torstai 26. syyskuuta 2013

Eeloppiainen

Kun ihmiset eivät enää kuulu yhteisöihin, on maailmasta tullut turvattoman tuntuinen paikka. Ei ole sitä kyläyhteisöä, ei kirkkokansaa eikä yhteiskuntaluokkaa yhdistävää tehdasta, jonka patruuna rakentaisi kyläläisille seurantalon. Nykyihminen ei kuulu mihinkään ja sitä puutetta paikatakseen hakee samanmielisyyden tunnetta brändeistä. Yhteisö syntyy tuotemerkin ympärille, sitä palvotaan ja uskoa tunnustetaan julkisesti työpaikkojen kahvipöydissä palvonnan kohdetta sormeillen. Yhteisö ei ole liian sitova, mutta se antaa silti tunteen kuulumisesta johonkin. 

Ehkä siksi Nokian myyminen viiltää suomalaisia niin syvältä. Taskussa väräjävä matkapuhelin on ollut symboli sille, että pieni maa voi nousta korkeimmalle korokkeelle teknologiaosaamisen ja insinööritaidon olympialaisissa ja näyttää niitä närhen näppäimiä koko maailmalle. Nokian menestys on tehnyt meistä kaikista maailmanmestareita, ihan jokaisesta. Nyt sukukalleudet, perintötila ja isoisän olkihattu on myyty kiittämättömille huijareille, imperialismin kätyreille, jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat vieneet Suomi-neidon kaikkein rakkaimman. 

Nokian myymisellä voi kuitenkin olla myös positiivisia kansanterveydellisiä vaikutuksia. Mikäänhän ei yhdistä ihmisiä niin liimakkaasti kuin yhteinen vihollinen. Nyt meillä on uusi pahuuden ja ahneuden ruumiillistuma ja kun se on vielä ulkomaalainen ja pieni, voimme tuupata kaiken pahan olon Eelopin pikkutakin taskuun ja lähettää Kanadaan tai minne se nyt ikinä meneekään. Vieköön mukanaan. Ei tappiollista liiketoimintaa enää olisi pelastanut edes sen liittäminen Unescon maailmanperintöluetteloon. Ja onhan Nokia yhä kaupunki. Siellä se on kartalla vesikriisin ja Tampereen välissä. 

Ja nyt kun susi on ajettu metsään, voidaan siirtyä olennaisempien asioiden pariin eli juhlapyhiin. Kun meillä veronmaksajiksikin kutsutuilla maaorjilla ei ole enää mitään muuta mitä valtiovalta voisi ottaa, on keksitty viedä arkipyhät, ne viimeiset yhteiset ja ylimääräiset vapaapäivät rikkomasta tuotteliasta työviikkoa. Miksi tyrkkiä paria vapaapäivää kun voidaan samalla höykyttää kalenteria oikein kunnolla?

Ehdotan radikaaleja saneeraustoimia: pyhien pakkoliitoksia. Jos juhlapyhät eivät muilla kannustimilla tunnu liikkuvan, liitetään ne toisiinsa. Maallistunut kansa ei kuitenkaan muista enää miksi niitä kaikkia vietetään ja oliko Halloween Kainin vai Abelin veli. Loppiainen, helatorstai ja helluntai voidaan huoletta liittää pääsiäiseen. Loput kirkkovuoden muinaisreliikit lykätään joulun kainaloon tai juhannuksen mukana veneeseen. Vappuun ei kosketa pitkällä cocktail-tikullakaan, koska korkeammat voimat Hakaniemessä voisivat siitä suuttua. 

Mutta markkinahenkisesti voisi kalenterissa vapautuneita juhlapäivien paikkoja myydä eniten tarjoavalle yritykselle samaan tapaan kuin urheiluhalleja sponsoreille. Miten olisi Angrybirdsday vaikka pyhäinpäivän tilalla? Haluaisikohan Microsoft tai vaikka Samsung ostaa loppiaisen? Kyllä me myymme, sovitaan vain hinnasta ja allekirjoitusbonuksista. Eikö oikeudenmukaista ole se, että sille annetaan, joka osaa pyytää? Tai keksitään kokonaan oma ajanlasku, niin kuin muslimeilla. Nyt alkaa vuosi yksi, Nokian jälkeen eli 1 jN. 

