keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Tabusoppaa

Kouluruoka on hyvää ja terveellistä. Näin meille on opetettu, ainoana oikeana totuutena, jota ei sovi kyseenalaistaa. Ainoa mikä enää on ihan varmaa on se, että kouluruoka on erittäin halpaa. Annos maksaa noin 70 senttiä. Valitettavasti se näkyy myös laadussa ja laadunvalvonnassa, koska viikon sisällä kouluissa on tarjoiltu riisiä kovakuoriaisilla sekä nakkikeittoa aux souris eli hiirellä höystettynä.

Joensuun ruokapalvelupäällikkö Pirjo Mäkinen totesi vain, että harvoin tällaista sattuu. Juu, eihän sitä onneksi joka päivä ja se onkin helpottava kuulla. Miten usein tällaista saa tapahtua? Käsi ylös ne, jotka menisivät uudestaan syömään siihen ravintolaan, jossa on kerran tarjoiltu kuoriaisia riisin seassa? Koululaiset menevät, vaihtehtoja ei ole. Muutama vuosi sitten Joensuussa löytyi sairaalan ruoka-annoksesta kokonainen hiirenpää. Paikallinen ruokahuollon vastaava kertoi, että potilas otti pian koko asian huumorilla. Heh heh, hiirenpää.

Onneksi tätä ei tapahdu usein. Kun espoolaisessa koulussa ruoasta löytyi hinkalokuoriaisia, nettikirjoittelussa hoettiin kerta toisensa jälkeen, miten ötökät ovat ihan tavallista ravintoa joissakin maissa ja hyvin proteiinipitoista purtavaa. Ei ole kauan siitä, kun Vantaalla tapeltiin kalapuikoista. Kauniaisissa lukiota käyvä tyttö taas kertoi, että heillä kouluruoka on mainiota. Se tehdäänkin koulun omassa keittiössä.

Vaimoni päätyi keskustelemaan aiheesta työkaverinsa kanssa, joka loukkaantui henkilökohtaisesti kouluruoan kritisoimisesta. Kritiikin kohteena ei ollut vain lasten ruoka, vaan ilmeisesti suomalainen kulttuuri. Kuitenkaan ruoka ei hänen mielestään voinut olla suomalaista – sen täytyy olla tuontitavaraa. Ulkomaalaisten syytä on myös se, ettei ruokabudjettiin ole enempää rahaa. Valtion rahat menevät pakolaisten elättämiseen. Siis pakolaispolitiikka on hänen mukaansa syynä kouluruoan huonoon tasoon. Voilà.

Vastaavanlaiseen isänmaan asialla-ajatteluun olen törmännyt muuallakin. Ideologia on aukoton: jos vikaa ei ole, miksi mitään pitäisi muuttaa. Kun ei haluta tai pystytä keskustelemaan asioista, alennutaan omien uskomusten hokemiseen ainoana totuutena. Jos epäkohdista ei saa puhua, niitä ei ole ja näin maailma pysyy tuttuna ja turvallisena. Kehitys pysähtyy ja ongelmien korjaaminen on mahdotonta. Mieluummin kuolen kuppaan kuin näytän vehjettäni lääkärille. Lippu korkealle!

Tänään tuli isommalle lapsista kutsu esiopetukseen. Reilu vuosi ja sitten hän on koulussa, terveellisten ja hyvien ruoka-annosten armoilla. Vieläkö koulussa on pakko syödä? Laittaisin mielelläni omat eväsleivät ja maitopullon tai kebab-rahat mukaan. Jos me vanhemmat emme vaadi nyt muutosta, kukaan muu ei sitä tee. Meidät on vain sosialismin hengessä opetettu syömään lautanen tyhjäksi, maistamaan kaikkea ja olemaan hiljaa pöydässä. Ehkä tapojen olisi aika muuttua.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Kunnian ja omantunnon kautta

Kukaan ei ole vielä julkisesti esittänyt huolestumistaan valelääkäreiden henkisestä hyvinvoinnista, vaikka muita vähemmistöjä puolustetaan äänekkäästi. Toivon toki, että hekin ovat vähemmistö. Itseoppineiden lääkäreiden lisäksi ladultakin on saatu kiinni myös yksi omatoiminen hiihtävä lääkintämies. Yhdistävä tekijä on se, että nyt joudutaan vastaamaan suuriin moraalisiin kysymyksiin. Kuten miksi. Ja entä jos tavoitteena onkin ollut oman edun sijaan isänmaan kunnia, kansakunnan sankariksi nouseminen tai vähäosaisten vanhusten hyvinvoinnista huolehtiminen? Kuka on uhri ja kuka sankari?

