tiistai 29. toukokuuta 2012

Kabulilaisten laulu


Ensin ajattelin, että kaikki on ampumatragedioista jo sanottu, mutta sitten luin Päivi Räsäsen haastattelun. Sisäministerin mielestä surmia ei olisi voinut estää tai ennakoida mitenkään ja että joukkomurhaaja tällä kertaa poikkeaa aikaisemmista tapauksista. Mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa. Kuulostaa jotenkin itkettävän tutulta. Onko itsesensuuri syövyttänyt koko yhteiskunnan niin perusteellisesti, ettei kukaan ole enää vastuussa mistään, eikä ongelmia nähdä vaikka ne olisi tatuoitu otsaan?

Toistaisin itseäni, joten lainaan suoraan omasta kirjoituksestani vuodelta 2010: 

Suomi on asehullujen maa, koska arvomaailma on sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien luoma, eikä sitä ole kukaan koskaan saanut kyseenalaistaa. Täällä ihaillaan Suomi-konepistooleja, armeijaa ja talvisotaa. Sotahan on pyhä asia, koska siellä isät puolustivat maata ja menettivät järkensä itsenäisyyden puolesta. Niin kauan kuin arvomaailman ainoa perusta on kritiikitön ja kirkasotsainen isänmaallisuus ja tappamisenvälineiden ihailu, jota ei Sofi Oksanen, luoja varjele, tai kukaan suomalaisempikaan saa arvostella, ei järkevää keskusteluakaan voi syntyä. Niin kauan kuin isänmaallisuuden kultakehykset hämärtävät todellisen kuvan maasta, jossa me nykyään elämme, ei mikään myöskään muutu paremmaksi. Miten voisikaan, jos kaikki on jo niin hyvin. Miksi keskustella lainkaan?

Mikään ei ole muuttunut. Edelleen on kyse samoista aseista. Näen muutakin, mikä ei kuulu joukkoon. Perheessä harrastettiin ampumista ja metsästystä ja kotona oli pyssyjä. Ampuja pelasi taistelupelejä tietokoneella ja leikki metsässä sotaa. Huolestuttavina merkkeinä ei varmaan myöskään sovi pitää sitä, että hän jätti sekä koulun että armeijan kesken. Minulle tästä ei muodostu kuvaa normaalista ja sympaattisesta nuoresta miehestä. Enkä pidä terveellisenä sitä, että lapset pelaavat pelejä, joissa tapetaan ja ammutaan. Puolustuksena sanotaan aina, ettei siitä muka ole haittaa, mutta onko siitä sitten hyötyä? Ei ole kyse yhden nuoren harrastuksista vaan siitä, että tappamista leikin varjolla pidetään normaalina harrastuksena.  

Maailmassa on maita, joissa on tapahtunut enemmän pahaa kuin meillä. Jos ja kun mitään ei osata tehdä, ainoa vaihtoehto on sopeutua ajatukseen turvattomuudessa elämisestä. Kabulissa tai Bagdadissa ei koskaan tiedä milloin seuraava pommi räjähtää ja kenen virittämä se on. Silti ihmiset jatkavat elämäänsä järjettömien tragedioiden keskellä, ne jotka pystyvät. Isona erona Suomeen on kuitenkin se, ettei maamme ole sekasortoisessa tilassa, täällä ei käydä sisällissotaa eivätkä uskonnolliset lahkot taistele vallasta. Meillä on yhteiskunta, jossa voidaan näin pahoin ilman ilmeistä syytä. Tai sitten emme halua nähdä sitä. 

Viimekesäisten Norjan tapahtumien jälkeen kirjoitin taas näin

Erkki Tuomioja kertoi heti kantansa, jonka mukaan sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan. Siitä on pasifistina vaikea olla eri mieltä. Kyse ei olekaan siitä, olisiko mikään laki pystynyt estämään Norjan tragediaa tai kouluampumisia Suomessa, vaan arvovalinnasta. Breivik tappoi ampumalla. Meillä ampumaharrastusta ja metsästämistä pidetään arvokkaampina asioina kuin massamurhissa syyttä kuolleiden nuorten henkiä. Se on harkittu valinta, jonka poliittiset päättäjämme ovat tehneet, kaikista ampuma-aseilla tapahtuneista joukkomurhista huolimatta, ja sellaisessa arvomaailmassa meidän on elettävä.

