Ketjureaktio

Siististi pukeutunut mies kantaa wc-istuinta jäisen liukkaalla Lapinlahdenkadulla. Otetta pitää korjata monta kertaa. Välillä hän laskee pöntön maahan ja vetää syvään henkeä, sitten taas jatkaa matkaa. Vierellä kulkee tyttöystävä, joka nauraa kuplivasti ja sanoo sitten miehelle. “Mä rakastan sua, siis ihan oikeasti kyllä rakastan.” Ja nauraa taas. Tämä tapahtui joskus viime keväänä, kuljin sattumalta ohi. Silloin samaan aikaan kun lumimassat putosivat rysähtäen katoilta ja lumenpudottajat työnsivät loput alas henkensä kaupalla savupiipuista roikkuen.

Mitä enemmän talousuutisia seuraa, sitä vakuuttuneempi olen, että tätä maata on syytä rakastaa, jos täällä aikoo asua. Rakastaa ihan ilman vakuuksia. Järkisyitä ei oikein ole. Talvi on pitkä ja pimeä. Ruoka kehnoa ja kallista. Rahaa ei jää käteen – sen mitä verottaja armahtaa, ottavat kaupan monopolit. Tosin juuri nyt on vaikea ennustaa missä menisi ensi vuonna yhtään tämän paremmin. Kaikki odottavat syöksyykö maailma lamaan vai ei. Kun edessä on suuria muutoksia, joutuu pohtimaan suuria kysymyksiä.

Suuri muutos juuri nyt on se, että teemme asuntokauppaa. Oma on myyty, nyt pitäisi löytää uusi koti. Aikaa on muutama kuukausi, emmekä ole edes varmoja siitä, missä haluamme asua. Epätietoisuus on toisaalta kiehtova tila, olen aina pitänyt siitä, koska silloin voi kyseenalaistaa kaiken. Miksi me asumme Suomessa? Onko pakko ostaa asunto? Pitääkö aina käydä töissä? Miksi elintasoa pitää koko ajan yrittää parantaa? Entä jos hyppäisi pois koko karusellista? Mitä sitten tapahtuisi, nyrjähtäisikö maailma sijoiltaan?

Olen kaksi kertaa tehnyt sen jo. Olen paketoinut vähäisen omaisuuteni ja muuttanut johonkin lumenpudottajien paratiisiin, missä on aina lämmintä eikä koskaan mihinkään kiire. Siitä jaksaa nauttia aikansa, sitten tekee mieli takaisin. En tiedä mihin se lumenpudottaja viime talvena katosi. Se, jonka piti huutokaupata omaisuutensa ja muuttaa Thaimaahan. Harmi, jos suunnitelma ei koskaan toteutunut, koska omasta kokemuksesta tiedän, miten mainio idea on. On vapauttavaa luopua kaikesta, antaa pois tavaroita, myydä turhaa painolastia, järjestää materiaalinen omaisuus pahvilaatikoihin ja irtisanoutua töistä. Tulee kevyt ja rohkea olo, suosittelen lämpimästi.

Kymmenen vuotta sitten ravistelin kotimaan loskat jaloistani ja läksin junalla Romaniaan mukanani nahkatakki, reppu, kamera ja kitara. Mitä muuta ihminen voisi tarvita? Kun kotia ei ole, ei ole myöskään mitään tarvetta kerätä tavaraa, ostaa elektroniikkaa tai keräillä kenkiä. Elämän pelkistäminen tuo mielenrauhaa, turhat asiat jäävät pois, on aikaa olla läsnä. Se taas ei välttämättä tuota mitään, se ei johda mihinkään eikä hyödytä ketään. Siksi sellaista ratkaisua on vaikea perustella muille. Enkä kyllä tiedä miksi pitäisikään.

Ystäväpariskunta päätti elää toisin ja käyttää seitsemän vuotta maapallon kiertämiseen fillareilla. Tätä varten he harjoittelivat ensin polkemalla Alaskasta Argentiinaan. Lähdöstä on nyt kuusi vuotta aikaa. Jotenkin epäilen, osaavatko he enää palata tavalliseen elämään ja pitääkö päätös, mutta heitä tuskin harmittaa se, ettei kirjahyllyyn ole kertynyt pölyttyviä koriste-esineitä. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta pidän siitä tunteesta, että kaikki on mahdollista. Jos maailmaa voi kiertää polkupyörällä seitsemän vuotta, voi halutessaan tehdä ihan mitä tahansa muutakin. Pitää vain muistaa, että kaikki on mahdollista.