maanantai 30. joulukuuta 2013

Peljätkää edes vähän

Ja tapahtui niinä päivinä, että verottajalta kävi käsky, että koko firma oli konkurssiin pantava. Ja sillä seudulla oli lakimiehiä vartioimassa yrityksiä ja he menivät ja irtisanoivat mainostoimiston viimeiset työntekijät, jotka peljästyivät suuresti, vaikka tämä toki olikin ollut ennustettavissa. Herrat mustissa puvuissaan sanoivat: “Älkää peljätkö, sillä teille maksetaan palkat konkurssipesästä.” Ja niin tapahtui. 

Tämä tarina on tosi ja hiljattain toteenkäynyt, vaikka se saattaakin kuulostaa tutulta. Nyt kun vertauksin on alettu puhua, kerron toisenkin opettavaisen tarinan. Esikoulua suorittava poikani oli havainnut joulun alla miten yksi opettajista söi tarhassa yksin piparia. Tiukattuaan opettajalta miksei kaikille tarjottu, oli vastauksena ollut vain “noku”. Lapset olivat kuitenkin keksineet tavan hyötyä tilanteesta. Opettajan syötyä piparinsa, he nyppivät huomaamatta pöydältä murut suihinsa ja onnistuivat toistamaan temppunsa useana päivänä. 

Murujen syömisestä tulee taas mainostoimistomaailma mieleen. Olen tyytyväinen siihen, että olen saanut murutaloudesta ainakin hetkellisen hengähdystauon ja nautin siitä täysillä. Markkinointibudjettien tähteillä siellä on eletty monta vuotta, eikä se ole ollut mitenkään kivaa. Mikään ei ole ollut kivaa. Mikään ei ole saanut maksaa mitään eikä halvalla ole koskaan saanut hyvää. Hyvä taas ei ole kiinnostanut ketään. Onko koko yhteiskunta joutunut murutalouteen, jossa eletään velaksi ja toisten tähteillä saamatta itse mitään toimivaa aikaan? Operoidaan mieluummin strategiatasolla. 

Meitä työttömiä on yli 200 000. Tiedän itsekin aika monta tuttua, jotka eivät löydä joko sitä mitä hakevat tai eivät haluakaan löytää. Yleisesti ottaen työelämässä ei ole kai kellään kovin mukavaa nykyään. On hiukan huolestuttavaa ajatella, että en ole ainoa parhaassa työiässä oleva, joka iloisena jättäytyy työelämän ulkopuolelle ja pitää sitä sekä kannattavampana että mielekkäämpänä kuin työntekoa. Ongelmahan ei ole se, ettei olisi tehtävää vaan, se ettei työn tekeminen enää kannata. Kuka meidän velkamme lopultaa maksaa? Huolestuttaako se edes ketään?

Olin paikalla marraskuussa kun Risto Siilasmaa saatteli jäähallissa juhlallisesti Nokian matkapuhelinyksikköä viimeiselle matkalleen. Tilaisuus oli harras. Siilasmaa puhui kauniisti edesmenneestä, ylisti sukua ja lähipiiriä ja muisteli parhaita hetkiä. Mutta puhe oli ulkoaopetellun kuuloista. Hän eläytyi kansalliseen suruun kuin leipääntynyt pappi tai maakuntateatterin eläkettä odottava näyttelijä. Kyse oli näytelmästä, jossa esitetään rahasta käsikirjoituksen mukaisia rooleja eikä kenenkään tarvitse yrittää edes olla erityisen uskottava, kunhan sanoo mitä on sovittu. Tai mistä maksetaan. Läksin parin tunnin jälkeen mieluummin kotiin. 

En tiedä miltä nokialaisista on tuntunut tehdä töitä yksikössä, jonka kannattavuus on tahallisesti romutettu sopivan myyntihinnan saavuttamiseksi. Sen sijaan tiedän hyvin, miten motivoivaa on olla firmassa, joka ajetaan ojaan. Tiedän, miltä tuntuu olla mukana kuvaelmassa, jossa mikään ei ole sitä mitä sen sanotaan olevan. Tiedän, miltä tuntuu kun ei tiedä onko hyvien vai pahojen puolella, mutta on ikävä epäilys että puoli on kuitenkin väärä. On varmaankin aika tehdä jotain muuta.

perjantai 18. lokakuuta 2013

Occamilainen parturi


Tilasin lasten koulukuvia. Ensin piti rekisteröityä kuvafirman nettisivulla. Syötin annetun kuvauskoodin ja sain nähdä otetut kuvat. Klikkaamalla kuvaa sain valittavaksi 14 erilaista kategoriaa, joista saatoin tilata kuvia. Tai avaimenperiä, hiirimattoja, mukeja tai vaikka tauluja. Tunnin kuluttua ostoskori näytti saldoksi yli 80 euroa. Eiväthän kuvat ennen olleet näin kalliita. Toisen lapsen potretit oli tietysti ottanut eri kuvaaja, joten piti kirjautua toiseen järjestelmään ja opetella sen toimintalogiikka. Valittuani lopulta parhaat kuvat, ostoskori olikin tyhjä ja piti kirjautua uudestaan sisään. 

Siinä vaiheessa menetin hermoni. Ennen kuvat tulivat postissa ja ne sai palauttaa, jos ei tykännyt. Se ei millään voinut viedä puoltatoista tuntia. Nyt yhtään uutta harrastustakaan ei voi aloittaa joutumatta johonkin järjestelmään, johon tarvitaan käyttäjätunnus ja salasana. Ne pitäisi muistaa tai ainakin muistaa mihin ne on laittanut talteen. Perhanan informaatioyhteiskunta, kun mikään ei enää ole yksinkertaista. Entä jos en halua yhtään uutta käyttäjätunnusta. Onko mielipidettäni kysytty? Kerron silti. 

Tiedän kyllä miten tässä on käynyt: tuotetta on haluttu kehittää asiakasystävällisemmäksi. On lisätty valinnan mahdollisuuksia ja säästetty paperia ja postikuluja. Sinänsä ihan oikein. Joku on myynyt valmiin järjestelmän ja hyvät perustelut. Mutta kukaan ei ole kysynyt haluanko käyttää kuvien tilaamiseen puolitoista tuntia niin kallisarvoista vapaa-aikaani. Minä arvostan helppoutta, en sitä, että saan tehdä loputtomasti henkilökohtaisia valintoja. Ihminen on tutkitusti onnellisempi, kun valinnanmahdollisuuksia on vähemmän. Ja vähemmän kiireinen. 

Teknologiasta on tullut mörkö, joka syö kaiken ajan ja energian, vaikka sen piti vain helpottaa elämää. Tuhlaamme muistikapasiteettia opettelemalla tunnuksia ja salasanoja. Yhtä kehittävää olisi kirjoittaa muistiin ohiajavien autojen rekkareita. Pahimpia labyrintteja ovat julkishallinnon palvelut, joiden rakentaminen on maksanut miljoonia. Informaatioarkkitehtuurin suunnittelijat pitäisi viedä pakkohoitoon. Minulle riittäisi selkokielinen, yksinkertainen versio, jossa on isoa tekstiä ja vähän häiriötekijöitä. Ei, en halua personoida etusivua omalla taustatekstuurilla. Haluan, että suunnittelija valitsee, se on hänen työtään. 

Lopulta on kyse samasta ongelmasta kuin itsepalvelussa. Me olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa jokainen opettelee jonkun toisen työn, ikäänkuin se ei olisi mikään vaiva. Olen talonmies, ompelija, putkimies, opas, lipunmyyjä, pankkineiti, lastenhoitaja, puutarhuri ja kirjanpitäjä aina tarpeen mukaan. Me maksamme siitä, että olemme ulkoistaneet toisten työt itsellemme. Jos olisi varaa, antaisin kernaasti jonkun muun silittää ja valita vaatteeni aamuisin ja miettiä viikon ruokalistan ja tehdä valmiit voileivät. En ole laiska, minulla vain olisi paljon muutakin tekemistä. 

Kun joka firmassa yksi tekee monen ihmisen työt, selitykseksi tarjotaan aina säästöä. Miten me säästämme aikaa sillä, että jokainen tekee jotain mitä ei osaa? Todellisuudessa aiheutamme ylimääräisiä kuluja tekemällä asiat huonosti tai väärin ja joudumme korjailemaan virheitä. Jokainen oman toimen ohella tehty työtehtävä vie työtä joltakin toiselta. Teollisuustyötä on pari sataa vuotta pyritty automatisoimaan. Sama ideologia ojentaa lonkeroitaan kaikkeen. Pian minkä tahansa työn saattaa viedä robotti, pystyy se siihen tai ei. Riittää, että se tuo jonkun mielestä laskennallista säästöä. Kuinka kauan vielä menee ennenkuin ihmiset syövät ravintolassa, jonka annokset on valmistanut robotti? Sitäkin tullaan nimittämään kehitykseksi. 

Nyt olen kaiken muun lisäksi myös parturi. Ostin oman leikkurin ja ajoin tukan lyhyeksi. Kiitos vain huonosta palvelusta kaikille niille kalliille partureille, joissa jouduin istumaan. Robottikin olisi leikannut tukkani paremmin. Olen nyt vienyt partureilta työn. Säästän siinä aikaa, rahaa ja hermoja. Olen itsepalveluyhteiskunnan tuote ja palvelen itse itseäni. Sitäpaitsi meille sanotaan aina, että palvelua kyllä saa, mutta siitä pitää sitten maksaa. Jos ei sillä rahalla, mitä parturikäynti Suomessa maksaa, saa palvelua samaan hintaan, enempään ei valitettavasti ole varaa. 

Fransiskaaniveli Vilhelm Occamilainen oivalsi jo useampi vuosisata sitten, että yksinkertainen on parempi kuin monimutkainen. Occamilaisen logiikan mukaan keskenään kilpailevista teorioista tulisi valita aina yksinkertaisin. Kaikki eivät kuitenkaan ole tätä periaatetta vielä sisäistäneet. Eikä Vilhelmin aikaankaan täysin ymmärretty minimalismin logiikkaa, koska paavi syytti tätä harhaoppisuudesta. Heti kun kaikki kyttyräselkäiset käyttöliittymien rakentelijat pakotetaan tutustumaan occamilaiseen ajatteluun, maailmasta tulee paljon parempi paikka. 

torstai 26. syyskuuta 2013

Eeloppiainen

Kun ihmiset eivät enää kuulu yhteisöihin, on maailmasta tullut turvattoman tuntuinen paikka. Ei ole sitä kyläyhteisöä, ei kirkkokansaa eikä yhteiskuntaluokkaa yhdistävää tehdasta, jonka patruuna rakentaisi kyläläisille seurantalon. Nykyihminen ei kuulu mihinkään ja sitä puutetta paikatakseen hakee samanmielisyyden tunnetta brändeistä. Yhteisö syntyy tuotemerkin ympärille, sitä palvotaan ja uskoa tunnustetaan julkisesti työpaikkojen kahvipöydissä palvonnan kohdetta sormeillen. Yhteisö ei ole liian sitova, mutta se antaa silti tunteen kuulumisesta johonkin. 

Ehkä siksi Nokian myyminen viiltää suomalaisia niin syvältä. Taskussa väräjävä matkapuhelin on ollut symboli sille, että pieni maa voi nousta korkeimmalle korokkeelle teknologiaosaamisen ja insinööritaidon olympialaisissa ja näyttää niitä närhen näppäimiä koko maailmalle. Nokian menestys on tehnyt meistä kaikista maailmanmestareita, ihan jokaisesta. Nyt sukukalleudet, perintötila ja isoisän olkihattu on myyty kiittämättömille huijareille, imperialismin kätyreille, jotka viekkaudella ja vääryydellä ovat vieneet Suomi-neidon kaikkein rakkaimman. 

Nokian myymisellä voi kuitenkin olla myös positiivisia kansanterveydellisiä vaikutuksia. Mikäänhän ei yhdistä ihmisiä niin liimakkaasti kuin yhteinen vihollinen. Nyt meillä on uusi pahuuden ja ahneuden ruumiillistuma ja kun se on vielä ulkomaalainen ja pieni, voimme tuupata kaiken pahan olon Eelopin pikkutakin taskuun ja lähettää Kanadaan tai minne se nyt ikinä meneekään. Vieköön mukanaan. Ei tappiollista liiketoimintaa enää olisi pelastanut edes sen liittäminen Unescon maailmanperintöluetteloon. Ja onhan Nokia yhä kaupunki. Siellä se on kartalla vesikriisin ja Tampereen välissä. 

Ja nyt kun susi on ajettu metsään, voidaan siirtyä olennaisempien asioiden pariin eli juhlapyhiin. Kun meillä veronmaksajiksikin kutsutuilla maaorjilla ei ole enää mitään muuta mitä valtiovalta voisi ottaa, on keksitty viedä arkipyhät, ne viimeiset yhteiset ja ylimääräiset vapaapäivät rikkomasta tuotteliasta työviikkoa. Miksi tyrkkiä paria vapaapäivää kun voidaan samalla höykyttää kalenteria oikein kunnolla?

Ehdotan radikaaleja saneeraustoimia: pyhien pakkoliitoksia. Jos juhlapyhät eivät muilla kannustimilla tunnu liikkuvan, liitetään ne toisiinsa. Maallistunut kansa ei kuitenkaan muista enää miksi niitä kaikkia vietetään ja oliko Halloween Kainin vai Abelin veli. Loppiainen, helatorstai ja helluntai voidaan huoletta liittää pääsiäiseen. Loput kirkkovuoden muinaisreliikit lykätään joulun kainaloon tai juhannuksen mukana veneeseen. Vappuun ei kosketa pitkällä cocktail-tikullakaan, koska korkeammat voimat Hakaniemessä voisivat siitä suuttua. 

