tiistai 27. joulukuuta 2011

Kaikkivaltias joulupukki

“Aikuiset ei ymmärrä yhtään lasten juttuja”, kuului kolmevuotiaan tarkka huomio yhtenä päivänä. Hyvin suurella varmuudella hän on myös oikeassa. Sukupolvien välinen kuilu on jo olemassa, eikä sen ylittäminen ole helppoa. Aikuisena en ymmärrä myöskään lasten suhdetta tonttuihin ja joulupukkiin. Tämä on harmillista, koska haluaisin kovasti. Hiukan kadehdin lasten mutkatonta tapaa uskoa. Lapset kun eivät erottele asioita satujen ja reaalimaailman lokeroihin.

Päästäkseni jyvälle alkeista kyselin lapsilta hiukan perusasioita. Joulupukki kulkee tietysti porolla, mutta jos ei ole lunta, porot lentävät. Lentoonlähtö tapahtuu juoksemalla lujaa. Joskus joulupukki lähettää lahjoja myös postissa, kuten Romaniasta, koska kaikki paketit eivät millään sovi samaan säkkiin. Romaniassa on tietysti myös oma joulupukki. Lisäksi joulukuun kuudentena Mos Nicolae tuo meille lahjoja kenkiin, tavallisesti karkkia ja sukkia. Lasten maailmassa ei ole mitenkään epäloogista, että sama kaveri ei käy Suomessa kaikkien lasten luona. Ei edes haittaa vaikka joku epäilisi joulupukin olemassaoloa. Kyllä lapset kertovat miten asiat oikeasti ovat.

Meillä on joulukuussa vieraillut ahkerasti myös tonttu tuomassa jotakin kivaa kalenterin taskuihin. Epäilin, ettei tonttu pääse sisälle ilman avainta. “Kyllä pääsee, se hiipii hiljaa näin. Tontut on kato pieniä.” Selvä. Onhan todistusaineisto joka aamu nähtävissä eteisessä. Lasten optimistisessa maailmassa tonttu ei kuitenkaan käy meillä tarkkailemassa ovatko lapset kilttejä vaan vain siksi, että se pitää lapsista. Tässä on vielä hiukan tarkennettavaa ensi vuodeksi, vaikka uskon asioista ei pidäkään kiistellä.

Hesaria taas ei lasten mukaan tuo tonttu, kuten ehdotin, mutta lehdenjakajat, joulupukki, tontut ja muut öiset liikkujat ovat ikäänkuin samassa firmassa töissä ja tuntevat toisensa. Itse asiassa tämä on enemmän faktaa kuin fiktiota, koska tuttavamme, joka jakaa Hesaria kyläili meillä viime jouluna punaisiin pukeutuneena. Mitä sitten tapahtuu niille lapsille, jotka eivät ole kilttejä? Niille joulupukki tuo kukkakaalia tai porkkanoita, eikä yhtään lelua. Tai vielä pahempaa – keittoa.

Autuaita ovat ne, jotka uskovat joulupukkiin, koska se on hyvyyteen ja oikeudenmukaisuuteen uskomista. Miksi me emme sitten usko? Koska olemme kadottaneet kyvyn uskoa asioihin, joiden olemassaoloa vastaan on riittävästi järkeviä todisteita. Kuitenkin sen, että näkee seurausten olevan pelkästään hyviä, pitäisi itsessään riittää. Minä haluan uskoa Juha Wuolijoen versioon joulutarinasta, koska se on sekä kertomuksena että toteutuksena täydellinen. Pidän myös ajatuksesta, että lahjojen antaminen on niiden ostamista tärkeämpää.

Ainoa asia mikä tänä jouluna meni kaikkien mielestä sisään sukkana, oli hartaasti odotettu joulupukin vierailu. Harmi, etten ollut juuri silloin kotona. Kaikki muu, joulumenu mukaan lukien, meni reilusti pipariksi. Meillä aikuisilla on kiire ja liikaa kulttuurisidonnaisia ja vuoden suurimman juhlan perinteisiin liittyviä odotuksia, joiden täyttyminen yhtä aikaa on sekä epärealistista että hyödytöntä. Joulurauhaa ei julistettu. Mutta sentään yksi asia meni oikein. Kukaan ei saanut pukilta kukkakaalia eikä porkkanoita.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Tuulipukupuistossa

Hämmentävän moni ulkomaalainen on sanonut tulleensa Suomeen samasta syystä: suomalainen synkkyys ja hiljaisuus kiehtoi. Huomio veti hiljaiseksi ja synkäksi. Olemmeko me niin raskassieluisia ja omituisia, että sitä pitää tulla katsomaan kaukaisista maista asti? Kuva Suomesta muodostuu raskaasta musiikista, ankarasta luonnosta ja Kaurismäen elokuvista. Siinä on jotain samaa kuin erään amerikkalaisen toimittajan pakkomielteessä matkustaa Ruotsiin Ingmar Bergmanin synkän mustavalkoisen elokuvan takia.