Kyllä meillä syyllistää osataan ja katsoa toisaalle kun apua kaivattaisiin, hyljätä hiihtäjät selviytymään yksin silloin kun on kaikkein vaikeinta. Ja senhän me jo tiedämme, mihin julkinen nöyryytys ja elämänsisällön menettäminen ihmisen ajavat. Tie vie saunasta putkaan ja jos oikein huonosti käy, Kansallisteatterin lavalle. Niin kävi Mika Myllylälle. Urheilu-uran lopettaminen ei ole muutenkaan helppoa, niillekään, joille ponnistelu on tuottanut sekä mainetta että mammonaa. Eikä Nykäsen Matti ole ainoa mitalinsa myynyt entinen sankari.

Pian Matille saattaa tehdä kiven sisällä seuraa takavuosien formulaässä J.Järvilehto. Tarinassa on kaikki tragedian ainekset. Siis, klassinen antiikin tragediahan on murhenäytelmä, jossa päähenkilö yleensä tekee kohtalokkaan virheen ja menettää sen seurauksena kaiken. Niin nytkin. Tämä asvalttiratojen gladiaattori on selvinnyt tuhansista ratakierroksista, mutta sitten hän menee toikkaroimaan ökyveneensä humalassa päin siltaa ja tappaa parhaan kaverinsa. Tai näin syyttäjä olettaa, ellei toisin todeta.

Tässäkin tapauksessa, kuten liian usein, tragedian alkuperä on viinin ja hedelmällisyyden jumalan kunniaksi pidetyissä rituaaleissa. Oikeuden mielestä jo kärsityssä tuskassa ei ole vielä rangaistusta kylliksi, mikä sopii oivallisesti draaman kaareen. Syyttäjä vaatii Järvilehdolle viiden vuoden ehdotonta vankeutta. Nyt jännitämme miten päähenkilö tähän reagoi ja mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Kiehtovaa näissä kohtaloissa on antiikin ajoista asti ollut se, miten lujaa ja yllättäen menestyksen harjalta voikaan pudota. Sitä iltapäivälehtien kuoro ilkkuen laulaa.

Jos Järvilehto ei olisi koskaan voittanut yhtään mikroautokisaa, hän voisi nyt kaikessa rauhassa vuoleskella tappia vanhaan puuveneeseensä. Hän ei olisi joutunut rikkauden ja kuuluisuuden ahdistamana kriiseihin eikä muuttunut ylimieliseksi ja uhmannut lopulta jumalia. En tiedä tietenkään, onko näin käynyt, mutta oletetaan tarinan vuoksi niin. Hybris eli ylimielisyys oli antiikin Ateenassa rikos. Piittaamattomuudesta seurasi nemesis eli kosto. Nykyaikana yhteys ilmenee sanonnassa ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Enkä missään tapauksessa halua kaivaa Järvilehdolle syvempää kuoppaa. Tietäähän sen, kuka siihen lankeaa. Siksi vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta pyrkiväni bloggarintoimessani palvelemaan lähimmäisiäni ihmisyyttä ja elämää kunnioittaen. Tehtävässäni noudatan bloggarin etiikkaa ja käytän vain nöyrästi internetistä saadun tiedon ja kokemuksen tuomaa ymmärrystä. Aion hankkia asianmukaisen koulutuksen ja toimiluvan heti kun sellaisia on tarjolla. Vannon vielä lopuksi, ettei tämän kirjoituksen tuotannossa ole vahingoitettu eläimiä eikä ihmisiä eikä oltu päihteiden vaikutuksen alaisena vesillä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Koska matka oli pitkä niin