Mutta markkinahenkisesti voisi kalenterissa vapautuneita juhlapäivien paikkoja myydä eniten tarjoavalle yritykselle samaan tapaan kuin urheiluhalleja sponsoreille. Miten olisi Angrybirdsday vaikka pyhäinpäivän tilalla? Haluaisikohan Microsoft tai vaikka Samsung ostaa loppiaisen? Kyllä me myymme, sovitaan vain hinnasta ja allekirjoitusbonuksista. Eikö oikeudenmukaista ole se, että sille annetaan, joka osaa pyytää? Tai keksitään kokonaan oma ajanlasku, niin kuin muslimeilla. Nyt alkaa vuosi yksi, Nokian jälkeen eli 1 jN. 

Käykö sitten koko Suomelle niin kuin Nokialle? Sitäkin lehdessä kysyttiin toisena päivänä. En jaksa uskoa. Ministerit voivat olla tolloja, mutta jos he myyvät koko maan Microsoftille, täällä ei toimi pian yksikään käyttöliittymä, ei edes kesä, johon on kuitenkin voinut yleensä suurinpiirtein luottaa. Sitäpaitsi kaupalla voi olla arvaamattomia ulkopoliittisia seurauksia. Microsoftin lippu on niin värikäs, että sitä voitaisiin itärintamalla luulla kannanotoksi jonkin vähemmistön oikeuksien puolesta. We come in PC. 

torstai 5. syyskuuta 2013

Pallokentän laidalla

Lapsena vietin paljon aikaa yksin. Olin valikoiva kavereiden suhteen, en kaivannut kovin montaa. Niihin, jotka olivat kavereita, halusin voida luottaa. Enkä viihtynyt koskaan isoissa porukoissa. Sanomattakin lienee selvää, etten harrastanut joukkuelajeja. Ei niin, ettei siihen olisi ollut tilaisuutta. Pelasin vähän aikaa jalkapalloa kunnes huomasin, ettei minua kiinnostanut vähääkään kuka sitä palloa vie ja mihin suuntaan. 

Kun tänään vein pojan ensimmäisiin jalkapallotreeneihin, tunsin oloni kentän laidalla kaikkea muuta kuin kotoisaksi. Olen laittanut oman lapseni sinne, missä itse viihdyin kaikkein vähiten – joukkuelajiin. Miksi? Koska hän pyysi niin hartaasti niin monta kertaa. Eikä ole ollenkaan huono asia, eikä myöskään yllättävää, että juuri tämä lapsi haluaa harrastaa urheilua. En vain pääse hänen sielunmaisemaansa sisälle. Hän haluaa kilpailla, ottaa mittaa toisista, olla paras ja nopein ja kuulua voittajajoukkueeseen. Mitään näistä en ole koskaan oikein ymmärtänyt. 

Mahdollisuuksia oli, ei se siitä ollut kiinni. Vanhemmat raahasivat minutkin pallokentälle. Jääkiekko päättyi vielä ripeämmin. Judoakin tarjottiin, ilmeisessä epätoivossa. Voisiko olla mitään sietämättömämpää kuin joutua jonkun tönittäväksi tai heiteltäväksi? Paremmin viihdyin omassa huoneessani piirtämässä. Piirsin autoja, taloja ja kaupunkeja, piirsin satoja tai tuhansia tunteja. Pohjapiirroksia, perspektiivipiirroksia ja teknisiä yksityiskohtia. Yksin. Soitin pianoa. Harrastin vain yksilölajeja, koska tenniskentällä ei sentään tungeta toisen kenttäpuoliskolle. 

Vasta nyt olen alkanut ymmärtää asioiden syy-seuraussuhteita. Samalla olen saavuttanut kysymysten miksi-vaiheen. Miksi minun poikani haluaa pelata joukkueessa ja kilpailla kaikesta? Miksi minä en koskaan halunnut? Tiedän niin monta isää, jotka ovat toivoneet pojastaan joukkueurheilijaa, väsymätöntä joukkueen sankaria ja maalintekijää, mutta heidän poikansa puuhailevat jotain ihan muuta. Minulla taas on heidän unelmapoikansa, joka saatuaan pallon naamaansa sanoo kentän laidalla, että “heti kun ei tule enää kyyneleitä, menen takaisin.”

Oma urheiluni ala-asteella oli tervanjuontia. Osallistuin vain jääpalloon, muissa lajeissa en ottanut askeltakaan. Se taas johtui siitä, että pelien sääntöjä ei kerrottu, eikä tekniikkaa opeteltu. Näin ainakin itse muistan kokeneeni. Kun en ollut urheiluseuroissa mukana, en tiennyt pesäpallostakaan muuta kuin nimen. Paras kaverini oli italialainen, emme siis pelanneet pihassa pesäpalloa. Kun sitten joukkueet jaettiin lasten kesken viidakon lakien mukaan, olin jaossa viimeinen. Pienin ja viimeisin. Koulu traumatisoi ja inho urheilua kohtaan oli taattu. Mutta kun koulu vaihtui, kaikki kääntyi taas toisin. 

Nuorena en uskonut meneväni naimisiin tai tekeväni lapsia. En uskonut ottavani koskaan asuntolainaa. En uskonut sopivani perhe-elämään. Nyt lapsia on kolme, siis melkoinen joukkue. Minusta on tullut kaikkien odotusten vastaisesti joukkueenjohtaja, perheenpää ja jalkapalloisä. Siitä huolimatta, etten harrastanut joukkuelajeja, en osannut pesäpalloa, en käynyt rippikoulua enkä armeijaa. Viisivuotias poikani on jo aikaa sitten ilmoittanut haluavansa armeijaan. Omena on todella pudonnut kauas puusta. 

Mutta iloitsen siitä, että lapseni tietää mitä haluaa ja on valmis taistelemaan sen puolesta. Seison kentän laidalla ja kannustan. 

perjantai 9. elokuuta 2013

Syvässä päässä

Kauan odotettu vieras saapui viimein meille, vain neljä päivää luvatusta aikataulusta myöhässä. Vieras, joka ei tuntunut kuitenkaan yhtään vieraalta, ja joka tulee pikkuhiljaa tutummaksi, eikä ole pitkään aikaan lähdössä meiltä minnekään. Kolmannen lapsen odotus oli ihan yhtä liikuttavaa ja jännittävää ja hienoa kuin edellistenkin. Yhdeksän kuukautta meni nopeasti, taas kerran. 

Kesän toinenkin seikkailu liittyy vedessä oleiluun. Isommat lapset pääsivät uimakouluun ja minä saattajaksi. Aika pian tajusin, että nämä riiviöt rikkovat perheen traditiot perusteellisesti: heistä tulee aivan mahtavia uimareita. Tämä oli selvää jo kolmen kerran jälkeen. Kun kerran uima-altaassa oltiin, tulin kokeilleeksi lasten esittelemiä temppuja ja kas – minäkin opin sukeltamaan. Yhtäkkiä pinnanalainen maailma avautui aivan uudella tavalla vuosikymmenien räpiköinnin jälkeen. 

Minä puhuin kalojen kieltä. Muljahtelin veden alla kuin Michael Phelps, kuin sukellusvene, kuin paholaisrausku. Eikä siinä ollut mitään vaikeaa, kukaan ei vain ollut kertonut miten. Enkä ollut ymmärtänyt vaatia tätä tietoa. 

