perjantai 28. joulukuuta 2012

Eskimon kunnia

Lapioidessani metrin lumikinosta parvekkeelta, johon pääsin enää vain ikkunan kautta kiipeämällä, muistin osuvasti talven ensimmäisen lumimyrskyn. Otin sen vastaan euforisesti kaulaliina hulmuten, koska olen luonnoltani talvi-ihminen, lämpimässä autossani. Naureskelin töihin ajaessani, että nykyihmisen ja luonnon kohtaamisessa suurin haaste on se, kun farmariautolla pitäisi päästä jalkakäytävälle kasaantuneen lumitöyrään yli lämpimään eiralaiseen autotalliin, jonka ovi avautuu kaukosäätimellä.

Sitten kaikki muuttui. Viivat osoittivat, että odotamme kolmatta lasta. Alkoi pyryttää, jääkaappiin muutti mörkö ja tuttu pahoinvointi alkoi. Pyöritettyäni taloutta yksin pari viikkoa, tiesin jo, että omat eväät eivät riitä tähän. Lapset alkoivat nopeasti turhautua huomion puutteeseen, kun äiti makaa sängyssä ja isä desinfioi keittiötä. Oksentamisen välissä minua kiellettiin ankarasti pyytämästä ulkopuolista apua, vaikka sellaistakin olisi saanut. Jos yksi kärsii, on solidaarista, että kaikki kärsivät.

Ongelma ei ole se, etten saisi lapsille ruokaa lautaselle. Keittiön siisteydessä olen pedantti ja pyykitkin saan koneeseen, mutta mistä aikaa kaikkeen? Samaan aikaan olisi ollut muutakin tekemistä, kuten auton huolto ja laskujen maksu. Eivät mahtuneet prioriteettilistalle. Enkä olisi keksinyt sopivia perusteluja, miksi pitäisi päästä myös urheilemaan, vaikka alitajuisesti tiesin, että sekin on välttämätöntä. Samaan sumaan osuivat joulujuhlat, lahjojen hankinnat, joulukortit ja omat jo luvatut työt. Jos en selviytyisi itse, anoppi muuttaisi meille, näin uhattiin.

Neljän viikon oksentelun jälkeen vaimo päätyi sairaalaan tiputukseen. Ymmärrettävistä syistä, se helpotti kaikkien oloa. Luulen, että olen saanut oikein hyvän tuntuman siihen, mitä omaishoitajien arki on. Tai yksinhuoltajaäitien. Tosin yksinhuoltajille ei kukaan anna palautetta pesemättömistä astioista ja parvekkeelle unohtuneista roskiksista.

Kun sitten kaksi päivää ennen joulua kannoin kävellen hylkeen kokoisia Pirkka-kasseja, joissa olivat kaikki jouluruoat ja viimeiset lahjat, elämän ja veren maku palasi suuhun. Ajattelin eskimoa, joka ruokkiakseen nälkäistä perhettään raahaa kaamoksessa rasvaisia hylkeenruhoja pitkin jäätikköä kohti koti-iglua. Pureva pakkanen piiskasi naamaa. Selkää vihloi ja varpaita palelsi. Oikea eskimo olisi osannut ottaa pulkan ja vetää ruhoja siinä. Autolla ei nimittäin enää ajettu, moottori oli alkanut savuttaa, eikä luonto antanut periksi, että olisin ottanut taksin. Ajattelin pörröisiä kuutteja, joita lyödään klapilla päähän. Minäkin löisin.

Seuraavana yönä sairastuimme vatsatautiin. Ostin jouluruokia turhaan. Tämä vuosi päättyy mielenkiintoiseen odotukseen. Auton korjaaminen voi maksaa niin paljon, ettei sitä kannata korjata. Terveyden kanssa toimii sama logiikka kuin laskuissa – jos ei maksa ajoissa, maksaa korkojen kera. Minkä puolesta me uhraudumme? En ymmärrä marttyyrien kunniaa. En ymmärrä miksei saa pyytää apua, jos ei jaksa yksin.

Onneksi eskimonalku voi hyvin, eikä ole häiriintynyt ulkomaailman haasteista. Lapsia ei haitannut, vaikkei joulupukkia nähty. Kinkun, jota meillä ei kukaan syönyt, laitoin jäihin. Ehkä se kaivetaan sieltä joskus kun kevätaurinko alkaa lämmittää, jos ruokahalu on siihen mennessä palannut.

tiistai 25. syyskuuta 2012

Seuraava siirto


Kuten jo edellisellä kerralla paljastin, tämä blogi on jäänyt määrittelemättömäksi ajaksi tauolle. En ole koskaan halunnut olla kovin ehdoton, enkä polttaa siltoja tai paiskoa ovia takanani, joten kenties aikamatkustajan tarina joskus jatkuu. Nyt tuntui siltä, että teemaan liittyvät aiheet on kaikki käännelty ja taputeltu notkeiksi eikä muuta sanottavaa ole.

Aikamatkustajan arkistot jäävät avoimiksi, joten kirjoitetut tekstit pysyvät luettavissa ja kiertävät loppumatonta rataansa kuin avaruusromu, ikuisesti tai toistaiseksi. Ehkä niistä syntyy joskus jotain muuta mielenkiintoista. Sillä välin keskityn uusiin  luoviin harrastuksiin ja kulutan aikaani bittiavaruudessa mm. valokuvablogin päivittämiseen. Kiitos kaikille vierailijoille ja tervetuloa mukaan uusiin seikkailuihin.
108min.wordpress.com


torstai 13. syyskuuta 2012

The End


Tapasin Romaniassa junassa eläkeläispariskunnan, joka oli jättänyt kotitalonsa pohjoisessa ja roudasi Cadillacin kokoisia matkalaukkuja kohti Kanadaa. Siellä kun on jo koko perhe, lapset ja lapsenlapset. Kysyin tulevatko he takaisin, mutta he eivät tienneet. He olivat hyvin hyvin murheellisia. Oma tarinani Romanian kanssa alkoi kolmetoista vuotta sitten. Kolmentoista vuoden ajan olen kiihkeästi toivonut, että maa kehittyisi ja muuttuisi paremmaksi paikaksi asua ja elää. Olen joka kerta sinne matkustaessani odottanut näkeväni uudistuksia, jotain innostavaa – ja joka kerta olen saanut pettyä. 

Maa räpiköi skandaaleissa ja köyhyydessä, koska kaikki varallisuus katoaa kauniiden ja röyhkeiden taskuihin. Poliittinen järjestelmä on tragedia, jossa poliitikot vaihtelevat puolueidensa nimiä ja yrittävät järjestää kilpailijansa vankilaan tai mullan alle. Kaikki keinot ovat sallittuja eikä mikään liian mielikuvituksellista, kuten tämä kesä on osoittanut. Presidentti yritettiin saada viralta kansanäänestyksellä ja entinen pääministeri ampui itsensä, mutta jäi vahingossa henkiin. EU-raha taiotaan jäljettömiin. Kolmetoista vuotta sitten kaikki nuoret halusivat muuttaa pois. Nyt kaikki nuoret haluavat yhä muuttaa maasta ja osa vanhuksistakin pakkaa tavaroitaan. 

Älkää ymmärtäkö väärin, minä pidän Romaniasta. Olen aina pitänyt. Siksi olen siitä myös kirjoittanut niin paljon. Erityisesti olen ollut ihastunut niihin asioihin, jotka siellä eivät ole muuttuneet vuosikymmeniin. Silti olisin toivonut, että jotakin menisi eteenpäin, niiden ihmisten takia, jotka siellä asuvat. Ehkä sitten joku haluaisi oikeasti jäädä Romaniaan, eivät vain ne, joilla on jo kaikkea tai ne, jotka eivät osaa englantia. 

Tämän synkkyyden keskellä muistin kuitenkin yhden asian, joka Romaniassa on kehittynyt huimasti. Se on elokuva. Kävin taas Espoo Cinessä katsomassa yhden uutuuden. Everybody in our family ei ollut kevyt eikä hauska, mutta mahtava tarina se oli.  Niin romanialaiset elokuvat ovat usein olleet ja niitä palkintoja napsivia täysosumia on tullut viime vuosina lukemattomia monelta eri tekijältä. Elokuvan kulta-aika tekee samalla myös tiliä lähihistorian kipupisteistä ja paloittelee kansallisia traumoja. Hienoina esimerkkeinä voi katsoa vaikka 12:08 East of Bucharestin tai If I want to whistle I whistle

Suomessa elokuvan kulta-aikaa odotellessa käydään ikuista keskustelua siitä, miten paljon elokuvien tekemistä pitäisi tukea. Rahaa ei koskaan tunnu olevan tarpeeksi. Mannerheimin tarinakin jäi kertomatta valkokankaalla kun miljoonia ei löytynyt. Jos Mannerheimista tehtäisiin elokuva Romaniassa, se ei taatusti vaatisi jättibudjettia, koska ajattelutapa on toisenlainen. Romanialaiseen versioon riittäisi kaksi näyttelijää, univormu ja vodka-pullo. Kuvaukset tehtäisiin keittiön pöydän ääressä. Elokuvissa on kyse tarinoista, eikä tarina parane sillä, että sen kertomiseen käytetään miljoonia euroja. Markus Selinin ja monen muunkin kannattaisi katsoa muutama uusi romanialainen elokuva. 

---

Aikamatkustajan tarinan kertominen on vienyt kolme vuotta. Tarinassa on ollut alku, keskikohta ja nyt on vuorossa loppu. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut äärimmäisen antoisaa ja palkitsevaa, ja se on toiminut juuri niin kuin toivoinkin. Se ei ole maksanut mitään, mutta on tuottanut suunnattomasti iloa. Nyt kaikki kipupisteet on käsitelty, parhaat tarinat kerrottu ja kulttuurierojen pöheiköt pengottu. On aika kiittää uskollisia ja rakkaita lukijoitani sekä kaikkia niitä hienoja blogeja, joihin olen törmännyt. Kun yksi tarina päättyy, toinen alkaa. Olen startannut jo uuden blogin, jossa vaihtelun vuoksi on paljon kuvia ja vähän tekstiä. Kiitos teille ja kaikkea hyvää!

Elämä jatkuu täällä 108min.wordpress.com

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Yön ainoa valopilkku


Paljastan heti aluksi, että olen luonnostani säästeliäs matkailija. En shoppaile juuri lainkaan, ostan vain välttämättömyyksiä. Välttelen kalliita ravintoloita, cocktail-baareja ja ykkösluokan matkalippuja, useimmiten. Olen huono hankkimaan jopa matkamuistoja. Siksi ilahduin balkanilaisesta hintatasosta ja kävin moneen kertaan parturissakin, ihan huvin vuoksi. Romaniassa tukan lyhennys maksoi kaksi euroa, Serbiassa enää puolitoista. Palvelu on tuntunut tähänkin asti kalliilta Suomessa. Helsingissä maksamallani kertahinnalla kävisin serbialaisella parturilla seitsemäntoista kertaa eli seuraavat puolitoista vuotta. 

Kirjasin matkabudjetin jälkitarkastelua varten ylös muitakin Romanian hintoja. Kaulaketjun korjaus maksoi kolme euroa, patterin vaihto kelloon kaksi euroa paristoineen. Kenkien korjaus oli saman verran, olut terassilla tai päivälippu metroon vei puolitoista euroa. Päivä uima-altaalla irtosi kolmella, pizza neljällä eurolla. Halvin jäätelö maksoi 20 senttiä, saman verran kuin auton renkaiden tasapainotus korjaamolla. Kuppi espressoa maksoi joka paikassa saman verran - aina 50 senttiä ja kaikkialla se oli erinomaisen hyvää. 500 kilometriä junassa taittui 17 eurolla. 

