sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Heiluvat sedät

Sanomalehdestä pisti silmään syntymäpäiväilmoitus. Teijo Tapani Erkinharju, 50 vuotta. Hiustyylistä ei voi erehtyä – sama Erkinharju, joka paukutti joskus kotoisella nuorisotalolla rumpuja yhtyeessä Peer Günt. Sekä yleisö että muusikot olivat nuoria. Silloin ajateltiin, että rockmuusikoiden ei kuulu ikääntyä ja jos niin kurjasti kuitenkin kävisi, olisi syytä väistyä takavasemmalle vähin äänin. Ikääntyminen ei olisi coolia, eikä sopisi uskottavaan rock-elämään. Niin ei onneksi käynyt.
Rokkarin ammattia ei pidetty järkevänä valintana, sitähän ei voisi jatkaa kovin pitkälle. Yleisön piti kyllästyä, aikuistua ja muuttaa makuaan. Eikä kukaan menisi katsomaan keski-ikäisiä ukkoja nahkahousuissa. Oli vain kaksi kunniakasta vaihtoehtoa jäljellä: menestyä ja hankkia niin paljon maallista hyvää, ettei tarvitsisi vanhana tehdä enää mitään. Tai jättää bänditouhu ajoissa ja mennä oikeisiin töihin. Kaikkein kunniattominta olisi ryhtyä laulamaan iskelmiä tai osallistua euroviisuihin.
En ole oikein ymmärtänyt nostalgiaa. Olen vilpittömästi ihmetellyt suomalaisten riippuvuutta nuoruuden idoleihin ja halua katsoa samoja bändejä uudestaan ja uudestaan. Eikö uusista artisteista ole kukaan kuullut? Oltuani riittävän kauan täällä, Suomi on muuttanut minutkin nostalgikoksi. Kaivelen innokkaasti vanhoja rock-klassikoita Groovesharkin ja Spotifyn arkistoista. Kuuntelen päivittäin Radiorockia, mitä olisin aikaisemmin pitänyt varmana merkkinä huolestuttavasta henkisestä taantumasta.
Suomessahan uskotaan (tai uskotellaan), että kotimaiset raskaan rokin sankarit soivat maailmalla kaikkien iPodeissa. Tosiasiassa koko musiikkityyli on maistreamia vain Suomessa. Kaikkialla muualla se on oman kokemuksen perusteella pienen joukon marginaalimusiikkia, joka ei tavallista tallaajaa kiinnosta sekuntiakaan. Ehkä tähän harhakuvaan ovat syynä iltapäivälehtien myyntitavoitteet, joita kiritään toistuvasti kiinni kansallista itsetuntoa hivelevillä ja luovasti totuutta mukailevilla suomalainen bändi valloittaa maailmaa -jutuilla.
Radiorock on viime viikot höylännyt ahkerasti Mike Monroen uutta ja ylistettyä levyä. Mies on elämänsä vedossa viisikymppisenä ja tunnetaanhan Makke muuallakin kuin Suomessa. Mutta käsi ylös jos joku odotti oikeasti, että kukaan Hanoi Rocksin jäsenistä tai vaikka edes Red Hot Chili Peppers tekisi loistavaa musiikkia vielä muutaman vuosikymmenen päästä. Hyvä jos selviäisivät hengissä, siinäkin näytti olevan riittävästi jännitettävää.
Ehkä sittenkin on niin, että eläkeiän ylittänyt ja samanikäisille yhä soittava Eric Clapton tulee päättämään uransa tyylikkäämmin kuin Amy Winehouse. Sehän on komeaa ja humaania, että Judas Priest on voinut jatkaa soittamista ihan normaalin työuran verran. Rolling Stones ei edes ymmärrä lopettaa. Peer Güntkin taitaa soittaa yhä, vaikkakin ilman syntymäpäiviään juhlinutta Erkinharjua.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Unelmien banaanilaatikot



Olemme muuttamassa. Siis heti kun on tehty hiukan remonttia uuteen kotiin. Hiukan remonttia tarkoittaa sitä, että olen tehnyt pohjatöitä ja nirhinyt tapettia seinistä koko joululoman, viettänyt arki-illat rautakaupassa ja yrittänyt duunin ohessa koordinoida paikalle työkaluja, maalaria ja sähkömiestä. Tammikuun lopussa on pakko muuttaa. Onneksi muutama nurkka näyttää jo aika hyvältä. Tiedän, että talosta tulee hieno, mutta on siihen lohduttoman pitkä matka.

Nykymenolla tämä muuttuu pian rivitalon remonttiblogiksi ja sitten sisustusblogiksi. Mihinkään muuhun ei aika riitä. Nyt tiedän miksi aina sanotaan, että remontti helposti laajenee. Uusittavaa ja tuunattavaa riittää varmasti muutamaksi vuodeksi, kun ostaa vanhan talon, jossa on kolme kerrosta. Ystäväperhe osti vanhan puutalon ja on korjaillut sitä nyt viisi vuotta. Onhan se hieno, kuin sisustuslehdistä, mutta talo on syönyt kaiken ajan ja kaikki rahat. Siihen ansaan en halua.

Etsiessäni kuvia parketeista ja listoista, törmäsin sisustusblogiin, jossa perheenäiti oli saanut uuteen keittiöönsä unelmiensa hanan. Miten joku voi unelmoida hanasta? Unelmien kynnysmatto? Entä unelmien pistorasia? Meillä ei ole aikaa eikä varaa tehdä keittiössä remonttia juuri nyt. Se saa kelvata sellaisenaan. Unelmien hana olisi sellainen, joka ei tipu eikä heilu. Unelmien jääkaappi on kylmä ja siellä toimii valo. Unelmakoti on oma ja siellä saa tehdä mitä itse haluaa.

Toisella kaverilla on oma mainostoimisto. Hän aina valittaa, ettei toimistoa ole kukaan saanut sisustettua. Tauluja on lattialla ja tavaroita laatikoissa. Ontuva selitys kuuluu, että kun kaikki ovat heteromiehiä, ei kukaan osaa sisustaa. Odotan innolla löydänkö itsestäni sisustajan kun vihdoin pääsemme muuttamaan. Oma näkemykseni on, ettei taloa voi sisustaa ennen kuin siellä asuu. Sitten vasta näkee miten tila toimii. Toistaiseksi tiedän vain, että portaikon alla on loistava akustiikka soittaa kitaraa ja että talo tarvitsee ehdottomasti pianon.

Minulla (ja meillä) on lisäksi yksinkertaisen vanhanaikainen maku. Haluan valkoiset seinät, persialaisia mattoja ja ruskeita nahkatuoleja. En halua lasipöytiä, ikkunalautoja enkä Eero Aarnion muovilamppuja. Meillä juodaan teetä vanhoista paksuista laseista ja luetaan paperille painettuja kirjoja. Seinille tulee joskus mustavalkoisia valokuvia ja ikoneita. Sitä ennen iloitsemme vilpittömästi siitä, että meillä on uusi koti, jossa on enemmän tilaa ja vähemmän tavaraa. Kaksiossa se on ollut ikävä kyllä radikaalisti toisinpäin.