torstai 26. huhtikuuta 2012

Sargasmin kourissa


Olin kaikessa rauhassa tunkemassa meetwurstipakettia takkini alle, kun kauppias tuli äkkiarvaamatta repimään hihasta. Siis tosi törkeää. Tottakai tein pahoinpitelystä rikosilmoituksen ja jos kauppias olisi ollut nainen, syyttäisin myös seksuaalisesta häirinnästä – hän koski hihaani. Olen syvästi loukkaantunut tästä ajojahdista ja huolestunut kauppiaiden käytöksestä. 

No, en tietenkään ole oikeasti tekemässä ilmoitusta yhtään mistään, koska en ole varastanut makkaraa enkä tavannut kauppiastakaan. Tyylilaji pitää medialukutaitoisten oivaltaa lukemalla myös rivien välistä ja ymmärtämällä eri asioiden yhteyksiä. 

Persujen joukko käyttäytyy julkisuudessa niin kuin mielensä pahoittanut myymälävaras. He loukkaantuvat siitä, että joku muu pahoittaa mielensä siitä, mitä he ovat julkisesti sanoneet tai tehneet. Kuten Helena Eronen, joka on kansanedustajaksi päätyneen veturinkuljettajan tuore eduskunta-avustaja, joka ei ole blogissaan omasta mielestään vaatinut hihamerkkejä ulkomaalaisille, vaan kirjoittanut vain aiheesta sarkastisesti. "En mä ajattele niitä sen kummemmin. Mulle vaan tulee joku juttu mieleen ja sit mä kirjotan näin ja sit mä painan et nyt se meni sinne", analysoi Eronen A-Streamissa. Että näin. 

Vaikuttaa siltä, että Helena Eronen on yhtäläisen hämmentynyt ja imarreltu saamastaan julkisuudesta ymmärtämättä lainkaan historiallisia viittauksia, mistä kohu alunperin johtuu. Seuraavaksi asiaa setvii Julkisen sanan neuvosto, koska poliisi ei halunnut käsitellä Erosen rikosilmoitusta. Enää ei ole kyse siitä, mitä blogissa kirjoitettiin ja loukkasiko se ketään vaan siitä, miten kirjoituksesta kirjoitettiin ja miten Turun Sanomat loukkasikin kirjoittajaa. On hiukan vaikea ymmärtää miksi lehden pitäisi pahoitella uutisoimaansa ja mitä se olisi voinut tehdä toisin. Paitsi tietysti jättää hienotunteisesti uutisoimatta, ettei asiasta syntyisi kohua, kun kyseessä on skandaalipuolue. Se taas olisi itsesensuuria, eikä oikein sovi totuttuun journalistiseen linjaan. 

Keskuudessamme on (pieni) ihmisryhmä, joka kokee oikeudekseen sanoa julkisesti mitä tahansa ja väittää sen tarkoittavan mitä tahansa – sarkastisesti hymyillen – ikäänkuin heillä olisi jokin suuri ja mystinen kansan hiljaisen enemmistön oikeutus tukenaan. Se, että on kansanedustaja tai eduskunta-avustaja ei tee kenestäkään älykköä. Kansanedustaja Hirvisaari esitti tuoreeltaan viime kesänä tukensa Breivikin näkemyksille norjalaisesta maahanmuutto-politiikasta. Toimittajia hän nimitteli roskajoukoksi. Hihamerkki-kirjoitusta hän piti hyväntahtoisena huumorina. Ei se ole hauska vähänkin Euroopan historian traumoja tuntevalle. Eikä vastuu tekstin sisällöstä ole siirtynyt lukijalle, se on edelleen kirjoittajalla. 

Jos blogi ei tee humoristiksi, ei myöskään järjestelmäkamera tee valokuvaajaksi, kuten surullisenkuuluisa presidentin muotokuva todistaa. Zombien näköiseksi käsitelty Sauli Niinistö jää joko historiaan presidenttinä, jonka kuvan otti amatööri tai presidenttinä, jonka kuva otettiin kahteen kertaan. Hanna Weselius kertoo oivallisesti, miksi kuva on huono. Vähänkin valokuvauksen kanssa tekemisissä olleet löytävät heti alkeellisia virheitä. Kuvaa on tuskin otettu studiossa. Sen epäonnistuneisuus on niin silmiinpistävää, että sen toteaa maallikkokin. Siksi asiasta on syntynyt kohu ja lukuisista parodioista hilpeitä nettihittejä. Tämä oli tuskin presidentinkanslian tarkoitus. Siellä kuvaa pidetään muuten onnistuneena. 