Kuten voitte arvata, emme vie Suomessa mitään korjattavaksi ellei ole ihan pakko. Me odotamme seuraavaa matkaa. On hämmentävää vertailla niitä palveluja, joissa näkee työn hinnan - kuten suutarilla. Manuaalisesti tehtävä työhän on meillä hinnoiteltu niin, ettei sitä ole järkevää enää teettää. On yleensä halvempaa ostaa uudet kengät. Kukaan tutuista ei myöskään enää palkkaa maalaria tai putkimiestä jos suoriutuu hommasta itsekin. Tosin koko ajan säädetään lakeja, jotka estävät tekemästä remontointia itse. Väistämätön seuraus tästä on, että pian kukaan ei korjaa mitään - joko se on kiellettyä tai siihen ei ole varaa.

Me elämme yhteiskunnassa, joka synnyttää loputtomasti kieltoja ja sääntöjä ja väittää, että ne ovat meidän parhaaksemme. Ennen naureskeltiin neuvostobyrokratialle, mutta ei isoveli-meiningissä tänä päivänä enää ole mitään huvittavaa. En ihmettelisi, jos vanhojen tavaroiden korjaaminen tai jopa käyttäminen kiellettäisiin lailla. Siis siinäkin tapauksessa, että joku korjaa omaksi ilokseen ilman, että se on taloudellisesti järkevää. Mitä kaikilla kielloilla saadaan lopulta aikaan, on järjestelmä, joka tuottaa valtavasti jätettä, vielä enemmän byrokratiaa, kuluttaa luonnonvaroja sekä aiheuttaa terveydelle haitallisen määrän yleistä onnettomuutta. Balkanilla pärjätään oikein hyvin ilman tiukkapipoisia sääntöjäkin, eikä kukaan näytä onnettomalta. 

Sekä matkan alku että loppu olivat surullisia. Lähtiessä ajoimme taksilla lentokentälle (60 €), palatessa kentältä kotiin (60 €). Taksimatkat maksoivat siis yhteensä 120 euroa. Matka ei ole kovin pitkä, polttoainekuluihin riittäisi yhteensä vitonen. En tiedä, enkä ehkä haluakaan tietää, mistä se se loppu tulee. Näin meitä vedätetään ilman S-etukorttiakin. Olen liikkunut kuudessa Balkanin maassa ja ajellut takseilla kaikkialla. Yhteenlaskettu loppusumma kaikista kuukauden aikana ajetuista taksimatkoista ei yllä samaan. Mitään ongelmia ei ollut ja kukaan ei yrittänyt rahastaa liikaa tai ajaa ylimääräisiä mutkia. Ryöstetyksi tulin vain Suomessa - kahdesti. 

sunnuntai 5. elokuuta 2012

Balkanilaisella seuramatkalla


Olen pitänyt yli kuukauden lomaa. Yleensähän lomaa pidetään ennen muuta töistä. Sen lisäksi otimme lomaa kotoa sekä kotimaasta lähtemällä koko kuukaudeksi ulkomaille. Pidin lomaa myös blogista. Sen jälkeen otin lomaa perheestä ja Romaniasta lähtemällä omille teilleni kiertelemään niitä paikkoja Balkanilla, joissa en ollut vielä käynyt. Jos olen tähänkin asti ollut sitä mieltä, että balkanilainen mentaliteetti sopii minulle erinomaisesti, olen siitä nyt entistäkin vakuuttuneempi. Loma kaikesta teki hyvää. 

Matkalle läksin ilman seuraa siksi, että kaipasin omaa aikaa ja rauhaa kuljeskella. Joka paikassa, missä olen ollut tapasin kiehtovia ihmisiä ja kävin huikean mielenkiintoisia keskusteluja, niin kuin tahtoo käydä kun matkustaa yksin. Olen oppinut paljon uutta. Pidän makedonialaisten rauhallisesta tavasta katsella ympärilleen kiireettömästi ja istua kahviloissa. Makedoniassa on hassu olo – kuin olisi Turkissa ja Kreikassa yhtä aikaa. Toisella puolen katua on moskeija, toisella kirkko. Mihinkään ei ole niin kiire, ettei ensin ehtisi juoda kahvia. Veikkaisin, että kauniiseen Makedoniaan haluavat pian kaikki muutkin. 

Pidän myös bulgarialaisesta tavasta juhlia. Katutason alapuolella olevien kioskien luukuista myydään pitkin yötä viinaa ja olutta ja pullojen kanssa sofialaiset istuvat puistoissa tapaamassa tuttuja. Tunnelma muistuttaa kummasti suomalaista viikonloppua, mutta yhtään tappelua en nähnyt. Tunnelma ei ollut yhtään ikävä myöskään kylmää vesihuurua paahtavaan kuumuuteen puhaltavilla terasseilla, vaikka olisin voinut tuntea huonommuutta elegantisti rypyttömien kauluspaitojen ja kiiltävien kenkien ja juhlamekkojen keskellä, jos olisin jaksanut vaivautua. 

Ylipäänsä Balkanilla ei voi olla ihmettelemättä viihtyisien terassien ja kahviloiden määrää. Luulisi, ettei köyhissä maissa istuta ulkona, mutta pienessä albanialaiskaupungissa on taatusti monta kertaa enemmän terassituoleja kuin Helsingissä. Yöelämän viihtyisyyttä ja turvallisuutta en aio edes vertailla, poliiseille tulisi Suomessa vain paha mieli. En olisi yhtään pahoillani, jos samanlaista kahvilakulttuuria saataisiin meillekin humalaheilunnan tilalle. Se vain vaatii sitä, että kahviloissa saa istua illallakin eikä cappuccino maksa neljää euroa. Ketkä siis ovatkaan köyhiä?

Albania on sitten kokonaan oma tarinansa, josta pitää kirjoittaa erikseen. Kummallisesti se hiukan poikkeaa muista naapureistaan ja muistuttaa Keski-Amerikan banaanivaltioita kuoppaisine teineen ja murenevine piparkakkutaloineen. Iloisempi asia on kuitenkin ihmisten vilpitön ystävällisyys, mitä mistään länsimaasta ei enää löydä. Kun turisteja ei ole, ei ole myöskään lieveilmiöitä ja albanialaiset suhtautuvat vieraisiin kuin kaukaisiin sukulaisiin. He ovat liikuttavan ilahtuneita siitä, että joku on kaukaa toisesta maasta asti halunnut tulla heidän luokseen kylään. 

Serbiasta jää mieleen kaksi asiaa. Ihmiset haluavat puhua politiikasta ja ovat kyllästyneitä korruptioon ja skandaaleihin. Toiseksi serbialaiset naiset ovat häkellyttävän kauniita. Miellyttävä seuraus tästä jälkimmäisestä on se, että kun kauniita naisia on maassa niin paljon, on turhaa olla ylimielinen ja ajatella erottuvansa joukosta muita kauniimpana. Niinpä nämä mallimaisen sirot ja pitkäsääriset kaunottaretkin voivat käyttäytyä ystävällisesti ja jäädä hyväntuulisesti juttelemaan. Toisin kuin joissakin muissa maissa. 

Laiskana matkailijana en ottanut kaikesta selvää etukäteen, vaan näin mitä sattui vaivattomasti tulemaan kohdalle. Montenegrosta en tiennyt kovinkaan paljoa, mutta jos joskus palaan takaisin, haluan mennä autolla. Jos jossakin muualla on hienoja vuoristoteitä yhtä loputtomiin ja vielä oikein siististi asvaltoituna, kertokaa ihmeessä minullekin. Kun koristeena kakun päälle lopulta aukeaa näkymä Adrianmerelle, ei mitään muuta enää osaa toivoa. 

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Hei, me ryssitään!


Viimeisimmässä Markkinointi & Mainonta -lehdessä oli otsikko: näin ryssit ruokamainoksen aikakauslehdessä. Ilmeisesti lehden ja toimittajan mielestä tämä on jonkinlaista yleiskieltä, koska mikään jutussa ei käsittääkseni viittaa venäläisiin. Pitäisi kuitenkin olla tiedossa, että viime syksyn lonkero-kampanjasta tuli mainonnan eettiseltä neuvostolta huomautus halventavasta kielenkäytöstä. Ulkomainoksessa luki: uudistimme maun, mutta ryssimme tavutuksen. Grei-ppi oli tavutettu väärin. Kampanja vedettiin pois saman tien, mikä ei ollut suuri menetys. 

Mainosmaailmassa kyllin kolhiintuneena epäilen, ettei kohu tullut ihan puskista. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, mitä sillä haluttiin saada aikaan. En ehkä kuulu tuotteen kohderyhmään, mutta alatyyliä ja puhekieltä varmasti haettiin. Ryssimisellähän tarkoitetaan puhekielessä epäonnistumista tai kelvotonta laatua tekemisessä. Termi on yleistynyt käytössä ja sitä heitellään ympäriinsä ikäänkuin se ei liittyisi mitenkään maiden väliseen sotaan tai halventaisi venäläisiä. Ei tummaihoisiakaan vahingossa kutsuta neekereiksi edes Viitasaarella, vaikka se onkin ollut joskus yleiskieltä jopa koulukirjoissa. 

Venäläinen kenraali Makarov kommentoi vierailullaan kiusalllisesti Suomen puolustuspolitiikkaa, mutta yhdessäkään uutisessa ei todettu kenraalin ryssineen vierailuaan tai maiden suhteita. Outoa, jos kerran sana on niin neutraali. Eikö se tähän yhteyteen olisi sopinut paremmin kuin Kalervo Kummolan suuhun, kun hän syytti Ruotsin ryssineen jääkiekon MM-kisat. Lausunto onkin omaa luokkaansa. Kummola onnistuu siinä loukkaamaan kolmella sanalla molempia naapurimaitamme, sen lisäksi että on kisajärjestelyillä jo loukannut kaikkia suomalaisia – tiedämmehän me kenen ahneus sen kisatunnelman pilasi. 

Ensin luulin, että kyseessä oli tahaton vahinko, kun joku lipsautti töissä ryssimisen. Toivoin niin, koska yksi kollegoista on venäläinen. Sama on sitten toistunut useita kertoja, eikä kukaan ole reagoinut siihen. Verbiä pidetään siis työyhteisössä neutraalina yleiskielen ilmaisuna. En ole uskaltanut kysyä yhdeltäkään venäläiseltä mitä mieltä he ovat. En halua käydä sitä keskustelua ja tuntea syyllisyyttä suomalaisten moukkamaisuudesta. Aivan varmasti se loukkaa. Ja epäilen myös, ettei sanan käyttö ole täysin tahatonta. Me olemme ehkä töykeitä, mutta emme me tyhmiä sentään ole. 

Taitaa olla kysymys samanlaisesta käyttäytymisen erityispiirteestä kuin suomalaisten tapa olla huomioimatta toisia ihmisiä kuin huomaamatta. Epäsosiaalisuus on suomalainen versio sosiaalisuudesta. Sitä on yhä edelleen vaikea ymmärtää, mutta jonkinlaisen kollektiivisen dissilluusion vallassa osa meistä yhä aidosti teeskentelee sen olevan normaalia käyttäytymistä. Ikään kuin olisi hyväksyttävää tehdä mitä tahansa törkeyksiä ja todeta perään vain, että sori, olen suomalainen ja näin meillä on aina tehty. Ehkä sille pitäisi ryssimisen sijaan keksiä suomalaisia halventava verbi, joka vähän vauhdittaisi käytöstapojen oppimista. 

tiistai 29. toukokuuta 2012

Kabulilaisten laulu


Ensin ajattelin, että kaikki on ampumatragedioista jo sanottu, mutta sitten luin Päivi Räsäsen haastattelun. Sisäministerin mielestä surmia ei olisi voinut estää tai ennakoida mitenkään ja että joukkomurhaaja tällä kertaa poikkeaa aikaisemmista tapauksista. Mikään näistä väitteistä ei pidä paikkaansa. Kuulostaa jotenkin itkettävän tutulta. Onko itsesensuuri syövyttänyt koko yhteiskunnan niin perusteellisesti, ettei kukaan ole enää vastuussa mistään, eikä ongelmia nähdä vaikka ne olisi tatuoitu otsaan?

