torstai 27. lokakuuta 2011

Cydonia oblonga ja 8 muuta suosikkia

Koska Nalle Puh pitää erityisen paljon hunajasta ja koska blogeissa on tapana tehdä tunnustuksia, ajattelin kirjoittaa listan asioista, joista pidän aivan erityisesti. En kuitenkaan halua, että listasta tulee tylsä tai liian pitkä. Kuten Nalle Puh on sanonut: monia asioita kannattaa kokeilla ja tutkia, vaikka niistä ei oppisikaan yhtään mitään.

1. Bussiterminaaleista
Paikoilla, joista matkat alkavat, on suuri merkitys. Joskus lähtöpiste jää mieleen paremmin kuin määränpää. Aika usein käy myös niin, että itse matka on kiinnostavampi kuin se mihin on matkalla. Pidän nuhjuisista bussiterminaaleista, koska odottaessa saa rauhassa tarkkailla ihmisiä. Ne ovat aliarvostettuja nähtävyyksiä, koska niitä ei pidetä lainkaan matkakohteina.

2. Apinoista kirjallisuudessa
Aivan erityisesti olen innostunut seuraavista teoksista: Alaston apina (Desmond Morris), Nainen ja apina (Peter Hoeg) sekä Suuret apinat (Will Self). Tunnistan apinan itsessäni ja pohdin usein mistä me tulemme. Kädet ovat mahdollistaneet ihmisen kehittymisen taitavimmaksi apinoista. Meitä on melkein seitsemän miljardia ja jokaisessa meistä on 100 miljardia solua. Olemme mielenkiintoisia.

3. Eteläintialaisesta kasvisruoasta
On hyvin luontevaa syödä ruokaa banaaninlehdeltä ja sormin. Suosittelen sitä kaikille haarukan heiluttajille. Kun syö sormin, ei ole vaaraa, että polttaa kielensä laittamalla liian kuumaa ruokaa suuhun. En ole löytänyt yhtään ravintolaa, josta saisi aitoa eteläintialaista kasvisruokaa. Sitä varten on pakko matkustaa Keralaan.

4. Syksystä
Vain yksi vuodenajoista on rehellisesti ilkeä. Syksy haastaa, kiusaa, on arvaamaton, tyly ja tuulinen. Sitten kun on aseistautunut taistellakseen syksyä vastaan kaikilla sadevarusteilla, tuleekin arvaamatta lämmin ja lempeä päivä. Pidän syksystä, koska se ei päästä helpolla ja pakottaa olemaan varuillaan. Ja se on kaunis.

5. Kaislamatoista
Kosteiden kaislamattojen tuoksu assosioituu aina Thor Heyerdahliin – siihen suureen norjalaiseen seikkailijaan, joka kaikkien pitäisi tuntea. Tämä juontuu ajasta, jolloin asuin vuokralla vanhassa talossa ja minulla oli vain kaislamattoja ja piano sekä yhdellä seinällä kuvia Heyerdahlin matkasta kaislaveneessään Tyynellämerellä.

6. Terävistä lantioluista
Taito keskustella, huumorintaju tai miellyttävä luonne ovat tietysti täysin epäolennaisia. Pidän naisissa terävistä lantioluista ja pienistä käsistä, monen muunkin asian lisäksi. Todellinen kauneus asuu epätäydellisyydessä. Se on sitä, mikä on ainutlaatuista ja juuri niitä yksityiskohtia, joita ne peiliin katsoessaan haluaisivat joskus korjata jos olisi paljon rahaa. Onneksi useimmilla ei ole.

7. Kvittenihillosta
Syötyäni tätä jumalten herkkua Tunisiassa viikon ajan, en ole koskaan päässyt vallankumouksellisesta makukokemuksesta yli. Valitettavasti päärynän sukuista kvitteniä (Cydonia oblonga) ei juurikaan tunneta Suomessa, sillä on liian kummallinen nimi eikä se istu täkäläiseen ilmastoonkaan. Siitä saa silti parempaa hilloa kuin mistään muusta. Korvikkeeksi käy ehkä vain viikunahillo, mikä paremman puutteessa tekee elämästä jotenkin siedettävää.

8. Eesti keelest
Naapurimaan kielessä on niin hyväntuulinen nuotti, etten voi koskaan muuttaa sinne asumaan. Alkaisin kuitenkin ymmärtää mitä ihmiset puhuvat ja se pilaisi kaiken. En aio koskaan opetella ymmärtämään kielisukulaistemme puhetta, koska haluan, että lähellä on aina matkailuaddiktion tyydyttämiseksi yksi jännittävä maa, jossa puhutaan käsittämätöntä kieltä – ja sinne pääsee tunnissa laivalla.

