Kabulilaisten laulu


Ensin ajattelin, että kaikki on ampumatragedioista jo sanottu, mutta sitten luin Päivi Räsäsen haastattelun. Sisäministerin mielestä surmia ei olisi voinut estää tai ennakoida mitenkään ja että joukkomurhaaja tällä kertaa poikkeaa aikaisemmista tapauksista. Mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa. Kuulostaa jotenkin itkettävän tutulta. Onko itsesensuuri syövyttänyt koko yhteiskunnan niin perusteellisesti, ettei kukaan ole enää vastuussa mistään, eikä ongelmia nähdä vaikka ne olisi tatuoitu otsaan?

Toistaisin itseäni, joten lainaan suoraan omasta kirjoituksestani vuodelta 2010: 

Suomi on asehullujen maa, koska arvomaailma on sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien luoma, eikä sitä ole kukaan koskaan saanut kyseenalaistaa. Täällä ihaillaan Suomi-konepistooleja, armeijaa ja talvisotaa. Sotahan on pyhä asia, koska siellä isät puolustivat maata ja menettivät järkensä itsenäisyyden puolesta. Niin kauan kuin arvomaailman ainoa perusta on kritiikitön ja kirkasotsainen isänmaallisuus ja tappamisenvälineiden ihailu, jota ei Sofi Oksanen, luoja varjele, tai kukaan suomalaisempikaan saa arvostella, ei järkevää keskusteluakaan voi syntyä. Niin kauan kuin isänmaallisuuden kultakehykset hämärtävät todellisen kuvan maasta, jossa me nykyään elämme, ei mikään myöskään muutu paremmaksi. Miten voisikaan, jos kaikki on jo niin hyvin. Miksi keskustella lainkaan?

Mikään ei ole muuttunut. Edelleen on kyse samoista aseista. Näen muutakin, mikä ei kuulu joukkoon. Perheessä harrastettiin ampumista ja metsästystä ja kotona oli pyssyjä. Ampuja pelasi taistelupelejä tietokoneella ja leikki metsässä sotaa. Huolestuttavina merkkeinä ei varmaan myöskään sovi pitää sitä, että hän jätti sekä koulun että armeijan kesken. Minulle tästä ei muodostu kuvaa normaalista ja sympaattisesta nuoresta miehestä. Enkä pidä terveellisenä sitä, että lapset pelaavat pelejä, joissa tapetaan ja ammutaan. Puolustuksena sanotaan aina, ettei siitä muka ole haittaa, mutta onko siitä sitten hyötyä? Ei ole kyse yhden nuoren harrastuksista vaan siitä, että tappamista leikin varjolla pidetään normaalina harrastuksena.  

Maailmassa on maita, joissa on tapahtunut enemmän pahaa kuin meillä. Jos ja kun mitään ei osata tehdä, ainoa vaihtoehto on sopeutua ajatukseen turvattomuudessa elämisestä. Kabulissa tai Bagdadissa ei koskaan tiedä milloin seuraava pommi räjähtää ja kenen virittämä se on. Silti ihmiset jatkavat elämäänsä järjettömien tragedioiden keskellä, ne jotka pystyvät. Isona erona Suomeen on kuitenkin se, ettei maamme ole sekasortoisessa tilassa, täällä ei käydä sisällissotaa eivätkä uskonnolliset lahkot taistele vallasta. Meillä on yhteiskunta, jossa voidaan näin pahoin ilman ilmeistä syytä. Tai sitten emme halua nähdä sitä. 

Viimekesäisten Norjan tapahtumien jälkeen kirjoitin taas näin

Erkki Tuomioja kertoi heti kantansa, jonka mukaan sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan. Siitä on pasifistina vaikea olla eri mieltä. Kyse ei olekaan siitä, olisiko mikään laki pystynyt estämään Norjan tragediaa tai kouluampumisia Suomessa, vaan arvovalinnasta. Breivik tappoi ampumalla. Meillä ampumaharrastusta ja metsästämistä pidetään arvokkaampina asioina kuin massamurhissa syyttä kuolleiden nuorten henkiä. Se on harkittu valinta, jonka poliittiset päättäjämme ovat tehneet, kaikista ampuma-aseilla tapahtuneista joukkomurhista huolimatta, ja sellaisessa arvomaailmassa meidän on elettävä.

Aina kun joku ehdottaa rajoituksia aseiden käyttöön, sitä väitetään mahdottomaksi toteuttaa. Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä jatkunut väkivalta päättyi lopulta IRA:n ja muidenkin aggressiivisten ryhmien aseistariisuntaan ja historialliseen rauhansopimukseen. Jos vähänkin tuntee lähtökohtia, se ei tuntunut monen mielestä kovin todennäköiseltä. Silti se onnistui, kun riittävän moni todella halusi muutosta ja uskoi, että se on mahdollista. Pelon ja vihan ilmapiirissä kasvaneet belfastilaiset elävät nyt täysin toisenlaisessa kaupungissa, vaikka kaikkia ongelmia ei olekaan ratkaistu. 

"Vaikkei tapahtunutta voida muuttaa, on kaikki mahdollinen tehtävä, jotta voitaisiin vastaisuudessa ehkäistä tällaisia tapahtumia ja toimia vastaavissa tilanteissa", Räsänen lausui juhlallisesti. Edellinen sisäministeri teki oman ikimuistoisen ratkaisunsa ja päätti olla tekemättä mitään. Odotan mielenkiinnolla, ottaako Päivi Räsänen saman rohkean linjan. Saako hän pakastimeensa metsästäviltä kollegoilta mukavan klöntin hirvenlihaa? 

Muiltakin, jotka eivät onnistu paikallistamaan ongelmaa, kysyisin yhtä asiaa: jos Hyvinkään tarkka-ampuja, joka onneksi ei osunut uhreihinsa kovin hyvin, olisi aseiden sijaan harrastanut vaikkapa viulunsoittoa, olisimmeko me joutuneet todistamaan tätä tragediaa?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!