Ongelma on valitettavan tuttu myös mainostoimistossa. Neuvotteluhuoneessa on aina ihmisiä, joko asiakkaan puolella tai omassa joukossa, jotka eivät ymmärrä hyvän ja huonon eroa. On myös niitä, joiden mielestä valokuvan voi ottaa kuka tahansa, joka osaa painaa laukaisijaa ja pitää toisella kädellä kamerasta kiinni. Vielä vaikeampaa on perustella sanallisesti miksi joku ammattikuvaaja on parempi kuin joku toinen ja miksei vain otettaisi sitä, joka on halvin. Säästölinjan lopputulos kertoo yrityksen laatumielikuvasta yhtä julman totuuden kuin virallinen muotokuva nyt presidentin ammattilaisten työn arvostuksesta. Niille, jotka näkevät eron. 

Ehkä presidentin potretti on aikamme muotokuva. Elämme aikaa, jolloin välittömät kustannussäästöt ratkaisevat kaikki päätökset ja aikaa, jolloin ammattilaisten osaamista ei kaivata. Hyvin tekeminen vie aikaa, eikä siihen ole varaa, joten mitään ei enää tehdä hyvin. Surullista on se, että ajattelutapa on kivunnut myös vallan huipulle, sinne missä on aina ollut sekä aikaa että varaa teettää myös maalattuja muotokuvia. Huono laatu ei ole enää vain suomalaisten yritysten markkinointiosastojen tai kunnallisen terveydenhoidon yksinoikeus. Loppukevennyksenä kannattaa vilkaista minkälainen olisi ollut Haaviston virallinen muotokuva, jos hänet olisi valittu presidentiksi. Ihan samanlainen. 

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Amatöörit

Näyttelijä Aku Hirviniemi tunnustaa ilahduttavasti haastattelussa harrastavansa tissibaareja ja kannabista. Kuulostaa hauskalta. Yhteisöllinen itsensä toteuttaminen vapaa-aikana on arvokas asia, näin Akukin on varmasti ajatellut. Harrastuksella voi tietysti myös kertoa jotain itsestään. Muistan lukeneeni eräästä mainonnansuunnittelijasta, joka ilmoitti harrastavansa jotain sataa asiaa. Se kuulosti hirveän tärkeältä ja herätti heti sata kysymystä. Ensinnäkin miksi harrastuksia on niin monta ja miksi niitä pitää laskea?

Olen pidemmän aikaa hämmästellyt miten päättömiä asioita ihmiset omassa tuttavapiirissäni tekevät. Toisten harrastuksia on vaikea muutenkin ymmärtää. On selvinnyt, että yksi kerää autojen rekkareita. Toinen harrastaa viinejä ja vinyylejä, eikä ole kyse todellakaan siitä, että juo kolme pulloa Gato Negroa joka lauantai. Yksi korjaa loputtomiin vanhaa autoa. On muutamia, jotka viljelevät kasveja netissä ja monta jotka kalastavat, joogaavat tai tekevät sudokuja. Kukaan ei tietääkseni ole niin trendikäs, että harrastaisi fiksipyöriä tai virkkausta, mutta äiti sentään neuloo.

Harrastaminen tulee sanasta amateur, mikä tarkoittaa rakastajaa. Olen koko ikäni rakastanut pianonsoittoa ja matkustamista ja joutunut niistä molemmista eroon liian pitkäksi aikaa. Nyt meillä on vihdoin olohuoneessa vanha puolalainen kaunotar kaarevine jalkoineen. Se soi hienosti vaikka ei olekaan varaa heti kutsua pianonvirittäjää. Toinen rakas harrastukseni on ollut matkustaminen kummallisiin maihin. Olen aikonut elvyttää senkin tänä vuonna. Mielessä on muutama erikoinen paikka, joihin liian moni ei ole vielä ehtinyt ja joista pahimmat konfliktit ovat tällä hetkellä ohi, joten ne kuuluvat selkeästi kategoriaan “off the beaten path”.