Aina kun joku ehdottaa rajoituksia aseiden käyttöön, sitä väitetään mahdottomaksi toteuttaa. Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä jatkunut väkivalta päättyi lopulta IRA:n ja muidenkin aggressiivisten ryhmien aseistariisuntaan ja historialliseen rauhansopimukseen. Jos vähänkin tuntee lähtökohtia, se ei tuntunut monen mielestä kovin todennäköiseltä. Silti se onnistui, kun riittävän moni todella halusi muutosta ja uskoi, että se on mahdollista. Pelon ja vihan ilmapiirissä kasvaneet belfastilaiset elävät nyt täysin toisenlaisessa kaupungissa, vaikka kaikkia ongelmia ei olekaan ratkaistu. 

"Vaikkei tapahtunutta voida muuttaa, on kaikki mahdollinen tehtävä, jotta voitaisiin vastaisuudessa ehkäistä tällaisia tapahtumia ja toimia vastaavissa tilanteissa", Räsänen lausui juhlallisesti. Edellinen sisäministeri teki oman ikimuistoisen ratkaisunsa ja päätti olla tekemättä mitään. Odotan mielenkiinnolla, ottaako Päivi Räsänen saman rohkean linjan. Saako hän pakastimeensa metsästäviltä kollegoilta mukavan klöntin hirvenlihaa? 

Muiltakin, jotka eivät onnistu paikallistamaan ongelmaa, kysyisin yhtä asiaa: jos Hyvinkään tarkka-ampuja, joka onneksi ei osunut uhreihinsa kovin hyvin, olisi aseiden sijaan harrastanut vaikkapa viulunsoittoa, olisimmeko me joutuneet todistamaan tätä tragediaa?

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Humalan terve


Helsingissä on 550 terassia, ilmoitti valtakunnan lehti. Mikäli haluaisi viettää oikein kostean kesän, voisi juoda yhden tuopin jokaisella terassilla. Rahaa kuluisi noin 2750 euroa ja seuraavan kolmen kuukauden aikana pitäisi nauttia kuusi tuoppia joka ilta. Ei kuulosta hyvältä, joten kiellän sen heti itseltäni. Jos joku muu haluaa idean toteuttaa, feel free, mutta kannattaa varmaan aloittaa heti. Ajatus kuulostaa sen verran epäterveeltä, että se varmastikin kielletään pikaisesti. 

Kuten luotettavissa suomalaisissa tutkimuksissa on todettu, mainostoimistot ovat  syypäitä kansalaisten humalahakuiseen alkoholikulttuuriin ja maksasairauksiin. Siis me suunnittelijat. Bussipysäkillä oli juliste, jossa kysyttiin joisinko vähemmän alkoholia, jos tätä mainosta ei olisi. Kovin paljon nykyistä vähemmän en voi juoda. En myöskään usko, että valtion sensuuri parantaa maailmaa tai kansanterveyttä tippaakaan. Jollakin perusteella kuluttajat itse valitsevat kulutustottumuksensa ja oppivat juomakulttuurinsa, jos siis valinnanvapaus on olemassa. Ehkä ne mallit tulevat muualta kuin mainostoimistoista. 

Jos alkoholi ei varsinaisesti olekaan, alkoholimainonta on lähellä sydäntäni. Tämä johtuu siitä tosiasiasta, että elätin itseni mukavasti Irlannissa tekemällä mainontaa alkoholi- ja virvoitusjuomille, makeisille, pikaruoalle, tupakkatuotteille ja autoille. Ainoa hiukkaakaan eettisesti siedettävämpi asiakas olisi ollut kissanruoka, johon en mistään hinnasta aikonut koskea. Mitään näistä tuotteista en ole käyttänyt itse. Ainoa makeinenkin, jota todella tarvitsen on lakritsi, mitä taas myytiin Irlannissa terveyskaupassa. En ole tehnyt pisaraakaan alkoholimainontaa kotimaassa, mutta se ei nyt kevennä omaatuntoani. Olen tehnyt muuta pahaa. 

Parhaan kykyni mukaan ja sopivaa korvausta vastaan olen edesauttanut mm. kaivos-, lääke- ja ydinvoimateollisuudessa toimivien yritysten voitontavoittelua. Jonkun se oli tehtävä. Asekauppaa tai puolueita en sentään ole tukenut, mutta pelkkä reilun kaupan banaanien syöminen ei tässä tilanteessa enää pelasta mitään. Mainonta on aiheuttanut vakavan identiteettikriisin, mutta siihen liittyy muutakin kuin moraalinen laskuhumala. Pohdin mainonnan mielekkyyttä tässä maassa yleisesti – meitä on nimittäin liian vähän. Tätä kaikki eivät ehkä ole tulleet ajatelleeksi. 

