torstai 26. huhtikuuta 2012

Sargasmin kourissa


Olin kaikessa rauhassa tunkemassa meetwurstipakettia takkini alle, kun kauppias tuli äkkiarvaamatta repimään hihasta. Siis tosi törkeää. Tottakai tein pahoinpitelystä rikosilmoituksen ja jos kauppias olisi ollut nainen, syyttäisin myös seksuaalisesta häirinnästä – hän koski hihaani. Olen syvästi loukkaantunut tästä ajojahdista ja huolestunut kauppiaiden käytöksestä. 

No, en tietenkään ole oikeasti tekemässä ilmoitusta yhtään mistään, koska en ole varastanut makkaraa enkä tavannut kauppiastakaan. Tyylilaji pitää medialukutaitoisten oivaltaa lukemalla myös rivien välistä ja ymmärtämällä eri asioiden yhteyksiä. 

Persujen joukko käyttäytyy julkisuudessa niin kuin mielensä pahoittanut myymälävaras. He loukkaantuvat siitä, että joku muu pahoittaa mielensä siitä, mitä he ovat julkisesti sanoneet tai tehneet. Kuten Helena Eronen, joka on kansanedustajaksi päätyneen veturinkuljettajan tuore eduskunta-avustaja, joka ei ole blogissaan omasta mielestään vaatinut hihamerkkejä ulkomaalaisille, vaan kirjoittanut vain aiheesta sarkastisesti. "En mä ajattele niitä sen kummemmin. Mulle vaan tulee joku juttu mieleen ja sit mä kirjotan näin ja sit mä painan et nyt se meni sinne", analysoi Eronen A-Streamissa. Että näin. 

Vaikuttaa siltä, että Helena Eronen on yhtäläisen hämmentynyt ja imarreltu saamastaan julkisuudesta ymmärtämättä lainkaan historiallisia viittauksia, mistä kohu alunperin johtuu. Seuraavaksi asiaa setvii Julkisen sanan neuvosto, koska poliisi ei halunnut käsitellä Erosen rikosilmoitusta. Enää ei ole kyse siitä, mitä blogissa kirjoitettiin ja loukkasiko se ketään vaan siitä, miten kirjoituksesta kirjoitettiin ja miten Turun Sanomat loukkasikin kirjoittajaa. On hiukan vaikea ymmärtää miksi lehden pitäisi pahoitella uutisoimaansa ja mitä se olisi voinut tehdä toisin. Paitsi tietysti jättää hienotunteisesti uutisoimatta, ettei asiasta syntyisi kohua, kun kyseessä on skandaalipuolue. Se taas olisi itsesensuuria, eikä oikein sovi totuttuun journalistiseen linjaan. 

Keskuudessamme on (pieni) ihmisryhmä, joka kokee oikeudekseen sanoa julkisesti mitä tahansa ja väittää sen tarkoittavan mitä tahansa – sarkastisesti hymyillen – ikäänkuin heillä olisi jokin suuri ja mystinen kansan hiljaisen enemmistön oikeutus tukenaan. Se, että on kansanedustaja tai eduskunta-avustaja ei tee kenestäkään älykköä. Kansanedustaja Hirvisaari esitti tuoreeltaan viime kesänä tukensa Breivikin näkemyksille norjalaisesta maahanmuutto-politiikasta. Toimittajia hän nimitteli roskajoukoksi. Hihamerkki-kirjoitusta hän piti hyväntahtoisena huumorina. Ei se ole hauska vähänkin Euroopan historian traumoja tuntevalle. Eikä vastuu tekstin sisällöstä ole siirtynyt lukijalle, se on edelleen kirjoittajalla. 

Jos blogi ei tee humoristiksi, ei myöskään järjestelmäkamera tee valokuvaajaksi, kuten surullisenkuuluisa presidentin muotokuva todistaa. Zombien näköiseksi käsitelty Sauli Niinistö jää joko historiaan presidenttinä, jonka kuvan otti amatööri tai presidenttinä, jonka kuva otettiin kahteen kertaan. Hanna Weselius kertoo oivallisesti, miksi kuva on huono. Vähänkin valokuvauksen kanssa tekemisissä olleet löytävät heti alkeellisia virheitä. Kuvaa on tuskin otettu studiossa. Sen epäonnistuneisuus on niin silmiinpistävää, että sen toteaa maallikkokin. Siksi asiasta on syntynyt kohu ja lukuisista parodioista hilpeitä nettihittejä. Tämä oli tuskin presidentinkanslian tarkoitus. Siellä kuvaa pidetään muuten onnistuneena. 

Ongelma on valitettavan tuttu myös mainostoimistossa. Neuvotteluhuoneessa on aina ihmisiä, joko asiakkaan puolella tai omassa joukossa, jotka eivät ymmärrä hyvän ja huonon eroa. On myös niitä, joiden mielestä valokuvan voi ottaa kuka tahansa, joka osaa painaa laukaisijaa ja pitää toisella kädellä kamerasta kiinni. Vielä vaikeampaa on perustella sanallisesti miksi joku ammattikuvaaja on parempi kuin joku toinen ja miksei vain otettaisi sitä, joka on halvin. Säästölinjan lopputulos kertoo yrityksen laatumielikuvasta yhtä julman totuuden kuin virallinen muotokuva nyt presidentin ammattilaisten työn arvostuksesta. Niille, jotka näkevät eron. 

Ehkä presidentin potretti on aikamme muotokuva. Elämme aikaa, jolloin välittömät kustannussäästöt ratkaisevat kaikki päätökset ja aikaa, jolloin ammattilaisten osaamista ei kaivata. Hyvin tekeminen vie aikaa, eikä siihen ole varaa, joten mitään ei enää tehdä hyvin. Surullista on se, että ajattelutapa on kivunnut myös vallan huipulle, sinne missä on aina ollut sekä aikaa että varaa teettää myös maalattuja muotokuvia. Huono laatu ei ole enää vain suomalaisten yritysten markkinointiosastojen tai kunnallisen terveydenhoidon yksinoikeus. Loppukevennyksenä kannattaa vilkaista minkälainen olisi ollut Haaviston virallinen muotokuva, jos hänet olisi valittu presidentiksi. Ihan samanlainen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti