sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Iso Pee

Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Kumpikaan ei koskaan toteudu kaikkien mielestä oikein. Klassisin tuloerojen tasaamisen resepti lienee se, että otetaan rikkailta, annetaan köyhille ja täytetään siinä sivussa omatkin taskut. Mutta kuka päättää ketkä niitä rikkaita ovat, miten heiltä otetaan ja kenelle pitäisi lopulta antaa? Onneksi vuoden karikatyyriksi valittu Jutta Urpilainen on nyt ilahduttanut meitä yhdellä Suomen taloushistorian hämmentävimmistä aloitteista. Rikkaita ovat ne, jotka ansaitsevat yli sata tuhatta euroa vuodessa. Heiltä siis otetaan. Nopeasti kaikille onkin varmaan valjennut, että otsikon P tarkoittaa palkkaa.

Solidaarisuusvero kuulostaa yhtä raikkaalta kuin tuprahdus itäsaksalaisen auton pakoputkesta. Harmittaa etten ole rikas, muuten olisin varmasti jo loistoautoni takapenkillä vinhaa vauhtia kiikuttamassa verottajan tykö hiukan solidaarisuutta. Vihdoin voisin kantaa vastuuta. Sitten kun valtion arkun pohja taas näkyy, voisin antaa pois koko omaisuuteni ja nousta raidallisessa pyjamassa solidaarisuusjunaan, joka veisi minut solidaarisuusleirille kantamaan lisää vastuuta. Erilaisista kannustinmalleista ei ole pulaa edesmenneissä solidaarisissa unelmavaltioissa.

Haluaisin elää vaikka vain hetken Urpilaisen solidaarisessa maailmassa, jossa leipä jaetaan tasan ja jokainen saa kiiltävän rintamerkin. En vain osaa. Olen työn puolesta ollut viime aikoina tekemisissä rikkaiden kanssa – niiden kavereiden, jotka tämän maan omistavat ja minunkin palkkani maksavat. He ansaitsevat taatusti yli sata tuhatta, jotkut miljoonia vuodessa, kuten Björn Wahlroos tai Jouko Karvinen. Mutta voi purkkatukka! He eivät asukaan Suomessa, vaikka heidän yrityksensä toimivat täällä. Kuten eivät asu jääkiekkotähdet ja rallikuskitkaan, heillä on kotimaassa vain lentoaseman kokoiset kesämökit.

Totuus on, että todella rikkaat eivät maksa veroja Suomeen. Kenen nilkkaa rakas valtiovarainministerimme sitten yrittää purra? Meitä keskituloisia espoolaisia ei voi. Progressio on jo niin ankara, että on niistetty kaikki mahdollisuudet laittaa ylimääräistä saappaan varteen. Ostovoima on läntisen Euroopan huonoin. Ne, jotka Urpilaisen maailmassa ovat rikkaita, johtavat suomalaisia yrityksiä. He päättävät siitä kenellä täällä on töitä, ja näitä setiä ja tätejä valtio haluaa nyt hiukan kiusata. Kuulostaa vähän samalta kuin lähtisi nousuhumalassa ilmakiväärin kanssa moottoripyöräkerhon takapihalle huutelemaan. Voi sattua leukaan.

Puhutaan työurien pidentämisestä ja syrjäytymisen ehkäisystä, mutta ei puhuta siitä mikä saa ihmiset menemään töihin. Kehitin tästä oman kolmen P:n hyvinvointiteorian. Minua motivoivat palkka, pikkujoulut ja palkinnot. Palkinnot voi ymmärtää kunnianhimon tyydyttämiseksi. Se on sitä, että saa palautetta; tekee työtä, jolla on merkitystä. Pikkujouluilla taas on sosiaalinen merkitys. Jos pikkujouluihin ei tee mieli osallistua, ilmapiirissä on jotakin pahasti vialla. Ja p, jos ei niitä järjestetä lainkaan, niin johto ei ymmärrä motivoinnista yhtään mitään. Kun jäljelle jää vain palkka, roikutaan ohuen langan varassa. Työssäviihtymiseen ei taideta oikein panostaa tarpeeksi.

Eihän raha edes tee ihmistä onnelliseksi. Palkankorotuskaan ei tutkitusti ilahduta kuin kolmen kuukauden ajan. Onnellisuus syntyy siis muusta kuin materiasta. Talouskasvu ja onnellisuuskaan eivät enää korreloi keskenään. Isojen pomojen optioita on helppo pilkata ja syyttää ahneudesta – mitä se tietysti onkin. Silti sosiaalidemokraattisella veropolitiikalla on vielä huonommat seuraukset. Yllytetään nekin, jotka täällä vielä yrittävät, muuttamaan äkkiä muualle. Yritykset pakotetaan kiertämään veroja ja palkolliset raatamaan entistä pitempää päivää heikentyneen kannattavuuden takia.