Monet mainostoimistot elävät tekemällä mainontaa yrityksille, jotka lähtökohtaisesti eivät tarvitse sitä. On kyse kulissista. Turvattu markkina-asema tai toimilupalainsäädäntö takaa jo sekä myynnin jatkuvuuden että muhkean tuoton. Ei tarvitsisi mainostaa. Näyttävän kampanjan tekeminen on kuitenkin oiva keino edistää markkinointi-ihmisten omaa uraa, minkä ansiosta toimistot saavat suuren budjetin ja paljon vapauksia. Ja halutaan esiintyä kuin mikä tahansa vapailla markkinoilla toimiva yritys. Sitten tehdään mainontaa, joka on kallista ja jolla voittaa mainoskilpailuja, koska julkisuus edistää molempien tavoitteita. Tämä on win-win-asetelma. 

Toinen ongelma on itse kuluttaminen. Mikään maapallo ei meille riitä, jos emme osaa suitsia kertakäyttökulttuuriamme jotenkin kestävämpään suuntaan. Yksi Älä osta-päivä on samanlaista viherpesua kuin suuryritysten Vastuuta ympäristöstämme -osio vuosikertomuksissa. Ratkaisu ei enää ole yksittäisten kuluttajien käsissä. Ei varsinkaan Suomessa, jossa kansalaisten rahat on jaettu muutaman monopoliyhtiön kesken jo ennen kuin ne ehtivät ihmisten tileille. Sylttytehdas ei ole meidän kerroksessamme, kyllä se on hiukan ylempänä. 

Ja jos moraaliin vielä palataan, siinäkin valtio näyttää meille terhakkaasti keskisormea. Tulevaa Yle-veroa ajetaan kaikkien kukkaroon, vaikka jokainen ymmärtää että se on yhtä kaukana oikeudenmukaisuudesta ja yleishyödyllisyydestä, yksityisille ja yrityksille, kuin omaisuuden pakkokollektivisoinnit tai valkovenäläiset vaalit. Jonkun mielestä se on oikein ja muiden mielipiteellä ei ole niin väliä. Samaan aikaan valtionyhtiöt teettävät miljoonilla mainontaa, jota ne eivät tarvitse ja toisaalla valitetaan kuinka rahaa ei ole, kun lapsille pitäisi saada kiipeilyteline tai skeittiramppi. Mediatila ei jakaudu oikein. 

lauantai 19. toukokuuta 2012

Itsepuhdistuva sielu


Jos haluaa varmuudella kokea kunnon kulttuurishokin, kannattaa matkustaa Intiaan. Shokki iskee takuulla heti lentokentältä lähtiessä. Kaikki hajut, lehmät, apinat, elefantit – se toimii. Kunnon tutinan voi kokea tosin vain kerran. Muistan hyvin, miten Intiaan saapunut tuttu tyttö istui ensimmäisen illan sängyn laidalla polvet suussa ja tärisi pelosta. Intia tekee muutenkin lähtemättömän vaikutuksen ja on vaikea jälkeenpäin tunnistaa, mitä mieltä Intiasta oikein on. Se on vain niin perin omituinen maa, meille eurooppalaisille ainakin. Miltähän intialaisista tuntuu tulla tänne?

Ainakin se voi tuntua kotoisalta, että täällä kaikki harrastavat nykyään joogaa. Viimeisin muoti taitaa olla saunajooga. Saunajooga on (harrastajien mukaan) lempeä laji, joka vilkastuttaa aineenvaihduntaa, vähentää stressiä ja auttaa nukkumaan paremmin. Harjoitus kestää noin puoli tuntia. Jos samalla saa peseytyä, se kyllä muistuttaa epäilyttävän paljon saunomista. Ettei nyt vain olisi käynyt niin, että miljoonat suomalaiset ovat tietämättään harjoittaneet saunajoogaa koko ikänsä. Tosin ilman asiaankuuluvaa jooga-asua. 

Satu Rommi kirjoitti helppolukuisen kirjan kokemuksistaan joogakoulussa Intian Mysoressa. Rommi päätyy ostamaan aamiaiskahvilan ja pyörittämään omaa bisnestä ja saa asiakkaikseen joogaopiskelijoita. Hän oppii joogaakin intialaisen byrokratian lisäksi, mutta hauskinta kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten länsimaiset oppilaat saapuvat etsimään henkisyyttä  ja törmäävät meluisaan ja materialistiseen nyky-Intiaan. Tarinassa on paljon herkullisia ja odottamattomia kulttuurien törmäyksiä. 

