani paidassa. Se ei ole ainakaan koko totuus enää. 

Kuvaavaa tarinassa on se, että minä olin meidän perheestä ainoa, joka tiesi lapsellamme olevan New Yorkista ostetut Conversen tennarit, koska olin saanut ne työkaveriltani käytettyinä. Epäonnen tennareiden takia meitä pidetään nyt ilman omaa ansiotamme trenditietoisina ja varakkaina sukulaisina, jotka shoppaavat ulkomailta viimeistä muotia pienille lapsillekin. Skandaali herätti siksikin paljon hämmennystä. Sitä paitsi 7-vuotiaskin tietää nyt, että hänellä on erityisen halutut tennarit. Ei olisi ollut niin väliksi. 

Yleinen trendi kuluttamisessa on länsimaissa jo pidemmän aikaa ollut laadun arvostaminen määrän kustannuksella. Vähemmän mutta parempaa. Tavaraa ei arvosteta enää, vaan sitä miten käytämme aikaa. Romaniassa on kuitenkin toisin: mitä enemmän tavaraa, sitä parempi elämä. Kun suuri enemmistö ei ole oikein saanut laadusta koskaan tolkkua ja tuontitavaraa sekä rahaa on ollut niukasti, on määrä usemmille yhä ymmärrettävämpi statusmittari. Se näkyy muuallakin kuin pääsiäispöydässä. 

Tärkein elintason todiste on tietysti oma talo. Kaikki romanialaiset haluavat rakentaa komean talon – isomman kuin naapurilla – eikä silloin järki tai kohtuus rajoita suunnitelmia. Kunnon “villassa” on vähintään viisi makuuhuonetta ja kolme kerrosta. Jos rakentaisi pienen talon, sosiaalisissa suhteissa ei otettaisi enää vakavasti. Kun kerran alkuun päästään taloista tehdään niin suuria, ettei niitä ole varaa lämmittää ja rakentaminen vie monesti toistakymmentä vuotta. Niin kauan, että lapset ovat ehtineet muuttaa jo kotoa, ennenkuin kaikki lastenhuoneet on saatu valmiiksi. 

Rakentaminen on hidasta myös siksi, että kaiken pitää olla uutta ja kiiltävää. Rakennusmateriaaleja kuljetellaan vaikka toiselta puolelta Eurooppaa. Marmorijäljitelmää ja kultaisia ovenkahvoja ei ole koskaan liikaa. Vaimon siskon perhe asui kolmen lapsensa kanssa isoäidin kaksiossa alivuokralaisina puolitoista vuotta rakentaessaan omaa unelmataloaan muuttokuntoon. Yksi kerros on vieläkin tekemättä, mutta pihaan oli noussut komea grillikatos, jossa on enemmän mukavuuksia kuin suomalaisella kesämökillä keskimäärin. Mukava se on, mutta pieni ei tosiaan ole kaunista. 

Määrä ja laatukin kohtaavat jossain vaiheessa samalla janalla. Kun kukkuraisten grillilihavatien äärellä on kumottu kotitekoista viiniä kahden litran muovipulloista riittävän kauan, ei laadulla ole enää niin väliä. Muovimukit voi myös huoletta täyttää piripintaan, kuten Romaniassa on tapana. Riippumatta siitä, onko pullossa viskiä, vodkaa, konjakkia vai viiniä. Jos lasin jättäisi vajaaksi, joku voisi ajatella ettei isännällä ole varaa tarjota enempää. 

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Irlantilainen testamentti

Ensimmäisen vuoden odotin näkeväni horisontissa vuorten silhuetteja, jossakin usvan takana. Aina kun oli hämärää, kun taivaanrantaan kerääntyi sopivia pilvimuodostelmia, kuvittelin, että he ovat siellä. Kai tunteakseni oloni kotoisaksi tässä harmaassa ja tasaisessa maassa, jossa ihmiset ovat yhtä tasaisia kuin maisemakin. On kulunut seitsemän vuotta siitä, kun muutimme Dublinin vuorten keskeltä takaisin Suomeen. 