Lapsena uimahallissa ei juuri käyty, ei ainakaan vanhempien kanssa. Uimakoulua ei tarvittu, kun mökillä jokainen oppi uimaan. Esimerkkiä ja innostajaa lajiin ei ollut, joten se, että pysyi pinnalla oli kaikkien mielestä ihan jees. Innostusta uimiseen ei myöskään voinut mistään syttyä. Inhosin koulussa uimahalleja myös siksi, että palelin. Mutta nyt se on takanapäin. Olen löytänyt vedestä kokonaan uuden elementin, ja vain siksi, että lapsille opetettiin myyräuintia. Kiitos uimakoulun opettajat. Joskus tieto siirtyy sukupolvelta toiselle, toiseenkin suuntaan. 

Opittavaa ja ihmeteltävää on ollut myös uimahallien säännöissä, jotka tuntuvat vaihtelevan uimahallien välillä täysin epärationaalisesti. Missään tapauksessa mikään mikä kylpylöissä on normaalia ja hauskaa, ei ole uimahallissa sallittua. Jokainen kylpylöissä lomaillut joutuu selittämään ihmetteleville lapsille, miksei uimahallissa saa tehdä sitä eikä tätä, vaikka kylpylässä sai. Kukaan meistä ei ymmärrä miksi. Mitä vikaa niissä uimashortseissa nyt taas olikaan? 

Myös vauvanodotus opetti uutta. Mahan asukas, tai minun geenini hänessä, laittoivat äidin syömään kaikkea mistä minä pidän. Romanttisesti nautimme täysin identtisestä mausta muutaman kuukauden ajan, kun pahoinvointi lopulta hellitti. Ahmimme hyvällä halulla litroittain jäätelöä, minttuteetä, kuivattuja hedelmiä, puuroa, tonnikalaa ja jopa katkarapuja. Niitä vauva halusi. Opin myös, että äitiysvaatteet ovat äärettömän hyvin suunniteltuja ja käytännöllisiä. Miksei samanlaista mallistoa myydä mahakkaille miehille? Vaikka en olekaan niin mahakas, tässä on ilmeinen markkinarako. 

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Elämäni isokenkäisenä

En tiennytkään olevani isokenkäinen. Nuorena kengännumeroksi vakiintui neljäkymmentäkolme ja ostin jääräpäisesti samannumeroisia kenkiä sattumatta koskaan kokeilemaan isompia. Nyt ostan kaksi numeroa suurempia ja elämä on muuttunut ihan erilaiseksi – isokenkäisemmäksi. Olen tuskaillen kulkenut vuosikausia liian pienissä kengissä! Voi tietysti olla, että jalkakin on painunut askeltaessa lättänämmäksi, kuka tietää. 

Kesälukemisena olen ahminut Alexander von Schönburgin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Se ei ollutkaan trendikäs opaskirja, joka kertoo miten vähällä rahalla voi elää paremmin. Se on viisas teos, joka hämmästyttää loputtomasti siksi, että kirjoittajalla on niin paljon omakohtaista ymmärrystä rikkaudesta ja köyhyydestä. Kovin moni meistä ei tunne rahaa. Sitä vain kuuluu haluta lisää ja kuuluu uskoa, että sillä voi tehdä itsensä onnelliseksi. Ei tietenkään voi, mutta vasta kreivi von Schönburg on onnistunut yksinkertaistaen kertomaan miksi. 

Ainutlaatuinen perspektiivi ja rahan ymmärrys tulee siitä, että von Schönburgin suvussa on ollut rahaa ja valtaa, ja sitten se on menetetty. Historia on muokannut myös ihmisiä ja opettanut yhtä ja toista elämästä. Ehkä vain ihminen, joka todellakaan ei halua rahaa tullakseen rikkaaksi, voi aidosti väheksyä sitä. Tämä on mielenkiintoinen lähtöasetelma yhteiskunnassa, jossa kaikkien kuuluisi tavoitella varallisuutta ja menestystä, jota mitataan yleensä rahassa. Näinhän meille opetetaan. 

Antiikin kreikassa idiootti tarkoitti ihmistä, joka jättäytyy järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Olen aina pitänyt omaa suhtautumistani rahaan jokseenkin idioottimaisena. Rahalla hankittavilla asioilla ei ole ollut minulle statusarvoa, eikä rahattomuus sen enempää ole ollut häpeän aihe. Olen vältellyt rahasta puhumistakin. Koskaan aikaisemmin en ole tullut edes ajatelleeksi, että siihen olisi joku sukuun liittyvä syy. Suhde rahaan periytyy siinä kuin omaisuuskin. Tuskin geneettisesti, mutta opittuna. 

Sukuni historia on mielenkiintoinen. Isoisoisäni hankki mahtavan omaisuuden ja oli aikanaan erittäin rikas mies. Tunnen tarinan hyvin, koska päiväkirjat ovat säilyneet jälkipolvien luettaviksi. Vaikka maat ja omaisuus on jo jaettu moneen kertaan suurten lapsikatraiden kesken, on jotain silti jäänyt sukuun perintönä: vaikeammin määriteltäviä asenteita. Raha ei ole tuonut onnea. Juuri siksi en ole koskaan ymmärtänyt miksi joku pöyhkeilee uuden autonsa kanssa tai ostaa kalliita merkkivaatteita vain esitelläkseen niitä muille. 

Miksei raha sitten tee onnelliseksi? Koska jos omistaa paljon, haluaa aina jotain muuta, jotakin isompaa ja parempaa. Omaisuus velvoittaa. Vain jos osaa tyytyä vähään ja luopua asioista, voi olla onnellinen. “Rikkaaksi voi tulla vain ihminen, joka osaa jättää hyvästit toiveilleen”, von Schönburg kirjoittaa. Olen nähnyt miten helposti raha synnyttää kateutta, pahantahtoisuutta ja elinikäistä kaunaa. Perinnöistä riidellään aina. Ja nyt vasta ymmärrän, miksi äitini on vakuuttanut minulle aina, ettei mitään perittävää tule jäämään. Kaikki hankittu omaisuus tuhlataan viimeiseen penniin ennen kuin lähtö tulee, näin on luvattu.  

Se on tietysti harmi. Olisin luontevasti isokenkäinen, jos nyt suuri perintö olisi tarjolla, koska olen varma ettei se suistaisi minua kokaiinipäisenä Lamborghinin rattiin tai kasinokierteeseen. Nauttisin joutilaisuudesta kreivimäisen sujuvasti. Osaisin suhtautua rahaan vältellen ja vähätellen, kuten tähänkin asti, varmaankin määrästä riippumatta. En tosin tiedä, mitä muuta sillä tekisin. En kuitenkaan voisi ostaa itselleni enempää aikaa, älyä tai pitkäjänteisyyttä kuin minulla on jo nyt. 

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Rakkaat naapurit

Ruotsalainen serkkuni vieraili kesämökillämme vuosia sitten. Sosiaalisena ja uteliaana nuorena miehenä hän käveli rantaan ja asteli tietä pitkin naapurin pihaan saakka. Hämmentyneenä serkku kertoi palattuaan, miten naapurin rouva oli huitoen ajanut hänet pois pihasta. Suomalaiseen mökkikulttuuriinhan kuuluu olennaisena piirteenä primitiivinen reviiriajattelu, johon en ole koskaan oikein päässyt sisälle. Serkkuni oli ehkä onnekas, ettei häntä ammuttu hänen kokeillessaan uskaliaasti suomalaisen suvaitsevaisuuden äärimmäisiä rajoja. 

En ole itsekään viidentoista vuoden aikana tutustunut kyseisiin mökkinaapureihin. Isä on - valitettavasti - riitojen merkeissä. Olen nähnyt naapuriperheen kerran sinä ensimmäisenä kesänä kun olimme ostaneet talon. Sehän on siis maalaistalo, ei mikään mökki, isäni korjaisi. Naapurit ajoivat autolla pihamme poikki ja tuijottivat, kukaan heistä ei tervehtinyt. Sitten he tekivät oman tiensä ja me rakensimme tonttien rajalle korkean aidan patinoituneista heinäseipäistä. Ei ole enää vaaraa, että tutustuisimme. 

Miksi me olemme vihollisia, sitä en kuitenkaan ole ymmärtänyt. 

Pohdimme isän kanssa saunan lauteilla sitä, miksi mökillä eristäydytään eikä mennä tervehtimään vaikkapa vastarannan naapureita. Ei vain ole tapana. Kaikki pysyvät omissa oloissaan. Olen liiallisesta kaukomatkailusta ja globalisaatiosta johtuen vieraantunut mökkielämästä, mutta viehättynyt sen sijaan uusista rivitalonaapureistamme. Pihatalkoiden jälkeen päädyimme jatkamaan iltaa yhden naapurin terassille ja perustimme yön tunteina taloyhtiön kuoron. Ensimmäiset onnistuneet harjoituksetkin on jo pidetty. Löytyi niin sanotusti yhteinen sävel, tai ainakin sinnepäin. 

Lähinaapureiden lisäksi on sitten yhteisiä maarajanaapureita. Sekään ei ole ollut ongelmatonta. Vaikka yli 50 vuotta on eletty rauhallisesti vierekkäisillä tonteilla, naapureihin ei osata Suomessa suhtautua normaalisti. Heitä joko pelätään, kadehditaan tai vähätellään. Vanhat kaunat kaivetaan historian kurkkupurkeista aina tilaisuuden tullen esiin. Suoraan ei sovi koskaan myöntää, että naapureilta voisi oppia jotakin tai varsinkaan, että he olisivat jossakin meitä taitavampia. Venäläiset ovat liian varakkaita, eestiläiset liian fiksuja ja ruotsalaiset liian sivistyneitä. Parempi niitä on katsella vastarannalta. 

Odotan yhä, koska tulee se sukupolvi, joka näkee naapuristereotypioiden viljelemisen älyttömyyden ja menee avoimin mielin kyläilemään ja oppimaan uutta. Ihmiset eivät kuitenkaan mahdu niihin ennakkoluuloisiin muotteihin. Eivät mahdu kansat, eivätkä yleensä muutkaan ryhmät. Ei mahdu ruotsalainen serkkunikaan. Hän on brasiliassa syntynyt tanssinopettaja, joka puhuu sujuvasti sekä suomea että hepreaa - ja portugaliakin. Siis ihan tavallinen svedupetteri. 

Romaniassa suhtaudutaan naapureihin kitkattomammin. Anopin naapurina asuu yksinäinen 86-vuotias vanha rouva. Yksin asuva vanhus ei kuitenkaan ole yksinäinen, kuten Suomessa voisi käydä - hänellä on mainiot naapurit turvanaan. Apua ei tarvitse pyytää, sitä annetaan. Myös positiivinen ajattelutapa auttaa, ikä kun ei kuitenkaan tule yksin. Vanha rouva ei nimittäin koskaan valita vanhuuden vaivojaan, vaikka asuu hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Jos häneltä kysytään miten hän voi, vastaus on aina toiveikas: huomenna ehkä paremmin. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Syvällä metsässä

Olen töissä mainostoimistossa. Hakeuduin sinne suoraan koulusta, kun en muutakaan keksinyt. Otin Helsingin seudun puhelinluettelon, katsoin kohdasta mainostoimistot ja aloin soitella niihin, joiden nimi on painettu paksummilla kirjaimilla. Oletin, että ne ovat  jotenkin ehkä tärkeämpiä. Yhteen niistä pääsin heti ja nyt olen nähnyt monta muutakin. Hei vaan niille, jotka ovat joutuneet samaan noidankehään. Tästä tuli ammatti, vaikka sen piti olla vain väliaikaista huvittelua – matkalla johonkin muuhun.

Nykyisellä toimistolla menee huonosti. Mikäli vielä yhtään huonommin menee, se tulee myös julkiseksi ja asiakkaatkin saavat tietää. Henkilökunta on puolittunut vuodessa ja jännitämme joka kuukausi saadaanko jäljelläoleville maksettua liksat. Sukulaiset luulevat, että mainostoimistoissa on umpihauskaa ja kieritään rahoissa. Voin vakuuttaa ettei ole. Syykin on selvä, miten tähän on tultu. Jos toimiston johto ei tiedä, mitä henkilökunta osaa ja mitä heidän pitäisi osata pystyäkseen tekemään työnsä hyvin, ei ole menestymisen edellytyksiä. Ja tuurilla kukaan ei voita kovin montaa kertaa.

Näin käy, kun johtoon jää pelkkiä kauppamiehiä ja konsulentteja, jotka eivät ymmärrä millään tasolla tuotetta, jota asiakkaat meiltä hakevat – luovaa suunnittelua.

Lopputulos on kaaos, jossa jokainen uskottelee jollekin toiselle osaavansa jotain mitä ei osaa. Osaamista tai osaamattomuutta johto ei kykene arvioimaan, joten he kuuntelevat alaisiaan kuin viidakon alkuasukkaita ymmärtämättä sanaakaan. Suljettujen ovien takana puukotetaan työkavereita selkään ranteet kipeinä ja avokonttorissa esitellään maireaa hymyä. Erityisesti naiset ovat tässä oikein eteviä. Jostakin syystä meillä miehillä on jokin primitiivinen tarve keskinäiseen solidaarisuuteen, silloinkin kun menee huonosti. Naiset tappelevat kynnet verillä istumapaikoista uppoavassa laivassa.

Toimiston johto ei näe syitä liiketoiminnan epäonnistumiseen, koska he eivät ymmärtäneet parempina aikoinakaan syitä menestykseen. Heidän onnekseen firmassa oli työntekijöitä, jotka olivat sekä ahkeria että lahjakkaita. Asiantuntijaorganisaation ainoa pääoma on sen henkilöstön osaaminen. Nyt osaaminen on savustettu ulos ja vain myötämieliset ovat saaneet jäädä. Newspeakin mukaan ne, jotka osaavat vähiten ovat viisaita ja ne, jotka osasivat eniten olivat tyhmiä.