Koska mehän tämänkin lopulta maksamme. Me, jotka niille isopalkkaisille johtajille teemme töitä. On nimittäin se neljäskin P – pelottelu sillä, että saa potkut. Jos kannattavuuden silmukka kaulassa kiristyy, yrityksen johto joutuu etsimään solidaarisen ratkaisun akuuttiin ongelmaan. Irtisanottavaksi ei koskaan valita kallispalkkaista pomoa, vaan joku työntekijöistä. Jos haluaa varmistaa paikkansa solidaarisuustalkoiden eturivissä, kannattaa soitella liiton lakimiehelle. Näin nimi pääsee solidaarisimpien työntekijöiden listan kärkeen ja pääsee osallistumaan säästötalkoisiin ihan ensimmäisenä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Ilmasto-opin alkeita

Autoin tänään kitkarenkaillaan tuoreeseen lumeen juuttuneen naapurin liikkeelle. Tosin siinä kului melkein puoli tuntia ja tarvittiin toinenkin naapuri apuun. Lopulta auto nousi kuopasta. Tyytyväinen naapuri kiitteli kovasti, otti autosta juuri ostamansa olutlaatikon ja paineli kotiinsa. Meille auttajille jäi työntötalkoista hiki, mutta emme saaneet kiitokseksi yhtä oluttölkkiä. Tiedän muutamia muita maita, joissa kyseinen käytös olisi moukkamaisuuden huippu.

Mutta aluksi voisitte katsoa yhden videon viikon takaisesta lumipyrystä Romaniassa. Sen jälkeen meillä kaikilla on käsitys siitä, mitä kunnon myräkkä saa aikaan. Pahimmillaan lunta oli satanut ja kasaantunut yli neljä metriä, satoja taloja hautautui hankeen, kotieläimet ja polttopuut hautautuivat lumen alle ja kaikki pysähtyi. Kukaan haastatelluista maaseudun vanhuksista ei muista eläissään nähneensä vastaavaa. Viranomaisista ei juuri ole apua, vie päiviä ennenkuin armeija ehtii lapioineen joka kylään. Jos kyläläiset eivät huolehtisi toinen toisistaan, kaikki kuolisivat koteihinsa.

Meillä ei ole lähellekään yhtä paljon lunta kuin eteläisessä Romaniassa on juuri nyt. Silti olemme saaneet nauttia erikoisista sääoloista. Helmikuun alun lumipyry osoitti kouriintuntuvasti, ettei seurauksiin ole varauduttu lainkaan. Suomalaisilla on yhä myyttinen käsitys, että olemme karskeja viikinkejä ja selviydymme arktisissa oloissa, mutta se taitaa olla vanhusten horinoita. Kaupungeissa kasvanut nykysukupolvi osaa ostaa ylihintaisia Gore Tex-pukuja ja nelivetomaastureita, mutta ei ymmärrä hiljentää ajovauhtia, vaikka tietä ei enää näe. Tästäkin on todisteena oivallinen opetusvideo.

Ilmastoskeptikot taas väittävät, että vaihtelu on normaalia, eikä mitään lämpenemistä tapahdu. Kylmähän täällä on. Ilmastonmuutoksen vastaisessa propagandassa sotketaan sujuvasti vaihtelun ja trendien käsitteet. Lämpeneminen on pitkäaikainen trendi. Näihin tuhahteleviin skeptikoihin lukeutuu myös isäni. Hän suhtautuu johdonmukaisen epäluuloisesti paitsi ilmastotieteilijöihin myös naapureihin, ulkomaalaisiin, sukulaisiin, viranomaisiin, luonnonsuojelijoihin, nuorisoon, lääkäreihin ja itseensä – kuten muutkin yli 65-vuotiaat. Joku ne silmälasit on taas vienyt, tähän minä ne kuitenkin laitoin. Ja isän mielestä aina on selvitty omin avuin, oli sää minkälainen hyvänsä.

Skeptikotkin ovat siinä oikeassa, että kukaan ei ihan tarkkaan tiedä mitä on tapahtumassa. “Olemme kaikki mukana ilmaston tieteellisessä kokeessa. Pikkuhiljaa meille alkaa selvitä, miten kokeessa käy”, tokaisi meteorologi Petri Takala. Maailma on muuttunut, totesi enoni Espoossa, kun jo kolmatta vuotta peräjälkeen laduille lappaa väkeä kuin Gigantin alennusmyynnissä. Ennen sai vuosikymmeniä lykkiä metsässä ihan itsekseen. Hiihtämisestä on yhtäkkiä tullut sosiaalinen tapahtuma.