Harrastaminen kertoo elämisen laadusta. Tuskin kukaan perheenäiti sanoo harrastavansa pyykinpesua ja kaupassakäyntiä. En sano harrastavani remontointia tai puutarhanhoitoa, koska en tee niitä vapaaehtoisesti. Jonkun on pakko. Harrastukset astuvat kuvaan sen jälkeen kun perustarpeet on tyydytetty ja arkielämä järjestyksessä. Olen hiukan kateellinen niille ihmisille, jotka ehtivät harrastaa paljon ja toteuttaa loputtomasti itseään, mutta samalla ihmettelen kuka heidän arkielämästään pitää huolen. Enkä toisaalta osaisi rakentaa tulitikuista keskiaikaisia linnoja, vaikka olisikin aikaa.

En koskaan tullut myöskään kovin taitavaksi pianonsoittajaksi, koska en oppinut kappaleita ulkoa ja olin liian laiska harjoittelemaan. Olen sen sijaan hyvä soittamaan suoraan nuoteista musiikkia, jota en ole koskaan kuullut, kuten myös opettajan antamia läksyjä. Ja improvisoimaan. Sitä ei opetettu soittotunneilla, joiden ideana oli vain toistaa samoja kappaleita niin kauan, että ne osasi virheettömästi. Sitä en oikein ymmärrä näin aikuisena, miksi musiikin pitäisi olla puhdasta ja virheetöntä. Se on elotonta. Harrastan siis tietoista väärin soittamista ja olen siksi ehdottomasti amatööri.

Matkustamisessa on ehkä kyse samasta asiasta. Vieraissa maissa joutuu väistämättä tilanteisiin, joissa ei ole koskaan ollut ja joihin ei mitenkään ole voinut valmistautua. Sitten on vain pakko soittaa niistä nuoteista, jotka eteen tulevat ja yrittää päästä jotenkin läpi. On paljon palkitsevampaa kun joutuu improvisoimaan eikä niin, että tietää valmiiksi mihin pitää mennä ja miksi. Se mitä lasketaan eivät ole vuodet elämässä vaan elämä niissä vuosissa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Sukupuoliroolien klinikalla