Tästä seuraa absurdeja kohtaamisia, kun asiakkaiden luona käydään keskusteluja, joita kumpikaan osapuoli ei ymmärrä. Vertauskuvallisesti näin: asiakas sanoo olevansa lähdössä matkalle ja kysyy mitä kannattaisi ottaa mukaan. Mainostoimiston edustaja lupaa notkeasti hoitaa kaiken. Toimistolla selviää, että asiakkaalta olisi voinut kysyä mihin hän aikoo matkustaa, kuinka kauan siellä on tarkoitus olla, paljonko matkaan on budjetoitu ja mitä sillä halutaan saavuttaa. Nyt asiakkaan matka on tuomittu epäonnistumaan, kun kaikki olennaiset kysymykset ovat jääneet kysymättä.

Esikoululaiset olivat retkellä keskustelleet metsän siisteydestä. Opettaja ehdotti, että tuodaan lähimetsään kyltti, jossa opastetaan olemaan roskaamatta. Mitäs mieltä olette? Kun kukaan ei vastannut, opettaja epäili, että jotakin oli jäänyt selittämättä. Tyttäreni viittasi ja kysyi: opettaja, mikä on kyltti? Kävi ilmi, että moni muukaan ei tiennyt. Rohkea kysyy. Aikuistenkin palavereissa istutaan monesti isolla joukolla, jossa kaikki eivät suinkaan tiedä mistä puhutaan. Kaiken huipuksi juuri niiden jotka ymmärtävät vähiten, pitää vielä esittää ymmärtävänsä enemmän kuin muut.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Käki kukkuu!

Kävin parturissa, sain palvelua ja maksoin laskun. Niin kuin asiakkaan kuuluu tehdä. Kävi ilmi, että tyttö, joka saksi tukkaani, oli harjoittelija. Totesin, ettei leikkaus onnistunut kovin hyvin, mutta koska tyttö oli niin kaunis ja ystävällinen, jätin kritiikin kertomatta. Maksoin kuitenkin palvelusta 30 euroa, mikä on tämän ylellisyyden käypä hinta nykyään. Huonomminkin on joskus leikattu, ei tämä katastrofi ole, mutta onko silti reilua, että maksan täyden hinnan siitä, että joku harjoittelee ammattiaan väistelemällä minun korviani?  Maksaisin mieluummin hyvin tehdystä työstä.

Ymmärrän taas mainostoimiston asiakkaita entistä paremmin. Meillä, kuten niin monessa toimistossa, on ammattitaitoinen työvoima korvattu taloudellisiksi haasteiksi nimitettyssä etnisessä puhdistuksessa niillä harjoittelijoilla. Vuosikymmenten kokemus on vaihdettu koulunpenkiltä kiskottuihin finninaamoihin ja itse itsensä keksineisiin kaikkien alojen konsulentteihin. Kumpikaan ei tiedä mitä tekee, eikä voi myöntää sitä, mutta työnantaja kuvittelee säästävänsä rahaa. Asiakkaille tätä ei luonnollisestikaan kerrota, mutta ne saavat sen ennen pitkää selville. Sitten heillä on edessään sama valinta kuin minulla parturissa: maksaako lasku ja olla hiljaa vai nostaa meteli. Lopulta vaihdetaan mainostoimistoa.

Minulla oli kyseenalainen ilo osallistua yhteen jäähyväistilaisuuteen asiakkaan markkinointijohdon kanssa ja sain kuulla toisen osapuolen tarinan. Itse en ole ollut asiakkuuden kanssa tekemisissä, liityin mukaan pelastuspartioon, mutta liian myöhään. Palaute oli suoraa. Kun asiakas sanoo, että se taso mitä me teiltä saamme, ei ole missään suhteessa siihen, mitä me teille maksamme, ei ole kovin paljon tehtävissä. Tai, että kahteen vuoteen en ole kuullut teiltä yhtään uutta ideaa. Asiakkaan pitkämielisyydelle täytyy nostaa hattua. Ja kyllä, asiakas on oikeassa. Ei meidän kanssamme luultavasti kannatakaan jatkaa yhteistyötä.

Peruslähtökohta mainosmaailmassa on muutenkin se, että asiakas on aina oikeassa. Me toimimme palveluammatissa ja laulamme maksusta. Mutta mitä se oikeassa tarkoittaa? Olen yrittänyt selittää tämän semantiikkaa nuorille mainosalokkaille. Erityisen oikeassa asiakas on silloin kun on selvästi väärässä, mikä ei kuulosta lainkaan loogiselta. Jos palaveriin lähtee olemaan oikeassa, voi olla sen päätyttyäkin oikeassa, mutta toimisto on ilman asiakasta. Nuoret luulevat, että diplomatia on nöyristelyä ja että asiakkaat ovat tyhmiä, mutta ei se niin mene.

Paradoksaalista on, ettei usein ole niin väliä, mitä sanotaan tai kuka on oikeassa, vaan miten sanotaan ja kuka sanoo. On kyse siitä miten asiat kommunikoidaan. Ne, jotka ovat väärässä, ovatkin oikeassa, vaikka lopulta kuitenkin tehdään toisin, mutta niin, ettei asiakas menetä kasvojaan, joutumalla myöntämään olleensa sittenkin väärässä. Vanha konsti on antaa asiakkaan itse löytää jo keksimämme hyvät ideat. Parhaassa tapauksessa lopputulos on erinomainen ja tyytyväinen markkinointipäällikkö uskoo olleensa mukana luomassa jotakin ja lähettää jouluna suunnittelijoille viskipullot. Ne me otamme nöyrästi vastaan.

Keltanokat uskovat, että kun työ on tehty hyvin, kaikki pitävät siitä. Ei, eivät läheskään kaikki ymmärrä, mikä on tehty hyvin ja mikä ei ole. Usein odotetaan vain laumanjohtajan mielipidettä. Tärkeintä on saada selville, kuka asiakkaan organisaatiossa tekee todelliset päätökset ja minkälainen on organisaation sisäinen hierarkia. Jos laumanjohtaja saadaan mukaan, kaikki muutkin taputtavat. Jos taas johtava apina tuntee jääneensä päätöksenteon ulkopuolelle, projektia ei pelasta mikään. Kaikkien mielipiteitä ei koskaan kannata kuunnella. Se johtaa vain kunnioituksen menettämiseen ja laumahierarkiassa alimmaksi joutumiseen.

Julma totuus on sekin, ettei työn tarvitse olla tehty hyvin, riittää kun juuri oikea ihminen organisaatiossa saadaan riittävän vakuuttuneeksi, että se on sitä. Tietysti kaikki on helpompaa, jos oikeasti osaa tehdä asiat hyvin, mutta ei se ole välttämätöntä. Sitä en kuitenkaan voinut kertoa nuorille idealisteille. Heidän maailmansa olisi romahtanut. Sen sijaan sanoin, ettei käellä ole miljooniin vuosiin ollut muuta sanottavaa kuin kukkuu. Miettikööt sitä, jos eivät kuitenkaan ymmärrä miksi asiakas on oikeassa. Myös ne entiset asiakkaat olivat.

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Etsimisen ilo

Avasin murukahvipurkin ja koin uuden elämyksen. Avaamista varten oli entisen rikottavan folion sijaan kehitetty vetoläppä, johon tarttumalla kansi aukeaa siististi ja kokonaisena. Olin pettynyt. Yksi vetäisy ja purkki oli auki. Liian helppoa. Ennen kannen sai rikkoa lusikalla, katsoa miten se repeää joka kerta eri tavalla. Piti nyppiä folionpalaset reunoista ja joskus kaikki eivät edes irronneet. Siinä oli sekä jännitystä että haastetta, mutta ei liikaa vaikeusastetta turhauttaakseen.

