torstai 5. syyskuuta 2013

Pallokentän laidalla

Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan. 

Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. 

Mahdollisuuksia oli, ei se siitä ollut kiinni. Vanhemmat raahasivat minutkin pallokentälle. Jääkiekko päättyi vielä ripeämmin. Judoakin tarjottiin, ilmeisessä epätoivossa. Voisiko olla mitään sietämättömämpää kuin joutua jonkun tönittäväksi tai heiteltäväksi? Paremmin viihdyin omassa huoneessani piirtämässä. Piirsin autoja, taloja ja kaupunkeja, piirsin satoja tai tuhansia tunteja. Pohjapiirroksia, perspektiivipiirroksia ja teknisiä yksityiskohtia. Yksin. Soitin pianoa. Harrastin vain yksilölajeja, koska tenniskentällä ei sentään tungeta toisen kenttäpuoliskolle. 

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää asioiden syy-seuraussuhteita. Samalla olen saavuttanut kysymysten miksi-vaiheen. Miksi minun poikani haluaa pelata joukkueessa ja kilpailla kaikesta? Miksi minä en koskaan halunnut? Tiedän niin monta isää, jotka ovat toivoneet pojastaan joukkueurheilijaa, väsymätöntä joukkueen sankaria ja maalintekijää, mutta heidän poikansa puuhailevat jotain ihan muuta. Minulla taas on heidän unelmapoikansa, joka saatuaan pallon naamaansa sanoo kentän laidalla, että “heti kun ei tule enää kyyneleitä, menen takaisin.”

Oma urheiluni ala-asteella oli tervanjuontia. Osallistuin vain jääpalloon, muissa lajeissa en ottanut askeltakaan. Se taas johtui siitä, että pelien sääntöjä ei kerrottu, eikä tekniikkaa opeteltu. Näin ainakin itse muistan kokeneeni. Kun en ollut urheiluseuroissa mukana, en tiennyt pesäpallostakaan muuta kuin nimen. Paras kaverini oli italialainen, emme siis pelanneet pihassa pesäpalloa. Kun sitten joukkueet jaettiin lasten kesken viidakon lakien mukaan, olin jaossa viimeinen. Pienin ja viimeisin. Koulu traumatisoi ja inho urheilua kohtaan oli taattu. Mutta kun koulu vaihtui, kaikki kääntyi taas toisin. 

Nuorena en uskonut meneväni naimisiin tai tekeväni lapsia. En uskonut ottavani koskaan asuntolainaa. En uskonut sopivani perhe-elämään. Nyt lapsia on kolme, siis melkoinen joukkue. Minusta on tullut kaikkien odotusten vastaisesti joukkueenjohtaja, perheenpää ja jalkapalloisä. Siitä huolimatta, etten harrastanut joukkuelajeja, en osannut pesäpalloa, en käynyt rippikoulua enkä armeijaa. Viisivuotias poikani on jo aikaa sitten ilmoittanut haluavansa armeijaan. Omena on todella pudonnut kauas puusta. 

Mutta iloitsen siitä, että lapseni tietää mitä haluaa ja on valmis taistelemaan sen puolesta. Seison kentän laidalla ja kannustan. 

1 kommentti:

  1. Tämä blogi on mahottoman hyvä, tykkään tyylistäsi kirjoittaa. Tuosta jälkeläisen urheiluinnostuksesta tuli mieleeni oma tapaukseni.
    Nuorena äitinä luulin, että jokainen poikalapsi haluaa pelata jääkiekkoa, jos siihen vaan annetaan mahdollisuus. Siis ostin 6 vuotiaalle pojalleni kypärän, kiekon ja mailan. Mitä tekikään poika: käytti kypärää hiekkaämpärinä, mailaa huitomiseen ja kiekkoa vierittämiseen. Se siitä, olin äitinä yhtä kokemusta viisaampi. Poika sentään aikuistuttuaan alkoi harrastaa maratooneja. :)

    VastaaPoista