9. Rommista
On sivistynyttä ja hyväksyttyä harrastaa viskejä, oluita tai viinejä ja juoda itsensä niistä humalaan. Rommin harrastajista en ole kuullut. Ei ole kerhoa johon liittyä, ei vertaistukea netissä eikä omaa lehteäkään. Rommi on silti hieno juoma, kesät talvet. Jos joskus joudun vaihtamaan alaa, aion ryhtyä joko trokariksi tai merirosvoksi ja keskittyä samalla rommiharrastukseeni. Tietysti kohtuudella.

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Pensselisedät

Romaniassa on yksi musiikinlaji, josta muualla maailmassa ei tiedetä paljoa. Manele on suosittua turkkilaisvaikutteista popmusiikkia – kansanomaista, yksinkertaista ja äänekästä. Kaikki kyllä tuntevat kulttuuripiireissä ylistetyt mustalaisorkesterit, kuten Mahala Rai Banda tai Taraf de Haidouks, joka on soittanut myös Johnny Deppin häissä. Manelesta sen sijaan ei juurikaan puhuta musiikkikulttuurina, koska se on tavallisen kansan juttu; sitä poppia, jota huudatetaan pikkukaupungin diskossa ja autostereoista öisellä parkkipaikalla. Manele on epäkulttuuria ja erittäin epätrendikästä ja ehkä juuri siksi aika hauska ilmiö.

Manelekulttuurissa kuuluu näyttää siltä, että rahaa on kuin roskaa. Videoissa on kalliita autoja, lyhythameisia naisia sekä tyyriissä puvuissa ja kultakoruissa laulavia miehiä – jotka näyttävät hiukan mafiosoilta. Manele on Romaniassa tavallaan synonyymi kaikelle epäcoolille, jonkinlainen iskelmän ja hiphopin kitch-symbioosi. Oma suosikkini manelelaulajista on Nicolae Guta, jonka näyttää pyöreine mahoineen ja viiksineen rehellisesti sanoen enemmän paikallisen meijerin vuoropäälliköltä kuin maankuululta poptähdeltä.

Newyorkilainen Gogol Bordello on löytänyt inspiraationsa samasta musiikkigenrestä, ja tehnyt siitä suurenluokan vitsin sekä kaupallistanut sen tehokkaasti. Romaniassa manele on kuitenkin vakavasti otettava asia ja suuret tähdet ovat koko kansan lemmikkejä ja superjulkkiksia. Suosion lisäksi onkin kiehtovaa juuri se, miten ristiriitaisesti koko musiikkityyliin suhtaudutaan, kun kukaan fiksu, koulutettu tai kultturelli ei voi myöntää pitävänsä manelesta, saati sitten tanssia sen tahtiin julkisesti. Se olisi vähän kuin trendikkäät hipsterinuoret intoilisivat tangomarkkinoista.

Testasin tätä omassa kaveripiirissäni julkaisemalla Facebookissa Nicolae Gutan videon, jossa sympaattinen setämies tanssahtelee kolmen lantioitaan ketkuttavan haaremitytön keskellä iloisesti hymyillen. Vasta toisena päivänä yksi romanialainen ystävä uskaltautui tykkäämään siitä. Kukaan ei ole kommentoinut. Varovaista. Ihmiset eivät taida olla varmoja pidänkö siitä oikeasti vai teenkö pilaa koko musiikkityylistä. Tai jopa koko maasta. En ole ihan varma itsekään. En halua kuitenkaan loukata ystäviäni.

Toinen ongelma manelen kohdalla on yleinen suhtautuminen romanivähemmistöön. Kun mustalaisia arvostellaan aina siitä, etteivät he tee töitä ja ovat köyhiä, maneletähdet ovat sitten liian rikkaita, eivätkä vähääkään yritä peitellä sitä. Se ärsyttää ja herättää kateutta. Manele on silti onnistunut siinä missä mikään muu ei ole eli yhdistämään koko kansan ja integroimaan romanit valtaväestöön – tanssilattialla. No, sitä kultturellia ja koulutettua älymystöä lukuunottamatta, joka mielellään unohtaa sen tosiasian, etteivät kaikki manelelaulajat olekaan mustalaisia.