Tietenkin pitäisi arvostaa suunniteltua elinympäristöä ja suunnittelijoiden arkisten asioiden helpottamiseksi tekemää työtä. Minäkin suunnittelen pakkauksia. Tämähän on kuin kusisi omiin muroihinsa. Mutta kun en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että arkisten askareiden kuuluu olla aina vain helpompia. Sitä paitsi suunnittelu ei johda siihen, että tekisimme mitään nopeammin. Ihminen ei edes pyri siihen, koska evoluutio ei ehdi tulla perässä. Me kaipaamme yksinkertaisia pikkuaskareita, puuhastelua, jonka parissa toteuttaa itseämme ja jotka niin oivallisesti hidastavat ajan kulua.

Kuten nyt vaikka ne murot. Paitsi häntäluusta ja koulukirjoista, tiedän myös muropaketin avaamisesta polveutuvani apinasta. Revin laatikon auki, koska se tuottaa minulle mielihyvää. Ei, en halua valmiiksi suunniteltua repäisynauhaa ja kaksikielistä ohjetta mistä aloittaa. Vähintä mitä perimämme kunnioittamiseksi voimme tehdä, on ottaa oppia ruotsalaisesta juustopaketista, jonka yhdessä kulmassa lukee öppnas här ja toisessa eller här. Annetaan edes valinnan mahdollisuus, eikä vain yhtä oikeaa tapaa.

Meillä on jo liikaa teknologiaa, jonka piti helpottaa elämää, mutta se onkin tehnyt meidät riippuvaiseksi itsestään ja vie kaiken sen ajan, jonka sen oli määrä säästää. Onneksi ei ole varaa uuteen autoon, joka osaa parkkeerata itsekseen. Kokeilin autoa, jossa oli parkkitutka. Sitten kun meillä kaikilla on sellainen, emme enää osaa ajaa ruutuun ilman koneellista apua. Alkeellisimmatkin opitut taidot katoavat. Toisessa autossa oli sähköinen käsijarru. Miksi en saa vetää itse kahvasta? Kohta emme löydä kotiin ilman navigaattorin opastusta.

Jos maailmassa onkin paljon vikaa, olen liikuttavan kiitollinen suomalaiselle vähittäiskauppajärjestelmälle. Ennen kuin EU lopullisesti kieltää kuluttajien huijaamisen maailmankaikkeuden kalleimmilla elintarvikkeilla ja kirotuilla bonuskorteilla S- ja K-ryhmät tarjoavat meille virkistäviä arjen selviytymistehtäviä. Oma haasteeni on ollut kelvollisen murukahvin löytäminen. Normaalisti olen joutunut etsimään muruseni Tallinnasta, mutta jouluostoksilla Tarjoustalossa osui käteen brasilialainen kahvipurkki. Miten lie hyllyyn joutunut, mutta kannoin niitä pian kärryllisen kotiin.

Samanlaista etsimisen ja löytämisen harvinaisen onnekasta kohtaamista koetaan ehkä vain vielä ankaramman sääntelytalouden Kuubassa. Ja mahdollisesti Vatikaanissa, kun uusi paavi löytyy. Odotan innolla sitä hetkeä kun salama taas iskee Pietarinkirkon kupoliin ja joku onnekas saa siitä kuvan. Itse jouduin eroamaan kirkosta henkilökohtaisen kriisin ja Yle-veron rahoittamisen vuoksi. Samaan aikaan kun lähetin netistä löytämääni lomaketta kirkolliseen virastoon, iski salama Uspenskin katedraalin kupoliin ja satuin saamaan siitä kuvan. Katsokaa vaikka itse.

Kattojen sortuminen sen sijaan ei ole ollut mikään sattuma, vaan peltihalleihin erikoistuneiden suunnittelijoiden osaamista. Eihän mitään tehdä kestämään ikuisesti, muuten ei olisi korjattavaa. Nyt on pieni toivonkipinä herännyt, kun imatralaisen Citymarketin katostakin tippuu betonia. Onko tämä lopun alkua? Romahtaako bonuskorttijärjestelmä, loppuuko sorto ja pienen ihmisen kiusaaminen, poistuuko vääryys maailmasta? Iskeekö salama pian kaikkiin jättimarketteihin? Kaatuuko suomalainen laatikkoarkkitehtuuri saman kasaan? Olemmeko matkalla kohti valoisampaa huomista?

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Seksiä, valheita ja mammutteja

“Nuorille pitää kertoa seksistä”, tuumasi Väestöliitto ja päätti tehdä koululaisille sopivan seurapelin aiheesta. Luin jutun hiukan hämmentyneenä, kuten varmaan moni muukin. Ehkä juttukaan ei ollut ansiokas, mutta se taatusti lisäsi epäluuloa koulujen seksuaalikasvatusta kohtaan. Muutkin vanhemmat ovat olleet huolissaan, myös me suomalaiset. Miksi puhutaan vekottimista, miksei puhuta tunteista? Mihin rakkaus on seksin yhteydestä kadonnut? Entä avioliitto? Onko seksi harrastus, joka ei enää liitykään parisuhteeseen?

Pohdin vähän samoja asioita, kuin kirjoittaja Hesarin mielipide-palstalla, kaivatessaan hiukan laajempaa seksuaalisuuskäsitystä ja kokemusta turvallisemmasta kasvuympäristöstä. Tässä “narsistis-pornografisessa” yhteiskunnassa voisi tosiaan olla tilaa myös viattomuudelle ja aitoudelle. Takajaloilleen ponnistanut Väestöliitto ryntäsi nuoren tytön kimppuun kolmen lääkärin voimin argumentoiden, etteivät vanhemmat osaa puhua näistä asioista lainkaan. Jonkun on kerrottava totuus. Mutta kenen totuus kerrotaan?

Varmasti on kysytty nuorilta, mikä kiinnostaa. Sitä saa mitä tilaa, niinhän pelin nimikin “Sitähän sä kysyit”antaa olettaa. En tiedä ovatko lääkärit viisaudessaan ajatelleet, etteivät nuoret ehkä kysykään oikeita kysymyksiä. Heitä voisi myös ohjata etsimään vastauksia niihin pulmiin, joita ei koulun pihalla pohdita. Kaikki mikä on lääketieteellisesti tai fysiologisesti mahdollista tai ei ole lain mukaan väärin, ei välttämättä ole silti moraalisesti oikein. Tai syntyneillä käsityksillä ja tehdyillä ratkaisuilla on nuoren henkisen kasvun kannalta vakavia seurauksia. On aikuisilta vastuutonta vastata vain siihen, mitä on kysytty.