En tiedä miksi kaikkein eniten kaipaan niitä vuoria. Vuorten lisäksi olen kaivannut sitä, että vieraat ihmiset voivat tulla juttelemaan ilman, että on erityistä asiaa. Olen kaivannut pirullista, irlantilaista huumorintajua, joka vaatii ehdottomasti, ettei kukaan ota itseään liian vakavasti. Kipeää on tehnyt myös irlantilaisen aksentin menetys, jolle en ole voinut mitään. Kerran vuodessa ikävöin irlantilaista verojärjestelmää. En ole muistanut lähettää verottajalle edes joulukorttia. 

Viime vuoden aikana Irlantilaisia muutti maasta 250 henkeä päivässä. Olen ihan varma, että he kaipaavat Irlantia minua enemmän. Sen sijaan en kaipaa liikenneruuhkia, joissa kaikki autot seisoivat kaksi tuntia liikkumatta. En kaipaa majoneesia enkä peukalonpään kokoisia hämähäkkejä. Kun matkustamme taas Irlantiin, toivon näkeväni kaartuvan taivaan ja oikean Pyhän Patrikin päivän. Ne eivät voi kadota mihinkään. Mihin talouskriisiä pitäisi paeta? Kukaan ei enää tunnu tietävän. 

Tein kuitenkin Suomessa yllättävän löydön. Seitsemän veljestä. Se taisi lähteä siitä, kun vaimo halusi lukea suomalaista kirjallisuutta. Pilkkasin ensin hänen kirjastosta löytämäänsä kansalliskirjailijan tuotosta. Pian luimme sitä yhdessä. Seitsemän vuoden aikana olen lukenut Aleksis Kiveä lapsille erilaisina versioina reilusti enemmän kuin seitsemän kertaa. Hyvä tarina kestää aikaa ja sen ymmärtävät hyvin myös lapset, vaikka eivät tiedäkään mitä ovat peijaiset tai parakraaffit

Koska pidän sekä kirjoista että leivonnaisista, olen pitänyt huolta siitä, että olemme syöneet seitsemänä vuonna Runebergintorttuja. Kun elokuvaohjaaja Jari Halonen sattui käymään vaimoni työpaikalla juuri kansallisrunoilijan päivänä, vaimoni tarjosi kohteliaasti tuoretta Runebergintorttua myös vieraalle, joka kieltäytyi. Aleksis Kivestä elokuvan tehnyt Halonen katsoi torttua mietteliäästi ja totesi, ettei Runeberg ole hänen ystävänsä. Ehkä Halonen kuitenkin salaa ihailee Runebergia, koska hänellä on samanlaiset silmälasit. 

Romaniassa on muuten joskus tapana, että hauta avataan seitsemän vuotta kuoleman jälkeen. Jos luut kerätään siistiin kasaan, samalle tontille voi sen jälkeen haudata jonkun muun ja myydä maan seuraavalle. Tai ehkä halutaan vain tarkistaa, että vainajalla on kaikki hyvin. Perimmäistä syytä en ole ymmärtänyt. Joskus haudasta löytyy pyhimys, jonka ruumis on muumioitunut itsestään. Joskus jotain muuta. Olen nähnyt Romaniassa kaikenlaista kummallista, mutta vielä on asioita, jotka ovat vielä edessä. Jos en pääsiäisenä näe kuolleita, näen varmasti ainakin vuoria. 

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Perintöhevonen

Strateginen valinta tehdään laskiaisen aikaan mantelimassan ja vadelmahillon välillä. Jotkut ovat keksineet ratkaista ongelman laittamalla pullan väliin molempia, mikä taas aiheuttaa omat pulmansa. Jos lapsille opettaa, että voi saada kaiken mitä haluaa, heistä saattaa kasvaa pieniä putineita, joilta puuttuu suhteellisuudentaju ja kyky empatiaan. Ei sillä tavalla elämästä mitään tule. Lapsilta puuttuu muutenkin käsitys kohtuullisuudesta. Jokaisilla synttäreillä on vähintään yksi, joka lastaa lautasen täyteen herkkuja, pystymättä syömään niistä puoliakaan.