Ihmettelin aikani suomalaisten intoa opiskella joogaa, kunnes tajusin, etteivät ihmiset olekaan kiinnostuneita joogasta, vaan kiloista tai lihasten kiinteyttämisestä. Suomalaiset eivät ole henkisiä. Niinpä joogaa harjoitetaan kuin vesijumppaa, zumbaa tai pilatesta. Tai saunomista. Oikea jooga on kuitenkin tuhansia vuosia vanha oppi, joka on paljon lähempänä uskontoa kuin aerobicia ja siihen liittyy kaikenlaista monimutkaista. Se vaatii kurinalaisen harjoittelun lisäksi täydellisen elämäntapojen ja tuokavalion muutoksen ja säännöllistä meditointia. 

Satu Rommin kirjassa joogamestarikin ihmettelee länsimaista tapaa opettaa joogaa täysin henkisyydestä irrallaan. Hän pitää sitä vaarallisena kokeiluna. Kukaan ei ota vastuuta, mitä siitä seuraa. Eiväthän suomalaiset edes usko yliluonnollisen olemassaoloon, kun kaikki on jo selitetty tieteellisesti ja yhteiskunta insinööriytetty kirkkoa myöten. Jooga, siinä missä vaikkapa spiritismikin, voi kuitenkin avata oven sellaisille voimille, joiden kanssa ei halutakaan olla tekemisissä. Ei se todellakaan ole mitään harmitonta jumppailua. 

Henkisyyteen suhtaudutaan muutenkin nykyään kuin harrastuksena ja seuraleikkinä. Sen pitää olla helppoa kuin itsepuhdistuvat ikkunat. Kahden viikon syventävän pikakurssin jälkeen voi jo melkein opettaa muita. Miksi opettajat puhuisivat materiasta ja sielusta, jos ei uskota sielun olemassaoloon? Puhelimeen saa jo ilmaisia jooga-aplikaatioita, mutta henkisyydellä tehdään myös rahaa. Katolisesta syntientunnustussovelluksesta joutuu maksamaan 1,59 euroa. Toivottavasti kukaan ei sentään ala järjestää saunajoogan mm-kisoja. Se olisi länsimaisuuden huippu. 

tiistai 8. toukokuuta 2012

Koti, uskonto ja seksuaalivalistus


Olipa kerran maa, jossa yhteiskuntajärjestelmän muuttuessa ideologia syrjäytti uskonnon, tai niin ainakin yritettiin tehdä. Koulujen seinälle lyötiin suuren johtajan kuva ja koulukirjat kirjoitettiin uusiksi, totuudenmukaisemmin. Uskonnon harjoittaminen ja symbolit kiellettiin. Kirkollisten pyhien tilalle keksittiin uusia uljaita juhlia kuten nuorison päivä tai sosialismin päivä. Juhlissa laulettiin kansallishymniä. Tietenkään ihmiset eivät lopettaneet kirkossa käymistä, mutta se tehtiin kaikessa hiljaisuudessa. 

Ideologian mukaan valta kuului kansalle, mutta asioista päätti silti pienilukuinen eliitti. Sanottiin, että kaikki on tehty kansan parhaaksi, mutta kukaan ei näyttänyt erityisen onnelliselta. Kansalaiset kuitenkin hyväksyivät sen mitä johtajilta tippui, koska muustakaan ei oikein tiedetty – toivottiin vain, että lupaukset paremmasta joskus pitäisivät paikkansa. Kuri ja valvontakin olivat kovia. Kysyttäessä vastattiin niin kuin oli neuvottu, koska vain sillä tavalla järjestelmässä saattoi selviytyä. Maa oli Romania ja järjestelmänä kommunismi. 

Me asumme nyt maassa, jossa koulujen seinällä on presidentin kuva. Kirkossa voi käydä, mutta siitä ei puhuta. Rukoukset on kielletty kouluissa vallitsevan ideologian vastaisina ja uskonnolliset symbolit ovat mahdollisimman pieniä ja huomaamattomia. Unohtuneiden juhlapyhien tilalle on keksitty uusia kaupallisia perinteitä, joiden varjolla myydään muovikrääsää. Sanotaan, että valta kuuluu kansalle, mutta asioista päättää silti pienilukuinen eliitti, joka valitaan vaaleilla, joissa kaikki eivät kuitenkaan usko voivansa vaikuttaa asioihin. 