Yksi suomalaisista omituisuuksista, jota tosin ei tunneta laajemmin ulkomailla, on tapamme viettää itsenäisyyspäivää. Pieni joukko jonottaa punaisella matolla kättelemään presidenttiä ja seisoskelemaan sen jälkeen tungoksessa, kylmää ruokaa lautasella. Loput kansasta tuijottaa seremoniaa televisiosta. Onneksi tämän vuoden käsikirjoitukseen oli tullut herkullinen virhe, sen ainoa valopilkku: yksi vihaisen linnun näköinen punainen mekko. Kuva levisi nopeasti maailmalle. Nyt sekä vihaiset linnut että firman markkinointijohtajan vaimo tunnetaan ympäri planeettaa, ehkä maailman tylsimmän tv-formaatin ansiosta.

Yrityshän on duudsonmainen – mainostaa omaa tuotetta presidentin vastaanotolla niin, ettei siitä pahastu kukaan. Älkää nyt luulko, että se oli vain hauska iltapuku, kun kyseessä on loppuun asti harkittu ja täydellisen onnistunut viraali. Yli 500 miljoonaa kertaa ladattu peli on tehnyt jo roviolaiset rikkaiksi. Nyt kasvatettiin brändin tunnettuutta, ehkä siitä tehtiin jopa salonkikelpoinen. Yllättävintä on kuitenkin se, että tässä loukkaantujien luvatussa maassa ei presidentti tai kukaan muukaan julkisesti pahastunut avoimesta mainostempusta. Selitys löytyy kenties aamun lehdestä, jonka mukaan vihaisten lintujen menestys maailmalla nostaa suomalaisten itsetuntoa yleisesti. Voiko sitä nyt laskeakaan?

Lintupuku-viraalia tuskin kuitenkaan palkitaan vuoden markkinointitekona. Eihän se edes näytä markkinoinnilta eikä sitä ole ollut tekemässä yksikään mainostoimisto. Mediavolyymilla mitattuna näkyvyys on silti omaa luokkaansa. Palkittu mainonta pitää ensiksi tunnistaa mainonnaksi ja sen jälkeen pystyä asettamaan sopivaan kategoriaan. Toimivin markkinointi ei välttämättä olekaan mainontaa, vaan se voi olla hinnoittelua tai vaikka tuotteen sijoittelua. Yrityksen kannalta on ihan samantekevää millä keinoilla sen tulosta parannetaan. Olen hiukan kriittinen mainonnan palkitsemista kohtaan, koska siinä tarkoitus on unohtunut.

Lähikaupassa olen törmännyt toiseen hämmentävään kampanjaan. Kukaan, jolla on lapsia, on tuskin välttynyt smurffeilta. Ja kun ne on kaupassa kerran nähty, kerätään pian tarroja pieneen vihkoon, mikä on lasten mielestä jännittävää. Idea on kulunut ja kannustin (pehmoleluja alennushintaan) vähintäänkin huono, mutta silti konsepti on tehokas. Siitä vaan, pommittakaa lapsiakin, he oppivat samalla lukemaan kriittisesti myös kaupallisia viestejä. Olen tosin tarkkaillut muita asiakkaita kaupassa käydessäni ja olen vakuuttunut, että enemmistö asiakkaista kerää tarroja, eikä heillä kaikilla taatusti ole lapsia.

Tätäkään tuskin palkitaan. Smurffitkin on vanha juttu 80-luvulta, mutta kampanja toimii – yhtä innovatiivisesti ilmaistuna – kuin junan vessa. Ehkä kyse onkin siitä, että se on kilttiä ja harmitonta ja siinä on logiikka, jonka kuka tahansa ymmärtää. Ehkä ihmiset ovat väsyneet vaikeaselkoiseen ja omituiseen mainontaan, jonka tunnistaa mainokseksi kilometrin päästä, mutta idea ei avaudu vaikka kuinka pohtisi. Ehkä ovelinta mainontaa onkin se, mitä ei mitenkään tunnista ovelaksi mainonnaksi.