Olosuhteiden oikusta on käynyt niin, että meidän elintasomme on huikeasti parantunut. Takana ovat nyt kaikki ne katkerat vuodet, jotka olemme kadehtien seuranneet muiden maahanmuuttajaperheiden leppoisaa arkielämää ja lastenhoito-ongelmien puutetta. Ainakin puolessa perheistä asuu myös mummo. Kun olemme muuttaneet uuteen kotiin, tarhapaikkoja lapsille ei ole ja molemmat vanhemmat käyvät töissä. Juuri muita vaihtoehtoja ei siis ollut. Ostimme anopille lentolipun ja saimme uuden perheenjäsenen, toistaiseksi.
Ajattelin, että selviämme tästä jos kerran muutkin. Elämänmuutos on kuitenkin ollut suurempi kuin osasin kuvitella. Anoppi tekee hyvää ruokaa, mikä oli tiedossa, mutta hän toi mukanaan muutakin. Romanialainen perheen malli sukupuolirooleineen on edelleen suurinpiirtein samasta maailmasta kuin PanAm tai MadMen-sarjoissa. Naiset tekevät ruokaa, miehet vasaroivat, naiset pesevät pyykkiä, miehet ajavat autoa. Jos miehet pesevät pyykkiä, siitä ei puhuta. On meilläkin osa kotitöistä jaettu niin, mutta ei minkään roolimallin ohjaamana vaan ennemmin yhteisestä sopimuksesta.
Jos nyt yritän laittaa astioita koneeseen tai siivota tiskipöytää, anoppi hätistää minut sieltä pois kuin lapsen. Ja minä olen aina viihtynyt kaikista paikoista juuri keittiössä. Laitan mielelläni ruokaa ja tiskaaminenkin on hyvin terapeuttista toimintaa. Kyläillessä parhaat keskustelut käydään aina keittiössä. Jääkaappi on kodin persoonallisin ja intiimein alue. Minulle keittiö on tärkeä paikka, ja nyt yhtäkkiä se ei enää kuulukaan reviiriini. Uhkaavasta miehen roolista ahdistuneena olen joutunut pakenemaan työkalujen ja remontoinnin pariin, jotta perheen tasapaino säilyisi. Pelkään, että alamme pian näyttää 50-luvun amerikkalaiselta ihanneperheeltä, jossa isä polttelee piippua nojatuolissa ja äiti hyräillen imuroi.
En osannut odottaa, että putoan sekä sukupolvien että kulttuurien väliseen kuiluun yhtä aikaa. Tuntuu myös oudolta, että mies keittiössä voi olla vieras ajatus. Eikä anoppi kuitenkaan edusta mitään puritaanista maailmankuvaa vaan on hyvin liberaali ja elämänkokemuksen tuomalla tyyneydellä suoraviivainen. Kun keittiössä ei ollut verhoja, hän oli hakenut vasaran ja erilaisia nauloja ja virittänyt verhot kalastusnarulla. En loukkaantunut tästä, mutta seurauksena verhotanko oli seuraavana päivänä katossa ja verkkonarut poissa.
Kaiken kaikkiaan mummin läsnäolo on tuonut paljon hyvää ja laskenut stressitasoa. En tiedä mitä naapurit ajattelevat. Me asumme hyvällä alueella, minkä tunnistaa siitä, että kaikki ovat ystävällisiä, mutta pitäytyvät samaan aikaan kohteliaan välimatkan päässä. Varma todiste on myös se, että heti muuton jälkeen yksi naapuri oli tiedustellut pihalla vaimoltani onko tämä lastenhoitaja. Kehotin vaimoa ylentämään itsensä jatkossa sisäköksi. Enää meidän ei tarvitse yrittää nostaa perheen statusta – meillä on lastenhoitaja ja kokki.
Anoppi on ystävystynyt pihan oravien kanssa. Kiitos ja heihei riittää siihen hyvin. Muuten suomen kieli ei tartu, vaikka lapset opettavat sitä päivittäin. Muutama muukin asia on osoittautunut ylivoimaiseksi. Maitopurkin avaaminen on oma jalo taitonsa ja turvavyön käyttö on ihan liian vierasta ja outoa. Myös roskien lajittelu näyttää ylivoimaiselta. Joudumme perkaamaan roskikset anopilta salaa ennenkuin viemme niitä ulos. Sinänsä ongelma on ymmärrettävä, koska kulttuuriero on suuri. Romaniassa roskat viedään tien varteen betonilaariin. Sieltä mustalaiset erottelevat jätteistä kaiken kierrätettäväksi kelpaavan ja vievät kaiken syötävän kotieläimille.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Siipeilijän pikaopas

Haluatko mainosalalle? Et osaa oikeastaan mitään? Se ei haittaa, eikä estä etenemästä uralla – ehkä jopa nopeuttaa sitä. Mainostoimistossa asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Jos siis näytät tärkeältä ja kiireiseltä, on hyvin mahdollista, että sinua pidetään tärkeänä ja kiireisenä. Riittää tietysti, että juuri oikeat ihmiset pitävät. Siivelläeläjiä on aina ollut ja mahtuu yhä mukaan.

Hankkiudu ensin suhteilla tai suurilla puheilla sisälle mahdollisimman suureen mainostoimistoon. Tarvitset vähän puhelahjoja, psykologista silmää ja röyhkeän sekä itsevarman olemuksen. CV:n voit tarvittaessa keksiä itse. Sen jälkeen pärjäät seuraamalla näitä ohjeita ja tie tähtiin on sileä. Ellei joku iso asiakas pyydä esimieheltäsi, ettei koskaan joutuisi enää kanssasi tekemisiin. Sitäkin on tapahtunut.

1. Oletko onnistunut saamaan hienon tittelin? Muista mainita se joka kerta kun esittäydyt. Opettele joku erikoinen äänenpaino, jolla se jää varmasti kaikkien mieleen.

2. Luota siihen, ettei kukaan tule töissä koskaan kysymään mitään niin banaalia, kuin mitä sinä oikeasti teet. Niin toimivat vain sukulaiset.