Toistaisin itseäni, joten lainaan suoraan omasta kirjoituksestani vuodelta 2010: 

Suomi on asehullujen maa, koska arvomaailma on sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien luoma, eikä sitä ole kukaan koskaan saanut kyseenalaistaa. Täällä ihaillaan Suomi-konepistooleja, armeijaa ja talvisotaa. Sotahan on pyhä asia, koska siellä isät puolustivat maata ja menettivät järkensä itsenäisyyden puolesta. Niin kauan kuin arvomaailman ainoa perusta on kritiikitön ja kirkasotsainen isänmaallisuus ja tappamisenvälineiden ihailu, jota ei Sofi Oksanen, luoja varjele, tai kukaan suomalaisempikaan saa arvostella, ei järkevää keskusteluakaan voi syntyä. Niin kauan kuin isänmaallisuuden kultakehykset hämärtävät todellisen kuvan maasta, jossa me nykyään elämme, ei mikään myöskään muutu paremmaksi. Miten voisikaan, jos kaikki on jo niin hyvin. Miksi keskustella lainkaan?

Mikään ei ole muuttunut. Edelleen on kyse samoista aseista. Näen muutakin, mikä ei kuulu joukkoon. Perheessä harrastettiin ampumista ja metsästystä ja kotona oli pyssyjä. Ampuja pelasi taistelupelejä tietokoneella ja leikki metsässä sotaa. Huolestuttavina merkkeinä ei varmaan myöskään sovi pitää sitä, että hän jätti sekä koulun että armeijan kesken. Minulle tästä ei muodostu kuvaa normaalista ja sympaattisesta nuoresta miehestä. Enkä pidä terveellisenä sitä, että lapset pelaavat pelejä, joissa tapetaan ja ammutaan. Puolustuksena sanotaan aina, ettei siitä muka ole haittaa, mutta onko siitä sitten hyötyä? Ei ole kyse yhden nuoren harrastuksista vaan siitä, että tappamista leikin varjolla pidetään normaalina harrastuksena.  

Maailmassa on maita, joissa on tapahtunut enemmän pahaa kuin meillä. Jos ja kun mitään ei osata tehdä, ainoa vaihtoehto on sopeutua ajatukseen turvattomuudessa elämisestä. Kabulissa tai Bagdadissa ei koskaan tiedä milloin seuraava pommi räjähtää ja kenen virittämä se on. Silti ihmiset jatkavat elämäänsä järjettömien tragedioiden keskellä, ne jotka pystyvät. Isona erona Suomeen on kuitenkin se, ettei maamme ole sekasortoisessa tilassa, täällä ei käydä sisällissotaa eivätkä uskonnolliset lahkot taistele vallasta. Meillä on yhteiskunta, jossa voidaan näin pahoin ilman ilmeistä syytä. Tai sitten emme halua nähdä sitä. 

Viimekesäisten Norjan tapahtumien jälkeen kirjoitin taas näin

Erkki Tuomioja kertoi heti kantansa, jonka mukaan sivistysvaltioissa kenelläkään yksityishenkilöllä ei pitäisi olla aseita kotonaan. Siitä on pasifistina vaikea olla eri mieltä. Kyse ei olekaan siitä, olisiko mikään laki pystynyt estämään Norjan tragediaa tai kouluampumisia Suomessa, vaan arvovalinnasta. Breivik tappoi ampumalla. Meillä ampumaharrastusta ja metsästämistä pidetään arvokkaampina asioina kuin massamurhissa syyttä kuolleiden nuorten henkiä. Se on harkittu valinta, jonka poliittiset päättäjämme ovat tehneet, kaikista ampuma-aseilla tapahtuneista joukkomurhista huolimatta, ja sellaisessa arvomaailmassa meidän on elettävä.

Aina kun joku ehdottaa rajoituksia aseiden käyttöön, sitä väitetään mahdottomaksi toteuttaa. Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä jatkunut väkivalta päättyi lopulta IRA:n ja muidenkin aggressiivisten ryhmien aseistariisuntaan ja historialliseen rauhansopimukseen. Jos vähänkin tuntee lähtökohtia, se ei tuntunut monen mielestä kovin todennäköiseltä. Silti se onnistui, kun riittävän moni todella halusi muutosta ja uskoi, että se on mahdollista. Pelon ja vihan ilmapiirissä kasvaneet belfastilaiset elävät nyt täysin toisenlaisessa kaupungissa, vaikka kaikkia ongelmia ei olekaan ratkaistu. 

"Vaikkei tapahtunutta voida muuttaa, on kaikki mahdollinen tehtävä, jotta voitaisiin vastaisuudessa ehkäistä tällaisia tapahtumia ja toimia vastaavissa tilanteissa", Räsänen lausui juhlallisesti. Edellinen sisäministeri teki oman ikimuistoisen ratkaisunsa ja päätti olla tekemättä mitään. Odotan mielenkiinnolla, ottaako Päivi Räsänen saman rohkean linjan. Saako hän pakastimeensa metsästäviltä kollegoilta mukavan klöntin hirvenlihaa? 

Muiltakin, jotka eivät onnistu paikallistamaan ongelmaa, kysyisin yhtä asiaa: jos Hyvinkään tarkka-ampuja, joka onneksi ei osunut uhreihinsa kovin hyvin, olisi aseiden sijaan harrastanut vaikkapa viulunsoittoa, olisimmeko me joutuneet todistamaan tätä tragediaa?

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Humalan terve


Helsingissä on 550 terassia, ilmoitti valtakunnan lehti. Mikäli haluaisi viettää oikein kostean kesän, voisi juoda yhden tuopin jokaisella terassilla. Rahaa kuluisi noin 2750 euroa ja seuraavan kolmen kuukauden aikana pitäisi nauttia kuusi tuoppia joka ilta. Ei kuulosta hyvältä, joten kiellän sen heti itseltäni. Jos joku muu haluaa idean toteuttaa, feel free, mutta kannattaa varmaan aloittaa heti. Ajatus kuulostaa sen verran epäterveeltä, että se varmastikin kielletään pikaisesti. 

Kuten luotettavissa suomalaisissa tutkimuksissa on todettu, mainostoimistot ovat  syypäitä kansalaisten humalahakuiseen alkoholikulttuuriin ja maksasairauksiin. Siis me suunnittelijat. Bussipysäkillä oli juliste, jossa kysyttiin joisinko vähemmän alkoholia, jos tätä mainosta ei olisi. Kovin paljon nykyistä vähemmän en voi juoda. En myöskään usko, että valtion sensuuri parantaa maailmaa tai kansanterveyttä tippaakaan. Jollakin perusteella kuluttajat itse valitsevat kulutustottumuksensa ja oppivat juomakulttuurinsa, jos siis valinnanvapaus on olemassa. Ehkä ne mallit tulevat muualta kuin mainostoimistoista. 

Jos alkoholi ei varsinaisesti olekaan, alkoholimainonta on lähellä sydäntäni. Tämä johtuu siitä tosiasiasta, että elätin itseni mukavasti Irlannissa tekemällä mainontaa alkoholi- ja virvoitusjuomille, makeisille, pikaruoalle, tupakkatuotteille ja autoille. Ainoa hiukkaakaan eettisesti siedettävämpi asiakas olisi ollut kissanruoka, johon en mistään hinnasta aikonut koskea. Mitään näistä tuotteista en ole käyttänyt itse. Ainoa makeinenkin, jota todella tarvitsen on lakritsi, mitä taas myytiin Irlannissa terveyskaupassa. En ole tehnyt pisaraakaan alkoholimainontaa kotimaassa, mutta se ei nyt kevennä omaatuntoani. Olen tehnyt muuta pahaa. 

Parhaan kykyni mukaan ja sopivaa korvausta vastaan olen edesauttanut mm. kaivos-, lääke- ja ydinvoimateollisuudessa toimivien yritysten voitontavoittelua. Jonkun se oli tehtävä. Asekauppaa tai puolueita en sentään ole tukenut, mutta pelkkä reilun kaupan banaanien syöminen ei tässä tilanteessa enää pelasta mitään. Mainonta on aiheuttanut vakavan identiteettikriisin, mutta siihen liittyy muutakin kuin moraalinen laskuhumala. Pohdin mainonnan mielekkyyttä tässä maassa yleisesti – meitä on nimittäin liian vähän. Tätä kaikki eivät ehkä ole tulleet ajatelleeksi. 

Monet mainostoimistot elävät tekemällä mainontaa yrityksille, jotka lähtökohtaisesti eivät tarvitse sitä. On kyse kulissista. Turvattu markkina-asema tai toimilupalainsäädäntö takaa jo sekä myynnin jatkuvuuden että muhkean tuoton. Ei tarvitsisi mainostaa. Näyttävän kampanjan tekeminen on kuitenkin oiva keino edistää markkinointi-ihmisten omaa uraa, minkä ansiosta toimistot saavat suuren budjetin ja paljon vapauksia. Ja halutaan esiintyä kuin mikä tahansa vapailla markkinoilla toimiva yritys. Sitten tehdään mainontaa, joka on kallista ja jolla voittaa mainoskilpailuja, koska julkisuus edistää molempien tavoitteita. Tämä on win-win-asetelma. 

Toinen ongelma on itse kuluttaminen. Mikään maapallo ei meille riitä, jos emme osaa suitsia kertakäyttökulttuuriamme jotenkin kestävämpään suuntaan. Yksi Älä osta-päivä on samanlaista viherpesua kuin suuryritysten Vastuuta ympäristöstämme -osio vuosikertomuksissa. Ratkaisu ei enää ole yksittäisten kuluttajien käsissä. Ei varsinkaan Suomessa, jossa kansalaisten rahat on jaettu muutaman monopoliyhtiön kesken jo ennen kuin ne ehtivät ihmisten tileille. Sylttytehdas ei ole meidän kerroksessamme, kyllä se on hiukan ylempänä. 

Ja jos moraaliin vielä palataan, siinäkin valtio näyttää meille terhakkaasti keskisormea. Tulevaa Yle-veroa ajetaan kaikkien kukkaroon, vaikka jokainen ymmärtää että se on yhtä kaukana oikeudenmukaisuudesta ja yleishyödyllisyydestä, yksityisille ja yrityksille, kuin omaisuuden pakkokollektivisoinnit tai valkovenäläiset vaalit. Jonkun mielestä se on oikein ja muiden mielipiteellä ei ole niin väliä. Samaan aikaan valtionyhtiöt teettävät miljoonilla mainontaa, jota ne eivät tarvitse ja toisaalla valitetaan kuinka rahaa ei ole, kun lapsille pitäisi saada kiipeilyteline tai skeittiramppi. Mediatila ei jakaudu oikein. 

lauantai 19. toukokuuta 2012

Itsepuhdistuva sielu


Jos haluaa varmuudella kokea kunnon kulttuurishokin, kannattaa matkustaa Intiaan. Shokki iskee takuulla heti lentokentältä lähtiessä. Kaikki hajut, lehmät, apinat, elefantit – se toimii. Kunnon tutinan voi kokea tosin vain kerran. Muistan hyvin, miten Intiaan saapunut tuttu tyttö istui ensimmäisen illan sängyn laidalla polvet suussa ja tärisi pelosta. Intia tekee muutenkin lähtemättömän vaikutuksen ja on vaikea jälkeenpäin tunnistaa, mitä mieltä Intiasta oikein on. Se on vain niin perin omituinen maa, meille eurooppalaisille ainakin. Miltähän intialaisista tuntuu tulla tänne?

Ainakin se voi tuntua kotoisalta, että täällä kaikki harrastavat nykyään joogaa. Viimeisin muoti taitaa olla saunajooga. Saunajooga on (harrastajien mukaan) lempeä laji, joka vilkastuttaa aineenvaihduntaa, vähentää stressiä ja auttaa nukkumaan paremmin. Harjoitus kestää noin puoli tuntia. Jos samalla saa peseytyä, se kyllä muistuttaa epäilyttävän paljon saunomista. Ettei nyt vain olisi käynyt niin, että miljoonat suomalaiset ovat tietämättään harjoittaneet saunajoogaa koko ikänsä. Tosin ilman asiaankuuluvaa jooga-asua. 

Satu Rommi kirjoitti helppolukuisen kirjan kokemuksistaan joogakoulussa Intian Mysoressa. Rommi päätyy ostamaan aamiaiskahvilan ja pyörittämään omaa bisnestä ja saa asiakkaikseen joogaopiskelijoita. Hän oppii joogaakin intialaisen byrokratian lisäksi, mutta hauskinta kirjassa ovat kuvaukset siitä, miten länsimaiset oppilaat saapuvat etsimään henkisyyttä  ja törmäävät meluisaan ja materialistiseen nyky-Intiaan. Tarinassa on paljon herkullisia ja odottamattomia kulttuurien törmäyksiä. 

Ihmettelin aikani suomalaisten intoa opiskella joogaa, kunnes tajusin, etteivät ihmiset olekaan kiinnostuneita joogasta, vaan kiloista tai lihasten kiinteyttämisestä. Suomalaiset eivät ole henkisiä. Niinpä joogaa harjoitetaan kuin vesijumppaa, zumbaa tai pilatesta. Tai saunomista. Oikea jooga on kuitenkin tuhansia vuosia vanha oppi, joka on paljon lähempänä uskontoa kuin aerobicia ja siihen liittyy kaikenlaista monimutkaista. Se vaatii kurinalaisen harjoittelun lisäksi täydellisen elämäntapojen ja tuokavalion muutoksen ja säännöllistä meditointia. 

Satu Rommin kirjassa joogamestarikin ihmettelee länsimaista tapaa opettaa joogaa täysin henkisyydestä irrallaan. Hän pitää sitä vaarallisena kokeiluna. Kukaan ei ota vastuuta, mitä siitä seuraa. Eiväthän suomalaiset edes usko yliluonnollisen olemassaoloon, kun kaikki on jo selitetty tieteellisesti ja yhteiskunta insinööriytetty kirkkoa myöten. Jooga, siinä missä vaikkapa spiritismikin, voi kuitenkin avata oven sellaisille voimille, joiden kanssa ei halutakaan olla tekemisissä. Ei se todellakaan ole mitään harmitonta jumppailua. 

Henkisyyteen suhtaudutaan muutenkin nykyään kuin harrastuksena ja seuraleikkinä. Sen pitää olla helppoa kuin itsepuhdistuvat ikkunat. Kahden viikon syventävän pikakurssin jälkeen voi jo melkein opettaa muita. Miksi opettajat puhuisivat materiasta ja sielusta, jos ei uskota sielun olemassaoloon? Puhelimeen saa jo ilmaisia jooga-aplikaatioita, mutta henkisyydellä tehdään myös rahaa. Katolisesta syntientunnustussovelluksesta joutuu maksamaan 1,59 euroa. Toivottavasti kukaan ei sentään ala järjestää saunajoogan mm-kisoja. Se olisi länsimaisuuden huippu. 

tiistai 8. toukokuuta 2012

Koti, uskonto ja seksuaalivalistus


Olipa kerran maa, jossa yhteiskuntajärjestelmän muuttuessa ideologia syrjäytti uskonnon, tai niin ainakin yritettiin tehdä. Koulujen seinälle lyötiin suuren johtajan kuva ja koulukirjat kirjoitettiin uusiksi, totuudenmukaisemmin. Uskonnon harjoittaminen ja symbolit kiellettiin. Kirkollisten pyhien tilalle keksittiin uusia uljaita juhlia kuten nuorison päivä tai sosialismin päivä. Juhlissa laulettiin kansallishymniä. Tietenkään ihmiset eivät lopettaneet kirkossa käymistä, mutta se tehtiin kaikessa hiljaisuudessa. 

Ideologian mukaan valta kuului kansalle, mutta asioista päätti silti pienilukuinen eliitti. Sanottiin, että kaikki on tehty kansan parhaaksi, mutta kukaan ei näyttänyt erityisen onnelliselta. Kansalaiset kuitenkin hyväksyivät sen mitä johtajilta tippui, koska muustakaan ei oikein tiedetty – toivottiin vain, että lupaukset paremmasta joskus pitäisivät paikkansa. Kuri ja valvontakin olivat kovia. Kysyttäessä vastattiin niin kuin oli neuvottu, koska vain sillä tavalla järjestelmässä saattoi selviytyä. Maa oli Romania ja järjestelmänä kommunismi. 

Me asumme nyt maassa, jossa koulujen seinällä on presidentin kuva. Kirkossa voi käydä, mutta siitä ei puhuta. Rukoukset on kielletty kouluissa vallitsevan ideologian vastaisina ja uskonnolliset symbolit ovat mahdollisimman pieniä ja huomaamattomia. Unohtuneiden juhlapyhien tilalle on keksitty uusia kaupallisia perinteitä, joiden varjolla myydään muovikrääsää. Sanotaan, että valta kuuluu kansalle, mutta asioista päättää silti pienilukuinen eliitti, joka valitaan vaaleilla, joissa kaikki eivät kuitenkaan usko voivansa vaikuttaa asioihin. 

Järjestelmä tähtää tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja hyvinvointiin, mutta kukaan ei silti näytä erityisen onnelliselta. Valittamisen aiheita löytyy, koska moni asia tuntuisi vaativan parantamista. Kansalaiset kuitenkin hyväksyvät sen mitä tulee, koska eivät oikein tiedä muustakaan. Valtion ylläpitämät tiedotusvälineet kertovat ahkerasti paikallisista menestystarinoista ja onnellisuustutkimuksista. Ihmiset toivovat, että lupaukset paremmasta joskus pitäisivät. Maa on Suomi ja järjestelmä parlamentaarinen demokratia, jossa päättäjät ovat vaaleilla valittuja. Vallitseva ideologia on liberalismi. 

Liberalismin keskeisenä arvona pidetään vapautta. Silti juuri liberalismin mallimaassa, vapauden ja veljeyden Ranskassa kiellettiin ensin uskonnolliset symbolit kouluissa. Myöhemmin säädetyn huivikiellon väitettiin olevan musliminaisten parhaaksi. Niinhän burkhankin muslimimaissa sanotaan olevan. Italiassa taas on käyty kiivasta keskustelua krusifiksien tarpeellisuudesta luokkahuoneissa. Siellä perinteet voittivat. Jostakin syystä vapautta on kova tarve rajoittaa vapauden puolustamisen varjolla. Vaatiiko meidän vapautemme toteutuakseen, että saamme määrätä toisten vapaudesta?

Liberaalit ajatukset ovat usein tulleet lännestä. Viimeisimpänä vapaasti lahden yli Ruotsista kulkeutui seksuaalivalistukseksi luokiteltu video. Opetuselokuva neuvoo koululaisia käyttämään kondomia siinä mihin sitä käytetään, mikä on sinänsä ihan hyvä. Video kuitenkin sattuu olemaan juuri kondomeja valmistavan yrityksen tuottama, joten ei ole yllättävää jos se suosittelee omia tuotteitaan. En ole nähnyt sitä, mutta uutisjuttujen perusteella se kehottaa kokeilemaan rohkeasti seksiä ja nauttimaan siitä useiden partnereiden kanssa. Oppi varmasti sopii myynninedistämiseen, mutta ei vastuulliseen kasvatukseen. 

Kyseessä on tietysti häpeilemätön piilomainonta, jota joku on erehtynyt tai maksettu uskomaan edistykseksi. Markkinointi-ihmisiltä aika rohkeaa ja ennakkoluulotonta. Opettajat laittavat mieluummin videon pyörimään, kuin puhuvat ejakulaatiosta luokalliselle hihitteleviä seiskaluokkalaisia, joten ymmärrän miten tähän on tultu. Toiseksi liberalismissa kaikki mikä viittaa seksuaaliseen tasa-arvoon on modernia ja on otettava heti innokkaasti käyttöön ettei vaikuteta vanhanaikaisilta. 

Rakkaus on sitä paitsi unohtunut. Seksistä puhutaan kuin se olisi hauska liikuntaharrastus, joka jossain vaiheessa kaikkien on syytä aloittaa. En tiedä tarvitseeko tikanpoikaa varsinaisesti ajaa puuhun – löytää se sinne itsekin. Reilun pelin säännöt voi kertoa. On tietysti hyvä, ettei seksi assosioidu vain häpeään kuten joskus ennen, mikä taas oli paljolti kirkon oppien ansiota, mutta kun taas mennään äärilaidasta toiseen. Katson mielelläni ruotsalaisten tekeleen ja perun heti pahat puheeni, jos se osoittautuu viisaaksi valistukseksi, mutta ei se poista sitä etteikö perimmäinen tarkoitus olisi silti mainostaa kondomeja. Liberalismin suosiollisella avustuksella. 

Inspiraatio tähän juttuun tuli anopilta, kiitos vaan. Hän on vakaasti sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin ja Suomessa moni asia on kummallisesti. Se ennen tarkoittaa kommunismin aikaa Romaniassa, jolloin vapautta oli vähän ja ihmiset tyytyivät vielä vähempään. Tasa-arvoisuus kurjuuden keskellä synnytti ainutlaatuisen yhteisöllisyyden, joka on nykyään saavuttamaton. Sen tilalle on tullut vapaus. Rikoksenuusijatkin haluavat monesti takaisin vankilaan, koska vapaus ulkomaailmassa ahdistaa ja maailma on muuttunut oudoksi. Kun kuria ja kontrollia ei ole riittävästi, tai vapautta on liikaa, elämä karkaa käsistä. Jotain siitä olisi syytä oppia ja ymmärtää. Sen pituinen se. 

torstai 26. huhtikuuta 2012

Sargasmin kourissa


Olin kaikessa rauhassa tunkemassa meetwurstipakettia takkini alle, kun kauppias tuli äkkiarvaamatta repimään hihasta. Siis tosi törkeää. Tottakai tein pahoinpitelystä rikosilmoituksen ja jos kauppias olisi ollut nainen, syyttäisin myös seksuaalisesta häirinnästä – hän koski hihaani. Olen syvästi loukkaantunut tästä ajojahdista ja huolestunut kauppiaiden käytöksestä. 

No, en tietenkään ole oikeasti tekemässä ilmoitusta yhtään mistään, koska en ole varastanut makkaraa enkä tavannut kauppiastakaan. Tyylilaji pitää medialukutaitoisten oivaltaa lukemalla myös rivien välistä ja ymmärtämällä eri asioiden yhteyksiä. 

Persujen joukko käyttäytyy julkisuudessa niin kuin mielensä pahoittanut myymälävaras. He loukkaantuvat siitä, että joku muu pahoittaa mielensä siitä, mitä he ovat julkisesti sanoneet tai tehneet. Kuten Helena Eronen, joka on kansanedustajaksi päätyneen veturinkuljettajan tuore eduskunta-avustaja, joka ei ole blogissaan omasta mielestään vaatinut hihamerkkejä ulkomaalaisille, vaan kirjoittanut vain aiheesta sarkastisesti. "En mä ajattele niitä sen kummemmin. Mulle vaan tulee joku juttu mieleen ja sit mä kirjotan näin ja sit mä painan et nyt se meni sinne", analysoi Eronen A-Streamissa. Että näin. 

Vaikuttaa siltä, että Helena Eronen on yhtäläisen hämmentynyt ja imarreltu saamastaan julkisuudesta ymmärtämättä lainkaan historiallisia viittauksia, mistä kohu alunperin johtuu. Seuraavaksi asiaa setvii Julkisen sanan neuvosto, koska poliisi ei halunnut käsitellä Erosen rikosilmoitusta. Enää ei ole kyse siitä, mitä blogissa kirjoitettiin ja loukkasiko se ketään vaan siitä, miten kirjoituksesta kirjoitettiin ja miten Turun Sanomat loukkasikin kirjoittajaa. On hiukan vaikea ymmärtää miksi lehden pitäisi pahoitella uutisoimaansa ja mitä se olisi voinut tehdä toisin. Paitsi tietysti jättää hienotunteisesti uutisoimatta, ettei asiasta syntyisi kohua, kun kyseessä on skandaalipuolue. Se taas olisi itsesensuuria, eikä oikein sovi totuttuun journalistiseen linjaan. 

Keskuudessamme on (pieni) ihmisryhmä, joka kokee oikeudekseen sanoa julkisesti mitä tahansa ja väittää sen tarkoittavan mitä tahansa – sarkastisesti hymyillen – ikäänkuin heillä olisi jokin suuri ja mystinen kansan hiljaisen enemmistön oikeutus tukenaan. Se, että on kansanedustaja tai eduskunta-avustaja ei tee kenestäkään älykköä. Kansanedustaja Hirvisaari esitti tuoreeltaan viime kesänä tukensa Breivikin näkemyksille norjalaisesta maahanmuutto-politiikasta. Toimittajia hän nimitteli roskajoukoksi. Hihamerkki-kirjoitusta hän piti hyväntahtoisena huumorina. Ei se ole hauska vähänkin Euroopan historian traumoja tuntevalle. Eikä vastuu tekstin sisällöstä ole siirtynyt lukijalle, se on edelleen kirjoittajalla. 

Jos blogi ei tee humoristiksi, ei myöskään järjestelmäkamera tee valokuvaajaksi, kuten surullisenkuuluisa presidentin muotokuva todistaa. Zombien näköiseksi käsitelty Sauli Niinistö jää joko historiaan presidenttinä, jonka kuvan otti amatööri tai presidenttinä, jonka kuva otettiin kahteen kertaan. Hanna Weselius kertoo oivallisesti, miksi kuva on huono. Vähänkin valokuvauksen kanssa tekemisissä olleet löytävät heti alkeellisia virheitä. Kuvaa on tuskin otettu studiossa. Sen epäonnistuneisuus on niin silmiinpistävää, että sen toteaa maallikkokin. Siksi asiasta on syntynyt kohu ja lukuisista parodioista hilpeitä nettihittejä. Tämä oli tuskin presidentinkanslian tarkoitus. Siellä kuvaa pidetään muuten onnistuneena. 

Ongelma on valitettavan tuttu myös mainostoimistossa. Neuvotteluhuoneessa on aina ihmisiä, joko asiakkaan puolella tai omassa joukossa, jotka eivät ymmärrä hyvän ja huonon eroa. On myös niitä, joiden mielestä valokuvan voi ottaa kuka tahansa, joka osaa painaa laukaisijaa ja pitää toisella kädellä kamerasta kiinni. Vielä vaikeampaa on perustella sanallisesti miksi joku ammattikuvaaja on parempi kuin joku toinen ja miksei vain otettaisi sitä, joka on halvin. Säästölinjan lopputulos kertoo yrityksen laatumielikuvasta yhtä julman totuuden kuin virallinen muotokuva nyt presidentin ammattilaisten työn arvostuksesta. Niille, jotka näkevät eron. 

Ehkä presidentin potretti on aikamme muotokuva. Elämme aikaa, jolloin välittömät kustannussäästöt ratkaisevat kaikki päätökset ja aikaa, jolloin ammattilaisten osaamista ei kaivata. Hyvin tekeminen vie aikaa, eikä siihen ole varaa, joten mitään ei enää tehdä hyvin. Surullista on se, että ajattelutapa on kivunnut myös vallan huipulle, sinne missä on aina ollut sekä aikaa että varaa teettää myös maalattuja muotokuvia. Huono laatu ei ole enää vain suomalaisten yritysten markkinointiosastojen tai kunnallisen terveydenhoidon yksinoikeus. Loppukevennyksenä kannattaa vilkaista minkälainen olisi ollut Haaviston virallinen muotokuva, jos hänet olisi valittu presidentiksi. Ihan samanlainen. 

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Amatöörit

Näyttelijä Aku Hirviniemi tunnustaa ilahduttavasti haastattelussa harrastavansa tissibaareja ja kannabista. Kuulostaa hauskalta. Yhteisöllinen itsensä toteuttaminen vapaa-aikana on arvokas asia, näin Akukin on varmasti ajatellut. Harrastuksella voi tietysti myös kertoa jotain itsestään. Muistan lukeneeni eräästä mainonnansuunnittelijasta, joka ilmoitti harrastavansa jotain sataa asiaa. Se kuulosti hirveän tärkeältä ja herätti heti sata kysymystä. Ensinnäkin miksi harrastuksia on niin monta ja miksi niitä pitää laskea?

Olen pidemmän aikaa hämmästellyt miten päättömiä asioita ihmiset omassa tuttavapiirissäni tekevät. Toisten harrastuksia on vaikea muutenkin ymmärtää. On selvinnyt, että yksi kerää autojen rekkareita. Toinen harrastaa viinejä ja vinyylejä, eikä ole kyse todellakaan siitä, että juo kolme pulloa Gato Negroa joka lauantai. Yksi korjaa loputtomiin vanhaa autoa. On muutamia, jotka viljelevät kasveja netissä ja monta jotka kalastavat, joogaavat tai tekevät sudokuja. Kukaan ei tietääkseni ole niin trendikäs, että harrastaisi fiksipyöriä tai virkkausta, mutta äiti sentään neuloo.

Harrastaminen tulee sanasta amateur, mikä tarkoittaa rakastajaa. Olen koko ikäni rakastanut pianonsoittoa ja matkustamista ja joutunut niistä molemmista eroon liian pitkäksi aikaa. Nyt meillä on vihdoin olohuoneessa vanha puolalainen kaunotar kaarevine jalkoineen. Se soi hienosti vaikka ei olekaan varaa heti kutsua pianonvirittäjää. Toinen rakas harrastukseni on ollut matkustaminen kummallisiin maihin. Olen aikonut elvyttää senkin tänä vuonna. Mielessä on muutama erikoinen paikka, joihin liian moni ei ole vielä ehtinyt ja joista pahimmat konfliktit ovat tällä hetkellä ohi, joten ne kuuluvat selkeästi kategoriaan “off the beaten path”.

Harrastaminen kertoo elämisen laadusta. Tuskin kukaan perheenäiti sanoo harrastavansa pyykinpesua ja kaupassakäyntiä. En sano harrastavani remontointia tai puutarhanhoitoa, koska en tee niitä vapaaehtoisesti. Jonkun on pakko. Harrastukset astuvat kuvaan sen jälkeen kun perustarpeet on tyydytetty ja arkielämä järjestyksessä. Olen hiukan kateellinen niille ihmisille, jotka ehtivät harrastaa paljon ja toteuttaa loputtomasti itseään, mutta samalla ihmettelen kuka heidän arkielämästään pitää huolen. Enkä toisaalta osaisi rakentaa tulitikuista keskiaikaisia linnoja, vaikka olisikin aikaa.

En koskaan tullut myöskään kovin taitavaksi pianonsoittajaksi, koska en oppinut kappaleita ulkoa ja olin liian laiska harjoittelemaan. Olen sen sijaan hyvä soittamaan suoraan nuoteista musiikkia, jota en ole koskaan kuullut, kuten myös opettajan antamia läksyjä. Ja improvisoimaan. Sitä ei opetettu soittotunneilla, joiden ideana oli vain toistaa samoja kappaleita niin kauan, että ne osasi virheettömästi. Sitä en oikein ymmärrä näin aikuisena, miksi musiikin pitäisi olla puhdasta ja virheetöntä. Se on elotonta. Harrastan siis tietoista väärin soittamista ja olen siksi ehdottomasti amatööri.

Matkustamisessa on ehkä kyse samasta asiasta. Vieraissa maissa joutuu väistämättä tilanteisiin, joissa ei ole koskaan ollut ja joihin ei mitenkään ole voinut valmistautua. Sitten on vain pakko soittaa niistä nuoteista, jotka eteen tulevat ja yrittää päästä jotenkin läpi. On paljon palkitsevampaa kun joutuu improvisoimaan eikä niin, että tietää valmiiksi mihin pitää mennä ja miksi. Se mitä lasketaan eivät ole vuodet elämässä vaan elämä niissä vuosissa.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Sukupuoliroolien klinikalla


Olosuhteiden oikusta on käynyt niin, että meidän elintasomme on huikeasti parantunut. Takana ovat nyt kaikki ne katkerat vuodet, jotka olemme kadehtien seuranneet muiden maahanmuuttajaperheiden leppoisaa arkielämää ja lastenhoito-ongelmien puutetta. Ainakin puolessa perheistä asuu myös mummo. Kun olemme muuttaneet uuteen kotiin, tarhapaikkoja lapsille ei ole ja molemmat vanhemmat käyvät töissä. Juuri muita vaihtoehtoja ei siis ollut. Ostimme anopille lentolipun ja saimme uuden perheenjäsenen, toistaiseksi.
Ajattelin, että selviämme tästä jos kerran muutkin. Elämänmuutos on kuitenkin ollut suurempi kuin osasin kuvitella. Anoppi tekee hyvää ruokaa, mikä oli tiedossa, mutta hän toi mukanaan muutakin. Romanialainen perheen malli sukupuolirooleineen on edelleen suurinpiirtein samasta maailmasta kuin PanAm tai MadMen-sarjoissa. Naiset tekevät ruokaa, miehet vasaroivat, naiset pesevät pyykkiä, miehet ajavat autoa. Jos miehet pesevät pyykkiä, siitä ei puhuta. On meilläkin osa kotitöistä jaettu niin, mutta ei minkään roolimallin ohjaamana vaan ennemmin yhteisestä sopimuksesta.
Jos nyt yritän laittaa astioita koneeseen tai siivota tiskipöytää, anoppi hätistää minut sieltä pois kuin lapsen. Ja minä olen aina viihtynyt kaikista paikoista juuri keittiössä. Laitan mielelläni ruokaa ja tiskaaminenkin on hyvin terapeuttista toimintaa. Kyläillessä parhaat keskustelut käydään aina keittiössä. Jääkaappi on kodin persoonallisin ja intiimein alue. Minulle keittiö on tärkeä paikka, ja nyt yhtäkkiä se ei enää kuulukaan reviiriini. Uhkaavasta miehen roolista ahdistuneena olen joutunut pakenemaan työkalujen ja remontoinnin pariin, jotta perheen tasapaino säilyisi. Pelkään, että alamme pian näyttää 50-luvun amerikkalaiselta ihanneperheeltä, jossa isä polttelee piippua nojatuolissa ja äiti hyräillen imuroi.
En osannut odottaa, että putoan sekä sukupolvien että kulttuurien väliseen kuiluun yhtä aikaa. Tuntuu myös oudolta, että mies keittiössä voi olla vieras ajatus. Eikä anoppi kuitenkaan edusta mitään puritaanista maailmankuvaa vaan on hyvin liberaali ja elämänkokemuksen tuomalla tyyneydellä suoraviivainen. Kun keittiössä ei ollut verhoja, hän oli hakenut vasaran ja erilaisia nauloja ja virittänyt verhot kalastusnarulla. En loukkaantunut tästä, mutta seurauksena verhotanko oli seuraavana päivänä katossa ja verkkonarut poissa.
Kaiken kaikkiaan mummin läsnäolo on tuonut paljon hyvää ja laskenut stressitasoa. En tiedä mitä naapurit ajattelevat. Me asumme hyvällä alueella, minkä tunnistaa siitä, että kaikki ovat ystävällisiä, mutta pitäytyvät samaan aikaan kohteliaan välimatkan päässä. Varma todiste on myös se, että heti muuton jälkeen yksi naapuri oli tiedustellut pihalla vaimoltani onko tämä lastenhoitaja. Kehotin vaimoa ylentämään itsensä jatkossa sisäköksi. Enää meidän ei tarvitse yrittää nostaa perheen statusta – meillä on lastenhoitaja ja kokki.
Anoppi on ystävystynyt pihan oravien kanssa. Kiitos ja heihei riittää siihen hyvin. Muuten suomen kieli ei tartu, vaikka lapset opettavat sitä päivittäin. Muutama muukin asia on osoittautunut ylivoimaiseksi. Maitopurkin avaaminen on oma jalo taitonsa ja turvavyön käyttö on ihan liian vierasta ja outoa. Myös roskien lajittelu näyttää ylivoimaiselta. Joudumme perkaamaan roskikset anopilta salaa ennenkuin viemme niitä ulos. Sinänsä ongelma on ymmärrettävä, koska kulttuuriero on suuri. Romaniassa roskat viedään tien varteen betonilaariin. Sieltä mustalaiset erottelevat jätteistä kaiken kierrätettäväksi kelpaavan ja vievät kaiken syötävän kotieläimille.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Siipeilijän pikaopas

Haluatko mainosalalle? Et osaa oikeastaan mitään? Se ei haittaa, eikä estä etenemästä uralla – ehkä jopa nopeuttaa sitä. Mainostoimistossa asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan. Jos siis näytät tärkeältä ja kiireiseltä, on hyvin mahdollista, että sinua pidetään tärkeänä ja kiireisenä. Riittää tietysti, että juuri oikeat ihmiset pitävät. Siivelläeläjiä on aina ollut ja mahtuu yhä mukaan.

Hankkiudu ensin suhteilla tai suurilla puheilla sisälle mahdollisimman suureen mainostoimistoon. Tarvitset vähän puhelahjoja, psykologista silmää ja röyhkeän sekä itsevarman olemuksen. CV:n voit tarvittaessa keksiä itse. Sen jälkeen pärjäät seuraamalla näitä ohjeita ja tie tähtiin on sileä. Ellei joku iso asiakas pyydä esimieheltäsi, ettei koskaan joutuisi enää kanssasi tekemisiin. Sitäkin on tapahtunut.

1. Oletko onnistunut saamaan hienon tittelin? Muista mainita se joka kerta kun esittäydyt. Opettele joku erikoinen äänenpaino, jolla se jää varmasti kaikkien mieleen.

2. Luota siihen, ettei kukaan tule töissä koskaan kysymään mitään niin banaalia, kuin mitä sinä oikeasti teet. Niin toimivat vain sukulaiset.

3. Näytä kiireiseltä ja stressaantuneelta. Kukaan ei voi ajatella, että teeskentelisit nukkuvasi huonosti raskaan työsi takia.

4. Puhu kovalla äänellä. Se antaa vaikutelman, että olet tottunut käskemään ja tiedät mitä haluat, vaikket tietäisi edes mistä puhutaan.

5. Muista näyttää vakavalta ja huolestuneelta aina kun luet meilejäsi. Lue vanhoja meilejä uudestaan aina kun et keksi mitään muuta tekemistä.

6. Valita aina kiirettä kun joku soittaa ja käytä puheluun mahdollisimman paljon aikaa. Puhu lehtimyyjillekin kuin he olisivat tuttujasi.

7. Puhu prosesseista, priorisoinnista ja substanssista. Se kuulostaa älykkäältä.

8. Järjestä itsellesi palavereja ja tutustumiskäyntejä niin, että vietät mahdollisimman vähän aikaa toimistolla. Pidä etäpäiviä. Mitä vähemmän muut tietävät sinusta, sen parempi.

9. Kohtele kollegojasi kuin alaisia, vaikka he eivät olisikaan sitä, vielä.

10. Käytä asiakkaista aina vain etunimiä, vaikka et olisikaan tavannut heitä. Annat vaikutelman, että olette henkilökohtaisia ystäviä ja olet firmalle elintärkeä.

11. Vastaa omaan puhelimeesi firman nimellä. Se osoittaa omistautumisesi asteen.

12. Solvaa aina tietokonetta ja tekniikkaa, kun ne eivät palvele sinua riittävällä nopeudella.

13. Teetä työt muilla. Vetoa kiireeseen, joka on asiakkaan aiheuttamaa. Muista aina mainita olevasi jonkin toisen alan erikoisosaaja ja kehu tekijää samalla yhdentekevillä latteuksilla. Lainaa myös ideat, älä yritä keksiä niitä itse.

14. Älä koskaan paljasta, ettei sinulla ole mitään tekemistä tai ettet osaa mitään. Älä näytä heikkouksiasi.

15. Uppoudu siihen vähään mitä teet ja pidä huoli, ettei kukaan muu tiedä tarkalleen mitä se on. Puhu aina omasta projektistasi ikäänkuin muut eivät sitä edes ymmärtäisi.

16. Valitse tarkkaan kenen kanssa kannattaa olla samaa mieltä ja pidä siitä johdonmukaisesti kiinni. Vältä omia mielipiteitä, koska niiden kanssa voi jäädä yksin.

17. Ole aina hyväntuulinen, asettaudut muiden yläpuolelle. Keskustele pinnallisista aiheista, ettet kerro itsestäsi liikaa.

18. Saa hallittuja raivokohtauksia ja hauku asiakkaita. Puhu itseksesi. Näin osoitat, että sinun projektisi ovat tärkeimpiä. Arvaamaton luonne pitää myös kollegasi varuillaan.

19. Älä koskaan siivoa työpöytääsi, muuten joku voi epäillä ettei sinulla ole muuta tekemistä.

20. Kulje aina läppäri tai paperinippu mukanasi. Napsuttele vimmatusti kynää kävellessäsi. Se ei tarkoita mitään, mutta vauhtisi huomataan.

21. Muista aina mainita suureen ääneen, jos et ole taaskaan ehtinyt syömään lounasta.

22. Kysele yksityiskohtaisia ja vaikeita kysymyksiä. Vaikutat perusteelliselta vaikka yrität vain ymmärtää mitä muut tekevät.

23. Hankkiudu vaikutusvaltaisimpien johtajien tai omistajien lähipiiriin. Mielistele heitä nuoleskelemalla juuri heidän itsessään eniten arvostamiaan piirteitä. Ole valmis mihin tahansa, jopa golfaamaan.

Näillä pitäisi päästä etenemään mainosmaailmassa. Tervetuloa mukaan. Ja ei, en ole kyyninen, kyllä tämä on liian monessa firmassa läheltä nähtyä realismia ja omakohtaisia havaintoja alan hurmaavimmista kyvyistä. Urea iacta est.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Isänmaan puolesta

Ennen puhuttiin kymmenyksistä, siis siihen aikaan kun veroa kantoi vain kirkko. Nyt niitä kantavat molemmat, vaikka kirkko kuuluu valtiolle. Valtio, jota tällä hetkellä edustaa uuden verolinjauksen tehnyt monivärinen hallitus, on sitä mieltä, että emme ansaitse kovin paljon ja meiltä sopii ottaa. Ja siitä, minkä ikäänkuin ansaitsemme, he ottavat karkeasti 50% isänmaalle. Omasta puolesta saamme maksaa korotettua arvonlisäveroa, jo ennestään kalliista erilaisilla e-tunnuksilla maustetusta ruoasta. Valtion eli isänmaan puoleen ei kannata kiintyä. Isänmaallisia meidän kuitenkin odotetaan olevan tässä alvisodassa.


Prosenteista tuli mieleen isänmaallinen innovaatio, jonka päätin julkaista näin valtion vapaasti hyödynnettäväksi. Joten Altia, prego. Tämä on henkilökohtainen panokseni isieni maan hyväksi kun ymmärrän varsin hyvin, että kerätyt verokillingit eivät pitkälle riitä. Saako niillä edes joululahjapullot valtionyhtiöiden johdolle? Olen ideoinut 100% kotimaisen innovatiivisen uutuustuotteen: alkoholiton Koskenkorva. Kaikki tietävät mikä alkoholijuomien suurin ongelma on – alkoholi. Kun se poistetaan, meillä on puhdas terveystuote, virkistävä viljapohjainen juoma, suomalainen klassikko ilman terveydellisiä ja ympäristöllisiä haittavaikutuksia.

Omaan ideaani ihastuneena ja siksi, ettei kukaan ole tässä kieltämässäkään, avaan hiukan innovaation taustaa. Tupakointihan on jo käytännössä lopetettu melkein kaikkialla. Jos joku ystävistäsi vielä tupakoi, on täysin hyväksyttävää pitää nenästä kiinni mikäli hänen kanssaan joutuu samaan tilaan. Samaan suuntaan voidaan pian mennä viinankin kanssa. Alkoholin aiheuttamien sairauksien kanssa pitkiä perinteitä vaalivana maana, meillä on eurooppalaisittain edelläkävijän asema, joka velvoittaa olemaan esimerkkinä muille. Suomesta voisi tulla ensimmäinen eurooppalainen maa, joka kieltää alkoholin käytön kokonaan.

Ajatelkaapa miten monta ongelmaa ratkeaa samalla kertaa. Deekuja ei enää ole, kansanterveydelliset edut ovat huikeat. Mäyräkoiria ei tarvitse keräillä puistoista, eikä neliväriroiskeita luututa kaduilta viikonlopun jälkeen. Lompakkoja ei varasteta, taksijonossa ei tapella eikä tarvitse teeskennellä, että humalassa on hauskempaa. Pohjien ottamiseen ei enää kulu puolta iltaa ja krapulakin tuntuu taas samalta kuin nuorena. Varjopuolena on se, että muistaa tarpeettoman eksaktisti illanvieton yksityiskohdat, mutta iän myötä tämäkin korjaantuu.

Taaksejäänyttä elämää on myös kina alkoholin mielikuvamainonnan kieltämisestä, jonka joku herran nuhteessa elävä poliitikko kaivaa aina valtion kylmäkaapista juuri niihin aikoihin kun muut tuskailevan tipattoman tammikuun kanssa. Kun alkoholia ei juomissa enää ole, mielikuvat saa laskea valloilleen, mutta meille niin rakkaat brändit säilyvät. Odotan tippa leuassa tilaisuutta päästä tekemään 0-prosenttisen kossun lanseerausta, miksei myös kansainvälisesti. Kyynärpään kopautus ja korkin raksahdus – klassiset kesän äänet ovat kuitenkin lyömättömiä mielikuvia. Laulun kera. Io sono un italiano, un italiano vero.