Meillä syötiin siis pullat mantelimassalla ja pullien jälkeen loput massat suoraan paketista. Hyvää oli. Viikonloppuna juhlittiin myös kevään tuloa. Tämä johtui ensisijaisesti romanialaisesta perinteestä antaa maaliskuun ensimmäisenä lahjaksi värikkäitä martisoareja rintapieleen kiinnitettäväksi, kevään merkiksi. Saamme näitä hellyttäviä muovikoruja aina postissa. Poikkeuksellisesti myös sää suosi kevään juhlaa. Ensimmäistä kertaa kevät tuli vaimon mielestä oikeaan aikaan. Tosin ilo oli lyhytaikainen.

Sitten meillä keskusteltiin siitä, kuka on suomalainen. Lasten mukaan sen näkee naamasta, joten asiaa täytyi hiukan pohtia yhdessä. Kuten sitä, että voi olla erivärinen ja silti syntynyt Suomessa. Sekin oli toisille uutta, että perheestämme suurin osa on kahden maan kansalaisia. Tyttäremme on yhä vakaasti sitä mieltä, että hän on syntymäpaikkansa mukaan irlantilainen. Poika ei usko olevansa romanialainen vaalean tukkansa kanssa. Pöytädebatti johti lopuksi päätelmään, jonka mukaan minä kelpaan vähiten suomalaiseksi, koska höpöttelen liikaa. 

Rakkaus omia lapsia kohtaan on monimutkaista. Niin on myös vanhempien kanssa. On tavallaan kohtuullista, että lapset huolehtisivat vanhemmista, ikäänkuin takaisinmaksun aika, kuten on ehdotettu. Mutta voiko myös vanhukset velvoittaa pitämään yhteyttä lapsiinsa? Onko pakko välittää? Jos suhde on kovin etäinen, ei kenelläkään ole enää terhokotivaiheessa edellytyksiä rakentaa luottamusta uudestaan. Joillakin on läheiset vanhemmat ja isovanhemmat. Toisilla on vanhemmat, jotka elävät terveinä ja kiireisinä omia unelmiaan ja pyrkivät pitämään vauvoista stressaantuneet jälkeläiset suksisauvan mitan päässä omista huveistaan ja harrastuksistaan. 

Viimeinen muistoni omasta isoisästäni on käymämme omalaatuinen puhelinkeskustelu. Isoisä soitti ja kertoi innoissaan kuulumisia. Erikoista tässä oli se, etten muista papan juuri soitelleen. Arvasin nopeasti ettei isoisä myöskään tiennyt kuka langan toisessa päässä on, vaikka kerroinkin. Kuinka mukavaa olisi ollut joskus jutella isoisän kanssa silloin kun hän vielä tiesi kenen kanssa puhui. Nyt jäi vain surullinen muisto. Asia sinänsä oli tärkeä: isoisä oli näet ostanut hevosen, tai niin hän uskoi. Onnittelin hyvästä hankinnasta. 

Onneksi hevosta ei koskaan löytynyt. Se olisi kuitenkin jouduttu laittamaan makkaraksi perintöverotuksen takia. Jos siis halutaan rakentaa toisenlaista vastuunkantokulttuuria sukupolvien välille, voisi arjen vallankumouksen aloittaa niistä veroista, jotka pakottavat jälkeläiset myymään suvun metsät. Jos perhesuhteet ovat muuten vielä säilyneet sivistyneinä, kyllä viimeistään perintöriidat ja -verot saavat verisiteetkin löystymään. 

tiistai 21. tammikuuta 2014

Olibaanien armoilla


Olen allerginen. Ongelma ei ole niinkään allergia itse vaan se, etten tiedä mille olen allerginen. Samanlaisia oireita on ilmennyt useamman kerran. Ensimmäisen kerran luulin, jonkun polttavan tupakkaa sisällä kun nenässä tuntui tukehduttava savun haju. Toisella kerralla tunnistin tutun oireen ja aloin epäillä jonkinlaista ärsytystä hengitysteissä, koska kukaan ei edelleenkään polttanut. Nenä oli tukkoinen ja hajuaisti jotenkin turtunut. Oireet kestivät pari päivää. Sitten ajattelin, että sen täytyy liittyä johonkin ruokaan. 