Naapuriakaan eivät pelastaneet lumihangesta tekninen talvitakki eikä tuliterä auto, vaan avuliaat ohikulkijat. Monella suomalaisella olisi tästä opittavaa. Voi nimittäin olla, ettei meistä kukaan selviydy tulevien talvien superpakkasista ja ennätysmyrskyistä ilman toisten kyläläisten apua. Kännykkä- ja sähköverkkoon ei ole luottamista, eikä varsinkaan junaliikenteeseen. Tekniikka ei meitä pelasta. Voi olla kannattavaa auttaa naapuria aina kun siihen tulee tilaisuus. Ja myös kiittää avusta. Jos emme muuten opi, niin ilmasto saattaa meitä hiukan opettaa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jättekivaa

Viikko sitten valittiin Suomen parhaat työpaikat. Isojen ykkönen oli Ikea, mikä ilahduttaa siksi, että imagonkin mukaan olettaa, että juuri Ikeassa ollaan hymysuin. Onneksi se ei ole väkinäistä. Mainostoimistot eivät näillä listoilla keiku, mikä ei varsinaisesti yllätä. Mainosalan imagoon kuitenkin kuuluu, että töissä on olevinaan kivaa ja tapahtuu kaikkea jännää. Juhlitaan ja tavataan tv:stä tuttuja julkkiksia. Ja vaikka vauhtia olisi liikaakin, onhan sentään kohtuullista korvausta vastaan ilo palaa loppuun.

Todellisuus on hiukan toista. Joko töitä on järjettömän paljon; niin paljon, ettei niitä mitenkään pysty enää tekemään hyvin, mutta kukaan ei tohdi myöntää asiakkaille, että ei tämä nyt oikein onnistu. Mitä tahansa myydään millä hyvänsä hinnalla ja sitten ristitään kädet ja toivotaan, että joku ehtii ja osaa tehdäkin jotain kun lasku on jo lähtnyt. Toinen äärimmäisyys on, että ei ole mitään tekemistä. Tai yhdellä on ja toisella ei ole. Silloin kylmäpäisesti lomautetaan, irtisanotaan, alennetaan palkkoja ja osoitellaan paksuilla sormilla lamaa ja manataan globaalia taloustilannetta syypääksi.

Tällaista on ollut viime vuodet. Poikkoilu äärilaidasta toiseen muutaman kuukauden välein ei enää ole kivaa. Työparini sanoi juuri itsensä irti ja poistui ovet paukkuen sanoen istuvansa mieluummin kotona. Työpaikan ilmapiiriä hän kuvasi hurmaavaksi yhdistelmäksi suljettua osastoa ja lastentarhaa. Mitta tuli siis täyteen juonittelua, uhkailua ja pelottelua. Mainostoimistot eivät menesty parhaiden työpaikkojen kisassa, koska reiluja pelisääntöjä ei ole eikä niitä pidetä tarpeellisina. Luovalla alalla kuuluukin olla kusipäitä, sehän on pelin henki.

Mainosalalla menestyvät narsistiset pyrkyrit, jotka ovat häikäilemättömimpiä käyttämään omaksi hyödykseen toisten – yleensä niiden osaavien ja nöyrien – työpanosta ja ahkeruutta. Ei ole mitenkään omituinen skenaario, että siitä joka mainostoimistoon tullessaan osaa ja ymmärtää vähiten koko alasta, tulee pikavauhtia johtaja. Riittää, että on muita enemmän äänessä, osaa toimia kylmän laskelmoivasti ja antaa itsestään omistajien silmissä messiaanisen kuvan ylivertaisena nerona. Ja pukeutuu hyvin. Muilla aloilla näitä pidettäisiin työpaikkakiusaajina, meillä he ovat visionäärejä. Tervetuloa alalle!

Saku Tuominen kirjoitti jokin aika sitten hienosti suomalaisesta työkulttuurista. Olemme kuin koululaisia, istumme uupuneina pulpetin ääressä, pidämme pitkiä ja puuduttavia palavereja. Niinpä joo, liian tuttua. Kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta en ole vielä nähnyt yhtään työnantajaa, joka olisi valmis kokeilemaan. Se nimittäin vaatisi ihmisiin luottamista. Sen sijaan mieluummin vahditaan, epäillään ja uhkaillaan, uskoen kuitenkin vanhojen keinojen tepsivän. Kaikki meilläkin töissä ovat sitä mieltä, että kahvi on pahaa. On aina ollut. Työnantajan mielestä sillä ei ole väliä.

Saako sitten valittaa? Vanhemmat ihmiset sanovat, ettei töissä kuulukaan olla kivaa. En ole samaa mieltä. Siellä pitäisi olla kivaa siitä huolimatta, että tehdään töitä. Työn pitäisi olla tuottavampaa silloin kun ihmiset nauttivat siitä. Ja firmojen johdossa pitäisi myös ymmärtää, ettei äärimmilleen säästämällä saada välttämättä parasta taloudellista tulosta aikaan. Jos oma valittaminen jatkuu liian pitkään, haen Ikeaan kokiksi. Konsepti on valmis. Siellä on hauskaa ja värikästä, eikä tarvitse osata tehdä muuta kuin lihapullia.