sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Iso Pee

Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Kumpikaan ei koskaan toteudu kaikkien mielestä oikein. Klassisin tuloerojen tasaamisen resepti lienee se, että otetaan rikkailta, annetaan köyhille ja täytetään siinä sivussa omatkin taskut. Mutta kuka päättää ketkä niitä rikkaita ovat, miten heiltä otetaan ja kenelle pitäisi lopulta antaa? Onneksi vuoden karikatyyriksi valittu Jutta Urpilainen on nyt ilahduttanut meitä yhdellä Suomen taloushistorian hämmentävimmistä aloitteista. Rikkaita ovat ne, jotka ansaitsevat yli sata tuhatta euroa vuodessa. Heiltä siis otetaan. Nopeasti kaikille onkin varmaan valjennut, että otsikon P tarkoittaa palkkaa.

Solidaarisuusvero kuulostaa yhtä raikkaalta kuin tuprahdus itäsaksalaisen auton pakoputkesta. Harmittaa etten ole rikas, muuten olisin varmasti jo loistoautoni takapenkillä vinhaa vauhtia kiikuttamassa verottajan tykö hiukan solidaarisuutta. Vihdoin voisin kantaa vastuuta. Sitten kun valtion arkun pohja taas näkyy, voisin antaa pois koko omaisuuteni ja nousta raidallisessa pyjamassa solidaarisuusjunaan, joka veisi minut solidaarisuusleirille kantamaan lisää vastuuta. Erilaisista kannustinmalleista ei ole pulaa edesmenneissä solidaarisissa unelmavaltioissa.

Haluaisin elää vaikka vain hetken Urpilaisen solidaarisessa maailmassa, jossa leipä jaetaan tasan ja jokainen saa kiiltävän rintamerkin. En vain osaa. Olen työn puolesta ollut viime aikoina tekemisissä rikkaiden kanssa – niiden kavereiden, jotka tämän maan omistavat ja minunkin palkkani maksavat. He ansaitsevat taatusti yli sata tuhatta, jotkut miljoonia vuodessa, kuten Björn Wahlroos tai Jouko Karvinen. Mutta voi purkkatukka! He eivät asukaan Suomessa, vaikka heidän yrityksensä toimivat täällä. Kuten eivät asu jääkiekkotähdet ja rallikuskitkaan, heillä on kotimaassa vain lentoaseman kokoiset kesämökit.

Totuus on, että todella rikkaat eivät maksa veroja Suomeen. Kenen nilkkaa rakas valtiovarainministerimme sitten yrittää purra? Meitä keskituloisia espoolaisia ei voi. Progressio on jo niin ankara, että on niistetty kaikki mahdollisuudet laittaa ylimääräistä saappaan varteen. Ostovoima on läntisen Euroopan huonoin. Ne, jotka Urpilaisen maailmassa ovat rikkaita, johtavat suomalaisia yrityksiä. He päättävät siitä kenellä täällä on töitä, ja näitä setiä ja tätejä valtio haluaa nyt hiukan kiusata. Kuulostaa vähän samalta kuin lähtisi nousuhumalassa ilmakiväärin kanssa moottoripyöräkerhon takapihalle huutelemaan. Voi sattua leukaan.

Puhutaan työurien pidentämisestä ja syrjäytymisen ehkäisystä, mutta ei puhuta siitä mikä saa ihmiset menemään töihin. Kehitin tästä oman kolmen P:n hyvinvointiteorian. Minua motivoivat palkka, pikkujoulut ja palkinnot. Palkinnot voi ymmärtää kunnianhimon tyydyttämiseksi. Se on sitä, että saa palautetta; tekee työtä, jolla on merkitystä. Pikkujouluilla taas on sosiaalinen merkitys. Jos pikkujouluihin ei tee mieli osallistua, ilmapiirissä on jotakin pahasti vialla. Ja p, jos ei niitä järjestetä lainkaan, niin johto ei ymmärrä motivoinnista yhtään mitään. Kun jäljelle jää vain palkka, roikutaan ohuen langan varassa. Työssäviihtymiseen ei taideta oikein panostaa tarpeeksi.

Eihän raha edes tee ihmistä onnelliseksi. Palkankorotuskaan ei tutkitusti ilahduta kuin kolmen kuukauden ajan. Onnellisuus syntyy siis muusta kuin materiasta. Talouskasvu ja onnellisuuskaan eivät enää korreloi keskenään. Isojen pomojen optioita on helppo pilkata ja syyttää ahneudesta – mitä se tietysti onkin. Silti sosiaalidemokraattisella veropolitiikalla on vielä huonommat seuraukset. Yllytetään nekin, jotka täällä vielä yrittävät, muuttamaan äkkiä muualle. Yritykset pakotetaan kiertämään veroja ja palkolliset raatamaan entistä pitempää päivää heikentyneen kannattavuuden takia.

Koska mehän tämänkin lopulta maksamme. Me, jotka niille isopalkkaisille johtajille teemme töitä. On nimittäin se neljäskin P – pelottelu sillä, että saa potkut. Jos kannattavuuden silmukka kaulassa kiristyy, yrityksen johto joutuu etsimään solidaarisen ratkaisun akuuttiin ongelmaan. Irtisanottavaksi ei koskaan valita kallispalkkaista pomoa, vaan joku työntekijöistä. Jos haluaa varmistaa paikkansa solidaarisuustalkoiden eturivissä, kannattaa soitella liiton lakimiehelle. Näin nimi pääsee solidaarisimpien työntekijöiden listan kärkeen ja pääsee osallistumaan säästötalkoisiin ihan ensimmäisenä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti