Nauriinmetsästäjä

Siskoni tunnisti olevansa mapittaja. Mapittajan pakkomielteenä on mapittaa kaikki paperit niille merkityihin mappeihin aikajärjestyksessä. Kriisi syntyy siitä, että mapittaminen vie liikaa aikaa, eikä mapittaja enää tiedä miksi mapittaminen on tärkeää. Siskoni soitti ja kysyi, onko koko puuha edes tarpeellista. Kyseessä on joko periytyvä tai opittu taipumus, josta on erittäin vaikea päästä irti. Mapittaja mapittaa todennäköisesti koko ikänsä, oli siinä mieltä tai ei. En osaa auttaa, koska minäkin olen mapittaja.

Toinen syndrooma liittyy pizzalistan lukemiseen. En osaa päättää mitä tilaan, lukematta ensin koko listaa läpi. Jos en lue sitä, minua jää vaivaamaan listalla mahdollisesti oleva erikoisuus, jota tuskin kuitenkaan olisin tilannut. Siksi on tuskallista joutua ravintolaan, jonka à la carte-listan tavaamiseen menee puoli tuntia. Helpointa on, jos menu on päätetty etukäteen tai listalla on vain kolme vaihtoehtoa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ennen kuin osaan tehdä ostopäätöksen, käyn läpi kaikki kaupat, joissa vastaavaa tuotetta on myytävänä ja vertailen hintoja. Lopulta ostan jotain muuta.

Ilmeisesti kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö eli maanis-depressiivisyys, ainakin tohtori Googlen mukaan. Tosin en tunnista olevani koskaan depressiivinen, sen sijaan olen ajoittain maaninen ja yli-innokas, mutta en tiedä täyttääkö se sairauden mitat. Depression lisäksi pitäisi havaita maaninen ja hypomaaninen jakso. Ehkä häiriö on sittenkin yksisuuntainen. Mutta eivätkö kaikki suomalaiset ole kesällä maanisia? Ehkä olen kuitenkin aika tasainen luonne. Lisäksi suurten päätösten tekeminen on paljon helpompaa kuin pienten.

Yksi perinnöllinen vaiva minulla todistetusti on: keräily. Siihen liittyy pakkomielteenomainen suhtautuminen järjestelyyn, säästämiseen ja kokonaisuuksien hallintaan. Olen keräillyt sekä kolikoita, junalippuja että lentokenttiä. Lapsena keräsin Akuja, kaikki lehdet siististi aikajärjestyksessä, ja pullonkorkkeja. Haiseva säkki ei herättänyt vanhempien ihastusta vaan kokoelma joutui armotta roskiin. Isän lapsena keräämät linnunmunat ovat edelleen tallessa, mikä on epäreilua. Jos on syntynyt köyhänä aikana, voi rauhassa säästää kaiken, mutta meitä nuorempia pidetään kaheleina.

Myöhemmin olen kerännyt kameroita ja eksoottisia soittimia, mutta rahapulassa joutunut myymään molempia polkuhintaan, minkä ajatteleminenkin tuottaa tuskaa. Keräilyyn liittyy varmaan joku biologinen turvallisuudentarve tai komplikaatio luopumisesta. Siskoni kerää elintarvikepakkauksia ja nukkekodin kalusteita. Keräily on hyvin henkilökohtaista ja siihen yhdistyy myös tietty salamyhkäisyys. En minäkään voi sietää sitä, että joku haluaa sormeilla kokoelmiani.

Pidän itseäni onnekkaana, koska itsensä toteuttamisen tarve on Maslowin hierarkiassa ylimpänä. Olen hankkiutunut työhön, jossa voin vapaasti keräillä lappusia, leluja, vanhoja lehtiä, julisteita, peltipurkkeja tai vaikka erivärisiä nappeja ilman, että kukaan pitää sitä hyödyttömänä. Itse asiassa luovuutta arvostetaan sitä enemmän, mitä omituisempien asioiden kanssa puuhailee. Harmi vain, että on pakko tehdä tuottavampiakin asioita. Muuten keskittyisin täysipäiväisesti keräilyyn, kokoelmien selailuun ja mapittamiseen. Mapittaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.

Kommentit

  1. Olen viime aikoina yrittänyt luopua ja joissakin tapauksissa jopa onnistunut kaiken mapittamisesta ja järjestämisestä. Helppoa se ei ole ollut.Vanhasta tottumuksesta kertovat paperi- ja kuittipinot, joille en kuitenkaan enää halua tehdä mitään. Poisheittäminen ja luopuminen on vaikeaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!