Meillä ei ole enää televisiota. Ei ole ollut yli kuukauteen ja olemme yhä hengissä. Vaikkei tv:tä ole koskaan katsottukaan päivittäin, on ollut hämmästyttävää huomata ettei sitä ole kaivattu lainkaan. Tai ehkä lapset ovat. Kuulin miten he kertoivat asuntonäytöllä kiinteistönvälittäjälle, kuinka joku setä tuli ja kantoi television pois – liikuttavasti kuin olisivat muistelleet auton alle liiskaantunutta kissanpentua. Tajusin vasta jälkeenpäin, että tarina kuulosti hupaisan osuvasti ulosottomiehen vierailulta.

Syy televisiosta luopumiseen ei kuitenkaan ollut raha, ideologia eikä yökatselu, vaan käytännöllisyys, koska olemme muuttamassa. Myin tv:n pois 25:llä eurolla. En todellakaan halunnut roudata uuteen kotiin pesukoneen kokoista putkitelevisiota. Samalla pääsimme kätevästi eroon tv-luvasta. Nyt ongelmana on, ettemme enää keksi yhtään syytä, miksi pitäisi hankkia uusi televisio. Elämä voi olla tylsää toki ilman tv:täkin, mutta tylsemmältä se tuntuu sitä katsellen.

Tylsää oli myös tieteelliseen kokeeseen osallistuneilla, jotka viettivät puolitoista vuotta Mars-kapselissa simuloimassa avaruuslentoa. Olosuhteet saattoivat muuten olla aidonoloiset, mutta vaaran tunnetta ei onnistuttu simuloimaan. Aika kävi pitkäksi, ruokavalikoima toisti itseään ja mukaan oli otettu vain kuusi miestä. Ei liene yllättävää, että matkalla oli tylsää. Sen selvittämiseen ei ehkä olisi tarvinnut käyttää 520 vuorokautta suljetussa kontissa.

En oikein maallikkona hahmota mitä tieteellisesti merkittävää kokeessa on voitu saada selville, mikä ei olisi jo selvinnyt BB-talossa. Edellinen avaruuslentosimulaatio päättyi miesten humalaiseen joukkotappeluun, joten ilmeisiä yhtäläisyyksiä on. Mukana lennolla oli vain yksi nainen, mikä on ilmiselvä virhe. En yhtään epäile, etteivätkö miehet saisi aikaan nyrkkitappelua myös painottomassa tilassa, vastaavissa olosuhteissa. Itse asiassa BB ei ehkä olekaan pelkkää tirkistelyä. Kenties tv-formaatilla on testattu miten maan asukkaat selviytyisivät vieraalla planeetalla. Toistaiseksi aika huonosti.

Sitten pääsemme sujuvasti ikuisuuskysymysten äärelle. Kumpi on tärkeämpi, liike vai päämäärä? Lasten sitkeimmin toistama ikuisuuskysymys on isä, koska ollaan perillä. Perillä missä? Me siis pyrimme pääsemään perille, vaikka revisionistitkin ymmärtävät ettemme kuitenkaan pääse. Liikettä ei olisi ilman päämäärää. Kehitystä ei tapahtuisi ilman liikettä ja me palavasti haluamme kehittyä. Niin kuin lapset. Jos lapsilta kysyy miksi he koko ajan pomppivat, vastaukseksi saa jotain sellaista kuin niin me vaan halutaan tehdä.

Vastaus on tietysti avaruudessa. Tähtitieteilijä Viktor Ambarzumjan väitti, että aine voi muodostaa äärettömän määrän erilaisia, sisäkkäisiä järjestelmiä, joista ihminen on toistaiseksi havainnut kvarkkien ja havaitsemamme kaikkeuden väliset järjestelmät. Ambarzumjanin mukaan mikään ei estä ajattelemasta kaikkeutta äärettömäksi ja ikuiseksi. Ei varmasti estäkään, ellemme me itse tee niin. Eikä kaikkeus välttämättä ole kaikkeus. Mutta lapset ovat kuitenkin lopulta oikeassa. Päämäärä on epäolennainen, koska emme edes tiedä sitä.