lauantai 24. maaliskuuta 2012

Isänmaan puolesta

Ennen puhuttiin kymmenyksistä, siis siihen aikaan kun veroa kantoi vain kirkko. Nyt niitä kantavat molemmat, vaikka kirkko kuuluu valtiolle. Valtio, jota tällä hetkellä edustaa uuden verolinjauksen tehnyt monivärinen hallitus, on sitä mieltä, että emme ansaitse kovin paljon ja meiltä sopii ottaa. Ja siitä, minkä ikäänkuin ansaitsemme, he ottavat karkeasti 50% isänmaalle. Omasta puolesta saamme maksaa korotettua arvonlisäveroa, jo ennestään kalliista erilaisilla e-tunnuksilla maustetusta ruoasta. Valtion eli isänmaan puoleen ei kannata kiintyä. Isänmaallisia meidän kuitenkin odotetaan olevan tässä alvisodassa.


Prosenteista tuli mieleen isänmaallinen innovaatio, jonka päätin julkaista näin valtion vapaasti hyödynnettäväksi. Joten Altia, prego. Tämä on henkilökohtainen panokseni isieni maan hyväksi kun ymmärrän varsin hyvin, että kerätyt verokillingit eivät pitkälle riitä. Saako niillä edes joululahjapullot valtionyhtiöiden johdolle? Olen ideoinut 100% kotimaisen innovatiivisen uutuustuotteen: alkoholiton Koskenkorva. Kaikki tietävät mikä alkoholijuomien suurin ongelma on – alkoholi. Kun se poistetaan, meillä on puhdas terveystuote, virkistävä viljapohjainen juoma, suomalainen klassikko ilman terveydellisiä ja ympäristöllisiä haittavaikutuksia.

Omaan ideaani ihastuneena ja siksi, ettei kukaan ole tässä kieltämässäkään, avaan hiukan innovaation taustaa. Tupakointihan on jo käytännössä lopetettu melkein kaikkialla. Jos joku ystävistäsi vielä tupakoi, on täysin hyväksyttävää pitää nenästä kiinni mikäli hänen kanssaan joutuu samaan tilaan. Samaan suuntaan voidaan pian mennä viinankin kanssa. Alkoholin aiheuttamien sairauksien kanssa pitkiä perinteitä vaalivana maana, meillä on eurooppalaisittain edelläkävijän asema, joka velvoittaa olemaan esimerkkinä muille. Suomesta voisi tulla ensimmäinen eurooppalainen maa, joka kieltää alkoholin käytön kokonaan.

Ajatelkaapa miten monta ongelmaa ratkeaa samalla kertaa. Deekuja ei enää ole, kansanterveydelliset edut ovat huikeat. Mäyräkoiria ei tarvitse keräillä puistoista, eikä neliväriroiskeita luututa kaduilta viikonlopun jälkeen. Lompakkoja ei varasteta, taksijonossa ei tapella eikä tarvitse teeskennellä, että humalassa on hauskempaa. Pohjien ottamiseen ei enää kulu puolta iltaa ja krapulakin tuntuu taas samalta kuin nuorena. Varjopuolena on se, että muistaa tarpeettoman eksaktisti illanvieton yksityiskohdat, mutta iän myötä tämäkin korjaantuu.

Taaksejäänyttä elämää on myös kina alkoholin mielikuvamainonnan kieltämisestä, jonka joku herran nuhteessa elävä poliitikko kaivaa aina valtion kylmäkaapista juuri niihin aikoihin kun muut tuskailevan tipattoman tammikuun kanssa. Kun alkoholia ei juomissa enää ole, mielikuvat saa laskea valloilleen, mutta meille niin rakkaat brändit säilyvät. Odotan tippa leuassa tilaisuutta päästä tekemään 0-prosenttisen kossun lanseerausta, miksei myös kansainvälisesti. Kyynärpään kopautus ja korkin raksahdus – klassiset kesän äänet ovat kuitenkin lyömättömiä mielikuvia. Laulun kera. Io sono un italiano, un italiano vero.

Pääsin kiertelyn kautta taas palaamaan niihin veroihin, mikä on paljolti johtanut siihen, että maamme on yksi maailman kalleimmista – ja samalla tylsimmistä. Juuri tylsyydestä pitäisi luoda uusi kansallinen brändi. Brändikirjoissahan sanotaan, että kannattaa hyödyntää olemassaolevia vahvuuksia. Monessa asiassa olemme jo tukevasti oikealla tiellä. Matka maailman tylsimmäksi maaksi ei ole niin pitkä, etteikö rohkealla kieltopolitiikalla Singapore tai jopa Belgia olisi lyötävissä. Alkoholiton Suomi olisi osa tätä ennakkoluulotonta politiikkaa, jolla omaleimaisen maamme paras osaaminen saataisiin vihdoin koko maailman tietoisuuteen.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Mitä pienet edellä