Käykö sitten koko Suomelle niin kuin Nokialle? Sitäkin lehdessä kysyttiin toisena päivänä. En jaksa uskoa. Ministerit voivat olla tolloja, mutta jos he myyvät koko maan Microsoftille, täällä ei toimi pian yksikään käyttöliittymä, ei edes kesä, johon on kuitenkin voinut yleensä suurinpiirtein luottaa. Sitäpaitsi kaupalla voi olla arvaamattomia ulkopoliittisia seurauksia. Microsoftin lippu on niin värikäs, että sitä voitaisiin itärintamalla luulla kannanotoksi jonkin vähemmistön oikeuksien puolesta. We come in PC. 

torstai 5. syyskuuta 2013

Pallokentän laidalla

Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan. 

Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. 

Mahdollisuuksia oli, ei se siitä ollut kiinni. Vanhemmat raahasivat minutkin pallokentälle. Jääkiekko päättyi vielä ripeämmin. Judoakin tarjottiin, ilmeisessä epätoivossa. Voisiko olla mitään sietämättömämpää kuin joutua jonkun tönittäväksi tai heiteltäväksi? Paremmin viihdyin omassa huoneessani piirtämässä. Piirsin autoja, taloja ja kaupunkeja, piirsin satoja tai tuhansia tunteja. Pohjapiirroksia, perspektiivipiirroksia ja teknisiä yksityiskohtia. Yksin. Soitin pianoa. Harrastin vain yksilölajeja, koska tenniskentällä ei sentään tungeta toisen kenttäpuoliskolle. 

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää asioiden syy-seuraussuhteita. Samalla olen saavuttanut kysymysten miksi-vaiheen. Miksi minun poikani haluaa pelata joukkueessa ja kilpailla kaikesta? Miksi minä en koskaan halunnut? Tiedän niin monta isää, jotka ovat toivoneet pojastaan joukkueurheilijaa, väsymätöntä joukkueen sankaria ja maalintekijää, mutta heidän poikansa puuhailevat jotain ihan muuta. Minulla taas on heidän unelmapoikansa, joka saatuaan pallon naamaansa sanoo kentän laidalla, että “heti kun ei tule enää kyyneleitä, menen takaisin.”

Oma urheiluni ala-asteella oli tervanjuontia. Osallistuin vain jääpalloon, muissa lajeissa en ottanut askeltakaan. Se taas johtui siitä, että pelien sääntöjä ei kerrottu, eikä tekniikkaa opeteltu. Näin ainakin itse muistan kokeneeni. Kun en ollut urheiluseuroissa mukana, en tiennyt pesäpallostakaan muuta kuin nimen. Paras kaverini oli italialainen, emme siis pelanneet pihassa pesäpalloa. Kun sitten joukkueet jaettiin lasten kesken viidakon lakien mukaan, olin jaossa viimeinen. Pienin ja viimeisin. Koulu traumatisoi ja inho urheilua kohtaan oli taattu. Mutta kun koulu vaihtui, kaikki kääntyi taas toisin. 

Nuorena en uskonut meneväni naimisiin tai tekeväni lapsia. En uskonut ottavani koskaan asuntolainaa. En uskonut sopivani perhe-elämään. Nyt lapsia on kolme, siis melkoinen joukkue. Minusta on tullut kaikkien odotusten vastaisesti joukkueenjohtaja, perheenpää ja jalkapalloisä. Siitä huolimatta, etten harrastanut joukkuelajeja, en osannut pesäpalloa, en käynyt rippikoulua enkä armeijaa. Viisivuotias poikani on jo aikaa sitten ilmoittanut haluavansa armeijaan. Omena on todella pudonnut kauas puusta. 

Mutta iloitsen siitä, että lapseni tietää mitä haluaa ja on valmis taistelemaan sen puolesta. Seison kentän laidalla ja kannustan.