tiistai 25. syyskuuta 2012

Seuraava siirto


Kuten jo edellisellä kerralla paljastin, tämä blogi on jäänyt määrittelemättömäksi ajaksi tauolle. En ole koskaan halunnut olla kovin ehdoton, enkä polttaa siltoja tai paiskoa ovia takanani, joten kenties aikamatkustajan tarina joskus jatkuu. Nyt tuntui siltä, että teemaan liittyvät aiheet on kaikki käännelty ja taputeltu notkeiksi eikä muuta sanottavaa ole.

Aikamatkustajan arkistot jäävät avoimiksi, joten kirjoitetut tekstit pysyvät luettavissa ja kiertävät loppumatonta rataansa kuin avaruusromu, ikuisesti tai toistaiseksi. Ehkä niistä syntyy joskus jotain muuta mielenkiintoista. Sillä välin keskityn uusiin  luoviin harrastuksiin ja kulutan aikaani bittiavaruudessa mm. valokuvablogin päivittämiseen. Kiitos kaikille vierailijoille ja tervetuloa mukaan uusiin seikkailuihin.
108min.wordpress.com


torstai 13. syyskuuta 2012

The End


Tapasin Romaniassa junassa eläkeläispariskunnan, joka oli jättänyt kotitalonsa pohjoisessa ja roudasi Cadillacin kokoisia matkalaukkuja kohti Kanadaa. Siellä kun on jo koko perhe, lapset ja lapsenlapset. Kysyin tulevatko he takaisin, mutta he eivät tienneet. He olivat hyvin hyvin murheellisia. Oma tarinani Romanian kanssa alkoi kolmetoista vuotta sitten. Kolmentoista vuoden ajan olen kiihkeästi toivonut, että maa kehittyisi ja muuttuisi paremmaksi paikaksi asua ja elää. Olen joka kerta sinne matkustaessani odottanut näkeväni uudistuksia, jotain innostavaa – ja joka kerta olen saanut pettyä. 

Maa räpiköi skandaaleissa ja köyhyydessä, koska kaikki varallisuus katoaa kauniiden ja röyhkeiden taskuihin. Poliittinen järjestelmä on tragedia, jossa poliitikot vaihtelevat puolueidensa nimiä ja yrittävät järjestää kilpailijansa vankilaan tai mullan alle. Kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään liian mielikuvituksellista, kuten tämä kesä on osoittanut. Presidentti yritettiin saada viralta kansanäänestyksellä ja entinen pääministeri ampui itsensä, mutta jäi vahingossa henkiin. EU-raha taiotaan jäljettömiin. Kolmetoista vuotta sitten kaikki nuoret halusivat muuttaa pois. Nyt kaikki nuoret haluavat yhä muuttaa maasta ja osa vanhuksistakin pakkaa tavaroitaan. 

Älkää ymmärtäkö väärin, minä pidän Romaniasta. Olen aina pitänyt. Siksi olen siitä myös kirjoittanut niin paljon. Erityisesti olen ollut ihastunut niihin asioihin, jotka siellä eivät ole muuttuneet vuosikymmeniin. Silti olisin toivonut, että jotakin menisi eteenpäin, niiden ihmisten takia, jotka siellä asuvat. Ehkä sitten joku haluaisi oikeasti jäädä Romaniaan, eivät vain ne, joilla on jo kaikkea tai ne, jotka eivät osaa englantia. 

Tämän synkkyyden keskellä muistin kuitenkin yhden asian, joka Romaniassa on kehittynyt huimasti. Se on elokuva. Kävin taas Espoo Cinessä katsomassa yhden uutuuden. Everybody in our family ei ollut kevyt eikä hauska, mutta mahtava tarina se oli.  Niin romanialaiset elokuvat ovat usein olleet ja niitä palkintoja napsivia täysosumia on tullut viime vuosina lukemattomia monelta eri tekijältä. Elokuvan kulta-aika tekee samalla myös tiliä lähihistorian kipupisteistä ja paloittelee kansallisia traumoja. Hienoina esimerkkeinä voi katsoa vaikka 12:08 East of Bucharestin tai If I want to whistle I whistle

Suomessa elokuvan kulta-aikaa odotellessa käydään ikuista keskustelua siitä, miten paljon elokuvien tekemistä pitäisi tukea. Rahaa ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi. Mannerheimin tarinakin jäi kertomatta valkokankaalla kun miljoonia ei löytynyt. Jos Mannerheimista tehtäisiin elokuva Romaniassa, se ei taatusti vaatisi jättibudjettia, koska ajattelutapa on toisenlainen. Romanialaiseen versioon riittäisi kaksi näyttelijää, univormu ja vodka-pullo. Kuvaukset tehtäisiin keittiön pöydän ääressä. Elokuvissa on kyse tarinoista, eikä tarina parane sillä, että sen kertomiseen käytetään miljoonia euroja. Markus Selinin ja monen muunkin kannattaisi katsoa muutama uusi romanialainen elokuva. 

---

Aikamatkustajan tarinan kertominen on vienyt kolme vuotta. Tarinassa on ollut alku, keskikohta ja nyt on vuorossa loppu. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut äärimmäisen antoisaa ja palkitsevaa, ja se on toiminut juuri niin kuin toivoinkin. Se ei ole maksanut mitään, mutta on tuottanut suunnattomasti iloa. Nyt kaikki kipupisteet on käsitelty, parhaat tarinat kerrottu ja kulttuurierojen pöheiköt pengottu. On aika kiittää uskollisia ja rakkaita lukijoitani sekä kaikkia niitä hienoja blogeja, joihin olen törmännyt. Kun yksi tarina päättyy, toinen alkaa. Olen startannut jo uuden blogin, jossa vaihtelun vuoksi on paljon kuvia ja vähän tekstiä. Kiitos teille ja kaikkea hyvää!

Elämä jatkuu täällä 108min.wordpress.com