Minua harmittaa se, etten ole nähnyt yhtään manelen suurista tähdistä livenä. Ei niin, etteikö manelea kuulisi muutenkin tarpeeksi, se kun soi joka baarissa ja sille on oma tv-kanavakin. Erityisesti haluaisin nähdä romanialaisten tuttujen ilmeen kun kertoisin heille innosta puhkuen olleeni vaikkapa Florin Salamin konsertissa. Olen jo valmistautunut ajatukseen, että joudun menemään sinne yksin. Kukaan ei kuitenkaan halua tulla mukaan, rahvaanomaiseksi leimautumisen pelossa.

torstai 13. lokakuuta 2011

Sonera ja Gomorra

Raamatulliset mittasuhteet saanut saga Soneran laajakaistan kanssa, josta kerroin jo aikaisemmin, jatkuu yhä. Helpsonin ohjeilla rikkoutuneen modeemin vein Soneran liikkeeseen, jossa vetelänoloinen nuori mies vaihtoi sen toiseen laitteeseen. Uutta modeemia en saanut toimimaan, joten seuraavana viikonloppuna palasin samaan paikkaan, taas laite kainalossa. Kävi ilmi, ettei minulle annettu vehje ole edes adsl-modeemi, joten se ei voi mitenkään toimia. Kerroin edellisen kaverin heittäneen vanhan modeemin roskiin, mikä herätti hämmennystä työntekijöissä. Jotenkin liikkeessä tuli sellainen olo, kuin ihmiset olisi palkannut joku nettisovellus ilman, että he ovat koskaan tavanneet ketään.

Vietin silti leppoisan puolituntisen kauppakeskuksessa samalla kun yhdessä odottelimme, että tekninen tuki vastaisi puhelimeen. Ihan niin kuin olin tehnyt itse kotonakin. Lopulta linja vapautui ja asiaa selvitettiin. Luvattiin uusi modeemi postissa kahden tai kolmen päivän päästä. Sekoilua pahoiteltiin ja syyteltiin muita työntekijöitä virheistä. Luvattiin hyvitystä laskussa. Modeemin olisi pitänyt saapua viime viikon keskiviikkona. Tuomiopäivä tuli ja meni. Viikko on jo kulunut. Soneralta ei tavallisille kuolevaisille soitella. Olen tähän mennessä asioinut firmassa kuuden henkilön kanssa tämän yhden asian takia.

Kymmenen vuotta sitten internetissä julkaistiin kohua aiheuttanut kirja Minne hävisivät Soneran rahat? Suomen vähiten luottamusta nauttivana johtajana tunnetuksi tullut Kaj-Erik Relander haastoi kirjan kirjoittajan oikeuteen, mutta tekijän henkilöllisyyttä ei koskaan paljastettu. Sitä ennen silloinen toimitusjohtaja Relander, jolla oli jo ennestään konkursseja ja taloussotkuja takanaan, oli ehtinyt tuhota koko Soneran yrityskulttuurin ja ajaa kaikki pätevät ihmiset ulos talosta. Vuodessa hänen onnistui romuttaa yli sata vuotta vanhan firman kannattavuus, ajaa osakkeiden arvo alas ja puhaltaa omille tileilleen toista sataa miljoonaa.

Paljastuskirja on edelleen hämmentävää ja samalla terveellistä luettavaa. Ei tarinaa saa unohtaa, koska se on tapahtunut ja samaa tapahtuu edelleen muissakin vastaavissa yrityksissä. Rahat kiertävät ympyrää, sillä Relanderin nykyinen yhtiö on rahoittanut mm. Facebookia ja sittemmin Rovio Entertainmentia. Tiedän oikein hyvin miten avokätisesti muutkin teleoperaattorit tekevät omistajilleen voittoa tässä monopolien ja kartellien luvatussa maassa ja miten järjettömiä summia hukataan mm. mainostoimistojen tekemään kampanjasuunnitteluun ja erilaisiin kehitysprojekteihin ja kyseenalaisiin innovaatioihin. Useimmat näistä, kuten Sonerassakin tapahtui, eivät koskaan näe päivänvaloa. Rahasta ei silti ole pulaa.

Minun nettiyhteyteni toimii nyt Elisan vanhalla modeemilla, mutta Sonera lähettää laskut. Mikään tässä kuukauden seikkailussa ei ole mennyt oikein. Tänään kävin taas Soneran liikkeessä ja sain mukaani uuden modeemin. Ei pahoittelua, ei selvityksiä, ei mitään kuittia, ei järjestelmää, josta tarkistettaisiin asiakkaan tiedot. Seuraavaksi testaan toimiiko modeemi. Ja jos ei, piru periköön Soneran ja kaikki ne puheohjatut palvelunumerot, jotka koettelevat asiakkaiden vihanhallintakykyjä inhimillisen kestokyvyn äärirajoille. Ei kai sillä niille mitään väliä ole. Suurempien voimien kostoa odotellen ja O2:n iloista palvelua kaiholla muistellen.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ketjureaktio