Pääsin kiertelyn kautta taas palaamaan niihin veroihin, mikä on paljolti johtanut siihen, että maamme on yksi maailman kalleimmista – ja samalla tylsimmistä. Juuri tylsyydestä pitäisi luoda uusi kansallinen brändi. Brändikirjoissahan sanotaan, että kannattaa hyödyntää olemassaolevia vahvuuksia. Monessa asiassa olemme jo tukevasti oikealla tiellä. Matka maailman tylsimmäksi maaksi ei ole niin pitkä, etteikö rohkealla kieltopolitiikalla Singapore tai jopa Belgia olisi lyötävissä. Alkoholiton Suomi olisi osa tätä ennakkoluulotonta politiikkaa, jolla omaleimaisen maamme paras osaaminen saataisiin vihdoin koko maailman tietoisuuteen.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Mitä pienet edellä


“Vaikka maailma muuttuisi monimutkaisemmaksi, moraaliset kysymykset ovat ja pysyvät yksinkertaisina”, sanoi käsikirjoittaja Timo Varpio viime vuonna. Teoriassa kaikki kannattavat pehmeitä arvoja, mutta käytännössä sitä ei huomaa. Kehityssuunta on ollut näkyvissä jo kymmenen vuotta, mutta arvomaailman kovenemisesta ei ole ollut sopivaa huolestua. Finnairin säästötalkoissa tai AKT:n johdon suhmuroinneissa ei ole mitään poikkeuksellisen moraalitonta tai törkeää, ja juuri siksi kohu onkin yllättänyt johtajat – tämähän on ollut jo normaali käytäntö. Mikä siinä nyt yhtäkkiä on väärin?
Ehkä nyt lopulta on herätty ymmärtämään ongelman mittakaava. Moraali ei ole vain löystynyt, kyllä se on kadonnut kokonaan yritysmaailmasta. Se näkyy niin isoissa kuin pienissä firmoissa. Yritysmaailman korruptio, rappio on syvä. Laman, uhkaavan laman tai muun globaalin kriisin varjolla työantajat ovat antaneet itselleen oikeuden kohdella työntekijöitä maaorjina. Yleinen ilmapiiri sallii sen, onhan kaikkien yhteinen päämäärä kuitenkin talouskasvu, uusi uskontomme. Kun pyritään säästämään rahaa, kaikki keinot ovat sallittuja. Ja eikö meistä jokainen pistäisi rahaa surutta taskuunsa, jos saisi tilaisuuden? Toivottavasti joku muukin on eri mieltä.
Työntekokin on muuttunut kymmenessä vuodessa hämmentävän paljon. Suuri osa ajasta menee, toisilta kaikki aika, eräänlaiseen pseudotyöhön. Täytyy lukea kaiken aikaa meilejä, joista suurin osa on turhia. Ollaan aktiivisia sosiaalisessa mediassa, inspiroidutaan netissä, kirjoitetaan muistioita palavereista, joita ei olisi tarvinnut pitää ja kootaan PowerPoint-esityksiä, joita kukaan ei jälkeenpäin muista nähneensä. Päivät kuluvat johonkin muuhun, kuin siihen mistä asiakkaat oikeasti maksavat. Jokaiseen toimistoon on pesiytynyt näitä maunoilijoita, jotka näyttävät aina kiireisiltä, mutta kukaan ei tiedä mikä heidän työnsä todellinen arvo on. Tai mitä he oikeastaan tekevät.
Jani Kaaro kirjoitti hienosti seiniin tuijottelun jalosta taidosta. Kaikki on sanottu jo niin hyvin, että samaa on turha toistaa. Yksinkertaistettuna viesti on, ettei ajatteluun ole enää aikaa, vaikka pitäisi olla, jotta voisimme oikeasti keksiä jotain uutta. Ajattelua ei arvosteta. Sen sijaan puuhailemme toimistoissamme tuntikaupalla turhuuksia, jotka eivät hyödytä ketään, mutta sitä ei taas sovi sanoa. Senkin ajan voisi ajatella. Yleisemmin kaikki henkiset arvot ovat alisteisia materiaalisille. Tämä on sekulaarisen yhteiskunnan arvomaailma.
Yleinen moraalin rapautuminen näkyy muussakin kuin työelämässä. Vastuunottamista ei pidetä välttämättömänä edes niissä tehtävissä, joiden on katsottu nimenomaan edustavan vastuunkantamista. Kauhajoen kouluampumisen aikaan sisäministerinä toiminut Anne Holmlund ei koskaan ajanut muutoksia koulujen turvallisuuteen tai ampuma-aseiden saatavuuteen. Häntä ei myöskään vaadittu tästä mitenkään vastuuseen, vaikka oman ymmärrykseni mukaan hän oli ylimpänä virkamiehenä suoraan vastuussa juuri siitä, miksi tragedia tapahtui. Mikään ei muuttunut.
Sama tarina toistui sikainfluenssarokotusten aiheuttamien narkolepsiatapausten kanssa. Maan lapset ja nuoret käsittämättömään lääketieteelliseen kokeeseen yllyttäneen viraston johtoa ei vaadittu vastuuseen tekemistään virheistä. Ketään ei erotettu, syytetty eikä toimia ehkä edes tutkittu. Ylimpänä vastuunkantajana ollut ministeri Paula Risikko esitti huolestunutta sopivasti vaalien alla, mutta selvityksiä tapahtuneesta ei ole tehty. Todistaako se, että kaikki meni niin kuin pitikin?
Saadakseni asiat taas oikeaan perspektiivin, kysyin lapsilta mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Provosoidakseni hiukan ehdotin aamupuuroa ja halimista. Vastaus oli nauru – ne eivät ole yhtään tärkeitä. Pojan mielestä tärkeintä on pyöräily ja värittäminen. Tyttären mukaan taas rakastaminen. Oi, miten hienoja vastauksia. Ehdotin myös puutarhanhoitoa, mikä sai osakseen hyväksyvää yninää. Kasveille täytyy antaa vettä, etteivät ne kuole, sanoi poikani. Se on tärkeää. Lelut, lahjat tai raha ei tullut kenellekään meistä mieleen.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Veriveli taikka muukalainen


No, nyt on piru irti. Dublinilaisesta kirkosta on varastettu kylmäsydämisesti pääkaupungin suojeluspyhimyksen, 1180 kuolleen arkkipiispa Lawrence O’Toolen sydän. Siis oikea sydän eli katoliseen tyyliin näytteillä ollut muumioitunut pyhäinjäännös, joka on pysynyt käsittääkseni sijoillaan jo 700 vuotta. Katedraali on vielä vanhempi, joten kyse on ennenkuulumattomasta pyhäinhäväistyksestä. Ehkä Irlannissa menee jo niin huonosti, ettei mikään enää ole pyhää.

Kyseisen katedraalin vieressä oli tosin ainakin ennen asunnottomien narkomaanien yömaja. Kävin läheisen vuokratalokorttelin purkutyömaalla, betonimurskan keskellä ottamassa apokalyptisia valokuvia ja huomasin, että joku asui edelleen graffitien peittämässä ja puoliksi kaadetussa kerrostalossa. Joten alue ei ole ollut asuinkelvottomine elementtihelvetteineen niitä aivan idyllisimpiä ja seesteisimpiä. Naapurissa on tosin myös turisteja imuroiva Guinnesin panimomuseo.
Ilmaan jää oluen tuoksun lisäksi kiperä kysymys: mikseivät samassa kirkossa säilytetyt kissan ja rotan muumiot kelvanneet kelvottomille varkaille? Tai kultaiset kynttilänjalat? Ja miksi sydän on viety? Rikos on selvittämättä. Yleisön vihjeitä odotetaan.

Tunnen vilpitöntä sympatiaa edesmennyttä arkkipiispaa, siis sydämen alkuperäistä omistajaa kohtaan. Olemme molemmat menettäneet sydämemme Irlannissa. Minulle sama onnettomuus sattui synnytyssairaalan osasto kymmenen käytävällä, sekunnilleen sillä hetkellä kun kauniisti hymyilevä sairaanhoitaja tyrkkäsi syliini ryppyisen tyttövauvan, joka sopi yhdelle kämmenelle nukkumaan. Maastapaettuani tajusin, että sydämeni olivat vieneet myös irlantilaiset. Ja se rakkaus ei syttynyt mitenkään ensi silmäyksellä, sillä irlantilaiset ovat aika merkillistä porukkaa.

Siksi sydämeen koskee aina kun luen tai kuulen juttuja Irlannista. Siitä miten kehnosti rakennetut puolivalmiit talot eivät koskaan ole nähneet asukkaita tai niistä tuhansista nuorista, jotka muuttavat kiireellä muualle. Meille elämä oli parasta juuri siellä, juuri silloin. Irlannilla on siksi aina paikka minun sydämessäni. Tai sydämeni on yhä Irlannissa, ihan miten perin vain. Ja niin on käynyt siksi, että uskon juuri irlantilaisilla sydämen olevan paikallaan. Pelkän elämänilon ja huumorintajun ansiosta, he ansaitsivat minusta hiukan rikastuakin, köyhyyttä siellä oli riittänyt. Mutta raha ei tuonut onnea.

Gardai eli Irlannin poliisi etsii reliikkivarkaita yhä. Keskiaikaisen sydämen varastamisesta olisi kohtuullista soveltaa keskiaikaista oikeuskäytäntöä syyllisyyden toteamiseen. Kädet ja jalat sidottiin ja epäilty heitettiin jokeen. Jos hän upposi, hän oli syytön, jos kellui oli syyllinen. Sen jälkeen voisi kuivatella housuja jalkapuussa. Liffey-jokikin on siinä ihan katedraalin vieressä.

Kuulun muuten pieneen vähemmistöön dublinilaisia, joka ei asunut joen pohjois-, eikä eteläpuolella vaan keskellä jokea. Jako northsideen ja southsideen määrittelee kaupunkilaisten identiteetin. Meidän talomme oli diplomaattisesti saaressa ja joki virtasi molemmilta puolilta ohi. Talo oli kaunis ja paikka komea, mutta maanalainen parkkihalli olisi ehkä kannattanut jättää tekemättä keskelle jokea. Sen ystävämme Liffey täytti ruskealla vedellään rangaistukseksi rakennuttajien ajattelemattomuudesta ja ahneudesta.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Iso Pee

Hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Kumpikaan ei koskaan toteudu kaikkien mielestä oikein. Klassisin tuloerojen tasaamisen resepti lienee se, että otetaan rikkailta, annetaan köyhille ja täytetään siinä sivussa omatkin taskut. Mutta kuka päättää ketkä niitä rikkaita ovat, miten heiltä otetaan ja kenelle pitäisi lopulta antaa? Onneksi vuoden karikatyyriksi valittu Jutta Urpilainen on nyt ilahduttanut meitä yhdellä Suomen taloushistorian hämmentävimmistä aloitteista. Rikkaita ovat ne, jotka ansaitsevat yli sata tuhatta euroa vuodessa. Heiltä siis otetaan. Nopeasti kaikille onkin varmaan valjennut, että otsikon P tarkoittaa palkkaa.

Solidaarisuusvero kuulostaa yhtä raikkaalta kuin tuprahdus itäsaksalaisen auton pakoputkesta. Harmittaa etten ole rikas, muuten olisin varmasti jo loistoautoni takapenkillä vinhaa vauhtia kiikuttamassa verottajan tykö hiukan solidaarisuutta. Vihdoin voisin kantaa vastuuta. Sitten kun valtion arkun pohja taas näkyy, voisin antaa pois koko omaisuuteni ja nousta raidallisessa pyjamassa solidaarisuusjunaan, joka veisi minut solidaarisuusleirille kantamaan lisää vastuuta. Erilaisista kannustinmalleista ei ole pulaa edesmenneissä solidaarisissa unelmavaltioissa.

Haluaisin elää vaikka vain hetken Urpilaisen solidaarisessa maailmassa, jossa leipä jaetaan tasan ja jokainen saa kiiltävän rintamerkin. En vain osaa. Olen työn puolesta ollut viime aikoina tekemisissä rikkaiden kanssa – niiden kavereiden, jotka tämän maan omistavat ja minunkin palkkani maksavat. He ansaitsevat taatusti yli sata tuhatta, jotkut miljoonia vuodessa, kuten Björn Wahlroos tai Jouko Karvinen. Mutta voi purkkatukka! He eivät asukaan Suomessa, vaikka heidän yrityksensä toimivat täällä. Kuten eivät asu jääkiekkotähdet ja rallikuskitkaan, heillä on kotimaassa vain lentoaseman kokoiset kesämökit.