“Vaikka maailma muuttuisi monimutkaisemmaksi, moraaliset kysymykset ovat ja pysyvät yksinkertaisina”, sanoi käsikirjoittaja Timo Varpio viime vuonna. Teoriassa kaikki kannattavat pehmeitä arvoja, mutta käytännössä sitä ei huomaa. Kehityssuunta on ollut näkyvissä jo kymmenen vuotta, mutta arvomaailman kovenemisesta ei ole ollut sopivaa huolestua. Finnairin säästötalkoissa tai AKT:n johdon suhmuroinneissa ei ole mitään poikkeuksellisen moraalitonta tai törkeää, ja juuri siksi kohu onkin yllättänyt johtajat – tämähän on ollut jo normaali käytäntö. Mikä siinä nyt yhtäkkiä on väärin?
Ehkä nyt lopulta on herätty ymmärtämään ongelman mittakaava. Moraali ei ole vain löystynyt, kyllä se on kadonnut kokonaan yritysmaailmasta. Se näkyy niin isoissa kuin pienissä firmoissa. Yritysmaailman korruptio, rappio on syvä. Laman, uhkaavan laman tai muun globaalin kriisin varjolla työantajat ovat antaneet itselleen oikeuden kohdella työntekijöitä maaorjina. Yleinen ilmapiiri sallii sen, onhan kaikkien yhteinen päämäärä kuitenkin talouskasvu, uusi uskontomme. Kun pyritään säästämään rahaa, kaikki keinot ovat sallittuja. Ja eikö meistä jokainen pistäisi rahaa surutta taskuunsa, jos saisi tilaisuuden? Toivottavasti joku muukin on eri mieltä.
Työntekokin on muuttunut kymmenessä vuodessa hämmentävän paljon. Suuri osa ajasta menee, toisilta kaikki aika, eräänlaiseen pseudotyöhön. Täytyy lukea kaiken aikaa meilejä, joista suurin osa on turhia. Ollaan aktiivisia sosiaalisessa mediassa, inspiroidutaan netissä, kirjoitetaan muistioita palavereista, joita ei olisi tarvinnut pitää ja kootaan PowerPoint-esityksiä, joita kukaan ei jälkeenpäin muista nähneensä. Päivät kuluvat johonkin muuhun, kuin siihen mistä asiakkaat oikeasti maksavat. Jokaiseen toimistoon on pesiytynyt näitä maunoilijoita, jotka näyttävät aina kiireisiltä, mutta kukaan ei tiedä mikä heidän työnsä todellinen arvo on. Tai mitä he oikeastaan tekevät.
Jani Kaaro kirjoitti hienosti seiniin tuijottelun jalosta taidosta. Kaikki on sanottu jo niin hyvin, että samaa on turha toistaa. Yksinkertaistettuna viesti on, ettei ajatteluun ole enää aikaa, vaikka pitäisi olla, jotta voisimme oikeasti keksiä jotain uutta. Ajattelua ei arvosteta. Sen sijaan puuhailemme toimistoissamme tuntikaupalla turhuuksia, jotka eivät hyödytä ketään, mutta sitä ei taas sovi sanoa. Senkin ajan voisi ajatella. Yleisemmin kaikki henkiset arvot ovat alisteisia materiaalisille. Tämä on sekulaarisen yhteiskunnan arvomaailma.
Yleinen moraalin rapautuminen näkyy muussakin kuin työelämässä. Vastuunottamista ei pidetä välttämättömänä edes niissä tehtävissä, joiden on katsottu nimenomaan edustavan vastuunkantamista. Kauhajoen kouluampumisen aikaan sisäministerinä toiminut Anne Holmlund ei koskaan ajanut muutoksia koulujen turvallisuuteen tai ampuma-aseiden saatavuuteen. Häntä ei myöskään vaadittu tästä mitenkään vastuuseen, vaikka oman ymmärrykseni mukaan hän oli ylimpänä virkamiehenä suoraan vastuussa juuri siitä, miksi tragedia tapahtui. Mikään ei muuttunut.
Sama tarina toistui sikainfluenssarokotusten aiheuttamien narkolepsiatapausten kanssa. Maan lapset ja nuoret käsittämättömään lääketieteelliseen kokeeseen yllyttäneen viraston johtoa ei vaadittu vastuuseen tekemistään virheistä. Ketään ei erotettu, syytetty eikä toimia ehkä edes tutkittu. Ylimpänä vastuunkantajana ollut ministeri Paula Risikko esitti huolestunutta sopivasti vaalien alla, mutta selvityksiä tapahtuneesta ei ole tehty. Todistaako se, että kaikki meni niin kuin pitikin?
Saadakseni asiat taas oikeaan perspektiivin, kysyin lapsilta mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Provosoidakseni hiukan ehdotin aamupuuroa ja halimista. Vastaus oli nauru – ne eivät ole yhtään tärkeitä. Pojan mielestä tärkeintä on pyöräily ja värittäminen. Tyttären mukaan taas rakastaminen. Oi, miten hienoja vastauksia. Ehdotin myös puutarhanhoitoa, mikä sai osakseen hyväksyvää yninää. Kasveille täytyy antaa vettä, etteivät ne kuole, sanoi poikani. Se on tärkeää. Lelut, lahjat tai raha ei tullut kenellekään meistä mieleen.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Veriveli taikka muukalainen