Olen suhtaunut Väestöliittoon epäilevästi aiemminkin. Kuinka monen ihmisen käsitystä oikeasta järjestö lopulta edustaa? He käyttävät omavaltaista auktoriteetin ääntä samaan tapaan kuin THL tai Teosto. En tiedä kenen valtuutuksella. Kaikki eivät kuitenkaan jaa samaa maailmankuvaa eivätkä moraalia. Ääriliberalismia vastustamalla ja muita ajatuksia esittämällä lokeroituu heti taantumukselliseksi. Oikeastaan mitään muuta arvomaailmaa kuin äärimmäisen individualismin hyväksyntä ei ole. Yhteisiä perusarvoja ei ole. Mihin ne perustuisivat? Laki ei ota kantaa moraaliin. Siksi jonkun muun pitäisi. Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen.

Erilaisten näkemysten takia olisi tärkeää osata keskustella. Väestöliitto voi sittenkin osua lähelle maalia sanoessaan, ettei seksuaalisuudesta osata puhua. On muitakin aiheita, joista ei osata tai ole sopivaa keskustella avoimesti. Abortti ei ole vain kirurginen toimenpide eivätkä e-pillerit vain aknelääke. Kriittisen keskustelun avaaminen niistä on kuin vastustaisi sananvapautta tai sivistysvaltiota. Saisi hetkessä niskaansa legioonan tuohtuneita lääkäreitä nukutusaineet tanassa.

Vähintään voisi silti lääkevalmistajilta toivoa, ettei seksuaalivalistuksen varjolla tehtäisi bisnestä.

On turvallisempaa tarttua Jörn Donnerin omaelämänkerralliseen mammuttiin. En ole ihan aikalaisia, mutta olen kuitenkin ymmärtänyt Donnerin merkityksen vapaamman moraalin puolestapuhujana ja yhteiskunnan epäkohtien kriitikkona. Sitä en tiennyt, että Donner meni raskaanaolevan tyttöystävänsä kanssa naimisiin 50-luvulla siksi, että sen ajan moraalikäsitys vaati niin. Tässä välissä moraaliset säännöt ovat muuttuneet aika lailla ja Donner on niitä ehtinyt koetella monella vuosikymmenellä. Kuvaavaa on, että 80-kymppisen kirjoittamasta kirjasta revitään yhä lööppejä.

Mammuttia lukematta en tiedä mistä se on mahtanut saada nimensä, mutta pari vuotta sitten Kuopion asuntomessuilla aiheutti kohua suurikokoinen mammutti. Taideteos herätti pahennusta heiluttelemalla kohtuullisen kokoista penistään. Jos seksuaalivalistuskeskustelun mammutti onkin Väestöliitto? Pitäisikö sille tehdä samoin kuin taidemammutille, jotta myös arvoista ja etiikasta saataisiin keskustella vapaasti? Mammutti päätyi kastroiduksi moraalisen painostuksen vuoksi.

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

En herne igen

Hernekeitto on perinteinen kansallisruoka, jossa on herneitä ja savulihaa. Toisten mielestä sekaan laitetaan myös sinappia. Aina jonkun mielestä sattumia on joko liikaa tai liian vähän. Syystä, jota en tiedä, hernekeittoa tarjotaan aina torstaisin. Maahanmuuttajatuttuni, jolla on Helsingissä oma ravintola, tekee samoin. Jälkiruoaksi lounaslistalla on pannukakkua ja hilloa ja olen ihan varma, ettei hänkään tiedä miksi juuri torstaisin. Hän toimii kuten maassa on tapana.

Se alkoi lottovoitosta, jatkui herneellä ja prinsessalla ja appelsiinilla ja yhtäkkiä meillä on keitettynä aikamoinen soppa. Aihe - rasismi Suomessa - on ikävä ja todellinen ja siitä pitäisi keskustella vakavasti. Kuitenkin se mitä on syntynyt on valtaisa julkinen väittely siitä, onko Umayya Abu-Hanna keksinyt kurjat kokemuksensa itse, onko Ulla Appelsin poterosuomalainen ja miksi Ruben Stiller puolustaa palestiinalaista, vaikka on itse juutalainen ja onko Hollanti muka parempi maa. Huhuu? Mihin se alkuperäinen ongelma katosi?

Ongelma ei ole varsinaisesti vain rasismi, vaan huono käytös yleisemmin. Siihen syyllistyy hämmentävän suuri joukko ihmisiä jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Suomessa ei osata huomioida toisia ihmisiä, ei olla kohteliaita eikä tuntea empatiaa. Suomessa ei myöskään osata ottaa vastaan kritiikkiä. Tästä olen hankkinut runsaasti omakohtaista kokemusta. Asuttuani ulkomailla koin erityisen arvokkaana sekä sen, että näin Suomen ulkopuolisen näkökulmasta ja sen, että opin valtavasti kaikkea mielenkiintoista elämällä ja tekemällä töitä erilaisissa kulttuureissa. Yritin kertoa siitä varovaisesti muillekin.

Opettavaisista kokemuksistani ei kukaan Suomessa ole ollut hitustakaan kiinnostunut. Jossakin vaiheessa lakkasin puhumasta aiheesta, koska siihen suhtauduttiin juuri niin kuin Abu-Hannan rasismikokemuksiin. Virallinen totuus on, ettei Suomea parempaa maata ole, missään ei osata niin paljon kuin meillä ja kaikkien pitäisi tulla tänne katsomaan miten asiat tehdään oikein. Missään ei ole mitään vikaa. Jos päinvastaisia mielipiteitä on, niistä ei sovi puhua. Niitä paheksutaan, väheksytään ja ne kielletään. Kriittinen keskustelu tästä maasta on totaalisesti non grata, aloittaa sen suomalainen tai joku muu.

Siksi aloitin alunperin tämän bloginkin.

Nyt käytävässä kiivashenkisessä nettikeskustelussa väitellään rasismin olemassaolosta. Osa keskustelijoista ei ole koskaan törmännyt rasistiin, toiset ovat nähneet heitä päivittäin ratikassa tai metrossa. Todellisuudessa me kaikki tunnemme heidät oikein hyvin, moni peilistä, joten miksi kaunistella asiaa. Minun perheessäni ja ystävissäni on paljon ihmisiä, jotka vihaavat ja väheksyvät jotakin vähemmistöä ihan avoimesti ja ylpeinä mielipiteistään. Suvussa on varmaan enemmän kuin haluan edes tietää. Tietenkään en pidä siitä, mutta en minä silti voi heidän ahdasmielisiä näkemyksiään kieltää tai estää.

Maahanmuuttajaystävissäni on rasisteja. Hernekeittoa tarjoava ravintolanomistaja kertoi äänestävänsä perussuomalaisia. Hän suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon ja kokee olevansa samalla linjalla kuin ne suomalaiset, joiden mielestä ulkomaalaisia on täällä jo tarpeeksi. Hän on siis itse ulkomaalainen. Todellisuus on hämmentävä. Myös suomalaisilla on pitkät perinteet mustalaisten ja saamelaisten syrjimisessä. Onneksi meillä on Ruben Stiller ja Wali Hashi. Joku sentään vielä näkee missä mennään ja osaa ilmaista sen järkevästi. Kiitos siitä.

Minulle on muuten ihan samantekevää mitä uskontokuntaa Stiller edustaa tai missä Abu-Hanna on viettänyt lapsuutensa. Tai minä päivänä hernekeittoa syödään.