Totuus on, että todella rikkaat eivät maksa veroja Suomeen. Kenen nilkkaa rakas valtiovarainministerimme sitten yrittää purra? Meitä keskituloisia espoolaisia ei voi. Progressio on jo niin ankara, että on niistetty kaikki mahdollisuudet laittaa ylimääräistä saappaan varteen. Ostovoima on läntisen Euroopan huonoin. Ne, jotka Urpilaisen maailmassa ovat rikkaita, johtavat suomalaisia yrityksiä. He päättävät siitä kenellä täällä on töitä, ja näitä setiä ja tätejä valtio haluaa nyt hiukan kiusata. Kuulostaa vähän samalta kuin lähtisi nousuhumalassa ilmakiväärin kanssa moottoripyöräkerhon takapihalle huutelemaan. Voi sattua leukaan.

Puhutaan työurien pidentämisestä ja syrjäytymisen ehkäisystä, mutta ei puhuta siitä mikä saa ihmiset menemään töihin. Kehitin tästä oman kolmen P:n hyvinvointiteorian. Minua motivoivat palkka, pikkujoulut ja palkinnot. Palkinnot voi ymmärtää kunnianhimon tyydyttämiseksi. Se on sitä, että saa palautetta; tekee työtä, jolla on merkitystä. Pikkujouluilla taas on sosiaalinen merkitys. Jos pikkujouluihin ei tee mieli osallistua, ilmapiirissä on jotakin pahasti vialla. Ja p, jos ei niitä järjestetä lainkaan, niin johto ei ymmärrä motivoinnista yhtään mitään. Kun jäljelle jää vain palkka, roikutaan ohuen langan varassa. Työssäviihtymiseen ei taideta oikein panostaa tarpeeksi.

Eihän raha edes tee ihmistä onnelliseksi. Palkankorotuskaan ei tutkitusti ilahduta kuin kolmen kuukauden ajan. Onnellisuus syntyy siis muusta kuin materiasta. Talouskasvu ja onnellisuuskaan eivät enää korreloi keskenään. Isojen pomojen optioita on helppo pilkata ja syyttää ahneudesta – mitä se tietysti onkin. Silti sosiaalidemokraattisella veropolitiikalla on vielä huonommat seuraukset. Yllytetään nekin, jotka täällä vielä yrittävät, muuttamaan äkkiä muualle. Yritykset pakotetaan kiertämään veroja ja palkolliset raatamaan entistä pitempää päivää heikentyneen kannattavuuden takia.

Koska mehän tämänkin lopulta maksamme. Me, jotka niille isopalkkaisille johtajille teemme töitä. On nimittäin se neljäskin P – pelottelu sillä, että saa potkut. Jos kannattavuuden silmukka kaulassa kiristyy, yrityksen johto joutuu etsimään solidaarisen ratkaisun akuuttiin ongelmaan. Irtisanottavaksi ei koskaan valita kallispalkkaista pomoa, vaan joku työntekijöistä. Jos haluaa varmistaa paikkansa solidaarisuustalkoiden eturivissä, kannattaa soitella liiton lakimiehelle. Näin nimi pääsee solidaarisimpien työntekijöiden listan kärkeen ja pääsee osallistumaan säästötalkoisiin ihan ensimmäisenä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Ilmasto-opin alkeita

Autoin tänään kitkarenkaillaan tuoreeseen lumeen juuttuneen naapurin liikkeelle. Tosin siinä kului melkein puoli tuntia ja tarvittiin toinenkin naapuri apuun. Lopulta auto nousi kuopasta. Tyytyväinen naapuri kiitteli kovasti, otti autosta juuri ostamansa olutlaatikon ja paineli kotiinsa. Meille auttajille jäi työntötalkoista hiki, mutta emme saaneet kiitokseksi yhtä oluttölkkiä. Tiedän muutamia muita maita, joissa kyseinen käytös olisi moukkamaisuuden huippu.

Mutta aluksi voisitte katsoa yhden videon viikon takaisesta lumipyrystä Romaniassa. Sen jälkeen meillä kaikilla on käsitys siitä, mitä kunnon myräkkä saa aikaan. Pahimmillaan lunta oli satanut ja kasaantunut yli neljä metriä, satoja taloja hautautui hankeen, kotieläimet ja polttopuut hautautuivat lumen alle ja kaikki pysähtyi. Kukaan haastatelluista maaseudun vanhuksista ei muista eläissään nähneensä vastaavaa. Viranomaisista ei juuri ole apua, vie päiviä ennenkuin armeija ehtii lapioineen joka kylään. Jos kyläläiset eivät huolehtisi toinen toisistaan, kaikki kuolisivat koteihinsa.

Meillä ei ole lähellekään yhtä paljon lunta kuin eteläisessä Romaniassa on juuri nyt. Silti olemme saaneet nauttia erikoisista sääoloista. Helmikuun alun lumipyry osoitti kouriintuntuvasti, ettei seurauksiin ole varauduttu lainkaan. Suomalaisilla on yhä myyttinen käsitys, että olemme karskeja viikinkejä ja selviydymme arktisissa oloissa, mutta se taitaa olla vanhusten horinoita. Kaupungeissa kasvanut nykysukupolvi osaa ostaa ylihintaisia Gore Tex-pukuja ja nelivetomaastureita, mutta ei ymmärrä hiljentää ajovauhtia, vaikka tietä ei enää näe. Tästäkin on todisteena oivallinen opetusvideo.

Ilmastoskeptikot taas väittävät, että vaihtelu on normaalia, eikä mitään lämpenemistä tapahdu. Kylmähän täällä on. Ilmastonmuutoksen vastaisessa propagandassa sotketaan sujuvasti vaihtelun ja trendien käsitteet. Lämpeneminen on pitkäaikainen trendi. Näihin tuhahteleviin skeptikoihin lukeutuu myös isäni. Hän suhtautuu johdonmukaisen epäluuloisesti paitsi ilmastotieteilijöihin myös naapureihin, ulkomaalaisiin, sukulaisiin, viranomaisiin, luonnonsuojelijoihin, nuorisoon, lääkäreihin ja itseensä – kuten muutkin yli 65-vuotiaat. Joku ne silmälasit on taas vienyt, tähän minä ne kuitenkin laitoin. Ja isän mielestä aina on selvitty omin avuin, oli sää minkälainen hyvänsä.

Skeptikotkin ovat siinä oikeassa, että kukaan ei ihan tarkkaan tiedä mitä on tapahtumassa. “Olemme kaikki mukana ilmaston tieteellisessä kokeessa. Pikkuhiljaa meille alkaa selvitä, miten kokeessa käy”, tokaisi meteorologi Petri Takala. Maailma on muuttunut, totesi enoni Espoossa, kun jo kolmatta vuotta peräjälkeen laduille lappaa väkeä kuin Gigantin alennusmyynnissä. Ennen sai vuosikymmeniä lykkiä metsässä ihan itsekseen. Hiihtämisestä on yhtäkkiä tullut sosiaalinen tapahtuma.

Naapuriakaan eivät pelastaneet lumihangesta tekninen talvitakki eikä tuliterä auto, vaan avuliaat ohikulkijat. Monella suomalaisella olisi tästä opittavaa. Voi nimittäin olla, ettei meistä kukaan selviydy tulevien talvien superpakkasista ja ennätysmyrskyistä ilman toisten kyläläisten apua. Kännykkä- ja sähköverkkoon ei ole luottamista, eikä varsinkaan junaliikenteeseen. Tekniikka ei meitä pelasta. Voi olla kannattavaa auttaa naapuria aina kun siihen tulee tilaisuus. Ja myös kiittää avusta. Jos emme muuten opi, niin ilmasto saattaa meitä hiukan opettaa.

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jättekivaa

Viikko sitten valittiin Suomen parhaat työpaikat. Isojen ykkönen oli Ikea, mikä ilahduttaa siksi, että imagonkin mukaan olettaa, että juuri Ikeassa ollaan hymysuin. Onneksi se ei ole väkinäistä. Mainostoimistot eivät näillä listoilla keiku, mikä ei varsinaisesti yllätä. Mainosalan imagoon kuitenkin kuuluu, että töissä on olevinaan kivaa ja tapahtuu kaikkea jännää. Juhlitaan ja tavataan tv:stä tuttuja julkkiksia. Ja vaikka vauhtia olisi liikaakin, onhan sentään kohtuullista korvausta vastaan ilo palaa loppuun.

Todellisuus on hiukan toista. Joko töitä on järjettömän paljon; niin paljon, ettei niitä mitenkään pysty enää tekemään hyvin, mutta kukaan ei tohdi myöntää asiakkaille, että ei tämä nyt oikein onnistu. Mitä tahansa myydään millä hyvänsä hinnalla ja sitten ristitään kädet ja toivotaan, että joku ehtii ja osaa tehdäkin jotain kun lasku on jo lähtnyt. Toinen äärimmäisyys on, että ei ole mitään tekemistä. Tai yhdellä on ja toisella ei ole. Silloin kylmäpäisesti lomautetaan, irtisanotaan, alennetaan palkkoja ja osoitellaan paksuilla sormilla lamaa ja manataan globaalia taloustilannetta syypääksi.

Tällaista on ollut viime vuodet. Poikkoilu äärilaidasta toiseen muutaman kuukauden välein ei enää ole kivaa. Työparini sanoi juuri itsensä irti ja poistui ovet paukkuen sanoen istuvansa mieluummin kotona. Työpaikan ilmapiiriä hän kuvasi hurmaavaksi yhdistelmäksi suljettua osastoa ja lastentarhaa. Mitta tuli siis täyteen juonittelua, uhkailua ja pelottelua. Mainostoimistot eivät menesty parhaiden työpaikkojen kisassa, koska reiluja pelisääntöjä ei ole eikä niitä pidetä tarpeellisina. Luovalla alalla kuuluukin olla kusipäitä, sehän on pelin henki.

Mainosalalla menestyvät narsistiset pyrkyrit, jotka ovat häikäilemättömimpiä käyttämään omaksi hyödykseen toisten – yleensä niiden osaavien ja nöyrien – työpanosta ja ahkeruutta. Ei ole mitenkään omituinen skenaario, että siitä joka mainostoimistoon tullessaan osaa ja ymmärtää vähiten koko alasta, tulee pikavauhtia johtaja. Riittää, että on muita enemmän äänessä, osaa toimia kylmän laskelmoivasti ja antaa itsestään omistajien silmissä messiaanisen kuvan ylivertaisena nerona. Ja pukeutuu hyvin. Muilla aloilla näitä pidettäisiin työpaikkakiusaajina, meillä he ovat visionäärejä. Tervetuloa alalle!

Saku Tuominen kirjoitti jokin aika sitten hienosti suomalaisesta työkulttuurista. Olemme kuin koululaisia, istumme uupuneina pulpetin ääressä, pidämme pitkiä ja puuduttavia palavereja. Niinpä joo, liian tuttua. Kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta en ole vielä nähnyt yhtään työnantajaa, joka olisi valmis kokeilemaan. Se nimittäin vaatisi ihmisiin luottamista. Sen sijaan mieluummin vahditaan, epäillään ja uhkaillaan, uskoen kuitenkin vanhojen keinojen tepsivän. Kaikki meilläkin töissä ovat sitä mieltä, että kahvi on pahaa. On aina ollut. Työnantajan mielestä sillä ei ole väliä.

Saako sitten valittaa? Vanhemmat ihmiset sanovat, ettei töissä kuulukaan olla kivaa. En ole samaa mieltä. Siellä pitäisi olla kivaa siitä huolimatta, että tehdään töitä. Työn pitäisi olla tuottavampaa silloin kun ihmiset nauttivat siitä. Ja firmojen johdossa pitäisi myös ymmärtää, ettei äärimmilleen säästämällä saada välttämättä parasta taloudellista tulosta aikaan. Jos oma valittaminen jatkuu liian pitkään, haen Ikeaan kokiksi. Konsepti on valmis. Siellä on hauskaa ja värikästä, eikä tarvitse osata tehdä muuta kuin lihapullia.