Meillä muuten asuu yksi maahanmuuttaja, joka katsoo innokkaasti linnanjuhlia, ja joka ei ole tullut Suomeen omituisuuksien tai musiikin tai Kaurismäen takia, mutta on niistä huolimatta suostunut jäämään.

lauantai 10. joulukuuta 2011

Nauriinmetsästäjä

Siskoni tunnisti olevansa mapittaja. Mapittajan pakkomielteenä on mapittaa kaikki paperit niille merkityihin mappeihin aikajärjestyksessä. Kriisi syntyy siitä, että mapittaminen vie liikaa aikaa, eikä mapittaja enää tiedä miksi mapittaminen on tärkeää. Siskoni soitti ja kysyi, onko koko puuha edes tarpeellista. Kyseessä on joko periytyvä tai opittu taipumus, josta on erittäin vaikea päästä irti. Mapittaja mapittaa todennäköisesti koko ikänsä, oli siinä mieltä tai ei. En osaa auttaa, koska minäkin olen mapittaja.

Toinen syndrooma liittyy pizzalistan lukemiseen. En osaa päättää mitä tilaan, lukematta ensin koko listaa läpi. Jos en lue sitä, minua jää vaivaamaan listalla mahdollisesti oleva erikoisuus, jota tuskin kuitenkaan olisin tilannut. Siksi on tuskallista joutua ravintolaan, jonka à la carte-listan tavaamiseen menee puoli tuntia. Helpointa on, jos menu on päätetty etukäteen tai listalla on vain kolme vaihtoehtoa. Sama pätee kaikkeen muuhunkin. Ennen kuin osaan tehdä ostopäätöksen, käyn läpi kaikki kaupat, joissa vastaavaa tuotetta on myytävänä ja vertailen hintoja. Lopulta ostan jotain muuta.

Ilmeisesti kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö eli maanis-depressiivisyys, ainakin tohtori Googlen mukaan. Tosin en tunnista olevani koskaan depressiivinen, sen sijaan olen ajoittain maaninen ja yli-innokas, mutta en tiedä täyttääkö se sairauden mitat. Depression lisäksi pitäisi havaita maaninen ja hypomaaninen jakso. Ehkä häiriö on sittenkin yksisuuntainen. Mutta eivätkö kaikki suomalaiset ole kesällä maanisia? Ehkä olen kuitenkin aika tasainen luonne. Lisäksi suurten päätösten tekeminen on paljon helpompaa kuin pienten.

Yksi perinnöllinen vaiva minulla todistetusti on: keräily. Siihen liittyy pakkomielteenomainen suhtautuminen järjestelyyn, säästämiseen ja kokonaisuuksien hallintaan. Olen keräillyt sekä kolikoita, junalippuja että lentokenttiä. Lapsena keräsin Akuja, kaikki lehdet siististi aikajärjestyksessä, ja pullonkorkkeja. Haiseva säkki ei herättänyt vanhempien ihastusta vaan kokoelma joutui armotta roskiin. Isän lapsena keräämät linnunmunat ovat edelleen tallessa, mikä on epäreilua. Jos on syntynyt köyhänä aikana, voi rauhassa säästää kaiken, mutta meitä nuorempia pidetään kaheleina.

Myöhemmin olen kerännyt kameroita ja eksoottisia soittimia, mutta rahapulassa joutunut myymään molempia polkuhintaan, minkä ajatteleminenkin tuottaa tuskaa. Keräilyyn liittyy varmaan joku biologinen turvallisuudentarve tai komplikaatio luopumisesta. Siskoni kerää elintarvikepakkauksia ja nukkekodin kalusteita. Keräily on hyvin henkilökohtaista ja siihen yhdistyy myös tietty salamyhkäisyys. En minäkään voi sietää sitä, että joku haluaa sormeilla kokoelmiani.

Pidän itseäni onnekkaana, koska itsensä toteuttamisen tarve on Maslowin hierarkiassa ylimpänä. Olen hankkiutunut työhön, jossa voin vapaasti keräillä lappusia, leluja, vanhoja lehtiä, julisteita, peltipurkkeja tai vaikka erivärisiä nappeja ilman, että kukaan pitää sitä hyödyttömänä. Itse asiassa luovuutta arvostetaan sitä enemmän, mitä omituisempien asioiden kanssa puuhailee. Harmi vain, että on pakko tehdä tuottavampiakin asioita. Muuten keskittyisin täysipäiväisesti keräilyyn, kokoelmien selailuun ja mapittamiseen. Mapittaminen on kuitenkin kaikkein tärkeintä.