No, nyt on piru irti. Dublinilaisesta kirkosta on varastettu kylmäsydämisesti pääkaupungin suojeluspyhimyksen, 1180 kuolleen arkkipiispa Lawrence O’Toolen sydän. Siis oikea sydän eli katoliseen tyyliin näytteillä ollut muumioitunut pyhäinjäännös, joka on pysynyt käsittääkseni sijoillaan jo 700 vuotta. Katedraali on vielä vanhempi, joten kyse on ennenkuulumattomasta pyhäinhäväistyksestä. Ehkä Irlannissa menee jo niin huonosti, ettei mikään enää ole pyhää.

Kyseisen katedraalin vieressä oli tosin ainakin ennen asunnottomien narkomaanien yömaja. Kävin läheisen vuokratalokorttelin purkutyömaalla, betonimurskan keskellä ottamassa apokalyptisia valokuvia ja huomasin, että joku asui edelleen graffitien peittämässä ja puoliksi kaadetussa kerrostalossa. Joten alue ei ole ollut asuinkelvottomine elementtihelvetteineen niitä aivan idyllisimpiä ja seesteisimpiä. Naapurissa on tosin myös turisteja imuroiva Guinnesin panimomuseo.
Ilmaan jää oluen tuoksun lisäksi kiperä kysymys: mikseivät samassa kirkossa säilytetyt kissan ja rotan muumiot kelvanneet kelvottomille varkaille? Tai kultaiset kynttilänjalat? Ja miksi sydän on viety? Rikos on selvittämättä. Yleisön vihjeitä odotetaan.

Tunnen vilpitöntä sympatiaa edesmennyttä arkkipiispaa, siis sydämen alkuperäistä omistajaa kohtaan. Olemme molemmat menettäneet sydämemme Irlannissa. Minulle sama onnettomuus sattui synnytyssairaalan osasto kymmenen käytävällä, sekunnilleen sillä hetkellä kun kauniisti hymyilevä sairaanhoitaja tyrkkäsi syliini ryppyisen tyttövauvan, joka sopi yhdelle kämmenelle nukkumaan. Maastapaettuani tajusin, että sydämeni olivat vieneet myös irlantilaiset. Ja se rakkaus ei syttynyt mitenkään ensi silmäyksellä, sillä irlantilaiset ovat aika merkillistä porukkaa.

Siksi sydämeen koskee aina kun luen tai kuulen juttuja Irlannista. Siitä miten kehnosti rakennetut puolivalmiit talot eivät koskaan ole nähneet asukkaita tai niistä tuhansista nuorista, jotka muuttavat kiireellä muualle. Meille elämä oli parasta juuri siellä, juuri silloin. Irlannilla on siksi aina paikka minun sydämessäni. Tai sydämeni on yhä Irlannissa, ihan miten perin vain. Ja niin on käynyt siksi, että uskon juuri irlantilaisilla sydämen olevan paikallaan. Pelkän elämänilon ja huumorintajun ansiosta, he ansaitsivat minusta hiukan rikastuakin, köyhyyttä siellä oli riittänyt. Mutta raha ei tuonut onnea.

Gardai eli Irlannin poliisi etsii reliikkivarkaita yhä. Keskiaikaisen sydämen varastamisesta olisi kohtuullista soveltaa keskiaikaista oikeuskäytäntöä syyllisyyden toteamiseen. Kädet ja jalat sidottiin ja epäilty heitettiin jokeen. Jos hän upposi, hän oli syytön, jos kellui oli syyllinen. Sen jälkeen voisi kuivatella housuja jalkapuussa. Liffey-jokikin on siinä ihan katedraalin vieressä.

Kuulun muuten pieneen vähemmistöön dublinilaisia, joka ei asunut joen pohjois-, eikä eteläpuolella vaan keskellä jokea. Jako northsideen ja southsideen määrittelee kaupunkilaisten identiteetin. Meidän talomme oli diplomaattisesti saaressa ja joki virtasi molemmilta puolilta ohi. Talo oli kaunis ja paikka komea, mutta maanalainen parkkihalli olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä keskelle jokea. Sen ystävämme Liffey täytti ruskealla vedellään rangaistukseksi rakennuttajien ajattelemattomuudesta ja ahneudesta.