Siististi pukeutunut mies kantaa wc-istuinta jäisen liukkaalla Lapinlahdenkadulla. Otetta pitää korjata monta kertaa. Välillä hän laskee pöntön maahan ja vetää syvään henkeä, sitten taas jatkaa matkaa. Vierellä kulkee tyttöystävä, joka nauraa kuplivasti ja sanoo sitten miehelle. “Mä rakastan sua, siis ihan oikeasti kyllä rakastan.” Ja nauraa taas. Tämä tapahtui joskus viime keväänä, kuljin sattumalta ohi. Silloin samaan aikaan kun lumimassat putosivat rysähtäen katoilta ja lumenpudottajat työnsivät loput alas henkensä kaupalla savupiipuista roikkuen.

Mitä enemmän talousuutisia seuraa, sitä vakuuttuneempi olen, että tätä maata on syytä rakastaa, jos täällä aikoo asua. Rakastaa ihan ilman vakuuksia. Järkisyitä ei oikein ole. Talvi on pitkä ja pimeä. Ruoka kehnoa ja kallista. Rahaa ei jää käteen – sen mitä verottaja armahtaa, ottavat kaupan monopolit. Tosin juuri nyt on vaikea ennustaa missä menisi ensi vuonna yhtään tämän paremmin. Kaikki odottavat syöksyykö maailma lamaan vai ei. Kun edessä on suuria muutoksia, joutuu pohtimaan suuria kysymyksiä.

Suuri muutos juuri nyt on se, että teemme asuntokauppaa. Oma on myyty, nyt pitäisi löytää uusi koti. Aikaa on muutama kuukausi, emmekä ole edes varmoja siitä, missä haluamme asua. Epätietoisuus on toisaalta kiehtova tila, olen aina pitänyt siitä, koska silloin voi kyseenalaistaa kaiken. Miksi me asumme Suomessa? Onko pakko ostaa asunto? Pitääkö aina käydä töissä? Miksi elintasoa pitää koko ajan yrittää parantaa? Entä jos hyppäisi pois koko karusellista? Mitä sitten tapahtuisi, nyrjähtäisikö maailma sijoiltaan?

Olen kaksi kertaa tehnyt sen jo. Olen paketoinut vähäisen omaisuuteni ja muuttanut johonkin lumenpudottajien paratiisiin, missä on aina lämmintä eikä koskaan mihinkään kiire. Siitä jaksaa nauttia aikansa, sitten tekee mieli takaisin. En tiedä mihin se lumenpudottaja viime talvena katosi. Se, jonka piti huutokaupata omaisuutensa ja muuttaa Thaimaahan. Harmi, jos suunnitelma ei koskaan toteutunut, koska omasta kokemuksesta tiedän, miten mainio idea on. On vapauttavaa luopua kaikesta, antaa pois tavaroita, myydä turhaa painolastia, järjestää materiaalinen omaisuus pahvilaatikoihin ja irtisanoutua töistä. Tulee kevyt ja rohkea olo, suosittelen lämpimästi.

Kymmenen vuotta sitten ravistelin kotimaan loskat jaloistani ja läksin junalla Romaniaan mukanani nahkatakki, reppu, kamera ja kitara. Mitä muuta ihminen voisi tarvita? Kun kotia ei ole, ei ole myöskään mitään tarvetta kerätä tavaraa, ostaa elektroniikkaa tai keräillä kenkiä. Elämän pelkistäminen tuo mielenrauhaa, turhat asiat jäävät pois, on aikaa olla läsnä. Se taas ei välttämättä tuota mitään, se ei johda mihinkään eikä hyödytä ketään. Siksi sellaista ratkaisua on vaikea perustella muille. Enkä kyllä tiedä miksi pitäisikään.

Ystäväpariskunta päätti elää toisin ja käyttää seitsemän vuotta maapallon kiertämiseen fillareilla. Tätä varten he harjoittelivat ensin polkemalla Alaskasta Argentiinaan. Lähdöstä on nyt kuusi vuotta aikaa. Jotenkin epäilen, osaavatko he enää palata tavalliseen elämään ja pitääkö päätös, mutta heitä tuskin harmittaa se, ettei kirjahyllyyn ole kertynyt pölyttyviä koriste-esineitä. En tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, mutta pidän siitä tunteesta, että kaikki on mahdollista. Jos maailmaa voi kiertää polkupyörällä seitsemän vuotta, voi halutessaan tehdä ihan mitä tahansa muutakin. Pitää vain muistaa, että kaikki on mahdollista.