Ensimmäisellä kerralla olin syönyt pizzan, jossa oli listan mukaan kananmunaa, tonnikalaa ja parsaa. Toisella kertaa olin syönyt mustajuurikeittoa. Mustajuuri kuulosti sopivan epäilyttävältä syylliseltä. Olisiko pizzassa käytetty parsan sijaan mustajuurta. Haa! Menin ravintolaan kysymään, mutta tarjoilija vakuutti keittiössä olevan vain italialaisia, jotka eivät taatusti tiedä mikä on mustajuuri. Seuraavan kerran oireita tuli texmex-piirakasta. Sitten seurasi oudoin käänne: allergia iski kirkossa, vaikka en ollut syönyt mitään. 

Googlasin mistä suitsukkeet tehdään. Taas löytyi uusi syntipukki. Olibaanit on burserakasvien heimoon kuuluva kasvisuku. Ortodoksisessa kirkossa käytetty suitsuke on todennäköisesti tehty temppeliolibaanin pihkasta. Uskoisiko kukaan minua allergiasairaalassa, jos menisin kertomaan havainnoistani? En ole kokeillut. Temppeliolibaani eli boswellia sacra kasvaa Omanin, Jemenin ja Somalian alueilla. Joudun siis välttelemään näitä maita ja varmuuden vuoksi myös Etiopiaa sekä mustajuurikeittoa allergiani takia. Ja kirkossa käyntiä. 

Tietysti epäilin myös olevani allerginen liturgialle. Ehkä saankin oireita siksi, etten ole riittävän vakaumuksellinen. Suitsuke paljastaa agnostikon. Pystyn rajoittamaan kirkossa käyntiä ilman, että läheisteni elämänlaatu kärsii radikaalisti. Allergia ei myöskään näytä tarttuvan muihin. Toistaiseksi siedän myös oireita, jotka kiusallisuudesta huolimatta ovat kuitenkin lieviä. Traagisempaa olisi olla allerginen vaikka kirjoille tai paperille. Minulla on kuitenkin kirkkoa hartaampi suhde kirjastoihin, joissa myös vietän huomattavasti enemmän aikaa. Jopa niin paljon, että olen joutunut salailemaan asiaa. 

Kirjastossa aika pysähtyy. Siellä on oma tuoksunsa, oma hiljainen akustiikkansa ja oma todellisuutensa. Missään muualla en tunne oloani niin kotoisaksi ja levolliseksi. Kirjasto on minun salainen planeettani, siellä lataan patterit kun energia on vähissä. Kun en tiedä mihin mennä, tieni vie aina kirjastoon, ajaudun sinne joskus ihan huomaamatta. Kuljen vain hyllyjen välissä ja sivelen kansia, luen nimiä ja haistelen kirjoja salaa. Joskus törmään kansiin, jotka olen itse tehnyt. Järjestän rivejäkin kun kukaan ei katso. 

Miten kukaan voi edes ehdottaa kirjojen laittamista roskiin?

Harrastan myös kirjastoturismia vierailemalla syrjäisissä ja unohtuneissa sivukirjastoissa. Olen etsivinäni jotakin harvinaisia aarteita, ja kuten suurempien voimien läsnäollessa sanotaan – etsivä löytää. Aina löydän jotakin. Tästä on myös seurauksena se, että olen kirjaston ongelmakäyttäjä ja lainaan paljon enemmän kuin ehdin oikeasti lukea. En siis enää lainaa lukeakseni vaan lainaan myös vain lainatakseni, mutta palautan lainani. Enhän voisi mitenkään elää ilman kirjastokorttia. Tälläkin hetkellä luen viittä kirjaa yhtä aikaa. Jos näette minut maanpäällisessä kirjastossani, taluttakaa vain hienovaraisesti ulos.