3. Näytä kiireiseltä ja stressaantuneelta. Kukaan ei voi ajatella, että teeskentelisit nukkuvasi huonosti raskaan työsi takia.

4. Puhu kovalla äänellä. Se antaa vaikutelman, että olet tottunut käskemään ja tiedät mitä haluat, vaikket tietäisi edes mistä puhutaan.

5. Muista näyttää vakavalta ja huolestuneelta aina kun luet meilejäsi. Lue vanhoja meilejä uudestaan aina kun et keksi mitään muuta tekemistä.

6. Valita aina kiirettä kun joku soittaa ja käytä puheluun mahdollisimman paljon aikaa. Puhu lehtimyyjillekin kuin he olisivat tuttujasi.

7. Puhu prosesseista, priorisoinnista ja substanssista. Se kuulostaa älykkäältä.

8. Järjestä itsellesi palavereja ja tutustumiskäyntejä niin, että vietät mahdollisimman vähän aikaa toimistolla. Pidä etäpäiviä. Mitä vähemmän muut tietävät sinusta, sen parempi.

9. Kohtele kollegojasi kuin alaisia, vaikka he eivät olisikaan sitä, vielä.

10. Käytä asiakkaista aina vain etunimiä, vaikka et olisikaan tavannut heitä. Annat vaikutelman, että olette henkilökohtaisia ystäviä ja olet firmalle elintärkeä.

11. Vastaa omaan puhelimeesi firman nimellä. Se osoittaa omistautumisesi asteen.

12. Solvaa aina tietokonetta ja tekniikkaa, kun ne eivät palvele sinua riittävällä nopeudella.

13. Teetä työt muilla. Vetoa kiireeseen, joka on asiakkaan aiheuttamaa. Muista aina mainita olevasi jonkin toisen alan erikoisosaaja ja kehu tekijää samalla yhdentekevillä latteuksilla. Lainaa myös ideat, älä yritä keksiä niitä itse.

14. Älä koskaan paljasta, ettei sinulla ole mitään tekemistä tai ettet osaa mitään. Älä näytä heikkouksiasi.

15. Uppoudu siihen vähään mitä teet ja pidä huoli, ettei kukaan muu tiedä tarkalleen mitä se on. Puhu aina omasta projektistasi ikäänkuin muut eivät sitä edes ymmärtäisi.

16. Valitse tarkkaan kenen kanssa kannattaa olla samaa mieltä ja pidä siitä johdonmukaisesti kiinni. Vältä omia mielipiteitä, koska niiden kanssa voi jäädä yksin.

17. Ole aina hyväntuulinen, asettaudut muiden yläpuolelle. Keskustele pinnallisista aiheista, ettet kerro itsestäsi liikaa.

18. Saa hallittuja raivokohtauksia ja hauku asiakkaita. Puhu itseksesi. Näin osoitat, että sinun projektisi ovat tärkeimpiä. Arvaamaton luonne pitää myös kollegasi varuillaan.

19. Älä koskaan siivoa työpöytääsi, muuten joku voi epäillä ettei sinulla ole muuta tekemistä.

20. Kulje aina läppäri tai paperinippu mukanasi. Napsuttele vimmatusti kynää kävellessäsi. Se ei tarkoita mitään, mutta vauhtisi huomataan.

21. Muista aina mainita suureen ääneen, jos et ole taaskaan ehtinyt syömään lounasta.

22. Kysele yksityiskohtaisia ja vaikeita kysymyksiä. Vaikutat perusteelliselta vaikka yrität vain ymmärtää mitä muut tekevät.

23. Hankkiudu vaikutusvaltaisimpien johtajien tai omistajien lähipiiriin. Mielistele heitä nuoleskelemalla juuri heidän itsessään eniten arvostamiaan piirteitä. Ole valmis mihin tahansa, jopa golfaamaan.

Näillä pitäisi päästä etenemään mainosmaailmassa. Tervetuloa mukaan. Ja ei, en ole kyyninen, kyllä tämä on liian monessa firmassa läheltä nähtyä realismia ja omakohtaisia havaintoja alan hurmaavimmista kyvyistä. Urea iacta est.