Järjestelmä tähtää tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja hyvinvointiin, mutta kukaan ei silti näytä erityisen onnelliselta. Valittamisen aiheita löytyy, koska moni asia tuntuisi vaativan parantamista. Kansalaiset kuitenkin hyväksyvät sen mitä tulee, koska eivät oikein tiedä muustakaan. Valtion ylläpitämät tiedotusvälineet kertovat ahkerasti paikallisista menestystarinoista ja onnellisuustutkimuksista. Ihmiset toivovat, että lupaukset paremmasta joskus pitäisivät. Maa on Suomi ja järjestelmä parlamentaarinen demokratia, jossa päättäjät ovat vaaleilla valittuja. Vallitseva ideologia on liberalismi. 

Liberalismin keskeisenä arvona pidetään vapautta. Silti juuri liberalismin mallimaassa, vapauden ja veljeyden Ranskassa kiellettiin ensin uskonnolliset symbolit kouluissa. Myöhemmin säädetyn huivikiellon väitettiin olevan musliminaisten parhaaksi. Niinhän burkhankin muslimimaissa sanotaan olevan. Italiassa taas on käyty kiivasta keskustelua krusifiksien tarpeellisuudesta luokkahuoneissa. Siellä perinteet voittivat. Jostakin syystä vapautta on kova tarve rajoittaa vapauden puolustamisen varjolla. Vaatiiko meidän vapautemme toteutuakseen, että saamme määrätä toisten vapaudesta?

Liberaalit ajatukset ovat usein tulleet lännestä. Viimeisimpänä vapaasti lahden yli Ruotsista kulkeutui seksuaalivalistukseksi luokiteltu video. Opetuselokuva neuvoo koululaisia käyttämään kondomia siinä mihin sitä käytetään, mikä on sinänsä ihan hyvä. Video kuitenkin sattuu olemaan juuri kondomeja valmistavan yrityksen tuottama, joten ei ole yllättävää jos se suosittelee omia tuotteitaan. En ole nähnyt sitä, mutta uutisjuttujen perusteella se kehottaa kokeilemaan rohkeasti seksiä ja nauttimaan siitä useiden partnereiden kanssa. Oppi varmasti sopii myynninedistämiseen, mutta ei vastuulliseen kasvatukseen. 

Kyseessä on tietysti häpeilemätön piilomainonta, jota joku on erehtynyt tai maksettu uskomaan edistykseksi. Markkinointi-ihmisiltä aika rohkeaa ja ennakkoluulotonta. Opettajat laittavat mieluummin videon pyörimään, kuin puhuvat ejakulaatiosta luokalliselle hihitteleviä seiskaluokkalaisia, joten ymmärrän miten tähän on tultu. Toiseksi liberalismissa kaikki mikä viittaa seksuaaliseen tasa-arvoon on modernia ja on otettava heti innokkaasti käyttöön ettei vaikuteta vanhanaikaisilta. 

Rakkaus on sitä paitsi unohtunut. Seksistä puhutaan kuin se olisi hauska liikuntaharrastus, joka jossain vaiheessa kaikkien on syytä aloittaa. En tiedä tarvitseeko tikanpoikaa varsinaisesti ajaa puuhun – löytää se sinne itsekin. Reilun pelin säännöt voi kertoa. On tietysti hyvä, ettei seksi assosioidu vain häpeään kuten joskus ennen, mikä taas oli paljolti kirkon oppien ansiota, mutta kun taas mennään äärilaidasta toiseen. Katson mielelläni ruotsalaisten tekeleen ja perun heti pahat puheeni, jos se osoittautuu viisaaksi valistukseksi, mutta ei se poista sitä etteikö perimmäinen tarkoitus olisi silti mainostaa kondomeja. Liberalismin suosiollisella avustuksella. 

Inspiraatio tähän juttuun tuli anopilta, kiitos vaan. Hän on vakaasti sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin ja Suomessa moni asia on kummallisesti. Se ennen tarkoittaa kommunismin aikaa Romaniassa, jolloin vapautta oli vähän ja ihmiset tyytyivät vielä vähempään. Tasa-arvoisuus kurjuuden keskellä synnytti ainutlaatuisen yhteisöllisyyden, joka on nykyään saavuttamaton. Sen tilalle on tullut vapaus. Rikoksenuusijatkin haluavat monesti takaisin vankilaan, koska vapaus ulkomaailmassa ahdistaa ja maailma on muuttunut oudoksi. Kun kuria ja kontrollia ei ole riittävästi, tai vapautta on liikaa, elämä karkaa käsistä. Jotain siitä olisi syytä oppia ja ymmärtää. Sen pituinen se.