tiistai 16. heinäkuuta 2013

Elämäni isokenkäisenä

En tiennytkään olevani isokenkäinen. Nuorena kengännumeroksi vakiintui neljäkymmentäkolme ja ostin jääräpäisesti samannumeroisia kenkiä sattumatta koskaan kokeilemaan isompia. Nyt ostan kaksi numeroa suurempia ja elämä on muuttunut ihan erilaiseksi – isokenkäisemmäksi. Olen tuskaillen kulkenut vuosikausia liian pienissä kengissä! Voi tietysti olla, että jalkakin on painunut askeltaessa lättänämmäksi, kuka tietää. 

Kesälukemisena olen ahminut Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Se ei ollutkaan trendikäs opaskirja, joka kertoo miten vähällä rahalla voi elää paremmin. Se on viisas teos, joka hämmästyttää loputtomasti siksi, että kirjoittajalla on niin paljon omakohtaista ymmärrystä rikkaudesta ja köyhyydestä. Kovin moni meistä ei tunne rahaa. Sitä vain kuuluu haluta lisää ja kuuluu uskoa, että sillä voi tehdä itsensä onnelliseksi. Ei tietenkään voi, mutta vasta kreivi von Schönburg on onnistunut yksinkertaistaen kertomaan miksi. 

Ainutlaatuinen perspektiivi ja rahan ymmärrys tulee siitä, että von Schönburgin suvussa on ollut rahaa ja valtaa, ja sitten se on menetetty. Historia on muokannut myös ihmisiä ja opettanut yhtä ja toista elämästä. Ehkä vain ihminen, joka todellakaan ei halua rahaa tullakseen rikkaaksi, voi aidosti väheksyä sitä. Tämä on mielenkiintoinen lähtöasetelma yhteiskunnassa, jossa kaikkien kuuluisi tavoitella varallisuutta ja menestystä, jota mitataan yleensä rahassa. Näinhän meille opetetaan. 

Antiikin kreikassa idiootti tarkoitti ihmistä, joka jättäytyy järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Olen aina pitänyt omaa suhtautumistani rahaan jokseenkin idioottimaisena. Rahalla hankittavilla asioilla ei ole ollut minulle statusarvoa, eikä rahattomuus sen enempää ole ollut häpeän aihe. Olen vältellyt rahasta puhumistakin. Koskaan aikaisemmin en ole tullut edes ajatelleeksi, että siihen olisi joku sukuun liittyvä syy. Suhde rahaan periytyy siinä kuin omaisuuskin. Tuskin geneettisesti, mutta opittuna. 

Sukuni historia on mielenkiintoinen. Isoisoisäni hankki mahtavan omaisuuden ja oli aikanaan erittäin rikas mies. Tunnen tarinan hyvin, koska päiväkirjat ovat säilyneet jälkipolvien luettaviksi. Vaikka maat ja omaisuus on jo jaettu moneen kertaan suurten lapsikatraiden kesken, on jotain silti jäänyt sukuun perintönä: vaikeammin määriteltäviä asenteita. Raha ei ole tuonut onnea. Juuri siksi en ole koskaan ymmärtänyt miksi joku pöyhkeilee uuden autonsa kanssa tai ostaa kalliita merkkivaatteita vain esitelläkseen niitä muille. 

Miksei raha sitten tee onnelliseksi? Koska jos omistaa paljon, haluaa aina jotain muuta, jotakin isompaa ja parempaa. Omaisuus velvoittaa. Vain jos osaa tyytyä vähään ja luopua asioista, voi olla onnellinen. “Rikkaaksi voi tulla vain ihminen, joka osaa jättää hyvästit toiveilleen”, von Schönburg kirjoittaa. Olen nähnyt miten helposti raha synnyttää kateutta, pahantahtoisuutta ja elinikäistä kaunaa. Perinnöistä riidellään aina. Ja nyt vasta ymmärrän, miksi äitini on vakuuttanut minulle aina, ettei mitään perittävää tule jäämään. Kaikki hankittu omaisuus tuhlataan viimeiseen penniin ennen kuin lähtö tulee, näin on luvattu.  

Se on tietysti harmi. Olisin luontevasti isokenkäinen, jos nyt suuri perintö olisi tarjolla, koska olen varma ettei se suistaisi minua kokaiinipäisenä Lamborghinin rattiin tai kasinokierteeseen. Nauttisin joutilaisuudesta kreivimäisen sujuvasti. Osaisin suhtautua rahaan vältellen ja vähätellen, kuten tähänkin asti, varmaankin määrästä riippumatta. En tosin tiedä, mitä muuta sillä tekisin. En kuitenkaan voisi ostaa itselleni enempää aikaa, älyä tai pitkäjänteisyyttä kuin minulla on jo nyt.